UUT:n järjestämä seminaari 22.11.2013

Balderin sali, Aleksanterinkatu 12, Helsinki

Seminaari hengellisestä väkivallasta -

KIRJAILIJAT KERTOVAT TYÖSTÄÄN

Todellisuudesta toiseen

Jukka Timonen on filosofian tohtori Itä-Suomen yliopiston perinteentutkimuksen oppiaineesta. Hän työskentelee tutkijana Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Joensuun perinnearkistossa. Seminaarissa hänellä on aiheena uskonnollisista yhteisöistä irtautuneiden identiteettikertomukset, joita hän on tutkinut väitöskirjassaan.

Ensimmäinen sysäys tutkimukselle tuli, kun Jukka Timonen tapasi henkilön, joka oli juuri eronnut esikoislestadiolaisuudesta. Heille syntyi oikein hyvä keskustelu, mutta tämä eronnut henkilö joutui lähtemään yllättäen tästä tilanteesta. Myöhemmin he tapasivat uudestaan, ja silloin tämä henkilö selitti, että hänelle tuli liian ristiriitainen olo. Sen keskustelun luontevuus ei sopinut siihen malliin, jonka hän oli omaksunut itsestään selvänä todellisuutena omassa kasvuyhteisössään.

Jukka Timonen on tavallinen luterilainen, eikä hänellä ole ollut mitään ongelmia uskonnon alueella, mutta tuosta kokemuksesta hän tajusi yhteisön ja ulkomaailman väliset rajat niin voimakkaasti, että ihminen ei voi olla samassa huoneessa toisen kanssa johtuen näkymättömästä rajasta heidän välillään. Tämä kokemus jäi Jukan mieleen, ja vuosia myöhemmin siitä muodostui tutkimuskohde.

Jukka Timonen haastatteli viittätoista ihmistä kolmentoista vuoden aikana, joitakin useamman kerran. Näillä tutkimukseen osallistuneilla ihmisillä oli erilaisia yhteisötaustoja, hän ei keskittynyt mihinkään yksittäiseen yhteisöön. Oli Jehovan todistajia, esikois- ja vanhoillislestadiolaisia, helluntailaisia, Krishna-liikkeestä ja muista ryhmistä olevia ihmisiä.

Haastatteluista tuli ilmi se, että miten identiteetistä toisaalta jokin muuttuu, ja jokin säilyy. Yritettiin kovasti päästä jostakin tuskallisesta irti, mutta samalla yritettiin pitää jostain kiinni. Peruskysymyksen muoto on siis se, että miten näistä ristiriitaisista kokemuksista ja todellisuuskäsityksistä rakennetaan ymmärrettävä elämä.

Eri kehyksissä oma minä nähdään eri tavoilla. Samoin uskonto on monitasoinen. Usko, tieto ja käyttäytyminen muuttuvat eri aikaan. Oma minä ajatellaan aina nykyhetkessä, mutta suhteessa aikaisempiin kokemuksiin. Vanhoista kokemuksista syntyy uusia tulkintoja. Tällaisesta näkökulmasta katsottuna irtautumisprosessit eivät lopu, ja sen takia Jukka Timonen on päätynyt puhumaan irtautujista eikä irtautuneista. Eroaminen on tapahtuma, jossa luovutaan muodollisesta jäsenyydestä, ja irtautuminen on prosessi, jossa tapahtumat saavat merkityksen.

Haastatteluissa puhuttiin luonnollisesti paljon siitä, mikä yhteisöissä on pielessä. Toistuvia asioita oli esimerkiksi se, että auktoriteetti kajoaa kaikin keinoin, tunnetaan epämääräistä ahdistusta ja syyllisyyttä. Vaikeudet hengellistetään, ja jos joku väsyy uskontoon, niin lääkkeeksi tarjotaan lisää uskontoa, tai kuten entiset Jehovan todistajat sanovat, lisää "kenttää". Sukupuoliroolit on koettu ahdistaviksi. Tämä ei koske pelkästään naisia ja naisen alistamista. Miehiä ahdistaa se, että heidät pakotetaan ottamaan johtoasema, jota he eivät halua. Jopa vaimo saattaa ahdistaa miestä, että ole nyt se perheen pää. Ota valta.

Jukka Timonen teki ensimmäisen haastattelun vuonna 1998. Silloin puhuttiin hyvin yksinäisistä prosesseista, joihin ei saanut tukea keneltäkään.

13 vuoden jakson aikana internet on muuttanut asetelman täysin. Varsinkin entisten Jehovan todistajien uudemmissa haastatteluissa internetin kautta löytyvä vertaistuki on ollut ratkaisevan tärkeä asia. Lähes kaikki sanovat, että ajauduttiin kriittisille verkkosivuille informaatiomuurin ja pelkojen läpi sattumalta. Kaksoiselämä, riittämättömyyden tunne, suorituspaineet, toteutumattomat ennustukset, oppien muuttuminen ja entisten jäsenten karttaminen toistuvat kertomuksissa. Kerrotaan myös siitä, miltä tuntui olla itse se, joka karttaa. Oma menneisyys pitää siinäkin suhteessa sopeuttaa nykyhetkeen. Ulkopuolinen maailma näytti pelottavalta, sehän oli Saatanan maailma. Kerrotaan myös, että johtajat eivät aina olleet tehtäviensä tasalla. Entisillä Jehovan todistajilla kritiikki ei varsinaisesti henkilöidy keneenkään. Se osoittaa auktoriteettien yläpäähän, jota kukaan ei kovin hyvin tunne. Se on se hämärä hallintoelin jossain kaukana.

Perinteentutkijana Jukka Timonen puhuu mielellään entisten Jehovan todistajien kansanperinteestä. Usein puhutaan kehäpäätelmistä. Vartiotorni sanoo, että Vartiotorni on totta. Ja koska Vartiotorni sanoo, että totuutta vastustetaan, niin Vartiotornin vastustaminen todistaa, että Vartiotorni on totta. Tämä yhteinen kielenkäytölle rakennettu käänteiskieli on ex-JT-kansanperinnettä. Tämä on tämän aineiston harvoja huumorin aiheita.

Kertomuksista erottuu sekin, että niissä eritellään pilkun tarkasti oppeja. Pilkun tarkasti siksi, koska pilkun paikalla on todella merkitystä, koska se oppien tulkinta on niin konkreettinen ja tarkka. Muista yhteisöistä lähteneiden puheissa tämä oppien osuus on selvästi abstraktimpi. Niissä on mukana enemmän uskonnollista tuntemista ja kokemista. Joidenkin entisten Jehovan todistajien haastatteluissa näistä tuntemisista ja kokemisista tuleekin asia, jolla suorastaan nykyidentiteetti erottautuu menneestä. Hieman kärjistäen voi sanoa, että muututaan suorittavista kenttätuntilaskureista tunteviksi ja eläytyviksi ihmisiksi.

Jukka Timonen käyttää hyvin usein sanaa ristiriitaisuus. Näissä kertomuksissa identiteetin yhtenäisyyttä ylläpidettiin joskus hyvinkin raskain välinein. Ristiriitoja suorastaan pakotettiin yhteen, jotta elämä olisi jollain tavalla mahdollista. Irtautuja voi kertoa, kuinka hän pelkää asioita, joihin hän ei usko. Tai kuinka hän uskoo asioihin, joista hän tietää, että ne eivät ole totta. "En usko Jumalaan. Jumala tuhoaa ne, jotka eivät usko. Uskon siis, että Jumala tuhoaa minut". Tällaisia ristiriitoja todella käsitellään haastatteluissa.

Haastatteluista erottui joitakin kohtuuttomiksi koettuja kipupisteitä. Entisillä Jehovan todistajilla tällaisia ovat luonnollisesti liittymisen ja eroamisen "vapaaehtoisuus" ja sen seuraukset. Kun lapsena kasteelle mennyt ei pysty pitämään uskonnollista sitoumusta aikuisena, hän menettää yhteydet perheeseen. Tästä voidaan keskustella, onko 9-vuotias lapsi vai ei. Kaikki tämä kuitataan julkisesti sanomalla, että kaikkihan on vapaaehtoista. Sosiaalisen paineen ja kasvuympäristön rooli sivuutetaan.

Jukka kertoo vähän kevyempänä esimerkkinä ristiriitaisuuksista seuraavaksi aika paradoksaalisen tapauksen. Yhteisössä on joskus tapana puhua "meikäläisistä". Eräässä haastattelussa haastateltava puhui ex-meikäläisistä. Sitten hän hätkähti ja totesi, etteihän näin voi sanoa. Voiko ihminen määritellä itsensä entiseksi meikäläiseksi?

Kertomuksissa määritellään usein se, kuka on "luopio". Mitä tarkoittaa "uskonnon uhri". Kun identiteettimääritelmistä puhutaan, niin kukaan ei halua olla pysyvästi uskonnon uhri. Haastatteluissa moni on määritellyt itsensä uskonnon uhriksi jossain elämän vaiheessa, silloin, kun se on tuntunut toimivan. Mutta pysyvästi sitä ei haluta oman minän määritelmäksi. Onkin hyvä, että UUT on Uskontojen uhrien tuki eikä uskonnon uhrit.

Usein on sanottu, että apua ei saa, kun terapeutit eivät ymmärrä. Jos menee selittämään jotain opillista juttua, joka näyttää ulkopuolisesta aivan pikkuasialta, ei ymmärretä, että se oleellisesti vaikuttaa siihen, saako tavata jonkun ihmisen vai ei. Jukka Timosen yksi työn motiivi on se, että jos hänen julki kirjoittamansa kokemukset voivat tuottaa tällaista tietoa, niin yksi tavoite on saavutettu.

Irtautumiselle yritetään kuitenkin löytää syvempiä perusteluja kuin vain nämä näkyvät ongelmat, joista on puhuttu. Identiteettikertomusten ydin ei ole siinä, että osoitetaan vaikka oppien epäuskottavuus tai yhteisön väärinkäytökset. Ihmisen on kuitenkin määriteltävä itseään senkin kautta mitä on eikä vain sen kautta mitä ei ole ja mihin ei halua uskoa. Mutta epäuskottavuuden looginen todistaminen on helpompaa kuin sen selittäminen miksi tämä nykyisyys on yhtään uskottavampi. Näissä kertomuksissa onkin epävarmuutta, joka ei ratkea. Perimmäinen löytö ei ole se, että epävarmuuteen löytyy ratkaisu vaan se, että löytyy kyky sietää epävarmuutta.

Nämä kertomusten päätepisteet, tai ennemminkin nykyiset vaiheet, eivät ole todellakaan ongelmattomia, ja tulkinnat eivät välttämättä ole pysyviä. Mutta vapauttavana oivalluksena tulee kuitenkin esiin se, että toimiva elämä on tavoittelemisen arvoista. Tämä nimenomaan ei ole ollut itsestään selvää, jos on jotenkin kasvettu siihen, että oma onnellisuuden tavoitteleminen on itsekästä ja väärin. Ja on vapauttavaa tajuta se, että hyvinvointi itsessään voi todistaa siitä, että kaikesta huolimatta se lähteminen oli oikein.