Johanneksen pojan  kotisivut
Tietoa Vartiotorniseurasta ja Jehovan todistajista
Takaisin johanneksenpoika.fi etusivulle * Hakusivulle * Uutissivuille * Uutisarkistoon


Barbara Anderson


Barbara Anderson

Tutustu myös näihin sivuihin:

Johanneksen pojan kotisivut

* Etusivu
* Hakusivu
* Oppikysymykset
* Uutiset
* Uutisarkisto



Oikeuskomiteat

Karttaminen

Henkilötietolaki

Miten Vartiotorniseura kerää rahaa?

1975, ennustelu

Verikysymys




Barbara Andersonin kirjoituksia

Jatkoa, Barbara Anderson, osa 2

Herätkää! käsittelee hyväksikäyttöä

Järjestöllä on salassapitosääntö, joka vaatii oikeuskomiteaan osallistuvan todistajan puhuvan asiasta vain ja ainoastaan oikeuskomiteassa ja muuten pysymään vaiti. Niinpä kuulin lasten seksuaalisesta hyväksikäytöstä Järjestössä ensimmäisen kerran vasta vuonna 1984.

    Eräs nuori nainen, jonka kanssa työskentelin Rakennusinsinöörien osastolla, kertoi meille eräästä hänen entisen kotiseurakuntansa pedofiliasta pidätetystä tunnetusta vanhimmasta. Sain myöhemmin selville kyseisen vanhimman tulleen tuomituksi ja lähetetyksi vankilaan, jossa hän oli kolme vuotta. Tämä suosittu ja karismaattinen vanhin hyväksikäytti tytärtään ja monia muita nuoria tyttöjä seurakunnassaan vuosikaudet, sekä pelotteli heidät vaikenemaan asiasta, mikä oli helppoa saavuttaa auktoriteetin omaavalta aikuiselta.

    Tuolloin kuvittelin tämän olevan vain yksittäistapaus, mutta myöhemmin huomasin kuinka väärässä olin. Todisteet siitä, että lasten hyväksikäyttö ja hiljaiseksi pelottelu oli laajemmalle levinnyttä kuin vain tämä yksi tapaus, johti artikkelisarjaan 22. tammikuuta 1985 Herätkää!:ssä (suomessa 22. huhtikuuta) otsikolla "Lasten seksuaalinen ahdistelu – jokaisen äidin painajainen".  Aikaisemman kokemukseni perusteella tiesin olevan epävarmaa kirjoittaisiko Järjestö etusivun jutun aiheesta, ellei hyväksikäyttötapausten paljastuminen olisi kasvussa Järjestössä, ja elleivät Seuran johtajat tietäisi vanhempien tarvitsevan ohjeita lastensa suojelemiseen ja hyväksikäytön merkkien tunnistamiseen. Surullista kyllä, artikkelissa oli melko vähän ohjeita huoltajien ja uhrien selviytymiselle hyväksikäyttötapauksissa. Ketään ei myöskään kannustettu ilmoittamaan hyväksikäytöstä viranomaisille. Itse asiassa New Yorkin osavaltion tapauksessakin viranomaiset saivat tietää hyväksikäytöstä vasta kouluhenkilökunnan kautta.

    Piakkoin lopeteltuani työni historiankirjan parissa 8. lokakuuta 1991 Herätkää!:ssä ilmestyi artikkelisarja, joka käsitteli jälleen lasten hyväksikäyttöä. Otsikkona oli "Aika parantua". Tämä artikkeli sisälsi informaatiota, joka oli tarkoitettu auttamaan hyväksikäytön uhreja selviämään erityisesti hyväksikäytön jälkivaikutuksista. Lisäksi annettiin tietoa perheille ja ystäville, jotta he voisivat ymmärtää miksi monien uhrien käytös oli niin tuhoisaa.

    Reaktioni artikkeleihin oli varmasti hyvin samankaltainen kuin useimmilla jehovantodistajilla, uskoin sen olevan tietoa, joka auttaisi selviämään hirvittävän rikoksen pitkäaikaisista vaikutuksista. Useimmat meistä uskoivat syyn näiden artikkelien takan olleen 1980-luvun aikana kirkoissa ja muissa järjestöissä paljastuneet likaiset pikku salaisuudet. Kuitenkin, kuten ajattelu silloin meni, monet aikuiset, jotka kääntyivät todistajiksi olivat saattaneet tulla hyväksikäytetyiksi aiemmin, ja nämä ihmiset tarvitsisivat Herätkää!:n artikkeleita.

    Tämän Herätkää!:n tultua julkistetuksi, päätoimistoon tulvi tuhansia kirjeitä ja puhelinsoittoja kiitoksena Hallintoelimelle näistä hyödyllisistä artikkeleista. Kiintoisasti, 8. lokakuuta 1991 Herätkää! toi Seuralle enemmän yhteydenottoja kuin mikään muu artikkeli Järjestön historiassa, lukuun ottamatta tunnelatautunutta 8. heinäkuuta 1990 Herätkää!:n artikkelia "Eläinkokeet - siunaus vai kirous".
 
Vartiotorniseuran lasten hyväksikäyttöongelma.

Vuoden 1991 lopulla Harry kertoi minulle yksityiskohtia siitä, mikä johti tämän Herätkää!:n artikkelin julkaisupäätökseen, ja kuka sen kirjoitti. Sain tietää, että Harry, Lloyd Barryn luvalla, valtuutti henkilökuntaan kuuluvan kirjoittajan Lee Waters Jr.:n kirjoittamaan artikkelin. Lee tunnettiin lempeänä miehenä, joka oli erityisen kiinnostunut vähemmistöryhmien tarpeista ja oikeuksista. Harry kertoi hänen ja Leen lukeneen esseen nimeltä "MOVING FORWARD, Help for Witnesses Handling Issues of Abuse and Victimization in Their Lives" (http://www.silentlambs.org/education/movingforward.htm) joka oli kiertänyt Yhdysvaltalaisten todistajien keskuudessa vuosina 1989–90. En muista kuinka tämä essee löysi tiensä Kirjoitusosastoon, mutta se jätti syvän vaikutuksen. Sen oli kirjoittanut todistaja nimeltään Mary Woodard, joka kirjoitti lasten seksuaalisen hyväksikäytön vaikutuksista häneen itseensä ja muihin todistajanaisiin. Maryyn otettiin yhteys floridalaisen vanhimman kautta ja hänet kutsuttiin Kirjoitusosastolle keskustelemaan asiasta Harryn ja Leen kanssa. Hänen panoksensa oli perustana 8. lokakuuta 1991 Herätkää!:n hyväksikäyttöartikkelille.

    Vuonna 2003 keskustelin pitkään Maryn kanssa, jonka Harry kertoi tehneen itsemurhan vuonna 1992. Puhuimme hänen saamastaan kutsusta Kirjoitusosastolle. Hän myös näytti minulle yksityistä kirjeenvaihtoaan Leen kanssa silloin kun Lee kirjoitti artikkeleita.

    Isona huolenaiheena olivat aivan liian monet lasten seksuaalisen hyväksikäytön syytökset, joissa epäilty oli jehovantodistaja, asia josta Herätkää!:ssä ei puhuttu. Sain myöhemmin tietää olleen ennemmin sääntö, kuin poikkeus Jehovan todistajien seurakunnan jäseniltä ilmoittaa hyväksikäyttöepäilyistä viranomaisille. Kukaan, minä mukaan lukien, ei kuitenkaan Kirjoitusosastossa ollut huolissaan hyväksikäyttöepäilyjen ilmoittamatta jättämisestä, koska ajattelimme "Jumalan järjestöllä" olevan viranomaisia paremmat keinot ongelman hoitamiseksi. Sitä paitsi me tiesimme, että likapyykkimme vieminen viranomaisille tahraisi Jehovan todistajien maineen. Pääosin syytökset hoidettiin salaisissa oikeuskomiteoissa seurakunnan sisällä. (Kun seurakunnanvanhimmat saavat tietää jonkun jäsenen oletetusta väärinteosta, he osoittavat kolme tai useampia vanhimpia muodostamaan oikeuskomitean asian käsittelemiseksi). Kuitenkin jos uhrin syytöksiä epäiltiin ja pedofiilejä ei rangaistu, tyytymättömien todistajien tuli pysyä hiljaa ja pitää mielipiteensä ominaan, tai he itse joutuisivat komitean eteen. Tämän johdosta monet katkeroituivat, mutta pysyivät hiljaa, uskoen että heidän hyväksikäyttönsä oli vain epätavallinen sattuma Järjestössä. Tyytymättömille jäsenille sanottiin vain "Odottakaa Jehovaa", sillä Hän pyyhkii pois heidän kyyneleensä tulevassa paratiisimaassa.

    Saatuani työni valmiiksi Vartiotorniseuran historiankirjan parissa loppuvuodesta 1991, minut siirrettiin tutkimustöihin Taideosastolle. Muutaman kuukauden kuluttua Jack Barr tuli toimistooni ilmoittamaan, että Harry ja muut vanhemmat kirjoittajat Herätkää!-lehdelle olivat pyytäneet apuani tutkimustyössä. Vuoden 1992 mittaan aloin oppia kirjoitushenkilökunnalta yhä lisää Jehovan todistajien seurakuntia maailmanlaajuisesti vaivaavista vakavista lasten seksuaalisen hyväksikäytön ongelmista.

    Pian Lloyd Barry valtuutti uuden artikkelin samasta aiheesta 8. maaliskuuta 1992 Herätkää!:hän. Se otsikoitiin "Itkin ilosta." Artikkelissa oli lainauksia Seuran saamista uhrien, heidän ystäviensä ja perheidensä lähettämistä kiitoskirjeistä Hallintoelimelle Herätkää!:n 8. lokakuuta 1991 johdosta..      

    Monet todistajat pitivät 8. lokakuuta Herätkää!:n artikkelia kuin Järjestön läpi puhaltavana raikkaan ilman tuulahduksena, vaikka todellisuudessa se avasi Pandoran laatikon kun tuhannet seksuaalisen hyväksikäytön uhrit alkoivat hakea apua mielenterveysalan ammattilaisilta ja luotetuilta todistajaystäviltä, paljastaen kuka järjestössä heitä oli hyväksikäyttänyt.
 
Entä ammattiauttajat?

Herätkää!:n artikkelin oli tarkoitus auttaa uhreja selviämään hyväksikäytön jälkivaikutuksista tarjoamalla avuliaita neuvoja, kuten hakea ammattiauttajien apua, tai jos tarpeen, puhua todistajatoverille seurakunnassa. Kuitenkin suurin osa Hallintoelimestä, erityisesti Ted Jaracz, vastusti kynsin hampain lauman hakeutumista mielenterveysalan ammattilaisten puheille, uskoen heidän apunsa tulevan Saatanan maailmasta. Hallintoelin uskoi muiden korkea-arvoisten Vartiotorniseuran toimihenkilöiden kanssa Seuran kirjallisuuden avulla annetun Raamatullisen opastuksen johtavan psykologiseen tasapainoon, myös hyväksikäytön uhreilla. Yleensä opastus niinkutsutuilta "kypsiltä" jehovantodistajilta oli sama mihin tahansa todistajaa vaivaavaan asiaan: Lue raamattua, käy kokouksissa ja osallistu kenttäpalvelukseen. Koska hyväksikäytön uhreja ei kannustettu hakemaan ulkopuolista apua, he kääntyivät vanhimpien puoleen - tilanne joka usein muuttui painajaiseksi niin uhreille kuin vanhimmillekin.

    Mikäli hyväksikäytön uhrit luulivat tunteettomien asenteiden vaihtuvan 8. lokakuuta 1991 Herätkää!:n artikkelin jälkeen, he kokivat karun herätyksen. Todellisuudessa useimpien vanhinten kohdalla mikään ei muuttunut. Juurtuneet asenteet pysyivät pääpiirteittäin samoina, koska ajateltiin raamatunpaikkojen soveltamisen pelastavan ihmishenkiä, ei 8. lokakuuta Herätkää!:n avoimesti lainaamien "maailmallisten" kirjojen neuvojen. (Tästä syystä monet Seuran johtajat yhä vastustavat tuossa Herätkää!:ssä annettuja tietoja.)
 
Entäpä “alitajuiset muistot” ja Sivupersoonahäiriö (MPD)?

Toinen aihealue, jota tuossa Herätkää!:ssä käsiteltiin, olivat "alitajuisten muistojen" nimellä kulkevat oudot tapahtumat, ja tämä aihe ei sopinut monille vaikutusvaltaisille todistajille. Lee kertoi monien hyväksikäytöstä selviytyneiden ja heidän terapeuttiensa kirjeiden perusteella kuinka monet jehovantodistajauhrit sanoivat muistavansa hyväksikäyttöön liittyviä asioita, jotka tapahtuivat vuosia aiemmin heidän ollessaan lapsia. Näiden "muistojen" luotettavuudesta tuli keskustelun ja väittelyn kohde niin mielenterveysalan ammattilaisten kesken kuin Vartiotorniseuran sisälläkin.  Päätoimistossa seurakuntia valvoo Huolto-osasto. Juuri tämän osaston miehet, Hallintoelimen jäsenen Ted Jaraczin ohjaamana, puhuivat negatiivisesti vanhimmille jotka tiedustelivat alitajuisten muistojen ongelmasta. Itse asiassa, sain kuulla Jaraczin olevan "Alitajuisten muistojen vastustajien" -organisaation puolestapuhuja. Asiasta puhuminen loppui vasta kun Harry todisti "alitajuisten muistojen vastustajien" -organisaation olevan tutkijoiden valheelliseksi todistama.

    Sivupersoonahäiriö (MPD, Multiple Personality Disorder) tai Dissosiatiivinen Identiteettihäiriö (DID, Dissociative Identity Disorder) muodostui myös kuumenevan keskustelun aiheeksi. Vaikka MPD-syndroomaa ei koskaan mainitakaan Vartiotorniseuran julkaisuissa, saati Järjestön lähettämissä kirjeissä vanhimmistoille, vanhimmat kautta maan, joutuivat vanhimmat tämän ilmiön kanssa kamppailevien hyväksikäytön uhrien kanssa tekemisiin, kun uhreilla oli vaikeaa seurakunnissa - heitä saatettiin pitää demonisoituneina. Kuinka näitä kärsiviä ihmisiä voitaisiin auttaa, kun jotkut Palveluosastossa pitivät MPD/DID:tä ja "alitajuisia muistoja" pelkkänä muotihullutuksena, ja sanoivat niin soittajille. Vartiotorniseuran johtajien keskuudessa oli niin paljon sekaannusta ja epäuskoa MPD:stä, että Harry pyysi minua kirjoittamaan aiheesta artikkelin. Valitettavasti artikkelin julkaisu ei tullut kysymykseenkään sillä Herätkää!:n 8.lokakuuta 1991 artikkelin aiheuttaman hulabaloon johdosta Lloyd Barry ei halunnut koskeakaan MPD-aiheeseen peläten aiheuttavansa lisää väittelyä.
 
Hämmentäviä neuvoja päätoimistosta

Edellä kuvatusta voidaan nähdä kuinka tiukkalinjainen Palveluosasto ei ollut kovin ystävällinen hyväksikäytön uhreille. Yleensä Palveluosaston henkilökunta kehotti soittajia "lukemaan Raamattua enemmän ja odottamaan Uutta Järjestelmää, missä ongelmia ei enää ole". Tämä ei ole ratkaisu hyväksikäytön kaltaisiin vaikeisiin ongelmiin. Sen enempää uhrit, kuin jotkut Kirjoitusosaston liberaalimmista jäsenistäkään eivät arvostaneet joidenkin miesten antamia "koettakaa vain unohtaa koko asia" – neuvoja. Itse asiassa, kun uhrit soittivat Kirjoitusosaston vastaanottoon, heitä kohdeltiin lämpimästi ja heille kerrottiin viimeisintä tietoa heidän ongelmastaan. Nämä ristiriitaiset tiedot saivat apua pyytäneet vanhimmat perin juurin hämmentyneiksi ja uhrit tunsivat itsensä lähestulkoon uudelleenpahoinpidellyiksi.

    Vuoden 1991 joulukuun lopulla kaikki seurakuntien vanhimmat osallistuivat paikallisiin Valtakunnan Palveluskouluihin saadakseen koulutusta ja Seuran toimintatapojen uusimmat päivitykset.  Pian sen jälkeen, 23. maaliskuuta 1992 kaikkiin Yhdysvaltain seurakuntiin saapui kirje vanhimmistolle. Se kertasi Palveluskouluissa opetettuja asioita hyväksikäytön uhrien kokemista vakavista ongelmista. Kirjeessä ei tuomittu ammattiauttajien apua kuten aikaisemmin, mutta koulun oppimäärä pitäytyi yleisesti Herätkää!:n sisältämässä tiedossa. Kirje huomaavaisesti antoi ymmärtää, että jos jehovantodistaja haluaa hakea apua psykiatreilta, psykologeilta tai terapeuteilta, sen tulisi olla jokaisen henkilökohtainen valinta - tietyin varauksin.  Eräs asia joka kirjeessä tehtiin selväksi, oli kielto vanhimpien opiskella terapiametodeja ja pyrkiä itse toimimaan terapeutin roolissa, kuten jotkut vanhimmat olivat tehneet. Kirjeessä mainittiin myös joitakin ensiluokkaisia ehdotuksia siitä, mitä sanoa hyväksikäytön uhrien auttamiseksi. Asiat näyttivät olevan mallillaan, mutta ilo oli lyhytaikainen.

    Seurakuntien ja kierrosten sisällä likaiset pikku salaisuudet pysyivät, ja jostain tuntemattomasta syystä hyväksikäyttäjien suojelu jatkui kuten aina ennenkin. Eräs erittäin inhottava salaisuus koski erään Hallintoelimen jäsenen, jonka Harry uskoi olevan Ted Jaracz, vuonna 1992 lähettämiä henkilökohtaisia ohjeita muutamalle harvalle hyvin tunnetulle kierros- ja piirivalvojalle. Heitä kehotettiin tapaamaan hyväksikäytön uhreja ja taivuttamaan heidät pysymään hiljaa tai tulemaan erotetuiksi. Vuonna 1994 Harry Peloyanin toimistossa minä ja mieheni Joe pengoimme arkistokaappia, joka oli täynnä valituskirjeitä ympäri maata koskien tilannetta. Kiintoisasti, erään uhkaavan kierrosvalvojan nimi mainittiin usein noissa kirjeissä. Hän on nykyään Hallintoelimen jäsen.

    "Älkää heittäkö lasta pesuveden mukana" oli lausahdus, jonka kuulimme Harrylta usein, kun hän jakoi viimeisimmät vihastuttavat uutiset yhä jatkuvasta Palveluosaston johtajien umpimielisyydestä heidän pitäytyessään kovalla linjalla. Hän pelkäsi meidän joutuvan jättämään Järjestön jouduttuamme päivittäin kosketuksiin hyväksikäyttöongelman tietojen kanssa. Hän oli oikeassa ollessaan huolissaan!
 
Kotiin Tennesseehen

Iäkkäiden vanhempieni terveysongelmien vuoksi päätimme elokuussa 1992 jättää Brooklynin vuoden loppuun mennessä. Kuitenkin ennen lähtöäni työskentelin useammassa tutkimusprojektissa. Harry valtuutti minut kasaamaan paketin Hallintoelimelle, joka varoittaisi heitä yhä kasvavasta lasten seksuaalisen hyväksikäytön ongelmasta Järjestössä. Vuoden 1993 tammikuun alussa, muutamaa viikkoa ennen lähtöämme päätoimistosta, Harry Peloyan toimitti jokaiselle Hallintoelimen jäsenelle kokoamani valtavan paketin täynnä dokumentoitua tietoa.

    Kymmenen ja puoli vuotta eloa muutaman tuhannen ihmisen kanssa "Betelperheessä" oli melko hieno kokemus. Lähdettyämme takaisin kotiin Tennesseehen jätimme taaksemme kirjaimellisesti satoja ystäviä, kuten myös poikamme ja miniämme. Viimeisten Betel-päiviemme aikana minä ja Joe saimme satoja jäähyväiskirjeitä. Säilytän yhä erästä käsintehtyä kirjasta joka on täynnä Kirjoitusosaston kollegojeni huomaavaisia viestejä joissa toivotaan meille hyvää jatkoa, sekä surunvalitteluja sen johdosta, ettemme enää tulisi työskentelemään yhdessä. Olisivatpa he vain tienneet, mitä tulevaisuus toisi tullessaan! Kirjasessa Harry kertoi, kuinka hänestä oli hienoa työskennellä kanssani ja kuinka avuliaisuuttani, päättäväisyyttäni ja myötätuntoani kaivattaisiin. Lee sanoi, ettei hän pystyisi pukemaan sanoiksi kuinka paljon minua kaivattaisiin. Hän lisäsi, kuinka minun tukeni, panokseni ja tutkimustyöni olivat olleet korvaamattomia. Eräs toinen vanhempi kirjoittaja, Jim Pellachia, kiitti minua siitä, miten olin "järisyttänyt" perustuksia. Kaikki nämä havainnot osoittivat erityisesti työhöni kulissien takan yrittäessäni suostutella Hallintoelimen käynnistämään muutoksia järjestörakenteessa lasten seksuaalisen hyväksikäytön osalta. Muistan ikuisesti viimeisen työpäiväni Kirjoitusosastolla, kun David Iannelli hyvästeli minut ja kiitti minua lämpimästi siitä, että löysin tiedon jota kukaan Järjestössä ei tiennyt - että William H. Conley, eikä Charles Taze Russell oli Seuran ensimmäinen presidentti.

    Lähdin, enkä katunut mitään. Ollessani todistajien maailman keskipisteessä, tein aina kaikkeni. Vaikka rakastin ihmisiä, olin ongelman keskellä. Pystyisinkö pitämään "myötätuntoni" kurissa ja pysymään hiljaa seksuaalisen hyväksikäytön skandaalista, jonka laajuudesta olin oppinut Betelissä? Ymmärsin, että jos antaisin myötätuntoni "järisyttää perustuksia" Betelin ulkopuolella, saattaisin joutua erotetuksi. Lähdettyäni New Yorkista tiesin, etten pystyisi pitämään kurissa sydämellistä myötätuntoani laumassa "lampaiksi" naamioituneiden "susien" hyväksikäyttämien ihmisten puolesta. Mitä pystyisin tekemään asialle? Muutamat seuraavat vuodet olivat vähintäänkin stressaavia.

    3. helmikuuta 1993, oltuamme jonkin aikaa kotonamme Tennesseessä, Yhdysvaltain seurakuntien vanhimmille saapui jälleen kirje, joka koski lasten seksuaalista hyväksikäyttöä. Näytti siltä, että tekemäni työ oli kantanut hedelmää, sillä kirje sisälsi tietoa jota olin sisällyttänyt informaatiopakettiini Hallintoelimelle. Kirjeessä oli ehdotuksia siitä, miten auttaa uhreja jotka muistivat osia hyväksikäytöstä kauan tapahtumien jälkeen. Näytti siltä kuin Hallintoelimen asenne alitajuisia muistoja kohtaan olisi ollut pehmenemässä. Kirje myös muistutti siitä, että vanhimpien ei tulisi puhua pahaa todistajista, jotka hakivat ammattiapua tai halusivat ilmoittaa hyväksikäytöstä viranomaisille. Eikä siinä ollut vielä kaikki. Herätkää!:ssä 8. lokakuuta 1993 oli jälleen hyvin kirjoitettu artikkeli lasten seksuaalisesta hyväksikäytöstä jossa tuettiin osaavan ammattiavun hakemista - kyseisten vakavien lapsuudenhaavojen parantamiseksi.

    Tein yhä tutkimustyötä Kirjoitusosastolle kotoani käsin. Muiden asioiden lomassa tutkin lasten seksuaalisen hyväksikäytön ongelmaa muissa uskonnoissa ja yhteiskunnassa. Näin uskoin auttavani niitä, jotka päätoimistossa halusivat Hallintoelimen muuttavan toimintatapoja koskien seksuaalista hyväksikäyttöä.

    Vaikka työni tulosten seuraaminen oli palkitsevaa, olin järkyttynyt havaitessani kotiseurakunnassani olleen epätavallisen paljon hyväksikäyttösyytteitä ja tunnustuksia ja yhtäkään niistä ei ollut viety viranomaisten tietoon. Tämä itsessään oli häiritsevää, mutta oli suorastaan jäätävää tietää, että asiaa hoitivat miehet joiden tiesin olevan kouluttamattomia ja tietämättömiä hoitamaan monimutkaisia hyväksikäyttötapauksia.
 
Hidas vastatoimenpide

Kotiseurakunnassani oli vanhin, joka oli tunnustanut seksuaalisesti hyväksikäyttäneensä erään todistajan tytärtä. Hänet erotettiin vanhimman tehtävistä uhrin ei-uskovan isän ilmoitettua asiasta poliisille. Muutaman vuoden kuluttua hyväksikäyttäjä oli taas pääsemässä valvontatehtäviin seurakunnassa. Hän oli vakuuttanut vanhimmat katuvaisuudestaan, vaikka oli olemassa todisteita siitä, että hän käytti ovelta-ovelle todistustyötä tavatakseen yksinhuoltajaäitejä ja sitten hyväksikäyttää heidän lapsiaan. Lähetin Seuralle kirjeen koskien tilannetta, sekä toisen kirjeen heinäkuussa 1993 nyt kuolleelle Lloyd Barrylle. Kirjeessäni ilmaisin huoleni hyväksikäyttäjien mahdollisuudesta päästä kenttäpalvelukseen. Perustin huoleni siihen kuinka oman seurakuntamme hyväksikäyttäjä käytti kenttäpalvelusta löytääkseen lapsia. Mielestäni hyväksikäyttäjien osallistumista ovelta-ovelle työhön piti rajoittaa.

    Lisäksi eräs toinen asia vaati huomiota. Pedofiilien, myös katuvien sellaisten, nimiä ei seurakunnissa koskaan päästetty yleiseen tietoisuuteen, ja useita asetettiin vastuullisiin tehtäviin kun muutamia vuosia oli kulunut. Tästä johtuen he olivat asemassa, jossa he kykenivät hyväksikäyttämään lisää lapsia, ja useat heistä tekivät juuri näin. Lloyd Barry ei koskaan vastannut kirjeeseeni, vaikka kävin hänen luonaan pikaisesti vieraillessani päätoimistossa vuonna 1994.

    Käytäntö hyväksikäyttäjien päästämisessä sananpalvelukseen ei muuttunut miksikään, huolimatta pitkäaikaisista toiveista muutoksen puolesta. Ymmärsin kuitenkin päätöksen tässä asiassa olevan vaikea ja tuovan mukanaan seuraamuksia. Lasten seksuaalisen hyväksikäytön laajuus ja monimutkaisuus Järjestössä oli suunnaton. Oli miten oli, tiesin lasten joutuvan todistajapedofiilien hyväksikäyttämiksi ja halusin tilanteen muuttuvan.

    Olin iloinen siitä, että ammattiavun hakemista ei enää pidetty paheksuttavana vuosina -92 ja -93, mutta joulukuussa 1994 tapahtui askel taaksepäin takaisin tiukempaan katsantokantaan. Vuoden 1994 Valtakunnan Palveluskouluissa vanhimmille opetettiin, kuinka alitajuisten muistojen käyttö todisteena toista todistajaa vastaan ei kelvannut todisteeksi oikeuskomiteassa. Heitä muistutettiin siitä, että jos hyväksikäytölle ei ollut kahta todistajaa, ja syytetty kielsi syyllisyytensä, oikeuskomitea ei voinut tuomita ketään.

    Muistan kuinka vuosina 1993–97 olin erittäin huolestunut salassapitosäännöstä. Ilmaisin mielipiteeni avoimesti Kirjoitusosaston työntekijöille seurakuntani hyväksikäytön tunnustaneesta, näennäisen katuvasta ahdistelijasta, joka piti lapsia polvellaan tai vauvoja sylissään - ja vanhimmat eivät varoittaneet vanhempia, saati tehneet ylipäänsä mitään. Ilmaisemastani huolesta johtuen elokuun 1. päivä 1995 vanhimmistoille osoitettu kirje käski vanhimpia varoittamaan entisiä ahdistelijoita "... lasten halaamiseen ja sylissäpitoon sisältyvistä vaaroista, ja siitä kuinka hänen ei tulisi olla lasten kanssa ilman toisen aikuisen läsnäoloa."

    Tiesin Harryn ja kumppaneiden olevan yhä kaiken keskellä yrittäen saada aikaan muutoksia. Viimein vuonna 1997 Vartiotorniseura julkaisi 1. tammikuuta Vartiotornissa artikkelin nimeltä "Inhotkaamme pahaa". Artikkelissa sanottiin mm.".. Jotta voisimme suojella lapsiamme, niin miehen, jonka tiedetään syyllistyneen lapsen seksuaaliseen hyväksikäyttöön, ei katsota soveltuvan seurakunnan vastuullisiin tehtäviin."  Seura ei myöskään tulisi suojelemaan pedofiileja tuomioistuimissa. Pian tämän jälkeen Harry ja minä keskustelimme puhelimessa ja hän oli erittäin tyytyväinen viiden vuoden työn saatua aikaan toimintatapamuutoksen, jonka johdosta edes katuva pedofiili ei voinut saada vastuutehtäviä seurakunnassa. Vaikka uudet ohjeet tekivätkin minut iloiseksi, olin hämmentynyt seuraavista sanoista: "Jos näyttää siltä, että hän [hyväksikäyttäjä] katuu, häntä rohkaistaan edistymään hengellisesti, osallistumaan kenttäpalvelukseen [Jehovan todistajien ovelta-ovelle työhön]". Aivan päinvastoin kuin olin toivonut.
 
Porsaanreikä ja “Kahden todistajan sääntö”

Ensialkuun näytti siltä, kuin Hallintoelin olisi ottamassa askeleen eteenpäin kieltämällä tunnetun hyväksikäyttäjän pääsyn auktoriteettiasemaan seurakunnassa. Viimeinkin tunnustettiin olevan suuri todennäköisyys hyväksikäyttäjälle sortua hyväksikäyttämään uudestaan myöhemmin. Joten näytti siltä, että auktoriteettiasemassa oleva hyväksikäyttäjä poistettaisiin asemastaan. Todistajat vastasivat uuteen toimintaohjeeseen innostuneesti, uskoen Hallintoelimen olevan ajan tasalla ympäri maata eri kirkkoja riivanneessa hyväksikäyttöongelmassa.

    Mutta sitten ilmenikin porsaanreikä uudessa ohjesäännössä. Yksinkertainen mutta päättäväinen lause "...miehen, jonka tiedetään syyllistyneen lapsen seksuaaliseen hyväksikäyttöön, ei katsota soveltuvan seurakunnan vastuullisiin tehtäviin" oli harhaanjohtava ja vaarallinen. Miksi? Avainsana, joka salli hyväksikäyttäjien pysyä auktoriteettiasemissaan, oli "tiedetään".  Asia tehtiin selväksi vanhimmistoille maaliskuun 14.päivä 1997 lähetetyssä kirjeessä joka vastasi kysymykseen "Kuka on "tiedetty lasten hyväksikäyttäjä"?". Huomatkaa seuraava lainaus: "Sillä, että henkilö 'tiedetään' entiseksi lasten hyväksikäyttäjäksi on vaikutuksia siihen miten häneen suhtaudutaan yhteiskunnassa ja kristillisessä seurakunnassa". Tämän ohjesäännön mukaan, jos seurakunta tiesi miehen entiseksi hyväksikäyttäjäksi, hän ei olisi kelpaava vastuuasemaan - tai pysymään asemassaan. Kuitenkin, hyväksikäyttäjä tulisi seurakunnan tuntemaksi vain jos hyväksikäytöstä ilmoitettaisiin poliisille - jonka hyvin harvat todistajat tekevät. Järjestön luottamuksellisuussääntö taasen teki seurakunnalle mahdottomaksi tietää hyväksikäyttäjästä, sillä uhri painostettiin hiljaiseksi oikeuskomitean taholta. Tämän seurauksena syytetty pysyi johtoasemassaan koska vanhimpien mielestä seurakunnassa ei tiedetty hänen olevan hyväksikäyttäjä.

    Tietenkin vain harvat tavalliset todistajat ymmärsivät "tietää" sanan käytetyn merkityksen. Monet vanhimmat eivät täysin ymmärtäneet 1. tammikuuta 1997 Vartiotornin ja Seuran 14. maaliskuuta 1997 kirjeen tarkoitusta. Kuinka seurakunnat olisivat reagoineet, jos olisivat tienneet Seuran nimittäneen menneisyydessä lasten hyväksikäyttäjiä vastuuasemiin täysin tietoisina heidän syyllisyydestään? 14. maaliskuuta 1997 kirje kaikille vanhimmistoille sisälsi ohjeita jotka sivussa myönsivät juuri tällaisen toiminnan: "Vanhimmiston tulisi antaa Seuralle täysi raportti kaikista vastuuasemissa palvelevista tai palvelleista tiedetyistä lasten hyväksikäyttäjistä". Tämä vahvistaa Seuran tietoisesti nimittäneen hyväksikäyttäjiä vastuutehtäviin.

    Lisäksi tämä valaiseva kirje sanoi: "Jotkut ovat saattaneet syyllistyä lasten hyväksikäyttöön ennen kastettaan. Vanhimmistojen ei tulisi tiedustella asiasta ihmisiltä." Samaan aikaan kun maalliset ja uskonnolliset järjestöt tekivät taustatutkimuksia työntekijöilleen ja vapaaehtoisille jotka olivat tekemisissä lasten kanssa, Hallintoelin ei halunnut vanhinten edes tiedustelevan ehdokkaiden taustoja? Tämä on vähintäänkin vastuutonta, ellei jopa rikollista ja seuraamukset viranomaisten saadessa vihiä saattaisivat olla kovia.

    Esimerkkinä Vartiorniseuran virallisesta kannasta, huomioi mitä Seuran tiedottaja J.R. Brown kertoi saksalaiselle medialle kesäkuussa 2002, "Jos joku osoittautuu syylliseksi lasten hyväksikäyttöön, hän ei missään tapauksessa voi palvella vanhimpana." Vartiotornin kirje kaikille vanhimmille Yhdistyneissä Kuningaskunnissa 1. kesäkuuta 2001 sisälsi kuitenkin poikkeuksen tähän sääntöön:
    "Jos haaratoimisto päättää, että hän [entisen lasten hyväksikäyttäjän] voi jatkaa tehtävissään tai hänet voidaan nimittää vastuutehtäviin, koska synti tapahtui monia vuosia aikaisemmin ja hän on elänyt esimerkillistä elämää sen jälkeen, hänen nimeään ei tulisi mainita Listassa. Ei ole myöskään tarpeen antaa tietoa veljen menneisyydestä eteenpäin jos hän vaihtaa seurakuntaa, ellei päinvastaista tietoa anneta haaratoimistosta" (Lista luodaan seurakunnassa otsikolla "Child Protection - Psalmi 127:3", listassa on tietoa tunnustaneista hyväksikäyttäjistä, niistä jotka on todettu syyllisiksi kahden todistajan voimalla ja niistä jotka maallinen oikeus on todennut syyllisiksi.)

    Kirje jatkaa, "On olemassa kuitenkin tilanteita, jotka liittyvät lasten hyväksikäyttöön. Esimerkiksi saattaa olla vain yksi silminnäkijä ja veli kiistää syytökset (1. Moos. 19:15; Johannes 8:17). Tai maalliset viranomaiset saattavat olla tutkimassa syytteitä lasten hyväksikäytöstä, mutta juttua ei ole vielä aloitettu. Tällaisissa tapauksissa Listaan ei tule tehdä merkintöjä."     
  
    Saadessani ensimmäisen kerran tietää lasten hyväksikäytöstä Järjestössä, en tiennyt raamatunopetuksen * kahdesta silminnäkijästä synnin todistamiseksi käytettävän hyväksikäyttöä tutkittaessa. Vasta vuoden 1997 jälkeen sain tietää kuinka kahden todistajan sääntö suojeli pedofiilejä ja ymmärsin tämän säännön olevan erittäin vaarallinen lapsille. Kuten voidaan nähdä 1. kesäkuuta 2001 kirjeestä, jos hyväksikäytön uhrit eivät voi tukea tarinaansa toisella todistajalla, ja syytetty kiistää syytteet, asia ei etene mihinkään - ei edes Lastensuojelulistaan. Sitten luottamuksellisuussääntö astuu voimaan. Uhreja käsketään olla kertomatta syytöksistä erottamisen uhalla. Tällä tavalla pedofiilit on pidetty, ja pidetään, suojassa ja lapset ovat vapaata riistaa. Kahden todistajan sääntö ja luottamuksellisuussääntö ovat kaksi isoa sääntöä jotka tarvitsevat muutosta.
 
Viimeinkin harhaton

Kuuluin järjestöön, jonka jäsenet eivät päällisin puolin näytä eroavan yhteiskunnasta. Kuitenkin pinnan alla he ovat todella erilaisia elämänasenteestaan johtuen, sillä Jehovan todistajat ovat teokratia tarkoittaen sitä, että he uskovat Jumalan johtavan järjestöään. Teokratian johtajat tekevät laumaa uhkaavilta vaikutteilta suojelevat säännöt jokaiselle elämänalueelle. Huolimatta hyvistä aikeista, Jehovan todistajien johtajista on tullut farisealaisia jotka luovat sääntöjä jokaiseen mahdolliseen sosiaaliseen tilanteeseen. Kaikki hyväksikäyttöön liittyvät ohjeistukset ovat ongelmallisia: 1. tammikuuta 1997 Vartiotornin uusi sääntö porsaanreikineen, ohjeet vanhinten käsikirjassa Kiinnittäkää huomiota itseenne ja koko laumaan, 14. maaliskuuta 1997 kirje kaikille vanhimmistoille; sekä kaikki muut kirjeet ja asiaan liittyvät Valtakunnan Palveluskoulujen ohjeet. Nämä ohjeet kirjoitettiin oletettavasti tarkoituksenaan suojella seurakuntaa, mutta ne päätyivät suojelemaan pedofiilejä. Voin vain toivoa, ettei niitä kirjoitettu tätä tarkoitusta varten.

    Vuodesta 1992 eteenpäin olin niin huolissani Vartiotorniseuran ongelmallisista käytännöistä lasten hyväksikäytön suhteen, että en tajunnut totuutta. Seuran johtajat käsittelivät hyväksikäyttösyytöksiä kuin syytöksiä haureuden tai juoppouden synneistä. Tajusin, ettei vanhimpien tulisi tutkia lasten seksuaalisen hyväksikäytön syytöksiä, vaan kaikki tapaukset tulisi antaa viranomaisille, sillä lasten seksuaalinen hyväksikäyttö on rikos - eräänlainen raiskaus - asia jota Seura ei vieläkään tunnu täysin ymmärtävän. Poliisi hoitaa rikokset, vanhimmat hoitavat synnit! Jos vanhimmat tarvitsevat ohjeita jonkun erottamiseen hyväksikäytön vuoksi, täytyisi tehdä selväksi, että ohjeet ovat vain ja ainoastaan sitä varten. Vanhimmat eivät ole tuomareita. Jos vaaditaan kahta todistajaa erottamistarpeen määrittämiseksi, olkoon niin, mutta kunhan viranomaisille ilmoitetaan asianomaisten syytteistä.

    Vuonna 1998 jätin Järjestön virallisesti, vaikka olin liukunut poispäin jo noin vuoden verran. Yritin sivuuttaa ahdistukseni ja menin paikalliseen Collegeen tekemään joitakin kokeita joiden johdosta sain stipendin ja tämä lahja antoi minulle voimaa jatkaa ilman jehovantodistajaystäviäni ympäri maailman. (Tiesin varmaksi heidän hylkäävän ja karttavan minua heidän tajuttuaan etten ole enää yksi heistä). College-opiskelun aloittaminen oli tapa, jolla ymmärsin Vartiotornin ulkopuolella olevan elämää. Tähän aikaan minä ja mieheni olimme olleet naimisissa kolmekymmentäyhdeksän vuotta. Meillä ei ollut salaisuuksia toisiltamme. Luottamus ja kunnioitus olivat selkärankana erittäin onnistuneelle avioliitollemme. Näin ollen mieheni Joe hyväksyi eroni uskonnostamme, koska hän oli tietoinen siitä, kuinka en kyennyt hyvällä omallatunnolla pysymään Järjestössä tietäen Seuran hyväksikäyttöpolitiikasta. Naisena minun oli joko pysyttävä hiljaa tästä pahuudesta tai joutua erotetuksi. En enää kyennyt kantamaan vihan ja turhautumisen taakkaa ollessani kyvytön suojelemaan lapsia hyväksikäytöltä.

    Lähimmät todistajasukulaiseni ja ystäväni eivät välittömästi hylänneet minua. Aluksi he olivat tyytymättömiä siihen, että jätin Järjestön, mutta kunnioittivat oikeuttani tehdä niin. Itse asiassa, kaksi heistä jätti Järjestön myöhemmin. Vuonna 1997 poikani, joka oli ollut Betelissä 16 vuotta, ja hänen vaimonsa lähtivät päätoimistosta, koska he halusivat saada lapsia. Vuonna 1999 pojanpoikamme Luke syntyi ja vierailimme toistemme luona, koska en ollut erotettu. Mieheni oli yhä vanhin ja muilla vanhimmilla ei ollut aavistustakaan siitä, miksi olin jättänyt Järjestön ja he olivat vastentahtoisia kysymään asiasta kummaltakaan meistä. En myöskään sanonut kenellekään mitään negatiivista Järjestöstä, joten minua ei pidetty uhkana.
 
Bill Bowen ja ”Silentlambs”

Vuoden 2000 lopulla eräs ystäväni, entinen kierrosvalvoja, näki Jehovan todistajiin liittyvällä internetin keskustelupalstalla erään vanhimman kirjoituksen, jossa hän kysyi oliko kukaan muu vanhin törmännyt tilanteeseen, jossa seurakunnan esivalvoja on tunnustanut hyväksikäyttäneensä lapsia joitakin vuosia aikaisemmin. Koska seurakunta ja yhteiskunta eivät olleet tietoisia rikoksesta, ja vaikka kaksi vanhinta tiesivät, mies sai pitää asemansa. Kirjoittaja oli huolissaan seurakunnan lapsista, mukaan lukien omistaan.

    Minä ja ystäväni keskustelimme loppujenlopuksi tämän vanhimman kanssa. Se, mitä hänelle Järjestön hyväksikäyttöongelmasta kerroin, oli melkoinen paljastus. Pian olimme molemmat vakuuttuneita siitä, että meidän tuli tehdä jotain saadaksemme maailman tietoiseksi Vartiotorniseuran suojelevan pedofiilejä vastuuttomien ja rikollisten käytäntöjensä avulla. He olivat syyllisiä RIKOKSEN kansainväliseen peittelyyn, ja halusimme saada Hallintoelimen muuttamaan Seuran käytäntöä. Kuinka voisimme saavuttaa tämän tavoitteen? Pian kanssani keskustellut vanhin, Bill Bowen, päätti erota vanhimman toimestaan ja astua julkisuuteen asian kanssa. Tämä tapahtui 1. tammikuuta 2001. Mediakohu Billin kotiosavaltiossa Kentuckyssä hänen eroamisensa tiimoilta oli valtavaa. Lisäksi Bill ja minä keksimme perustaa nettisivun jonka Bill rakensi ja jonka nimesimme Silentlambs.org:iksi. Siellä jehovantodistajapedofiilien seksuaalisen hyväksikäytön uhreiksi joutuneet jehovantodistajat saattoivat kertoa tarinansa. Muutaman viikon sisällä kokemuksia oli 1000 kappaletta. Viiden vuoden kuluttua kokemuksia on yli 6000..

    En astunut julkisuuteen Billin kanssa, mutta muutaman viikon kuluttua minä ja Bill olimme lentokoneessa menossa New Yorkiin NBC:n tuottajien haastateltavaksi, sillä he olivat kiinnostuneita tekemään dokumentin Vartiotorniseuran hyväksikäyttöongelmista kansalliseen televisio-ohjelmaansa, Datelineen. Tuottajien tehtyä kattavaa tutkimustyötä, joka todisti väitteemme tosiksi, meidät kutsuttiin haastateltavaksi TV-ohjelmaa varten. Samoihin aikoihin eräs tuottajista keskusteli syytöksistämme Vartiotorniseuran toimihenkilöiden kanssa, jotka kielsivät kaiken. Ohjelman oli tarkoitus päätyä linjoille marraskuussa 2001, mutta syyskuun 11. päivän terrori-iskut World Trade Centereihin New Yorkissa pistivät lähetyksen hyllylle.
 
Erotettu

Vartiotorniseura soitti NBC:n toimitukseen kerran toisensa jälkeen tiedustellakseen milloin ohjelma lähetettäisiin. Lopulta huhtikuussa 2002 heille kerrottiin ohjelman pääsevän linjoille 28. toukokuuta 2002. Välittömästi Vartiotorniseura käski paikallisia vanhimpia pitämään meille oikeuskomiteaistunnot. Aikaisin toukokuussa todistin vanhimmille olevani syytön minuun kohdistettuihin syytöksiin. Muutaman päivän sisällä paikalliset vanhimmat kehittivät uusia syytöksiä uutta oikeuskomiteaa varten. Kieltäydyin tulemasta tapaamiseen, sillä se tuntui turhalta - kaadettuani nämä syytteet he keksisivät vain uusia. Jokatapauksessa minut erotettiin 19. toukokuuta 2002 hajaannuksen aiheuttamisesta.

    Muutamat muutkin ohjelmassa paljastuksia tehneet todistajat erotettiin samaan aikaan. Erotettuja jäseniä pidetään katumattomina synnintekijöinä ja heitä ei tule uskoa, joten heidän erottamisensa oli ovela veto Vartiotorniseuralta. Oli selvää, että minut erotettiin vain hieman ennen Datelinea, jotta ohjelmaa katsovat todistajat eivät uskoisi sanaakaan siitä mitä sanoin.

    Silloin tapahtui jotain todella yllättävää. Vartiotorniseura lähetti kirjeen 24. toukokuuta 2002 kaikkiin Yhdysvaltain seurakuntiin. Kirje oli tarkoitus lukea seurakunnille viikkoa ennen Datelinen lähetystä. Kuultuaan kirjeen mieheni Joe piti sitä pelkkänä puoli-totuuksien kokoelmana ja erosi vanhimman tehtävistään ja antoi valtakunnansalin avaimensa pois. Häntä pyydettiin antamaan eroamiskirje, jonka hän muutaman päivän kuluttua antoikin. Joe antoi jokaiselle vanhimmalle kopion ja lähetti kopiot Hallintoelimen jäsenille Dan Sydlikille ja Jack Barrille. Hän lähetti kopion myös läheiselle ystävällemme Robert Johnsonille Palvelusosastossa. Viikkoa myöhemmin puhelinkeskustelussa Bobin kanssa Joe sai kuulla, että hänen pitäisi saada vaimonsa kuriin ja kuinka hänen vaimonsa oli väärinymmärtänyt Seuran käytännöt. Kun Joe kysyi tarkemmin näistä käytännöistä, Bob sanoi niiden olevan salaisia. Hän oli erittäin vihainen Joen soitettua hänelle ja puhelu päättyi epämiellyttävästi.

    Loppujen lopuksi Joe erotettiin heinäkuussa 2002 hajaannuksen aiheuttamisesta. Puolustettuaan minua ja ilmaistuaan Vartiotorniseuran mielipiteistä eroavat ajatuksensa Seuran käytännöistä Joe ei enää ollut firman miehiä. Kuten Bill Bowen ja minä, Joesta tuli kriittinen niiden prosessien suhteen joiden läpi vanhinten on mentävä, kun lasten hyväksikäyttöä tulee heidän tietoonsa. Hän uskoo, että todistajavanhimpien ei tulisi tutkia hyväksikäyttösyytöksiä, sillä hyväksikäyttö on rikos ja siitä pitäisi ilmoittaa viranomaisille riippumatta siitä, asutaanko osavaltiossa, joka vaatii papistoa ilmoittamaan hyväksikäytön viranomaisille.

    Ennen Datelinen lähetystä, reportterit lähestyivät Vartiotorniseuraa kysellen oliko totta, että meille oli määrätty oikeusistunnot koska esiinnyimme tulevassa ohjelmassa. Vartiotorniseuran tiedottaja J.R.Brown kielsi tämän syytöksen ja toimittajat lainasivat hänen sanoneen oikeusistuntojen olleen paikallisia asioita ja pidetyn koska me olimme synnintekijöitä, ei koska esiinnyimme Datelinessä. Brown jopa väitti, etteivät Vartiotorniseuran johtajat olleet tietoisia siitä kuka tulisi esiintymään ohjelmassa, minkä tiesin valheeksi. Toimittajien kysyttyä minkä raamatunkohdan perusteella Seura erotti jäseniään, tiedottaja lainasi 1. Korinttilaisille 5:11,12 joka käskee poistamaan keskuudestaan haureelliset, ahneet, epäjumalanpalvojat, herjaajat, juopot ja kiristäjät. Marraskuussa 2002 jätin herjaussyytteen Vartiotorniseuraa vastaan, koska en ole ollut seurakunnan keskuudessa sitten vuoden 1998, enkä ollut tehnyt mitään näistä synneistä. Juttu liikkuu hitaasti, mutta varmasti oikeusjärjestelmän läpi. Kaiken tämän tapahduttua minua ja Billiä on haastateltu mediassa monet kerrat koska jatkamme taisteluamme saadaksemme suuren yleisön tietoiseksi Vartiotorniseuran harrastamasta pedofiilien suojelusta.

    8. elokuuta 1993 Herätkää!:n takasivulla oli poikani kaunis kirje joka ylisti kykyjämme vanhempina, mutta vain kymmenen vuotta myöhemmin hän päätti täysin muuttaa mielensä ja kokonaan hylätä meidät erottamisemme jälkeen. Hän kertoi lehdistölle minun tehneen "jalosti" yrittäessäni suojella todistajalapsia, mutta hän ei uskonut minun tehneen oikein astuttuani asian kanssa julkisuuteen. (Ilmeisesti rikoin yhdettätoista käskyä, Jehovan todistajien tärkeintä; "Älä koskaan tuo huonoa julkisuutta Järjestölle.").

    Pian Datelinen lähetyksen jälkeen poikani ja hänen vaimonsa matkustivat New Yorkiin henkilökohtaisesti kysymään Vartiotornin johtajilta heidän puoltaan tarinasta. Hänelle kerrottiin minun ymmärtäneen väärin Seuran käytännöt ja teoillani olin aiheuttanut tuhansien ihmisen eroamisen järjestöstä, Raamatusta ja Jumalasta. Tämän vuoksi nuo eronneet jehovantodistajat tulisivat kuolemaan Harmagedonissa ja minä olin vastuussa heidän kuolemastaan. Hän päätti uskoa mitä hänelle kerrottiin ja ei enää ikinä puhunut minulle. On nyt kulunut kolme vuotta siitä, kun viimeksi näimme poikamme, miniämme ja ainoan lapsenlapsemme. Jos lähetämme heille postia, mukaan lukien lahjoja lapsenlapsellemme, kaikki tulee takaisin avaamattomana.
 
Erilainen vakaumus

    Katsoessani takaisinpäin elämääni siitä hetkestä, kun menin kastelle 14-vuotiaana, on uskomatonta mihin tuo pieni askel johti. Silloin ainoa tavoitteeni oli auttaa ihmisiä ymmärtämään elämän mysteerejä Jehovan todistajien tavalla. Nyt olen iloinen siitä, etten enää ole siinä määrin harhainen, että pitäisin Jehovan todistajia hyväntahtoisena uskontona, tai uskoisin elämän mysteerien olevan selvitettävissä.

    Vaikka kerran hyvä ystäväni Harry Peloyan leimasi minut "Juudakseksi" julkistettuani Järjestön lasten seksuaalisen hyväksikäytön ongelman, on vakaumukseni nyt käyttää loppuelämäni jakaakseni "sisäpiiriläisen" kokemukseni muiden kanssa. Toivottavasti kertomukseni auttaa ihmisiä ymmärtämään tämän vuodesta 1881 asti Hallintoelimen tiukasti hallinnoiman uskonnollisen yhdyskunnan piilotetut salaisuudet. Tällä tavoin teen tunnetuksi totuuden, joka saattaa estää vilpittömiä ihmisiä tekemästä samaa epäonnistunutta valintaa, joka teki minusta silminnäkijän huijaukselle.
 
Barbara Anderson,
1 toukokuuta, 2006
 


*  "Kahden todistajan" sääntö on yhä käytössä Jehovan todistajien seurakunnissa. Jos Yhdysvalloissa vanhimmiston tietoon tulee syytöksiä hyväksikäytöstä, yksi vanhin ottaa muiden puolesta yhteyttä Vartiotorniseuran Lakiosastoon New Yorkissa. Tämä on ollut Järjestön vaatimus jo vuodesta 1989. Lakiosaston edustaja kysyy vanhimmalta missä osavaltiossa hän asuu. Mikäli vanhin on papiston ilmoitusvelvollisuutta vaativassa osavaltiossa, mikä tarkoittaa osavaltiota jossa papiston on lain mukaan pakko ilmoittaa hyväksikäytön syytöksistä viranomaisille, vanhimmalle annetaan tieto asiasta. Mikäli hyväksikäyttö tapahtui papiston ilmoitusvelvollisuutta vaativassa osavaltiossa, Lakiosasto vaatii vanhimpia ensin kannustamaan uhria tai tämän vanhempia ilmoittamaan asiasta viranomaisille, ja jos he eivät niin tee, ilmoittamaan asiasta itse. Ennen Dateline TV-ohjelmaa joka 28 toukokuuta 2002 paljasti hyväksikäyttöongelman Järjestössä, papiston ilmoitusvelvollisuutta vaativissa osavaltioissa asuvat vanhimmat eivät yleensä ilmoittaneet asiasta viranomaisille, jos vanhemmat tai uhri eivät näin tehneet.

   Mikäli hyväksikäyttö tapahtui osavaltiossa, jossa ei ole papiston ilmoitusvelvollisuutta, tarkoittaa tämä sitä, että papisto ei ole velvoitettu ilmoittamaan hyväksikäyttöepäilyjä. Näin ollen vanhimpia neuvotaan kertomaan huoltajille tai uhreille, että he elävät osavaltiossa jossa papiston ei ole pakko ilmoittaa hyväksikäytöstä viranomaisille. Vanhimpia neuvotaan pysymään neutraaleina ja jättämään viranomaisille asiasta kertomisen uhrille tai tämän vanhemmille. Vartiotorniseuran ohjeet ovat hyvin tarkkoja siitä, että vanhimpien ei tule kieltää eikä kannustaa todistajia kertomasta hyväksikäytöstä viranomaisille. Jos huoltaja tai uhri päättävät olla kertomatta asiasta viranomaisille, mitään ei myöskään tehdä seurakunnan taholta, ellei joku vanhin päätä salaa kertoa asiasta poliisille. Koska hyväksikäyttäjä on usein uhrin isä, ilmoittamispäätöksen jättäminen vanhempien vastuulle on naurettavaa.

    Ennen Datelinen lähetystä todistajavanhemmat eivät ilmoittaneet hyväksikäytöstä, koska he eivät halunneet "tuoda huonoa nimeä Jehovan järjestölle". Tämä oli enemmänkin sääntö kuin poikkeus. Bill Bowen esimerkiksi nauhoitti puhelun Päätoimiston asianajajan kanssa, missä hänelle kerrottiin, että hänen asui osavaltiossa, jossa papistolla ei ollut ilmoitusvelvollisuutta. Seuran asianajaja käski Billin pysyä neutraalina ja olla kannustamatta sen enempää kuin kieltääkään menemästä viranomaisten puheille. Lisäksi Seuran edustaja suositteli Billille, että hän jättäisi asian Jehovan käsiin, koska Hän kyllä hoitaisi kaiken.

    Asuminen osavaltiossa, jossa ilmoitusvelvollisuutta ei ole suojelee tunnustanutta ja näennäisen katuvaa jehovantodistajapedofiilia oikeudelta, jos uhri tai tämän huoltaja päättävät olla kertomatta viranomaisille. Lisäksi salassapitosääntö takaa sen, että hyväksikäyttösyytökset eivät kantaudu seurakunnan korviin. Liian usein tunnustaneesta näennäisen katuvasta pedofiilistä tuli rikoksenuusija samassa seurakunnassa, missä salassapitosääntö suojeli häntä.

    Riippumatta siitä, päättävätkö vanhemmat ilmoittaa rikoksesta vai eivät, vanhimmat käyttävät "kahden todistajan" sääntöä päättääkseen tuleeko syytetty erottaa. Jos syytetty kiistää syyllisyytensä ja ei löydy kahta todistajaa hyväksikäytölle (kaksi todistajaa koostuu uhrista ja ylimääräisestä silminnäkijästä), syytettyä ei eroteta. Erottaminen tapahtuu vain, jos "kahden todistajan" sääntö täyttyy tyydyttävästi. Tosin, jos osoitetaan "syvää katumusta", hyväksikäyttäjää ei eroteta. Jokatapauksessa uhri ja tämän vanhemmat eivät ole oikeutettuja varoittamaan muita perheitä hyväksikäyttäjästä.

    Kuitenkin Datelinen lähettämisen jälkeen todistajavanhemmat ovat olleet halukkaampia ilmoittamaan hyväksikäytöstä viranomaisille. Mikäli vanhemmat ilmoittavat hyväksikäytöstä viranomaisille ja syytetty pidätetään ja tuomitaan syylliseksi, häntä ei silti välttämättä eroteta seurakunnasta, jos uhri ei pysty tuomaan vanhimpien eteen toista silminnäkijää hyväksikäytölle. Äskettäin eräs hyväksikäyttäjä pääsi vapaaksi vankilasta vietettyään siellä viisi vuotta. Häntä ei koskaan erotettu, sillä uhri ei pystynyt täyttämään "kahden todistajan" sääntöä. Hyväksikäyttäjän vankilatuomion ajan ja sen jälkeenkin muut todistajat kohtelivat häntä kuin syytöntä miestä. Tässä tilanteessa he eivät olisi auttaneet poliisia tutkimuksissa, koska sellainen toiminta olisi ollut ristiriidassa vanhimpien oikeuskomitean päätöksen kanssa syytetyn syyllisyyden suhteen.

     Yhdysvalloissa hyväksikäyttö on rikos. Vanhempien pitäisi ohittaa vanhimmat kokonaan ja puhua suoraan viranomaisille, sillä Yhdysvaltain liittovaltion laki velvoittaa jokaista ilmoittamaan hyväksikäytöstä, riippumatta osavaltion lainsäädännöstä. Näyttää kuitenkin siltä, että Vartiotorniseura ei ole samaa mieltä. Huomaa mitä sanottiin 1. elokuuta 2005 Vartiotorni-lehdessä sivulla 14: "Nykyäänkin raiskaus on vakava rikos, josta rangaistaan ankarasti. Uhrilla on kaikki oikeudet ilmoittaa asiasta viranomaisille. Näin viranomaiset voivat rangaista syyllistä. Uhrin ollessa alaikäinen, hänen vanhempansa voivat halutessaan ryhtyä näihin toimiin " [korostukset minun] On selvää, että Vartiotorniseuran mielestä ilmoittaminen on valinnanvaraista vaikka rikos on tapahtunut.**
 
**Suom. Huom:  Tekstissä oleva lainaus 1. elokuuta 2005 Vartiotornista on poikkeavilta osin minun sanasta sanaan suoraan kääntämäni englanninkielisestä alkuperäislehdestä. Virallinen suomenkielinen 1. elokuuta 2005 Vartiotorni on sanankäänteissään jyrkempi ja sanoo: ”Nykyäänkin raiskaus on vakava rikos, josta rangaistaan ankarasti. Uhrin ei pidä epäröidä ilmoittaa tapahtuneesta poliisille. Näin viranomaiset voivat rangaista syyllistä. Jos uhri on alaikäinen, tarvittaviin toimiin voivat ryhtyä hänen vanhempansa.” [korostukset suomentajan]. Riippumatta suomenkielisen Vartiotornin kääntäjien motiiveista poiketa alkuperäislaitoksesta näin voimakkaasti, Barbara kuitenkin kirjoitti englanninkielisen Vartiotornin pohjalta, joten suomensin englanninkielisen lehden tekstin tässä vertailun vuoksi suoraan.



Kyseinen teksti on julkaistu Veljesseurassa suomeksi.

Huomautus tekijänoikeuksista:

Kirjoituksen laatija on levittänyt tekstiään suurella http://www.jehovahs-witness.comfoorumilla. Tekstin käyttäminen muissa julkaisuissa on sallittu, kunhan alkuperäinen kirjoittaja ja lähde mainitaan. Veljesseura.org julkaisemaa käännöstä saa käyttää muissa julkaisuissa, kunhan lähde (Veljesseura.org) sekä alkuperäinen kirjoittaja (Barbara Anderson) mainitaan selvästi. Englanninkielisen tekstin löydät suoraan esimerkiksi Freemindsista.

Takaisin edelliselle sivulle


Takaisin johanneksenpoika.fi etusivulle
 

 



Kotisivuohjelma: KompoZer / Linux Ubuntu  *  Kuvankäsittely: GIMP / Linux Ubuntu  *  Äänenkäsittely: Audacity / Linux Ubuntu