|
||||||||||
UUT:n järjestämä seminaari 22.11.2013 Balderin sali, Aleksanterinkatu 12, Helsinki |
Seminaari hengellisestä väkivallasta -KIRJAILIJAT KERTOVAT TYÖSTÄÄNEpäterve yhteisö lapsen kasvuympäristönä   Aila Ruohon kiinnostus hengelliseen väkivaltaan juontaa kauas lapsuuden tapahtumiin. Hänen vanhempansa olivat mukana vanhoillislestadiolaisuudessa 1970-luvun alkupuolella. Liikkeeseen kuuluminen ei ollut ongelmatonta. Ristiriidat kärjistyivät 1974–1975 kun yksi Ailan siskoista liittyi Jehovan todistajiin. Lestadiolainen yhteisö painosti Ailan vanhempia karttamaan todistajaksi kääntynyttä lastaan. Ongelmat johtivat hoitokokoukseen, jossa äiti erotettiin yhteisöstä. Samalla myös Aila jäi liikkeen ulkopuolelle. Ainoastaan Ailan isä jäi yhteisöön. Myöhemmin Ailan toinenkin sisko liittyi todistajiin. Lähisukuun tuli eräänlainen jakolinja Jehovan todistajien ja vanhoillislestadiolaisten välille. Toisaalta oli ”Totuus” ja toisaalla puolestaan ”Jumalan valtakunta”. Aila ei kuulunut kumpaankaan ryhmään. Lohjan seurakuntanuorissa kulkevan ja aktiivisesti isostoimintaan osallistuvan aikuistuvan nuoren usko ei ollut kelvollinen, ei siskoille eikä isälle. Varsinaisesti Aila kiinnostui hengellisen väkivallan teemasta vasta 2000-luvun alussa. Hän löysi netistä entisten Jehovan todistajien kertomuksia ja ymmärsi kuinka isosta ja kipeästä asiasta karttamisessa oli kyse. Aiemmin hän oli pitänyt JT-oppia suhteellisen harmittomana, tosin harhaoppina. Tuolloin hän alkoi keskustella aktiivisesti netissä todistajien kanssa. Keskustelut johtivat päätökseen hakeutua opiskelemaan teologiaa. Opiskelujen alussa suunnitelmissa oli tehdä gradu Jehovan todistajien opista, mutta ajatus laajeni koko hengellistä väkivaltaa koskevaksi. Työn tuloksena syntynyt gradu löytyy netistä. Gradun aihe jäi vaivaamaan mieltä ja syntyi ajatus tehdä samasta aihepiiristä kirja. Kirjan  tekoprosessissa oli omat hankaluutensa.
Julkaisu onnistui vasta kolmannen kustantajan kautta. Keväällä 2012
kirjan piti ilmestyä nimellä Pyhät pahat ja pettyneet, mutta kustantaja
vaatikin tekstiin yllättäen lähes 80–90 sivun poistoja. Sopimus
kariutui ja käsikirjoitus ilmestyi kokonaisuudessaan ilman karsintaa
keväällä 2013 Nemon
kustantamana. Mukaan otettiin myös kaikki aiemmasta versiosta
karsitut kohdat.Nyt Aila Ruoho on kirjoittamassa uutta kirjaa vanhoillislestadiolaisesta perhe-elämästä Vuokko Ilolan kanssa. Vuokko on ollut lähes koko ikänsä vanhoillislestadiolainen ja hän on itse suurperheen äiti. Käsikirjoituksen piti olla välityö ennen toista suurempaa projektia, mutta aihe laajeni koko ajan. Kirjan oli tarkoitus suuntautua lähinnä vanhoillislestadiolaisten vanhempien uupumiseen, mutta ilmeni, että monilla liikkeen lapsillakin on todella paha olla.  Uskonnollinen opetus on hengellisen perinteen siirtämistä ja myös jokaisen vanhemman velvollisuus. Se ei kuitenkaan saa olla pakottamista. Nuorelle täytyy antaa mahdollisuus valita oma tiensä. Opetuksen tulee olla ikätasoon sopivaa. Niissä yhteisöissä, joissa lapset kuulevat saman opetuksen kuin aikuiset, tulee pitää huoli, ettei lapselle tule opetuksesta pelkoja tai traumoja. Uutta kirjaa kirjoittaessa Ailalle ja Vuokolle on tullut kirjeitä, joissa kerrotaan, että esimerkiksi iltarusko on voinut aiheuttaa lapselle suurta pelkoa. Pelko johtuu opetuksesta, jossa kerrotaan Jeesuksen saapuvan taivaan ruskottaessa. Jokaisen vanhemman velvollisuus onkin kysyä lapsiltaan, onko seuroissa tai kokouksissa kerrottu asioita, jotka ovat jääneet vaivaamaan mieltä. Lapsille täytyy perustella myös hengellinen opetus. Jumalaa ei saa käyttää yksinomaisena perusteena. Ei voi sanoa vain, että ”Jumala ei tykkää, kun lyöt pikkuveljeä”. Oppi ei myöskään saa olla liian mustavalkoista: vain meidän yhteisössä on ”Totuus”, muilla valhetta. Vanhoillislestadiolaisilla on tapana ”herkistellä” omaatuntoa. Aila lainaa SRK:n kirjasta pienen tekstinpätkän, mikä antaa paljon aihetta ajatella: ”On hyvä huolehtia siitä, että lapsi uskaltaa mennä nukkumaan silloinkin, kun yhteinen iltarukous jäi rukoilematta. Jumala ja enkelit ovat aina lähellä”. Onko iltarukouksesta tullut suoja, jota ilman lapsi pelkää? Hyvä asia voi muuttua huonoksi. Ei kai ole tarkoitus että iltarukouksen puute ahdistaa tai rukous muuttuu ikään kuin ”loitsuksi” joka pitää pahan loitolla? Vanhoillislestadiolainen lapsi voi kokea, että illalla kaiken pitää olla varmasti anteeksipyydettyä. Jos sattuisi kuolemaan yöllä, eikä syntejä ole saarnattu anteeksi, voi joutua helvettiin. Uskosta tulee pelon aihe. Hengellisyyden epäterveitä piirteitä on juuri se, että korostetaan pahuutta. Lapselle pitää kertoa hengellisyyden myönteisistä puolista.  Jos koti on hengellinen, opetetaan lapsille, että Jumala on hyvä ja enkelit suojelevat. Ei lähdetä opettamaan, että sielunvihollinen vaanii kuin jalopeura ja että demonit hyökkäävät varomattoman kimppuun. Monet epäterveet yhteisöt ovat ankaria, vaativia ja ehdottomia. Lapsikin joutuu tekemään ja suorittamaan. Täytyy osallistua. Myös lapsia ja nuoria arvostellaan. Tarkkaillaan, mitä lapsi tekee ja miten. Painostetaan. Kärjistetysti lapselle voidaan sanoa, usko tai itke ja usko. Joskus käytetään jopa fyysistä väkivaltaa, jos lapsi ei lähde seuroihin tai kokouksiin. Tai saatetaan uhkailla fyysisellä väkivallalla. Pahimmillaan lapsia erotellaan; kuka kelpaa Jumalalle ja kuka ei. Ryhdytään tuomitsemaan, kuka pelastuu ja kuka ei. Ja tietysti vain siinä yhdessä ”ainoassa oikeassa” yhteisössä pelastutaan.  Ahdistavuutta tuovat myös kohtuuttomat kiellot ja käskyt. Aila kertoo esimerkin omasta lapsuudestaan, kun hän vielä oli mukana "Jumalan valtakunnassa", ts. kuului vanhoillislestadiolaiseen yhteisöön. Koulussa oli biologian tunti, ja koko luokan oli tarkoitus katsoa televisiosta jokin luonto-ohjelma. Aila joutui jäämään käytävään, koska TV:n katsominen oli kielletty. Jos liikuntatunnilla oli mukana rytmistä musiikkia, niin hän joutui istumaan liikuntasalin reunalla. Vanhoillislestadiolainen kun ei tanssi. Aila oli tuolloin Lohjalla ainut vanhoillislestadiolainen omassa koulussaan. Jehovan todistaja -lapsilla voi olla koulussa vastaavia ongelmia. Lapsi ei saa tehdä isänpäivän korttia, eikä joulukortteja. JT-lapsi voi miettiä, voiko hän syödä puuroa, jos opettaja on sanonut, että se on joulupuuroa. Lapsi ahdistuu. Tosin Raamatulla voi olla hankala perustella, miksi ei saa syödä puuroa tai joulutorttuja. Epäloogisuudesta huolimatta lapselle tulee todella syyllinen olo, jos sen joulutortun syö tai puuroa maistaa. Lapsi voi myös tuntea vuosia syyllisyyttä siitä, jos hän on leikkinyt "lääkärileikkejä". Hän saattaa pelätä joutuvansa helvettiin, kun ei uskalla tunnustaa ”syntiään” eikä pyytää anteeksi. Tällainenkin tapaus tuli esiin erään Ailan ja Vuokon kirjan vanhoillislestadiolaisen informantin kirjeestä. Myös suru ja huoli "ulkopuolisten" kohtalosta voi aiheuttaa lapsessa ahdistusta. Jos isä tai äiti on lähtenyt yhteisöstä, lapsi pelkää, että yhteisöstä irtautunut vanhempi kuolee Harmagedonissa tai joutuu helvettiin, tulimereen. Eräs informantti kirjoitti, että isoisä meni naimisiin naisen kanssa, joka käytti korvarenkaita. Sehän merkitsi lapselle sitä, että ”helvettiin se mummu oli menossa”. Uskonnollisissa yhteisöissä on epäluuloa ”maailmaa” kohtaan. Löytyy useita mustavalkoisia yhteisöjä: me olemme hyviä, muut ovat pahoja. Lapselle voi tulla myös kateutta siitä, että muut saavat osallistua tapahtumiin, mutta hän ei uskontonsa vuoksi saa. Aila Ruohon ja Vuokko Ilolan uutta kirjaa varten on tullut tekstejä noin 30 ihmiseltä. Näistä 26 on vastannut kysymykseen, onko kotona ollut fyysistä väkivaltaa. Yli 20 on vastannut kyllä. Heistä 5 tai 6 on syntynyt vuoden 1983 jälkeen, jolloin laki muuttui ja fyysinen kurittaminen tuli laissa kielletyksi. Fyysinen väkivalta onkin usein perusteltu "hengellisyydellä". Ääriesimerkkinä Aila kertoi, että lapsi oli heitetty ikkunasta läpi. Onneksi se tapaus meni myös lastensuojelun tietoon. Moni lapsi uskoo, että kodin antama kuritus, ei ole niin ankaraa kuin ”Jumalalta" tuleva. Se voi olla lapsen mielestä todella pelottavaa.  Onko lapsella mahdollisuus olla lapsi, ja saako lapsi valita oman tiensä? Aila Ruoholla on itsellään kaksi nuorta aikuista lasta, toinen on 19 -vuotias ja toinen 21. Kumpikin kävi Vivamon rippikoulun, mutta ei lähtenyt mukaan seurakunnan toimintaan. Aila itse on löytänyt puolison seurakuntanuorista 30 vuotta sitten, ja olisi toivonut, että lapsetkin olisivat lähteneet mukaan seurakunnan toimintaan. Hän ei kuitenkaan pakottanut lapsiaan ja onkin sitä mieltä, että lapsia ei saa ahdistella uskonnolla: "Jos he haluavat sen tien löytää, he löytävät sen ihan itse". Omia lapsiakaan ei saa ”lyödä Raamatulla päähän”! Monet yhteisöt vaativat ehdotonta kuuliaisuutta ja hengellistä suorittamista. Lapsikin voi joutua saarnaamaan ovelta ovelle hyvin pienenä. Kysytäänkö lapselta, haluaako hän? Aila Ruohon julkaistussa kirjassa kukaan Jehovan todistaja -informantti ei kertonut, että lapsena olisi ollut kivaa "käydä kentällä", päinvastoin. Koko elämää koskevat suuntaviivat voivat määrätä, että kasteelle voi joutua liian nuorena. Luterilaisessa kirkossa kastetaan lapset vauvoina, mutta heitä ei hylätä, jos he myöhemmin eroavat kirkosta. Vastuunkantajat suurperheissä ovat tällä hetkellä Ailan sydäntä lähellä. Joissain monilapsisissa lestadiolaisperheissä on traditiona, että vanhemmat lapset joutuvat kantamaan vastuuta nuoremmista. Se saattaa aiheuttaa jopa lastensuojelullisia ongelmia. Voi olla, että 12–14 -vuotias joutuu katsomaan koko sisaruskatraan perään, kun vanhemmat lähtevät jonnekin reissuun, ehkä jopa yön yli. Eikä niitä pienempiä sisaruksia ole näissä perheissä vain yksi tai kaksi. Niitä saattaa olla jopa kahdeksan tai kymmenen.  Viimeisenä aiheena Aila ottaa esiin ulkopuolisuuden ja erilaisuuden tunteen ja häpeän. Häpeää voi kokea mistä tahansa uskontoon liittyvästä asiasta. Joku voi joutua kiusatuksi yhteisönsä takia, toinen voi olla myös kiusaaja. Jos kuuluu itse hengelliseen ”A-luokkaan” ja kokee olevansa Jumalan valittu, niin silloin muut ovat huonompia. Lapsiin voi heijastua tämä tunne ja aiheuttaa mm. pilkkaa yhteisön ulkopuolisia kohtaan. Jokaisen tulisikin opettaa lapselleen lähimmäisen vakaumuksen kunnioittamista, olipa lähimmäisen usko miten kummallista tahansa. Seuraava puhuja, Kristiina Kouros. Takaisin seminaarisivun alkuun tästä. Takaisin johanneksenpoika.fi etusivulle |
|||||||||
| Kotisivuohjelma: KompoZer / Linux
Ubuntu * Kuvankäsittely: GIMP / Linux Ubuntu * Äänenkäsittely:
Audacity / Linux Ubuntu |
||||||||||
