Johanneksen pojan  kotisivut
Tietoa Vartiotorniseurasta ja Jehovan todistajista
Takaisin johanneksenpoika.fi etusivulle * Hakusivulle * Uutissivuille * Uutisarkistoon


Barbara Anderson


Barbara Anderson

Tutustu myös näihin sivuihin:

Johanneksen pojan kotisivut

* Etusivu
* Hakusivu
* Oppikysymykset
* Uutiset
* Uutisarkisto



Oikeuskomiteat

Karttaminen

Henkilötietolaki

Miten Vartiotorniseura kerää rahaa?

1975, ennustelu

Verikysymys




Barbara Andersonin kirjoituksia

Barbara Andersonin teksti suomeksi:


The Discoveries of Barbara Anderson
 
A Former Jehovah’s Witness Insider Who Was an Eyewitness to Deceit
from Danish source
 

Barbara and Joe Anderson, May 2006
 
Esittely


Loppusyksystä 2005 otin yhteyttä Barbara Andersoniin, joka kentuckyläisen ex-vanhimman Bill Bowenin kanssa auttoi useita seksuaalisen hyväksikäytön uhreiksi joutuneita jehovantodistajalapsia.

     Tarkoitukseni oli selvittää mitä hänelle oli tapahtunut sen jälkeen kun hän vuonna 2002 erosi Jehovan todistajista, ja kysyäkseni haluaisiko hän kertoa tarinansa kirjassani. Hän suostui ja lähetti minulle paljon enemmän materiaalia kuin mitä pystyin kymmeneen sivuun mahduttamaan. Sovimme hänen tarinansa lyhennetystä versiosta kirjaani, Dommedag må vente (Tuomiopäivä saa odottaa), mutta lupasin yrittää julkaista hänen tarinansa kokonaisuudessaan Gyldendalin internetsivustolla. Tätä tarkoitusta varten Barbara editoi minulle lähettämäänsä alkuperäismateriaalia ja samalla sisällytti siihen uutta tietoa jota alkuperäisessä versiossa ei ollut. Tämä selittää erot seuraavan tarinan ja kirjassani olevan tarinan välillä.

     Pyytäessäni Barbaraa kertomaan tarinansa, en tiennyt paljoakaan Jehovan todistajien järjestön pedofiiliongelmista. Luettuani Barbaran tarinan minun oli pakko muuttaa asennoitumistani tässä herkässä asiassa. Päätin lopulta julkaista Barbaran silminnäkijätodistuksen, koska pedofiliaongelma näyttää olevan merkittävä osa Jehovan todistajien myöhäishistoriaa – riippumatta uhrien määrästä.

    Olen varma siitä, että pedofiliakysymys on erittäin monimutkainen tapaus – sillä johtuen Jehovan todistajien järjestön patriarkaalisesta ja fundamentalistisesta luonteesta, se on saattanut joutua pedofiilien kohteeksi. Kaikesta huolimatta pedofilia on näyttänyt muodostaneen ongelman, ja vaikka järjestön johtajat ovat muuttaneet asennoitumistaan ja päättäneet vaihtaa menettelytapojaan on ongelma yhä olemassa.

Poul Bregninge
 

 
Barbaran tarina:
 
Elämän muuttava valinta

Synnyin Long Islandilla, New Yorkissa vuonna 1940 puolalaisille vanhemmille katolilaiseen perheeseen. Ollessani kokematon ja tyytymätön neljätoistavuotias, tein päätöksen, joka seuraavien neljänkymmenenneljän vuoden ajan rajoittaisi päätöksentekomahdollisuuksiani. Liityin yhteen aggressiivisimmista ja kiistanalaisimmista uskonnollisista ryhmistä, Jehovan todistajiin. Todistajuudesta tuli elämäni keskipiste. Sysäsin syrjään unelmani arkeologian opiskelusta, sillä uusi uskontoni kielsi jäseniltään korkeakoulutuksen. Siitä lähtien evankelioimistyö ohitti opiskelun tärkeysjärjestyksessä. Noudatin myös tunnollisesti Jehovan todistajien sääntöä ystävystyä ja mennä naimisiin vain toisten jehovantodistajien kanssa.

     Miksi nuori ihminen suostuisi antamaan elämänsä kontrolloitavaksi? En ollut nuorena ainoastaan idealisti vaan myös tylsistynyt. Olin liian nuori tehdäkseni mitään konkreettista maailman ongelmien eteen, vaikka kovasti halusinkin. Asenteeni ansiosta minun oli helppo hyväksyä jehovantodistajien tarjoama raamatuntutkistelu. Todistajat sanoivat pystyvänsä selittämään muiden asioiden lisäksi hyvän ja pahan mysteerin. Hyvin pian otin innostuneesti vastaan Jehovan todistajien uskon. Nuori, naiivi ja hyväuskoinen – kuinka olisin voinut tietää minua manipuloidun vuosikymmenien saatossa tarkkaan rakenneltujen, erittäin vakuuttavien indoktrinaatiometodien avulla? Jehovantodistajat puhuivat vakuuttavasti asioista joista muut eivät näyttäneet tietävän mitään. Minua kiehtoi tällaisten ihmisten kiinnostus minua kohtaan. Vahvistava yhteenkuuluvuuden tunne antoi minulle voimaa vastustaa kriittisiä katolilaisia ystäviäni ja sukulaisiani. Kolmen kuukauden raamatuntutkistelujen jälkeen lähdin riemuissani kenttätyöhön – ja yhdeksän kuukauden kuluttua minut ja äitini kastettiin jehovantodistajiksi.

     Kahden vuoden kuluessa käännytin innokkuudellani ainakin viisi ihmistä uskooni. Eräs jehovantodistajalähetyssaarnaaja asui väliaikaisesti Long Islandilla odottaen pääsypapereitaan Intiaan. Kesällä vuonna 1956, kun olin 16-vuotias, hän pyysi minua seurakseen kahdeksi kuukaudeksi kokoajansananpalvelukseen Athenssiin, Ohioon. Noin 15 vuotta aikaisemmin, toisen maailmansodan aikaan, isänmaalliset ihmiset kierittivät täällä jehovantodistajia tervassa ja höyhenissä koska he kieltäytyivät tervehtimästä lippua ja tukemasta sotatoimia. Oli hermostuttavaa, kun eräs aseistautunut vihainen mies uhkasi ajaa meidät ulos piirikunnasta, jos emme poistuisi hänen mailtaan. Jatkoimme järkähtämättöminä saarnaamistamme.

     Syksyllä koulunpenkille palaaminen oli stressaavaa, sillä olisin halunnut osallistua saarnaamistyöhön – enkä tuhlata aikaani oppien maailmasta joka tulisi häviämään hetkenä minä hyvänsä. Se oli vaikeaa aikaa minulle, mutta muutaman kuukauden kuluttua perheeni muutti Etelä-Floridaan jossa sain pian uusia ystäviä otettuani yhteyttä paikallisiin todistajiin.
 
Avioliittoni

Ollessani 17-vuotias, vuonna 1957, otimme kahden muun floridalaisen tytön kanssa vastaan saarnaamistehtävän Columbuksessa, Mississippissä. Columbus on opiskelijakaupunki ja kaikki paikalliset työpaikat ovat opiskelijoiden täyttämiä, joten työttöminä, rahattomina ja masentuneina jouduimme kolmen kuukauden kuluttua lähtemään pois. Päätimme lähteä Floridan sijasta New Yorkiin, missä tiesimme olevan tarvetta vapaaehtoisille Jehovan todistajien päätoimistossa Brooklynissä. Siellä valmistauduttiin valtavaan vuoden 1958 kansainväliseen konventtiin joka pidettäisiin New Yorkin Yankee Stadionilla sekä Polo Groundsissa. Asuimme todistajaystävien luona Long Islandilla kunnes löysimme asunnon ja osa-aikaista työtä. Kuljimme muutamana päivänä viikossa 50 kilometrin matkan Brooklynin päätoimistoon tekemään toimistotyötä.

     Tapasin Joe Andersonin muutamaa kuukautta ennen New Yorkin konventtia. Hänen äitinsä, Virginia, oli samasta Hempsteadin seurakunnasta Long Islandilla kuin minäkin ja hän esitteli meidät. Joen isoäiti oli ollut todistaja, vaikkakin hänen panostuksensa uskontoon oli melko minimaalista, jonka seurauksena hänen lapsensa olivat suurimmaksi osaksi ”sivustaseuraajajehovantodistajia”. Joen vanhemmat muuttivat Floridan Tampasta Dallasiin, Texasiin, kun hän oli kuusitoistavuotias ja siellä hänen äitinsä alkoi käydä jehovantodistajien kokouksissa. Hänen isänsä, pelottava alkoholisti, ei ollut tippaakaan kiinnostunut todistajista.  Innokas uskonnollinen veljeys vetosi Joeen ja vaikka hänen kaksi sisartaan lähtivätkin järjestöstä, hän itse toimi kahden muun todistajan kanssa tienraivaajana Dallasin alueella. (Tuohon aikaan tienraivaajat sitoutuivat käyttämään 100 tuntia kuukaudessa raamatuntutkistelujen pitämiseen ei-todistajille. Nykyään tuntivaatimus on 70. Tienraivaajat tekevät yleensä osa-aikatöitä pysyäkseen taloudellisesti tasapainossa.)

     Vuonna 1956 Joe lähti vapaaehtoisena työskentelemään ja asumaan Brooklyn Heightsin kompleksiin, jonka jehovantodistajat tuntevat nimellä ”Betel”. Tämä on jehovantodistajien maailmanlaajuisen järjestön päätoimisto, joka toimi Vartiotornin Raamattu- ja Traktaattiseuran nimellä tuohon aikaan. Täällä Joe käytti yhtä heidän painokoneistaan vuosina 1956–59. Tässä työssä tapasin Joen vuonna -58. Mentyämme naimisiin marraskuussa 1959 toimimme tienraivaajina West Palm Beachilla Floridassa kunnes tulin raskaaksi ja synnytin poikamme Lancen syyskuun 14. päivänä 1961.
 
Kiistatonta omistautumista

Mieheni toimi esivalvojana (vanhimmiston puheenjohtajana) seurakunnissa joihin kuuluimme ja hän asetti esimerkin jota lauman tuli seurata, ei ainoastaan puheissaan vaan myös elämässään – hän käytti 25 vuotta elämästään tienraivaustyössä. Parina olimme niin innokkaita, että vuosien varrella käännytimme yli 80 ihmistä jehovantodistajiksi. Vuonna 1974 perheemme muutti Tennesseehen missä me muutaman tusinan eteläfloridalaisen todistajan kanssa perustimme uuden Jehovan todistajien seurakunnan.

     Alusta pitäen laitoin uskoni Vartiotorniseuran teologiaan ja vaikutukseen, koska heillä näytti olevan raamatulliset vastaukset ikiaikaisiin kysymyksiin elämästä, kuolemasta, sodasta ja rauhasta 1950-luvun epävarmassa ja turvattomassa ”kylmän sodan ja kranaattikuoppien” ilmapiirissä. Vuosien kuluessa vakuutuin tehneeni oikean valinnan maailman tilanteen eskaloituessa yhä pahemmaksi – mikä todistajien mukaan oli selvä merkki maailmanlopun välittömästä läheisyydestä.

     1960-luvun puolivälissä järjestön johtoportaasta lähtöisin olevat, vuonna 1975 koittavasta nykyisen asiainjärjestelmän lopusta kertovat huhut alkoivat vallata alaa. Olimme huolestuneita siitä, että emme ehkä tehneet tarpeeksi Jumalan hyväksi. Tämän johdosta Joe lopetti vuonna 1968 työssään Floridan sähköyhtiössä, taloudellinen menetys jonka korvasimme osa-aikaisilla töillä voidaksemme jälleen kerran lähteä tienraivaustyöhön. Joe toimi tienraivaajana kolme vuotta ja minä yhden, vaikkakin olin kuukauden kerrallaan tienraivaajana silloin kuin vain suinkin pystyin. Jehovan todistajien maailmanlopun vuosi 1975 tuli ja meni, mutta me emme antaneet sen masentaa. Olimme panostaneet niin paljon uskontoomme, ettemme voineet enää heittää pyyhettä kehään.
 
Jännittävä kutsu vapaaehtoistyöhön

Vuonna 1982 Seura kutsui Joen ja minut vapaaehtoistyöhön Beteliin Brooklyniin missä saimme huoneen ja ylöspidon sekä hieman käyttörahaa vastineena työstämme. Edellisenä vuonna, kun poikamme Lance oli 19-vuotias, hän ilmoittautui vapaaehtoiseksi Beteliin ja hänet hyväksyttiin. Hänen toimenkuvakseen tuli työskennellä yhdessä Seuran Brooklynin useista tehtaista, käyttäen yhtä huippunopeaa painokonetta, joka muiden koneiden kanssa painoi kirjaimellisesti satoja miljoonia kappaleita Vartiotorniseuran kirjallisuutta vuosittain.

     Mieheni oli syy siihen miksi meidät kutsuttiin Beteliin. Kyläillessämme poikamme luona maaliskuussa 1982 Joe tapasi Richard Wheelockin, korkea-arvoisen Seuran painokonetoimintojen valvojan, jolle Joe oli työskennellyt 1950-luvulla. Kuultuaan Joen olevan putkimies, Richard pisti pallon pyörimään saadakseen meidät asumaan ja työskentelemään Beteliin.

     Valitettavasti, kahdeksan vuotta myöhemmin, heinäkuun 25. päivänä 1990, 75-vuotias Richard Wheelock teki itsemurhan hyppäämällä kolmannen kerroksen ikkunasta rakennuksessa jossa me asuimme. Hän oli sairastanut vakavaa masennusta vaimonsa kuoltua viisi vuotta aiemmin.

     Viiden kuukauden kuluttua muutostamme meille selvisi miksi Richard oli niin kiinnostunut Joen ammatista. Salassa Brooklynin alueen yhteisöltä sekä useimmilta Seuran työntekijöiltä käytiin neuvotteluja Furman Streetillä, East Riverin varrella olevan vanhan tehtaan ostamiseksi. Tässä valtavassa (yli 300 000m² rakennuksessa rakennettiin panssaroituja ajoneuvoja toisen maailmansodan aikana. Hissit olivat niin isoja, että niissä pystyttiin kuljettamaan isoja rekkoja rakennuksen 13 kerroksen välillä. Lyhyen aikaa kiinteistökaupan jälkeen poikamme siirrettiin Adams Streetin painotalosta Furman Streetille opettelemaan hissien rakentamista ja huoltoa. (Useiden vuosien vapaaehtoistyöllä tehtyjen remontointien ja korjausten jälkeen Vartiotorniseura myi rakennuksen vuoden 2004 huhtikuussa)

     Lisäksi vuonna 1909 Montague Streetin historialliselle alueelle avattu, kulunut 12-kerroksinen Bossert Hotel oli salaa suunnitelmissa ostaa Cohi Towers Associates – yhtiön kautta. Cohi Towers Associates oli varakkaiden todistajien muodostama yhtiö, jota käytettiin kiinteistöjen ostamiseen Vartiotorniseuran käyttöön. Näin vältettiin paikallisten oppositioryhmien saamasta tietää, että jälleen yksi rakennus alueella siirtyisi verovapaaksi. Vähentääkseen Cohin Bossertista maksamaa kiinteistöveroa minut määrättiin toimittamaan tarpeellinen informaatio jotta hotelli saataisiin listattua Kansalliseen Historiallisten Paikkojen Rekisteriin. Kuitenkin työni loppui muutaman kuukauden kuluttua koska, kuten minulle kerrottiin, Cohi siirsi rakennuksen Vartiotorniseuran haltuun.  Tänä päivänä Vartiotorniseura omistaa liki kaksikymmentä asuinrakennusta Brooklyn Heightsissa, vaikkakin vuonna 2005 muutama rakennus laitettiin myyntiin järjestön leikatessa toimintojaan tehdäkseen New Yorkin toiminnastaan kustannustehokkaampaa.

     Vieraillessamme Betelissä tuona lauantaina maaliskuussa 1982, vapaaehtoistyöntekijät työskentelivät kiivaasti remontoidessaan joitakin vanhoja rakennuksia, ja olivat valmiina aloittamaan työt historialliseen 12-kerroksiseen Standish Hotelliin (avattu 1903), jonka Vartiotorniseura oli hankkinut muutamaa vuotta aiemmin. Näiden kaikkien hankintojen alla syntyneen kokeneiden putkimiesten tarpeen vuoksi Richardin järjestämä haastattelu Vartiotorniseuran johtajien kanssa johti siihen, että olimme puoliltapäivin osa siihen aikaan yli 2000 hengen Betelperhettä. Kun saavuimme takaisin Tennesseehen yksitoista vuotta myöhemmin, Brooklynin Betelin henkilöstömäärä oli Jehovan todistajien 80- ja 90-luvun alun vahvan kasvun johdosta jo yli 3300.

     Odottaessamme innokkaina uutta seikkailuamme, palasimme kotiimme laittamaan asiat järjestykseen ja palasimme New Yorkiin kesäkuussa 1982. Joe sijoitettiin viemäröinnistä vastaavaan osastoon ja minut nauhojen kopiointiosastoon. Muutaman viikon kuluessa sain vakavia hengitysteiden allergisia reaktioita johtuen työssä käytetyistä kemikaaleista, joten minut siirrettiin lastausosastoon jossa hoidin tiedonsyöttöä
 
Maailmanlaajuinen kasvu

      Noin vuotta myöhemmin minut siirrettiin sihteeriksi Rakennustekniselle osastolle. Osastossa oli yli sata ihmistä, insinöörejä, arkkitehtejä, sihteerejä ja muita toimistotyöläisiä, kaikki jotenkin sidoksissa Jehovan todistajien ympäri maailman käytettyjen rakennusten remontointiin tai rakentamiseen liittyvään suunnitteluun ja valvontaan. Tuohon aikaan Jehovan todistajia pidettiin yhtenä nopeimmin kasvavista uskonnoista.

     Työsuhteeni alussa iso maa-alue Patterssonissa, New Yorkissa, siirtyi Vartiotorniseuran omistukseen. Alun epävarmuuden jälkeen päätettiin alue kehittää koulutuskeskukseksi. Alkuperäinen rahasumma kehitystyötä varten oli kuulemani mukaan 50 miljoonaa dollaria. Jättäessäni Rakennusteknisen osaston vuonna 1989, yli 100 miljoonaa dollaria oli käytetty ja kompleksi on jatkanut kasvuaan samalla kun Brooklynin toimintaa karsitaan. Vaikka Hallintoelimen viralliset toimistot sijaitsevat yhä Brooklynissä, Pattersonista on tulossa paikka josta johtoporras johtaa maailmanlaajuista organisaatiotaan.
 
Kolmekymmentäkerroksisen talon rakentaminen rantaan

Myöhemmin minut siirrettiin sihteeriksi eräälle arkkitehdille, entiselle lähetyssaarnaajalle, joka suunnitteli 30-kerroksista henkilökunnan asuintaloa Brooklyniin. Keskellä iltapäivää seisoessani yksinäni odottamassa hissiä Vartiotorniseuran toimistorakennuksessa, jossa työskentelin, John (”Jack”) Barr, yksi hallintoelimen jäsenistä, saapui paikalle. Jack kysyi minulta työstäni odottaessamme hissiä. Kerroin hänelle kuinka insinööriryhmämme kiirehti saadakseen Ympäristövaikutusten arvioinnin valmiiksi. YVA:n sisältämää valtavaa tietomäärää käytettin New Yorkin kaupungin päättäessä hakemastamme muutoksesta asemakaavaan paikkaan, johon Vartiotorniseura oli aikeissa rakentaa 30-kerroksisen asuintalon. Rakennusprojektia vastustettiin kovasti, sillä talo tulisi sijaitsemaan Brooklynin puolella East Riverin rannalla, peittäen kuuluisan näköalan East Riverin ylitse alemman Manhattanin Wall Streetin alueelle.

     En ikinä unohda mitä Jack sanoi tuona päivänä, “Me olemme laittaneet sivuun 50 miljoonaa dollaria tätä projektia varten ja on uskomatonta nähdä kuinka rahojemme määrä pankissa ei ikinä laske.” Sitten hän lisäsi, ”Jehova pitää aina huolta” samalla viittoen oikealla kädellään ilmaan tasaisen viivan – kuvaten rahamäärän vakautta. Jehova ei kuitenkaan huolehtinut asemakaavan muutoksen läpimenosta. Rakennus rakennettiin loppujenlopuksi muutaman korttelin verran kauemmas rannasta, heti Vartiotorniseuran tehtaiden viereen, kauas halutusta paikasta.
 
Mahdollisuuksia tutkimiseen

Koska Brooklyn Heightsin alue Brooklynissä, missä Vartiotorniseuran rakennukset sijaitsevat, on julistettu historialliseksi alueeksi, kaikkien uusien tai remontoitujen rakennusten tulee täyttää tietyt arkkitehtuuriset kriteerit joista päättää paikallinen Landmarks Association. Aikanaan erääksi tärkeäksi osaksi työtäni muodostui historiallisten ja arkkitehtuuristen kysymysten tutkiminen, jotta voisimme vastata kyseisiin kriteereihin. Historiallisen säilyttämisen säännöt olivat niin tiukat, että erään kerran meidän tuli toisintaa Bossert Hotellin rakennuksessa aikanaan olleiden osoitenumeroiden tyyli. Useimmista vaikutti epävarmalta löytyisikö alkuperäistä informaatiota lainkaan, mutta huomattavan tutkimisen päätteeksi löysin vanhan kuvan hotellin etuseinästä eräässä vanhassa lehtimainoksessa. Numerot näkyivät kuvassa tarpeeksi selvästi, jotta pystyimme toisintamaan ne. Tämän löydön jälkeen tutkimustaitojani ei enää koskaan kyseenalaistettu.

     Vuonna 1989 minut siirrettiin Kirjoitusosastoon tutkimusassistentiksi eräälle vanhemmalle kirjoittajalle, Karl Adamsille. Hän oli kirjoittamassa uskontomme historiaa, josta loppujenlopuksi tuli 750-sivuinen kronikka nimeltä Jehovan Todistajat – Jumalan valtakunnan julistajia, julkaistu vuonna 1993.

     Eräs toinen kokenut kirjoittaja, David Iannelli, sijoitettiin työskentelemään Karlin kanssa tämän kirjan parissa. Ensimmäisenä päivänäni Kirjoitusosastolla David näki minut seisomassa yksinäni kirjoitusosaston kirjastossa ja tuli puhumaan. Muistan selvästi kuinka hän kertoi minulle kuinka innoissani minun tuli olla päästyäni Kirjoitusosastoon. Hän sanoi Beteliläisten ”tappavan” saadakseen työni. Uskoakseni tiesin mitä hän tarkoitti ja hymyilin.

     Jokainen joka siirtyi asumaan Beteliin, valittiin osaksi henkilökuntaa erinomaisten evankelioimistyössä osoitettujen “henkisten” suositustensa vuoksi. Tiesin useimpien Beteliläisten mahdollisuuden auetessa mieluummin käyttävän työpäivänsä ”henkisten” asioiden tutkimiseen, kuin työskennellen ”maallisissa” töissä Betelissä.  Kirjoitusosasto oli paikka jonka ympärillä koko Betel pyöri, sillä Vartiotorniseuran kirjallisuus oli koko uskonnon selkäranka – näin ollen Kirjoitusosasto oli halutuin työpaikka.

     David huomasi virneeni ja toisti sanansa, tällä kertaa voimakkaammin. Hän sanoi, ”Minä tarkoitan sitä, Beteliläiset tappaisivat saadakseen työsi, äläkä unohda sitä!”, selvittyäni ja hieman hämmentyneenä näistä sanoista jaarittelin aikani hänen kanssaan ja kävelin pois ensimmäisen Karlilta saamani ”tehtäväni” pariin.

     Muistaisin Davidin sanat myöhemmin, kun koittaisivat ne ajat jolloin ihmettelin mitä olin tehnyt väärin, jotta Jumala rankaisi minua siirrolla Kirjoitusosastoon. Työskentelin joidenkin uskomattomien ihmisten kanssa, ihmisten, joita tapasin kutsua ystävikseni. Esiripun takana oli kuitenkin ihmisiä, jotka toivoivat minulle pahaa ja yrittivät sabotoida työtäni, koska halusivat paikalleni; tai halusivat minut pois tieltä koska tajusin heidän olevan epärehellisiä. Olin naiivi ja keksin tekosyitä ihmisille, jotka olivat ulospäin ystävällisiä ja auttavaisia, vaikka muutaman kerran heidän apunsa johti minut tekemään asioita, joista Karl kuritti minua. Esimerkkinä oltuani lähes kaksi vuotta Kirjoitusosastossa, erään sisaren erottamiseen johtavan erittäin vaikean tilanteen jälkeen Karl sanoi minulle, että hän (sisar) ei ollut se ystävä jonka luulin hänen olleen – hän oli inhonnut minua koska sain työn jonka hän oli halunnut. David oli oikeassa, jotkut olivat valmiita ”tappamaan” saadakseen työni.

     Huolimatta ikävistä asioista, päivittäinen työ Kirjoitusosastossa oli jännittävää. Työni oli täynnä kiintoisia ja haastavia tehtäviä. Joka viikko Karl antoi minulle listan kysymyksistä joihin hän halusi vastauksen, useimmiten koskien Vartiotorniseuran varhaishistoriaa, niinkin kauas kuin vuoteen 1897. Tällä tavalla opin todella paljon uskonnostani. Usein kun metsästin jotakin erityistä, löysin muuta tärkeää arkistoitua materiaalia joka oli aikaa sitten laitettu vanhoihin kaappeihin ja unohdettu sinne.
 
Yllättäviä löytöjä

Yhtenä erikoisimmista löydöistä sain selville, että vuonna 1881 perustetun Seuran ensimmäinen presidentti oli William H. Conley, pennsylvanialainen pankkiiri. Tämä oli erikoinen löytö, koska kukaan päätoimistossa ei tiennyt Conleyn olleen ensimmäinen presidentti, tai että Russellin isä Joseph oli varapresidentti ja Charles Taze oli rahastonhoitaja. Virat perustuivat ostettuihin 10$ hintaisiin osakkeisiin. Koska annoin tiedot eteenpäin lähestulkoon välittömästi, en ole varma tarkasta Conleyn omistamien osakkeiden määrästä. Uskoakseni se oli 350 osaketta hintaan 3500$.  Muistan kuitenkin, että Joseph Lytel Russellilla oli 100 osaketta 1000$ arvosta ja Charles Tazella 50 kpl 500$ arvosta. Kun katsoin sivua 576 uudesta todistajien historiankirjasta, sivua jolla tiedot Conleystä mainittiin, on mielenkiintoista miksi Karl Adams ei sisällyttänyt mukaan faktoja Joseph Russellin varapresidenttiydestä. Mainitsematta jäi myös jokaisen omistamien osakkeiden määrä.

    Nämä tärkeät faktat mainittiin ensimmäisellä sivulla pienessä punaisessa pahvikantisessa tilinpitokirjassa, siitä löytyi myös alkuperäinen käsinkirjoitettu organisaatiokaavio. Paperi oli taitettu kahtia kahdesti ja yksi sivu liitetty sisäkanteen. Käsialavertailujen tuloksena minulla ei ollut epäilystäkään siitä, ettei kirjoittaja olisi ollut Charles Taze Russellin vaimo Maria. Löysin pikku kirjasen kaapista sementtiholvissa keskellä Vartiotorniseuran rahasto-osaston rakennusta 25 Columbia Heightsissa.

     Kävin usein tonkimassa Vartiotorniseuran päätoimiston vanhoja arkistoja, erään kerran löysin Toimitusosaston arkistohuoneen vanhasta arkistokaapista kuluneen paperipussin, joka oli sidottu narulla kiinni. Pussissa oli oikeuden pöytäkirja kuuluisasta vuoden 1913 herjausjutusta pastori Russell vastaan isä J.J.Ross. Kun juttu tuli suurelle valamiehistölle 4. huhtikuuta 1913, valamiehistö päätti, etteivät todisteet olleet riittävät oikeuteen, joten syytteet hylättiin (Brooklyn Daily News, heinäkuun 8. 1916, sivu 12). Äskettäin minulle oli kerrottu että vuosia sitten Kirjoitusosaston arkistoissa oli kopio tästä pöytäkirjasta, mutta se katosi. Tiesin löytöni ansiosta Karlilla olevan mahdollisuus vastata tärkeään kysymykseen joka oli kiinnostanut monia tutkijoita: kuinka pastori Russel vastasi kanadalaisen oikeuden kysyessä häneltä osasiko hän lukea kreikkaa? Annoin todisteet Karlille lukematta materiaalia. Karl ei kommentoinut silloin, eikä myöhemminkään todistajien historiankirjassa mitään tästä oikeusjutusta, joka oli kanadalaisten sanomalehtien etusivun uutinen tuohon aikaan.

     Samassa arkistossa, toisessa hyvin vanhassa ruskeassa paperipussissa oli muutama sata ajan keltaamaa erikokoista kirjettä, joiden olemassaolosta kukaan ei tietääkseni tiennyt mitään. Kirjeet oli ilmeisesti kirjoitettu vastauksena Rutherfordin pyynnölle Raamatuntutkijoita (kuten jehovantodistajia siihen aikaan kutsuttiin) kertomaan kokemuksiaan ensimmäisen maailmansodan aikaisista vainoista. Kirjeissä raamatuntutkijat kertoivat kuinka heidän kieltäytymisensä tervehtimästä lippua ja tukemasta sotaponnisteluja johti pahoinpitelyihin, kierittelyyn tervassa ja höyhenissä sekä vankilatuomioihin ilman oikeudenkäyntiä (Rutherford julkaisi useita näistä kirjeistä Vartiotorniseuran Kultainen Aika -lehdessä 29. syyskuuta 1920. Lehdestä tuli myöhemmin Lohdutus ja sittemmin Herätkää!). Säkissä oli myös tärkeitä kirjeitä, unohdettuja dokumentteja ja kiintoisia uutisleikkeitä noilta vaikeilta vuosilta.

     Neljässä vanhassa pöytälaatikossa samassa paikassa oli erinäisiä kuvia ja postikortteja, vanhoja konventtikuvia, ammattimaisia ja henkilökohtaisia kuvia kolmannesta Seuran presidentistä Nathan H Knorrista, postikortteja Knorrille hänen vaimoltaan Audreylta – ennen kuin he menivät naimisiin – sekä julkaisemattomia huippukuntoisia studiokuvia Charles Taze Russellista.  Eräs erittäin tärkeä löytö oli 16 ennennäkemättömän kuvan sarja vanhasta Russell Bible Housesta sisä- ja ulkopuolelta, useissa kuvissa Pastori Russell istui työpöydällään tai kirjastossaan.

     Minulle epämiellyttävin ja kuvottavin löytö eräästä lipastosta olivat Seuran toisen presidentin Joseph F. Rutherfordin yksityiskuvat. Rutherford oli pukeutuneena 20- ja 30-luvulla suosittuun ihonmyötäiseen, tummanpuhuvaan, yksiosaiseen hihattomaan uimapukuun joka ylsi häntä reisiin. Valtavan mahansa kanssa hän näytti nauttivan oleskelustaan laajalla pihalla josta oli näkymä merelle, muistaakseni muutamassa kuvassa oli myös ihmisiä jotka makailivat divaaneilla. Kuva, jota en ikinä unohda on kuitenkin lähikuva Rutherfordin naamasta: hän työnsi kielensä niin pitkälle ulos suustaan kuin vain mahdollista, hän näytti humaltuneelta.

     Erään kerran pengoin kansioita Seuran neljännen presidentin Fred Franzin toimistossa, kun hän oli jo heikko ja sokea eikä pystynyt enää käyttämään toimistoaan. Löysin presidentti Rutherfordin Franzille 1930-luvulla lähettämiä kirjeitä. Eräässä kirjeessä oli Rutherfordin Franzille esittämä kysymys koskien tulevaa Vartiotornin artikkelia. Jokaisessa Vartiotornissa oli Rutherfordin kolumni, missä käsiteltiin jotain erityistä Raamattuun liittyvää kysymystä. Kirje vakuutti minut siitä, että kirjoitushenkilökuntaan vuonna 1926 liittynyt Franz kirjoitti vastaukset näihin kysymyksiin, mutta Rutherford otti kunnian. Tämä kirje oli erityinen. Rutherford ei pyytänyt Franzia tutkimaan tiettyä kysymystä, vaan vastaamaan siihen tiettyä Vartiotornin kolumnia varten. Tämä sai minut miettimään montako Rutherfordin kirjoittamasta 23 kirjasta ja 68 kirjasesta olivat todellisuudessa Franzin käsialaa.
          
Olin Moylen oikeusjuttu

Lakiosaston kirjastosta löysin kaksi kirjaa, joissa oli oikeuden pöytäkirjat vuoden 1940 lokakuussa Olin R. Moylen toimesta jättämästä herjaussyytteestä kahtatoista Vartiotorniseuran toimihenkilöä, sekä Pennsylvanian ja New Yorkin Vartiotornin Raamattu- ja traktaattiseuroja vastaan. Tutkiessani kirjoja, luin Moylen voittaneen oikeusjuttunsa ja saaneen 30 000 dollarin edestä vahingonkorvauksia. En ollut ennen kuullut kyseisestä oikeudenkäynnistä, joten vein kirjat Karl Adamsille, joka oli yllättynyt löytämästäni aineistosta. Hän sanoi myös olleensa tietämätön Moylen oikeudenkäynnistä, joka käsiteltiin oikeudessa vuonna 1943. En vieläkään saata uskoa, että Karl ei tiennyt oikeudenkäynnistä mitään, sillä hän oli 14-vuotias sen tapahtumahetkellä ja hän liittyi Järjestöön vain muutama vuosi Moylen jutun ratkaisun jälkeen – jutun ollessa yhä tunnettu arka paikka todistajien keskuudessa.

     En osaa sanoa miksi Moylen oikeusjutun tärkeydestä huolimatta sitä ei mainita todistajien historiankirjassa. Lähdettyäni Betelistä kaksi tunnettua vanhinta vaimoineen kysyivät minulta samasta asiasta vuonna 1994 käydessäni Burbankissa, Californiassa. Työni päätutkijana historiankirjan parissa kiehtoi heitä ja oli syy siihen miksi he suostuivat isäntieni illalliskutsuun.

     George Kelly, pitkäaikainen todistaja, jonka tapasin tuona iltana, oli ollut Betelissä sihteerinä tunnetulle todistajien asianajajalle Hayden C. Covingtonille. (138:ssa Yhdysvaltain korkeimmalle oikeudelle Jehovan todistajien puolesta esitetyssä jutussa Covington oli asianajajana 111 tapauksessa). Olin Moyle oli Vartiotorniseuran asianajajana vuodesta 1935 vuoteen 1939, kunnes Rutherford potki hänet pihalle.  Hänen manttelinperijänsä oli Covington, joka otti haltuunsa Seuran edustamisen vuoden 1940 Minersvillen koulutuslaitos vastaan Gobitis -oikeusjutussa koskien pakollista lipun tervehtimistä kouluissa.

     Toinen mies illallisella tunnetun burbankilaisen vanhimman kotona oli Lyle Reusch, pitkäaikainen Vartiotorniseuran Yhdysvaltain erikoisedustaja joka aloitti kokoaikaisen sananpalveluksensa kesäkuussa 1935 siirtyessään Beteliin. Molemmat miehet olivat avoimesti hämmästyneitä ja tyytymättömiä Moylen oikeudenkäynnin poisjättämisestä vuoden 1993 historiankirjassa. Ennen ja jälkeen Moylen oikeudenkäynnin Kelly ja Reusch olivat läheisesti liitoksissa Vartiotorniseuraan. He kertoivat odottaneensa mielenkiinnolla miten historiankirjan kirjoittaja esittäisi tämän epäilyttävän episodin missä Vartiotorniseuran toimihenkilöt, erityisesti Rutherford, herjasivat omaa asianajajaansa Vartiotorni-lehdessä.

     Oikeuden pöytäkirjan mukaan Moylen ongelmat alkoivat, kun hän kirjoitti henkilökohtaisen kirjeen Rutherfordille, missä hän ilmaisi huolensa itsensä ja muiden havaitseman Rutherfordin ylenpalttisen juomisen ja erittäin loukkaavan käytöksen johdosta. Arthur Worsley joka oli Kellyn ja Reuschin tuntema pitkäaikainen ja tunnettu Betelin henkilökunnan jäsen, oli eräs niistä, jotka valittivat Rutherfordin loukkaavista puheista Moylelle. Rutherford suuttui Moylen kritiikistä niin paljon, että hän erotti Moylen ja hänen vaimonsa Betelistä ja laittoi heidän henkilökohtaiset tavaransa kadulle. Moyle oli järkyttynyt saamastaan kohtelusta, mutta ei vastannut asiaan millään lailla. Rutherfordille Moylen kadulle heittäminen ei kuitenkaan ollut tarpeeksi, vaan hän avustajineen herjasi törkeästi Moylea Vartiotornin sivuilla – ajaen Moylen jättämään herjaussyytteen kaikkia asianomaisia kohtaan.

     Mainitsin Arthur Worsleyn nimen Kellylle ja Reuschille. Keskustelimme Arthurin osasta Moylen oikeudenkäynnissä ja molemmat miehet olivat yhtä mieltä siitä, että Arthur antoi valheellisen todistuksen oikeuden kuulustelussa. Luettuani Moylen oikeudenkäyntipöytäkirjan, kerroin heille keskustelleeni Arthurin, hyvän ystäväni, kanssa hänen todistuksestaan Vartiotorniseuran puolustukseksi. Olin Moyle väitti Arthurin joutuneen eräänä aamuna Betelin ruokalassa syyttä Rutherfordin julkisesti rankaisemaksi. Arthur valitti Moylelle kuinka nöyryyttävää se oli ollut. Kuitenkin oikeudessa Arthur sanoi Rutherfordin olleen oikeassa rankaistessaan häntä hänen toimistaan johtuen. Hän sanoi, ettei haukkuminen ollut epäasiallista, ja Moylen hämmästykseksi Arthur kiisti valittaneensa asiasta kellekään.

     Kuitenkin Arthur kertoi meille ruokalan tapahtumista ja tuomitsi Rutherfordilta saamansa nöyryytyksen. Keskustelimme myös siitä, miksi hän todistajanvalan vannottuaan kielsi koskaan kuulleensa törkeää kielenkäyttöä Betelin ruokapöydässä, tai miksi hän kiisti alkoholin olleen tärkeässä roolissa ruokailuissa, vaikka hän kertoikin meille päinvastaista. Silminnähden murheellisena Arthur sanoi, että Rutherford olisi erottanut hänet Betelistä saman tien, jos hän olisi tukenut Moylen väitteitä. Koska hänellä ei ollut mitään muuta paikkaa mihin mennä, hän valehteli oikeudessa.

     Huolimatta kattavista todistajanlausunnoista oikeus päätti Rutherfordin ja muiden Vartiotorniseuran toimihenkilöiden syyllistyneen herjaukseen. Arthur kertoi Seuran edustajien olleen niin vihaisia Moylelle, että he maksoivat 30 000 $ korvaukset hopearahoissa, näin leimaten hänet “Juudakseksi”.

     Jättämällä Moylen tarinan huomiotta, Vartiotorniseura poisti historiastaan erityisen loukkaavan ja epämiellyttävän episodin, jota ei kyetty kaunistelemaan. Tapahtumaketju olisi pilannut sen melko tahrattoman kuvan jota historiankirja yritti Seurasta antaa. Kanssani tuona iltana olleet Jehovan todistajat tekivät selväksi tyytymättömyytensä Moylen jupakan poistamiseen ja myös Vartiotornin johdon ilmiselvään historialliseen revisionismiin, joka suurimmalta osin pyrkii antamaan tahrattoman ja virheettömän historiankuvan eikä, kuten alkusanoissa luvataan, todella ”objektiivisen ja ennakkoluulottoman” historiankertomuksen.  
 
Vastauksia etsimässä

Yhdessä vaiheessa Karl antoi minulle Russellin avioero-oikeudenkäynnin pöytäkirjat luettavaksi, erityisesti Charles Taze Russellin ristikuulustelun. En silloin kyseenalaistanut hänen päätöstään olla antamatta minulle luettavaksi Maria Russellin ristikuulustelun pöytäkirjoja, mutta vuosia myöhemmin luin ne mielenkiinnosta. Silloin tuli selväksi miksi Karl ei halunnut minun lukevan Maria Russellin tarinaa, Karl tiesi minun järkyttyvän saadessani tietää rouva Russellin saaneen avioeron, koska oikeus piti pastori Russellia syyllisenä niiden säädyttömien juorujen levittämiseen, joita Maria hänen väitti kehittäneen.. Maria todisti olevansa syytön hänen miehensä hänestä levittämiin loukkaaviin huhuihin, joita olivat mm.: Maria tukisi naisten oikeuksia (ruma sana niihin aikoihin), että hän halusi kaapata Vartiotorni-lehden toimituksen itselleen ja että hän jätti miehensä, koska halusi henkilökohtaista kunniaa. Kuitenkin tänäkin päivänä Vartiotorniseuran revisionistit jatkavat näiden valheiden levittämistä.

     Lukiessani Charles Taze Russellin kuolemasta joulukuun 1. päivän Vartiotornista 1916, sain selville Charlesin ja Marian eläneen avioliittoaan selibaatissa. Tämä todella yllätti minut, ja kysyessäni laitettaisiinko tämä asia historiankirjaan, vastaus oli: ”Ei, hallintoelin päätti tiedon saattavan kompastuttaa joitakin laumassa.”

    Yksi Jehovan todistajien tärkeimmistä opeista on se, kuinka apostolien kuoltua ensimmäisen vuosisadan lopulla koitti aika, jolloin luopiokristilliset kirkot muodostuivat, kuten roomalaiskatolinen kirkko. Todistajat sanovat kuitenkin kaikesta huolimatta aina olleen tosi-kristittyjä, aina viimeisen apostolin kuolemasta Charles Taze Russellin ja hänen Jeesuksen opetuksia tarkkaan seuranneiden uskontoveriensa aikoihin asti. Eräs pitkäjänteinen ja unohtumaton tehtävä Karlilta oli tunnistaa nämä tosi-kristityt.

    Tutkimukseni perustui neljään peruskohtaan jotka "kuningaskunnan pojilla" tuli olla yhteisenä liittyäkseen toisiinsa jollain tavalla. Kolme näistä oli kolminaisuuden, helvetin ja sielun kuolemattomuuden hylkääminen. Neljäs kohta oli kuitenkin ongelmallisin: Kristuksen lunnasuhrin hyväksyminen, kuten Jehovan todistajat sen ymmärtävät.  Kuukausien ajan Kirjoitusosasto toimitti asiaan liittyvää kirjallisuutta Euroopasta ja Yhdistyneistä Kuningaskunnista, kuin myös Yhdysvalloista. Luin englanninkielisiä käännöksiä tärkeistä vieraskielisistä kirjoista joissa kerrottiin tärkeistä irrottautuneista uskonnollisista ryhmistä ennen ja jälkeen ortodoksisen reformin, mukaan lukien ryhmiä radikaalin reformin ajalta. Oli vähintäänkin mielenkiintoista tutkia kriittisesti vanhoja arjalaisia liikkeitä, muun muassa lollardeja, waldenseja, socialaisia ja anabaptisteja.

     Sittemmin tarkan analyysini paljastamat faktat vakuuttivat Karlin siitä, että yllä määriteltyjen periaatteiden perusteella ei ollut yhtä tosi kristittyjen sukupolvea joka yhdistäisi seuraavat sukupolvet toisiinsa. Karl sulki tutkimuksen lupaamalla, ettei katkeamattoman perimyksen väitettä enää käytettäisi, vaikkakaan siitä ei ole luovuttu vielä tähän päivään mennessä. Jehovan todistajat – Jumalan valtakunnan julistajia kirjan sivulla 44 paras, mitä Karl pystyi kysymykseen ”Mitä tosi kristillisyydelle tapahtui ensimmäisen vuosisadan jälkeen” vastaamaan oli “Tosi kristillisyyttä ei siis koskaan täysin tukahdutettu.” sekä ”Läpi vuosisatojen on aina ollut totuutta rakastavia ihmisiä.” ja jatkoi listaamalla muutamia näistä ihmisistä.

     Erään toisen Karlin antaman tehtävän aikana tutkin koko 1917–18 aikakauden aineiston saadakseni selville, mikä johti liittovaltion tuomioihin presidentti Rutherfordia ja hänen apulaisiaan kohtaan. Syytteinä olivat mm. salaliitto 15. kesäkuuta 1917 vakoilulain rikkomiseksi, sekä kyseisen lain rikkomisen yrittäminen, sekä Yhdysvaltain armeijan värväystoiminnan estäminen ensimmäisen maailmansodan aikaan. Rutherfordin saatua selville hallituksen vastustaneen The Finished Mystery – kirjan (Studies in the Scriptures sarjan seitsemäs osa) sivuja 247–253, hän antoi päätöksen noiden sivujen poisleikkaamiseksi kirjasta. Myöhemmin, kun ilmeni että koko kirjan jakelu on Vakoilulain vastaista, Rutherford käski kirjan jakamisen lopetettavaksi. Huolimatta kaikista yrityksistä, Rutherford ja seitsemän hänen lähintä avustajaansa tuomittiin pitkiin vankeustuomioihin liittovaltion vankilaan, mutta vapautettiin myöhemmin sodan loputtua.

     Luettuamme Rutherfordin todistuksen oikeuden pöytäkirjasta jutussa Rutherford & Kump. Vs. Yhdysvallat olimme melko hämmentyneitä Rutherfordin nuoleskelevien ja sovittelevien lausuntojen edessä. Hän yritti miellyttää oikeutta ja hallitusta, jota hän oli usein kutsunut ”saatanalliseksi”. Ei ole epäilystäkään siitä, ettei Rutherford olisi yrittänyt sovitella viranomaisten kanssa kaikin mahdollisin keinoin. Kuten Karl sanoi, oli selvää että Seuran toinen presidentti oli sovitellut uskonsa suhteen. Tulimme siihen tulokseen, että Rutherfordin tunteman syyllisyyden oli oltava syy siihen, miksi hän vankilasta päästyään vannoi julistavansa Valtakunnan sanomaa täysin palkein riippumatta vainon määrästä. Yksi asia oli vuosien tutkimukseni jälkeen selvää – Rutherford tarkoituksellisesti tökki muurahaiskekoa hyökkäämällä uskontoja ja hallituksia vastaan ja härnäämällä papistoa, näin ollen nostattaen kostotoimenpiteitä yksittäisiä raamatuntutkijoita vastaan. Tämän johdosta Rutherford huusi usein: ”Vainoa!”

     Karl Adamsin alaisuudessa kaksi vuotta tekemäni tutkimustyö paljasti Järjestöstä yllätyksiä, hyviä ja pahoja, vaikka edes negatiiviset paljastukset eivät saaneet minua epäilemään uskoani. Tietysti olin pettynyt käytökseen, joka toi huonoa nimeä Järjestölle. Luontooni ei kuitenkaan kuulunut antautua nalkuttamaan mahdollisista epäilyistä, joita minulla saattoi olla oppimieni asioiden totuudellisuudesta. Vakaumuksellisena uskovana minun oli helpompaa uskoa Vartiotorniseuran johdon kyseenalaisen käytöksen olleen vain inhimillisyyttä, joka ei mitenkään vaikuttanut uskonnon totuudellisuuteen kokonaisuutena.
 
Unohtumattomia ihmisiä

Kuullessani siirrostani Kirjoitusosastoon luulin sen tarkoittavan etuoikeutta olla päivittäisessä kanssakäymisessä Betelin hengellisimpien miesten kanssa, miesten jotka ruokkivat laumaa ajan tasalla olevalla hengellisellä materiaalilla. Kirjoitusosaston johtajina toimivat kolme Hallintoelimen jäsentä, Lloyd Barry, Jack Barr ja Karl Klein. Collegesta valmistunut Lloyd Barry oli osaston aivot. (Alkaen vuodesta 1992, Barry oli vastuussa Järjestön lieventyneestä suhtautumisesta nuorten korkeakouluttautumiseen. Suhtautumiseen, joka muuttui jälleen marraskuussa 2005.) Pidin Lloydista erittäin paljon. Eräänä päivänä kerroin hänelle nauttivani lukiessani Järjestön vanhaa kirjeenvaihtoa Uuden-Seelannin haaratoimiston kanssa. Hän halusi välittömästi tietää, miten olin päässyt lukemaan luottamuksellista tietoa. Hetkeksi hän unohti, että ollessani Karl Adamsin tutkija uutta historiankirjaa varten, minun oli tarkoitus lukea kyseistä materiaalia. Muistuttaessani häntä asiasta, hän nauroi.

    Lloyd oli Uudesta-Seelannista, ja minä olin lukenut uusiseelantilaisesta lähetyssaarnaajasta nimeltä Frank Dewar, ja kuinka hänen evankelioimisseikkailunsa Indonesiassa 30-luvulla muistuttivat minusta elokuvahahmo Krokotiilimiestä.  Ei ollut niin korkeaa vuorta, tai niin syvää jokea, joka olisi estänyt Frankia viemästä todistajien sanomaa eristyksissä oleville ihmisille. Lloyd kertoi minulle Dewarin olevan hänen lempilähetyssaarnaajansa ja Krokotiilimies-elokuvien hänen lempifilmejään. Ainakin siihen asti kunnes Krokotiilimiehen näyttelijä erosi vaimostaan ja nai vastanäyttelijänsä.

    Uudessa historiankirjassa sivulla 446, Karl Adams kirjoitti siitä, kun Frank Dewar oli menossa Siamiin, "Hän päätti jäädä Kuala Lumpuriin, kunnes hän saisi koottua tarpeeksi rahaa loppumatkaa varten, mutta siellä ollessaan hän joutui liikenneonnettomuuteen — kuorma-auto töytäisi hänet polkupyörän selästä. Toivuttuaan siitä hän nousi Singaporesta Bangkokiin menevään junaan vain viisi dollaria taskussaan. Luottaen Jehovan huolenpitoon (korostus minun) hän kuitenkin jatkoi työtä."

    Historiankirjassa jätettiin kertomatta eräs erittäin inhimillinen osa kertomusta: Frank meni tajuttomaksi onnettomuudessaan ja heräsi myöhemmin sängystä paikassa, joka vaikutti kuluneelta hotellilta, mutta joka todellisuudessa olikin, kuten Frank asian kertoi, huonomaineinen talo, jossa ystävälliset prostituoidut hoitivat hänet kuntoon. Kertomalla koko Frankin tarinan, olisi kertomus ollut todella "puolueetonta historiaa", jonka kirjoittajat olivat luvanneet kertoa. Kuitenkin, koska onnettomuuden loppu ei sopinut siihen kuvaan jota kirjoittaja todistajista yritti maalata, se jätettiin pois.

    Vuonna 1989 minulle oli selvää että Karl Kleinin parhaat vuodet olivat takanapäin. Hän oli seniili, kärttyisä ja melko lapsellinen, muiden karttama johtuen hänen erikoisesta puhetavastaan sekä vanhasta iästä johtuvasta omituisuudestaan. Näin Karlin usein käyvän tyhjäkäynnillä luettuaan uusimman Vartiotornin tai kirjan joka hänelle oli hyväksyntää varten lähetetty.

    Eräänä päivänä vuonna 1992 Karl Klein huomionhaluisena kertoi innoissaan minulle ja muille Kirjoitusosaston työntekijöille ehdotuksesta, jonka hän teki muulle Hallintoelimelle ja josta tuli "uutta valoa" sinä aamuna, vaikka hän tiesi Betelin sääntöjen kieltävän kyseisenlaisen paljastuksen. Aamiaisella 6000 Beteliläistä yhteisissä ruokatiloissa saivat kuulla kuinka Jehovan ei tarvitse puhdistaa nimeään, vaan hänen päätarkoituksensa on puhdistaa suvereeniutensa. Todistajat opettivat aikaisemmin, aina vuodesta 1935 lähtien, että Jehovan päätarkoitus ei ollut ihmisten pelastaminen vaan hänen nimensä puhdistaminen. Karl Klein kertoi innoissaan jokaiselle joka jaksoi kuunnella, kuinka hän, 57 vuotta myöhemmin, oli Jumalan puhetorvi tässä asiassa saaden aikaan tämän muutoksen.

    Jack Barr, jota pidimme henkilökohtaisena ystävänä, oli ystävällinen mies, mutta kulki Barryn varjossa ja teki mitä tämä pyysi. Valitettavasti hän oli heikko - ei sananlaskujen "rautanyrkki silkkihansikkaassa" vaan "veltto nyrkki...". Hänen luonteenpiirteellinen heikkoutensa tuli selväksi kun Lloyd Barry oli kerran poissa, ja tarvittiin kolme vanhempaa kirjoittajaa painostamaan Barria, joka oli ruorissa, estämään tehtaan paino-osastoa antautumasta Ted Jaraczin määräyksiin olla painamatta 8. huhtikuuta 1992 Herätkää!:tä. Lehdessä oli materiaalia jota Jaracz ei tukenut, vaikkakin hän ylitti valtuutensa tehdessään tällaisia vaatimuksia. Jokaisen Hallintoelimen jäsenen työtehtävät olivat selvästi rajatut ja Kirjoitusosaston toimitukselliset päätökset eivät olleet Jaraczin päätettävissä, aivan kuten Jaraczin johtaman Palveluosaston asiat eivät olleet Barryn, Barrin tai Kleinin päätettävissä.

    Kerran valitin Jackille eräästä sietämättömyydestään kuuluisasta Kirjoitusosaston henkilökuntaan kuuluvasta henkilöstä, joka oli juuri nimitetty Hallintoelimen avustajaksi. Kyseinen mies uhkasi minua, koska hän luuli minun tutkivan hänen osallisuuttaan erään erittäin arvokkaan Seuralla lainassa olleen arkistollisen esineen katoamisessa. Luulin tilanteen vaativan tutkimuksen sen suhteen, johtaisiko tämä epäeettinen käytös hänen poistamiseensa asemastaan. Kuultuaan asiani, Jack ilmoitti miehen aseman olevan peruuttamaton, sillä hän oli "Pyhän Hengen nimittämä". Näin Jack luisti tekemästä oikein tässä asiassa.

     Eräs muistettavimmista ystävistäni oli Harry Peloyan, vanhempi kirjoittaja ja Herätkää!:n toimittaja. Harry oli valmistunut Harvardista ja oli ollut Betelissä vuodesta 1957. Harryn harmaiden hiuksien alla oli terävä mieli, ja hänen älykkyytensä ei hävinnyt iän myötä. Tämä lahjakas ja karismaattinen henkilö kääntyi jehovantodistajaksi ollessaan nuori aikuinen. Hän kuitenkin sanoi maksaneensa siitä kalliin hinnan. Hän luopui hyväpalkkaisesta urasta ja hänen varakas isänsä poisti hänet testamentistaan, kun hän kieltäytyi jättämästä todistajia. Tähän päivään asti Harry on yhä vakuuttunut Jehovan todistajilla olevan "totuuden". Kuitenkin, keskustelujemme pohjalta huomasin, etteivät hänen mielipiteensä ja uskonsa olleet kiveenkirjoitettuja, vaan hän oli nopeasti ehdottamassa muutosta, jos hän uskoi jonkin teologisen opetuksen olevan epäraamatullinen tai järjestösäännön olevan kyseenalainen.

     Oli aina miellyttävää keskustella Harryn kanssa asioista joista molemmat olimme innostuneita, joko uskonnollisista tai maallisista. Emme aina olleet samaa mieltä asioista, mutta kohtelimme silti toistemme mielipiteitä kunnioituksella. Hänen rystysensä muuttuivat usein violeteiksi hänen puristaessaan kätensä tiukasti yhteen virikkeellisen keskustelun aikana. Hänen näennäisen rauhallisen pintansa alla kupli hänen nopeasti purkautuva vihansa niitä kohtaan jotka estelivät muutosta ymmärtäväisemmän Järjestön suuntaan.

    Puhuimme lastenkasvatuksen iloista ja suruista, vaikka Harry ja hänen vuonna 2005 edesmennyt vaimonsa eivät koskaan saaneet lapsia. 90-luvulla osa Herätkää!:n formaattia oli julkaista artikkeleita joissa osoitettiin kuinka raamatullisten periaatteiden soveltaminen paransi elämänlaatua. Kun poikamme kirjoitti meille ystävällisen ja huomaavaisen kiitoskirjeen saamastaan todistajakasvatuksesta, Harry laitatti sen 8. huhtikuuta 1993 Herätkää!:n takakanteen esimerkkinä onnistuneesta lastenkasvatuksesta Raamatun avulla.

    Aina oli tarvetta tuoreille juttuideoille ihmisten mielenkiinnon ylläpitämiseksi. Näin Harryn usein juttelevan laajan ystäväpiirinsä, kuin myös ulkopuolisten kanssa ajankohtaisista asioista. Hän oli yksi monista Kirjoitusosaston jäsenistä, jotka hiljaa surivat 1950-luvulle jämähtäneiden Vartiotorniseuran johtajien, myös Hallintoelimen, ajatusmaailmaa. Itse havaitsin vuosikymmenten suojatun Betel-elämän rajoittaneen Vartiotorniseuran johtajien maailmankuvaa ja tietoisuutta tämän päivän monimutkaisista sosiaalisista ongelmista, joiden kanssa lauma paini. Kuitenkin laumaan kuuluvat naiivit ihmiset odottivat valaisun tulevan juuri heiltä.

    Samaan aikaan kun suoritin tutkimusta Karl Adamsille, Harry luki jotakin kirjoittamaani ja huomasi minulla olevan taitoa alalla. Hänen ja Colin Quackenbushin opetuksessa kirjoitin osittain tai kokonaan seitsemän artikkelia Herätkää! -lehteen. Useimmat näistä artikkeleista oli tutkittu ja kirjoitettu työpäiväni jo päätyttyä. Tajusin useiden Herätkää!:n artikkeleiden olleen Kirjoitusosaston ulkopuolisten miesten ja naisten kirjoittamia ja vain henkilökunnan kirjoittajien toimittamia. Harryn työpöytä näytti aina olevan tyhjänä töistä, sillä hän käytti usein ulkopuolisia kirjoittajia joiden tuotokset hän pisti eteenpäin omalla nimellään. Olen tähän päivään asti pohtinut, kirjoittiko hän yhtäkään niistä monista kirjoista ja kirjasista, jotka hän kertoi minulle kirjoittaneensa. Jos Harry kirjoittikin materiaalinsa, tarkistiko hän ikinä lainattuja lähteitä varmistaakseen että ne tukivat esitettyjä väitteitä? Vai oliko Harry syyllinen epärehelliseen kirjoittamiseen lainausten väärinkäytöllä? Alan Feuerbacher, Vartiotornin teologian kriitikko, dokumentoi monia kontekstistaan otettuja lainauksia julkaisuissa jotka Harryn väitettiin kirjoittaneen. Haluaisin uskoa Harryn olleen vastuuntuntoinen kirjoittaja, eikä hän ehkä ollut tietoinen muiden hänelle antamien artikkeleiden sisältämistä virhelainauksista.

Naisten kunnioittamista

Harry oli jäykkien, vallanhaluisten ja patriarkaalisten, Raamattua ruoskana käyttävien miesten naisiin ja lapsiin kohdistaman hyväksikäytön ja tyrannian vastustaja. Meillä molemmilla oli oikeus lukea kirjeistä monien todistajavaimojen valittavan heidän miestensä väärinkäyttävän asemaansa perheen päänä.

    Muistan kuinka olin Harryn toimistossa tammikuussa 1992 ja kerroin hänelle ja toiselle vanhemmalle kirjoittajalle, Eric Beveridgelle, mitä olin kuullut todistajanaisilta lomallani. Heidän mukaansa liian monet miehet Järjestössä kohtelivat naisia epäkunnioittavasti ja alempiarvoisina. Eräs vihainen nainen kertoi minulle todistajasta, joka väitti tulleensa todistajamiehen raiskaamaksi ollessaan siivoamassa tämän taloa. Kysyttäessä mies myönsi vanhimmille heidän harrastaneen seksiä, mutta hän esitti katumusta ja sanoi seksin olleen molemminpuolista. Nainen kielsi seksin olleen molemminpuolista ja sanoi tulleensa raiskatuksi. Nainen erotettiin valehtelun vuoksi, miestä ei erotettu, koska tämä tunnusti ja katui syntiään. Todistajanaiset jotka tunsivat syytetyn olivat suunniltaan, sillä miehellä ei ollut hyvä maine, ja he eivät pitäneet häntä luotettavana (samanaikaisesti kukaan ei ilmoittanut raiskauksesta viranomaisille).

    Harry ja Eric eivät olleet iloisia kertomuksistani. Keskustelun päätteeksi Harry valtuutti Ericin kirjoittamaan Herätkää!:hän artikkelisarjan, joka käsittelisi "naisten ongelmaa" ja laittoi minut tekemään tutkimustyön. Tuloksena oli 8. heinäkuuta 1992 Herätkää!:n 15-sivuinen artikkelisarja otsikolla "Naiset ansaitsevat kunnioituksen". Tämän Herätkää!:n artikkelin jälkeen monet naiset lähettivät kiitoskirjeitä. Järkyttävintä asiassa oli se, että 75 % kirjeistä puuttui allekirjoitus. Naiset sanoivat pelkäävänsä kostoa kotona ja seurakunnassa, jos Vartiotorniseura lähettäisi heidän kirjeensä paikalliselle vanhimmistolle.

Jatkuu osassa 2




Kyseinen teksti on julkaistu Veljesseurassa suomeksi.

Huomautus tekijänoikeuksista:

Kirjoituksen laatija on levittänyt tekstiään suurella http://www.jehovahs-witness.comfoorumilla. Tekstin käyttäminen muissa julkaisuissa on sallittu, kunhan alkuperäinen kirjoittaja ja lähde mainitaan. Veljesseura.org julkaisemaa käännöstä saa käyttää muissa julkaisuissa, kunhan lähde (Veljesseura.org) sekä alkuperäinen kirjoittaja (Barbara Anderson) mainitaan selvästi. Englanninkielisen tekstin löydät suoraan esimerkiksi Freemindsista.

Takaisin edelliselle sivulle



Takaisin johanneksenpoika.fi etusivulle
 

 



Kotisivuohjelma: KompoZer / Linux Ubuntu  *  Kuvankäsittely: GIMP / Linux Ubuntu  *  Äänenkäsittely: Audacity / Linux Ubuntu