Johanneksen pojan  kotisivut
Tietoa Vartiotorniseurasta ja Jehovan todistajista
Takaisin johanneksenpoika.fi etusivulle * Hakusivulle * Uutissivuille * Uutisarkistoon


Vartiotornin varjossa




Tutustu myös näihin sivuihin:

Johanneksen pojan kotisivut

* Etusivu
* Hakusivu
* Oppikysymykset
* Uutiset
* Uutisarkisto



Jehovan todistajien lapset

Oikeuskomiteat

Karttaminen

Henkilötietolaki

Miten Vartiotorniseura kerää rahaa?

Vuosi 1975, ennustelu

Verikysymys



Muita aiheita:

  





Katsaus Aila Ruohon kirjaan Vartiotornin varjossa - toisenlainen totuus jehovantodistajuudesta


Kirjoittanut Johanneksen poika

Vartiotorniseura antaa Jehovan todistajista sellaisen kuvan, että kaikki Jehovan todistajat ovat iloisia ja onnellisia eikä heillä ole mitään ongelmia. Ja jos joskus jollakin yksilöllä olisikin jokin ongelma, se johtuisi aina yksilöstä itsestään, ei koskaan Jehovan todistajien järjestöstä. Tällainen kiiltokuva luo paineita Jehovan todistajille. Heidän täytyy yrittää olla iloisen ja onnellisen näköisiä, vaikka kuinka välillä masentaisi ja tuntuisi ahdistavalta. Eihän hengellisessä paratiisissa voi olla surua ja murhetta. Ainakaan sitä ei saa näyttää ulospäin. Hymyn takaa kyyneleet eivät saa näkyä.

  

  
Herätkää!- ja Vartiotornilehden kuvat, julkaissut: Vartiotorniseura

Jotkut Jehovan todistajat voivat olla yhteisössään aidosti onnellisia ja tyytyväisiä. Mutta se ei koske kaikkia. Esimerkiksi moni Jehovan todistaja -perheessä kasvanut lapsi tai nuori on vain ajautunut kasteelle sen enempää miettimättä, koska muutkin teini-ikäiset kaverit menevät kasteelle. Kaste on kuitenkin ratkaiseva käänne ihmisen elämässä. Jehovan todistajan kohdalla tuo on peruuttamaton toimenpide. Sen jälkeen ei ole enää kunniallista poispääsytietä ilman sanktioita. Jos eroaa tai erotetaan, menettää mahdollisesti kaikki Jehovan todistaja -sukulaiset ja -ystävät. Näin on Suomessakin käynyt tuhansille ihmisille. Karttamisrangaistus on julma ja epäinhimillinen rangaistus. Siinä ihminen hylätään koko loppuelämän ajaksi, ellei ryömi takaisin seurakuntaan.

Toukokuussa 2014 Helsingin Sanomien kuukausiliitteessä oli pitkä kirjoitus Jehovan todistajien karttamisjärjestelystä. Tekstissä kerrottiin erään Jehovan todistajan kuukausia kestäneestä irtautumisprosessista. Kun Jehovan todistajien Suomen virallinen tiedottaja Veikko Leinonen oli kiistänyt koko karttamisjärjestelyn, kylvettiin tämän kirjan kirjoittamisen siemenet. Leinonen oli väittänyt median haastatteluissa, että karttaminen tarkoittaa vain ”hengellisten siteiden” katkeamista. Leinosen mukaan muuten perhe voi olla normaalisti tekemisissä erotetun tai eronneen perheenjäsenen kanssa.

Teologian maisteri Aila Ruoho kiinnostui aiheesta niin paljon, että hän päätti kirjoittaa kirjan. Voidaan siis perustellusti sanoa, että Veikko Leinosen virheelliset lausunnot julkisuudessa suorastaan pakottivat Aila Ruohoa tutkimaan aihetta perusteellisesti ja kirjoittamaan jo kolmannen kirjan hengellisen väkivallan aihepiiristä. Hänellä oli paljonkin tietoa jehovantodistajuudesta jo entuudestaan. Olihan hän julkaissut vuonna 2013 kirjan "Päästä meidät pelosta" - Hengellinen väkivalta uskonnollisissa yhteisöissä. Tuota kirjaa varten Aila Ruoho tutki mm. seuraavia uskonnollisia yhteisöjä: Vanhoillislestadiolaisuus, Jehovan todistajat, Mormonit, ”Maitobaari” (tunnetaan myös nimellä Koivuniemeläisyys, Maanantaipiiri ja Konserni), Helluntaiseurakunta ja Vapaakirkko. Kirja perustuu em. yhteisöihin kuuluneiden haastatteluihin. Pari haastateltavaa kuului edelleen Jehovan todistajien seurakuntiin. Yhteensä haastateltavia oli 23.

Tähän uuteen kirjaan Vartiotornin varjossa - toisenlainen totuus jehovantodistajuudesta Aila Ruoho sai yli 60 informanttia. He suostuivat vastaamaan moniin kysymyksiin ja kertomaan elämästään Jehovan todistajana. Aila Ruoho kertoo kirjansa kirjoittamisprosessista näin:

Matkani todistajuuden tutkimiseen on ollut samalla sekä mielenkiintoinen että raskas. Projektin aikana olen tutustunut moneen uuteen ihmiseen ja saanut paljon postia ja viestejä. Saamani haastattelukirjeet ovat olleet koskettavia, mutta myös kannustavia ja rohkaisseet jatkamaan kirjoitustyötä. Uupumuksen yllättäessä on esille noussut asioita, joiden kautta on saanut uutta voimaa kääntää esiin uusia sivuja. Vuoden aikana olen lukenut entisten todistajien kirjoittamia kirjoja ja paljon Vartiotorniseuran omaa materiaalia. Se on ollut silmiä avaavaa, vaikka edelleen on paljon asioita joita en todistajien järjestöstä pysty käsittämään. (Sivu 407)

Kirjassa on 449 sivua. Tässä on  muutamia aiheita:

Lukijalle
Taustatietoa haastatelluista
Vartiotorni-seuran historiaa ja toimintaperiaatteita
Pahuus on järjestön ulkopuolella
Todistajaksi kasvaminen
Käännyttäminen
Kaikki on vapaaehtoista, onhan?
Uupumusta ja muita ongelmia
Irtautumisprosessi
Rangaistusmenettelyjä
Erottaminen
Karttaminen
Järjestöön palaaminen?
Muutoksen tuulia
Loppusanat

Katso koko sisällysluettelo täältä.



Aila Ruohon kirjan ensimmäisellä sivulla on lainaus Herätkää!-lehdestä.

”Ketään ei saisi pakottaa valitsemaan uskonnon ja perheen välillä.” (Herätkää!, heinäkuu 2009)

Tuo lause on hyvin tärkeä. Jos Jehovan todistajat itse noudattaisivat tuota ohjetta, ei tämän kirjan kirjoittamiseen olisi tullut edes tarvetta. Mutta Jehovan todistajien seurakunnissa yksilöillä ei ole uskonnonvapautta. Tämä johtaa usein sellaiseen tilanteeseen, että Jehovan todistaja -yksilö joutuu mahdottoman valinnan eteen. Hänen täytyy valita joko perhe tai uskonto. Käytännössä tämä tarkoittaa joko kaksoiselämää tai kartetuksi tulemista.

Aila Ruoho kertoo lisää kirjan synnystä ja vertaa omien kokemustensa mukaan Jehovan todistajien järjestöä kiinnostavasti Orwellin maailmaan. Orwellin maailmassa puolue valvoo ja hallitsee kansaa, samaan tapaan toimii Jehovan todistajien järjestö, se valvoo ja kontrolloi jokaisen Jehovan todistajan elämän pieniäkin yksityiskohtia.

Jehovan todistajien maailmankatsomus on hyvin mustavalkoinen. Siinä ihmiset jaetaan kahteen ryhmään: ”Meikäläiset” ja ”Maailmalliset”. Lukija voi itsekin arvata, että Jehovan todistajat sijoittavat itsensä hyvin hengelliseksi yhteisöksi, jonka keskuudessa ei ole mitään pahaa. Ulkopuolisen maailman Jehovan todistajat mieltävät pahaksi, Saatanan maailmaksi. Aila Ruoho kertoo tästä erottelusta näin:

Kukaan tuskin kiistää sitä, että maailmassa on pahuutta. Mutta miten pahuus jakautuu? Onko sillä selväpiirteiset rajat, joiden sisään tai joiden ulkopuolelle se voidaan hahmottaa? Vaikka moni hengellinen yhteisö pyrkii pystyttämään erityyppisiä aitoja suojelemaan oman ryhmänsä kuvitteellista hyvyyttä ja ylivertaisuutta, pahuutta ei voi rajata. Epäterveessä hengellisyydessä kaikki maailman pahuus sijoitetaan oman järjestön ulkopuolelle ja siitä varoitettaan toistuvasti. Silloin kun Raamattuun sitoutuneen uskonnollisen yhdyskunnan turvapaikaksi ja totuudeksi koetaan yhteisö, ei Kristus, näkökulma pahuuteen muuttuu olennaisesti. Mustavalkoinen yhteisö ei kykene myöntämään, että muiden hengellisten yhteisöjen toiminnassa olisi mitään hyvää, rakkaudellista ja arvostettavaa. Usko ei riitä, jos viitekehys on väärä. Todistajille viitekehyksen muodostaa Vartiotorni-seura, ei Kristus. (Sivu 39)

Aila Ruoho myöntää, että monet Jehovan todistajat ovat onnellisia järjestön sisäpuolella. Moni voi tuntea iloa ja tyytyväisyyttä Jehovan todistajana. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että kaikki olisivat onnellisia. Miksi JT-seurakunnassa osa tuntee olonsa ahdistuneeksi, masentuneeksi ja stressaantuneeksi? Eikö ”hengellisen paratiisin” tulisi olla ilon ja onnen täyttämä ympäristö?

Järjestön sisäpuolella elävillä on säännölliset rutiinit elämässään. Joka viikko on kahtena päivänä kokous (ennen oli kolmena). Jokaisen Jehovan todistajan odotetaan käyvän kaikissa kokouksissa. Ovelta ovelle -saarnaamista pyritään tekemään joka viikko, vähintään joka kuukausi. Kolmesti vuodessa on isot kokoukset, ns. konventit. Jehovan todistajien elämä on hyvin paljon ”suorittamista”. Numerot merkitsevät samalla hengellisyyden tason. Jehovan todistajat alistuvat nöyrästi järjestön ohjeisiin ja sääntöihin.

Joillekin tämä elämäntapa sopii, kaikille ei. Jos ei sopeudu ”teokraattisiin rutiineihin”, jossain vaiheessa tulee ongelmia väistämättä. Jehovantodistajuus on enemmän kuin uskonto. Se on elämäntapa. Elämän jokaisessa pienessäkin asiassa täytyy huomioida Vartiotorniseuran ohjeet, tulkinnat ja käytännöt.

Kirjan haastateltavat kertoivat siitä, kuinka paljon jehovantodistajuus vaikutti ihan tavalliseen koulunkäyntiin. Jehovan todistajat lähettävät lapsensa kouluihin normaalisti niin kuin muutkin, mutta lapsille asetetaan rajoituksia, mitkä vaikuttavat moniin pieniin asioihin arkielämässä. Jehovan todistajien oppi hankaloittaa lapsen koulunkäyntiä. Hänen täytyy olla erilainen kuin luokkatoverinsa. JT-lapsi ei saa osallistua uskontotunneille. Hän joutuu viettämään aikaa käytävällä tai muualla silloin, kun muut ovat uskontotunnilla. JT-lapsi ei saa osallistua koulun juhliin. Kun muut lapset tekevät äitienpäiväkortteja, JT-lapselle annetaan korvaavaa toimintaa. Aina pitää olla erilainen kuin muut. Joskus se johtaa kiusaamiseen.

Vartiotornin varjossa -kirjassa kerrotaan Jehovan todistajien pelon aiheista. Valitettavasti varsinkin lapset joutuvat pelkäämään monia asioita. Jehovan todistajien kirjallisuudessa ja kokouksissa kerrotaan Harmagedonin sodasta, Saatanasta, demoneista ja muusta pelottavasta. Nämä asiat esitetään kaikille yhtä aikaa, joten aivan pienet lapsetkin altistuvat peloille. Monille Jehovan todistajille esim. demonipelko voi jäädä vuosiksi, jopa vuosikymmeniksi.

Taika kertoo olleensa aina herkkä ja säikky. Erilaiset pelonaiheet juurtuivat otolliseen maaperään. Ulkopuolisen silmissä pienen lapsen pelonaiheet raiskaajista ja kidutuksesta saattavat herättää hämmästystä.

Tiedostin jo hyvin pienenä sellaisia pelottavia käsitteitä, mitä monet eivät tule miettineeksi kovinkaan nuorina, jos koskaan, esimerkiksi raiskaus, kidutus, demonit sekä luonnonmullistukset olivat minulle tuttuja, ahdistusta aiheuttaneita aiheita. - Taika. (Sivu 90)

Harmagedonin ja demonien pelko ovat yleisiä ahdistuksen aiheita aivan kaikille todistajuudessa eläneille.

Pari vuotta myöhemmin minua alkoivat vaivata demonipelot. Olin tutustunut luokallani olevaan maailmalliseen tyttöön, jonka vanhemmilla oli runsaasti kirjoja ja taidetta, mitkä käsittelivät uskontoja, seksuaalisuutta ja muuta todistajien paheksumaa materiaalia. Kun kerroin äidilleni, että minua pelotti välillä olla yötä heidän vanhassa, rapistuneessa omakotitalossaan, äitini sanoi minulle sen johtuvan siitä, että kaverini luona asui demoneja, jotka olivat pesiytyneet heidän ostamiinsa tavaroihin. Kuulemma he saattoivat näyttäytyä erityisesti minulle, koska demonit haluavat viekoitella todistajalapsia pois totuudesta.

Demonit tuntuivat olevan kummallisen arkinen asia perheessäni: niitä pelättiin, ja niistä puhuttiin, mutta Jehovan avulla niistä saattoi vapautua. Jokaista Jehovan todistajaa kuulemma koetellaan joskus elämänsä aikana: lapset ovat demoneille erityisen mieluisa kohde, sillä lapset ovat heikompia. - Taika. (sivut 90, 91)

Jehovan todistajat kertovat järjestöstään usein sen, että heillä ole lapsikastetta. Tämä ei kyllä kaikilta osin pidä paikkaansa. Vauvakastetta ei ole, mutta lapsikaste kylläkin. Monet Jehovan todistaja -perheen lapset ja nuoret menevät kasteelle hyvin nuorina, aivan liian nuorina, koska he eivät ymmärrä kasteaskeleen vakavuutta. On aivan yleistä, että jopa 12-vuotiaat menevät kasteelle, ja yleensä viimeistään JT-perheessä kasvaneet nuoret on kastettu 16- tai 17-vuotissyntymäpäivään mennessä.

Aila Ruoho kertoo kirjassaan, että eräs keskeisimpiä asioita todistajuudessa on ehdoton kuuliaisuus omalle yhteisölle. Jehovan todistajien toiminta on järjestäytynyttä ja kurinalaista. Itsenäistä ajattelua ei hengellisissä asioissa hyväksytä. Mitä tämä käytännössä tarkoittaa? Tämä tarkoittaa sitä, että mitään oppia tai toimintatapaa ei saa kyseenalaistaa. Vanhimpia ei saa arvostella. Kaikkien täytyy pysyä ”ruodussa”.

Järjestö valvoo Jehovan todistajia hyvinkin pienissä asioissa. Miten pitää pukeutua? Naisilla ei saa kokouksissa ja saarnaamistyössä olla pitkiä housuja. Miesten tulee pukeutua länsimaisen liikemiehen pukuun. Miehillä ei saa olla partaa, ainakin sitä paheksutaan yleisesti. Arkivaatteissa ei saa mennä kokoukseen. Aila Ruoho kertoo kirjassaan sivulla 133, että jopa kasvonilmeitä valvotaan ja pyritään ohjaamaan.

Jehovan todistajien järjestö ei suosittele vaativaa koulutusta JT-nuorille. Vaikka tulkinta on viime vuosina hieman lieventynyt, korkeakoulua ei vieläkään pidetä oikeana valintana. Lukio hyväksytään jo yleisesti, mutta ei varauksetta, koska se voi mahdollistaa korkeakouluopinnot.

Jehovan todistajien hengellisyyttä mitataan usein numeroilla. Saarnaaminen pitää raportoida kuukausittain. Viisi kokousta viikossa ja sen päälle henkilökohtainen ”tutkiminen” ja ”kenttäpalvelus” voi uuvuttaa vahvankin ihmisen. Näin tosiaan käy monille Jehovan todistajille. Jehovan todistajien hengellinen toiminta on ”suorittamista”, mikä ei milloinkaan lopu. Kaikki voi alkaa tuntua tavallisesta Jehovan todistajasta raskaalta.

Useampi haastatelluista kertoo olleensa järjestössä jatkuvan suorituspaineen alla. Jehovan todistajien yhteisö painottaa osallistumista ja tekemistä, se mittaa ja laskee. Jokaisen tulee raportoida säännöllisesti omat suorituksensa. Tunnusomaista on, että julistajille on määrätty vähimmäisvaatimukset, joihin jokaisen aktiivijäsenen tulisi yltää. Koska ylärajaa ei ole, sitä on mahdotonta milloinkaan tavoittaa. Aina on parantamisen varaa.

Koko lapsuuteni ja nuoruuteni vietin siis Jehovan todistaja -perheessä ja -seurakunnassa. Kamppailin jatkuvasti huonommuuden tunteen ja syyllisyyden kanssa. Ikinä en kokenut olevani tarpeeksi hyvä, tekeväni tarpeeksi. Aina joku teki enemmän ja paremmin. Omassa mielessä ajattelin, että Jehova vaatii täydellisyyteen pyrkimistä epätäydellisiltä ihmisiltä, enkä koskaan ole todella kyseenalaistanut tätä ajatusta ollessani aktiivinen todistaja. Mutta tämä on mahdoton vaatimus, ei siihen oikeasti kukaan pysty. Mutta siitä puhuttiin jatkuvasti kokouksissa. En osannut olla tyytyväinen omaan osaani ja tekemisiini, aina vaadin itseltäni enemmän. Niinpä melkein koko ajan tunsin syyllisyyttä ja alemmuudentunnetta, koin olevani huono todistaja. Lopulta vain väsyin kaikkeen, turhaan yrittämiseen ja kamppailemiseen. - Pihla (sivu 159)

Kirjassa kerrotaan myös irtautumisprosessista. Miksi järjestöstä irtaudutaan? Miksi poislähteminen on vaikeaa?

Kirjan informanteista noin puolet oli itse eronnut ja toinen puoli erotettu (muutama oli tosin vielä nimellisesti JT). Jos joku on ollut vuosia Jehovan todistaja, irtautuminen ei käy hetkessä. Irtautumista vaikeuttaa se, että Jehovan todistajien seurakunnasta ei ole kunniallista poispääsytietä. Leima lyödään, oli syy mikä tahansa. Lisäksi lähtijälle mätkäytetään kovat sanktiot. Koko JT-suku ja kaikki JT-ystävät hylkäävät.

Vaikka lähteminen aiheuttaa valtavat haavat, seurakunnasta kuitenkin lähdetään. Joillakin haavojen paraneminen käy muutamassa vuodessa, mutta useille jää elinikäiset traumat. Hylkäämisen kokemus on hyvin traumatisoiva asia. Monet joutuvat terapiaan. Monet tarvitsisivat terapiaa, mutta eivät sitä saa. Moni miettii itsemurhaa, moni sitä yrittää, jotkut onnistuvat.

Jotkut vaikeuksiin ajautuvat Jehovan todistajat alkavat viettää kaksoiselämää. Miksi käy näin? Eikö itselleen valehteleminen ole vahingollista?

Erityisesti todistajaperheissä kasvaneet nuoret ovat vaarassa ajautua kaksoiselämän viettoon. Se on heille keino selviytyä eteen tulevista haasteista. Jos heillä ei ole riittävästi uskoa järjestön oppeihin, heidän on valittava, lähteäkö pois vai jäädä ja näytellä hyvää todistajaa. Jossain vaiheessa kaksoiselämän viettäminen tulee henkisesti liian raskaaksi. Silloin on pakko irtautua, jos haluaa säilyttää mielenterveytensä.

Jehovan todistajien järjestössä on rangaistusmenettelyjä, joista yksilön erottaminen seurakunnasta on kaikkein ankarin. Erottaminen tuo mukanaan julman lisärangaistuksen, karttamisen.  Se on käytännössä elinkautinen tuomio, ellei erotettu palaa seurakuntaan takaisin. Kartettu on täysin eristetty seurakunnasta. Suomessa Jehovan todistajien tiedottaja on yrittänyt väittää, että karttaminen koskisi vain hengellistä kanssakäymistä ja muuten voisi olla tekemisissä erotetun kanssa. Tuo ei ole totta. Sen voivat vahvistaa tämän kirjan haastateltavat. Karttaminen on voimassa myös tavallisten arkisten asioiden kohdalla, kuten esimerkiksi ostoksille ei ole sopivaa mennä erotetun kanssa, erotetun kanssa ei voi mennä syömään yhdessä, erotetun kanssa ei voi mennä pallopelejä pelaamaan, retkelle tai teatteriin.

Kun Jehovan todistaja tekee rikkeen, siitä ei aina eroteta. Oikeuskomitea voidaan kuitenkin kutsua koolle, jos jotain seurakunnan jäsentä epäillään niin vakavasta rikkeestä, että siitä voidaan erottaa.

Oikeuskomitea on Jehovan todistajien oma sisäinen tuomioistuin. Ministeri Henriksson sanoi TV-uutisissa, että Suomessa ei saa olla kahta rinnakkaista oikeusjärjestelmää, mutta näin se vain käytännössä on. Millaisia ovat oikeuskomiteaistunnot?

Oikeuskomiteaan kuuluu tavallisesti kolme seurakunnan vanhinta. Vaikeissa tapauksissa vanhimpia voi olla neljä tai jopa viisi.

Oikeuskomiteassa kaikki eivät ole tasavertaisia. Kohteluun saattaa vaikutta esimerkiksi se, kuuluuko syytetty vaikutusvaltaiseen JT-sukuun ja onko joku hänen läheisensä seurakunnan vanhin.

Joskus naispuolisille syytetyille esitetään todella törkeitä ja yksityiskohtaisia kysymyksiä. Tilanne on mahdoton. Kolmesta viiteen miespuolista oikeuskomitean jäsentä kysyy naiselta tarkkoja tietoja seksuaalisista kokemuksista. Tähän ei pitäisi kenenkään syytetyn suostua. Kaikki eivät suostukaan vastaamaan epäasiallisiin kysymyksiin.

Jehovan todistajista voidaan erottaa joko vähäpätöisen tai vakavan syyn takia. Mutta rangaistus on silti sama, erottaminen ja karttaminen. Esimerkiksi tupakanpolttaja ja murhaaja saavat täsmälleen saman tuomion. Siinä taas ei ole mitään järkeä.

Kun joku erotetaan Jehovan todistajien seurakunnasta, häntä aletaan karttaa. Mutta tämä ei sisällä välttämättä vielä kaikkea julmuutta, mitä asiaan voi liittyä. Moni äiti hylkää oman lapsensa ja yrittää unohtaa tämän kokonaan. Hän yrittää häivyttää lapsen elämästään ikään kuin tämä olisi kuollut.

Koska Jehovan todistajat uskovat vain järjestöön kuuluvilla olevan toivon ikuisesta elämästä, he uskovat yhteisöstä irtautumisen merkitsevän myös ennen pitkää henkilön lopullista kuolemaa. Todistajana kuolleilla on sen sijaan järjestön mukaan toivo siitä, että heidät herätetään tuhatvuotisen paratiisin tullessa maan päälle. Järjestön ulkopuolella toivoa ei kuitenkaan ole, ja pois lähteneelle voidaan sanoa hyvinkin pahasti. On tapauksia, joissa järjestöön jäänyt läheinen ihminen on kertonut irtautuneelle, että mikä tahansa muu vaihtoehto, jopa vankila tai kuolema, olisi ollut parempi vaihto kuin yhteisöstä eroaminen.

Ulkopuolisten mielestä saattaa tuntua julmalta, että jotkut todistajat pitävät kuolemaa parempana vaihtoehtona kuin todistajuudesta irtautumista. (Sivu 276)

Millaisia asioita käy mielessään äiti, joka tuhoaa kotoaan valokuvia myöten kaikki todisteet siitä, että järjestöstä irtautunutta lasta on ollut edes olemassa? Miltä lapsesta tuntuu, kun hän kuulee asiasta?

Äitini on noin vuosi sitten hävittänyt kaikki valokuvani ja muut todisteet siitä, että olin koskaan edes olemassa. Siskoni kertoi, että hän [äiti] kertoo uusille tuttavuuksille silmät kirkkaana, että hänellä on vain kaksi tytärtä. On kuulemma ”niin paljon helpompaa eikä tule turhia kiusallisia kysymyksiä”. NO KYLLÄ VARMASTI ON! Noloahan on selittää, miksi ei ole oman tyttärensä kanssa missään tekemisissä. - Pumpuli (Sivu 277)

Tarjalle oman äidin ajatusmaailma avautui koko karuudessaan perheessä sattuneen kuolemantapauksen jälkeen.

Kaiken suruhässäkän keskellä äitini sanoi minulle, että hän kyllä tuntee minun tuskan, kun he ovat kokeneet tämän saman. Katsoin ihmeissäni äitiäni ja tajusin vasta myöhemmin, että hän tarkoitti minua. Minä olin heille kuin kuollut. Meillä ei ollut samaa tulevaisuudenodotetta ikuisesta elämästä paratiisissa, vaan minä olin kuoleman oma ja tällä tavoin jo kuollut heille aikoja sitten. - Tarja (Sivu 277)

Kirjassa kerrotaan paljon karttamisesta, eikä ihme. Se on vakavin ihmisoikeusloukkaus, mitä perustellaan järjestön ohjeilla. Se on käsittämättömin sääntö ulkopuolisten silmin. Se on rikos ihmisyyttä vastaan. Tässä kirjaesittelyssä ei ole kuitenkaan mahdollista kertoa enempää lainauksia.

Jehovan todistajista irtautuminen joko eroamalla tai tulemalla erotetuksi voi vaikuttaa haitallisesti mielenterveyteen. Tähän kirjaan haastatelluista moni on kertonut miettineensä itsemurhaa ja jotkut ovat sitä yrittäneet. Onnistujia on paljon, mutta he eivät ole enää kertomassa tarinaansa.

Miten entinen Jehovan todistaja pärjää maailmassa? Mitkä asiat voivat auttaa panemaan elämänsä kuntoon rankan irtautumisprosessin jälkeen? Hyvien ystävien löytäminen on avainasia. Myös vertaistuki auttaa. Facebookissa on lukuisia tällaisia suljettuja vertaistukipalstoja. UUT:n vertaistukipalvelut auttavat myös saamaan elämänsä tasapainoon.

 


Takaisin johanneksenpoika.fi etusivulle
 
 



Kotisivuohjelma: KompoZer / Linux Ubuntu  *  Kuvankäsittely: GIMP / Linux Ubuntu  *  Äänenkäsittely: Audacity / Linux Ubuntu