Johanneksen pojan  kotisivut
Tietoa Vartiotorniseurasta ja Jehovan todistajista
Takaisin johanneksenpoika.fi etusivulle * Hakusivulle * Uutissivuille * Uutisarkistoon


Nimimerkin "Uskoin murruin elin" blogi




Tutustu myös näihin sivuihin:

Johanneksen pojan kotisivut

* Etusivu
* Hakusivu
* Oppikysymykset
* Uutiset
* Uutisarkisto



Karttaminen

Oikeuskomiteat

Henkilötietolaki

Miten Vartiotorniseura kerää rahaa?

1975, ennustelu

Verikysymys




Valkoista hiekkaa

Leikitään:

Istut hiekkalaatikon reunalla. Niitä on useita erilaisia.
Hiekkalaatikoilla on määrätyt rajat ja säännöt.

Yksi hiekkalaatikko on puhtoinen, Valkoinen ja huoliteltu. Jokainen hiekanjyvä on määrätyllä paikallaan. Se erottuu toisista hyvin paljon edukseen.

Muilla laatikoilla hahmot leikkivät ja puhuvat toisilleen laatikosta toiseen. Hiekkalaatikolta toiselle hahmojen välissä käy siirtymisiä. Kaikki soljuu, mutta yhden hiekkalaatikon, Valkoisen, liikkuminen on muista poikkeavaa... kuin yhdensuuntaista, hiljaista...
Valkoinen laatikko on niin ihana, ystävällinen ja siinä oleva hiekka näyttää puhtaammalta kuin muiden laatikoiden.

Hahmot ojentavat käsiään Valkoiselta hiekkalaatikolta ympärilleen ja moni uusi hahmo kulkee sekaan väsyneenä ja pelastuksen löytyneenä.

Toisilla hiekkalaatikoilla tapahtuu välillä räjähdyksiä, on väärin jakamista ja lyömisiä. Nämä tapahtumat näkyvät yhdelle jos toisellekin seuraajalle. Niitä yritetään siistiä ja nostaa hiekkalaatikon reunat takaisin pystyyn puhdistaen niistä liat pois. Leikki jatkuu sopuisasti, uusien hahmojen liittyessä seuraan, toisten lähtiessä pystyssä päin ja palatessa takaisin iloisesti. Usein toiselta hiekkalaatikolta lähtijä huutelee iloisesti: ei hätää! Hän saa vastaukseksi peukutuksen ja hymyn. Olet tervetullut kylään ja ota ämpärikin mukaan lapioineen. 

Hahmot kulkevat.

Valkoisen hiekkalaatikon yli tulee hahmoja, joiden profiili on kärventynyt. Heidän rujot ruumiinsa ovat käyneet läpi jotain sellaista, mitä toisilla hiekkalaatikoilla ei tiedetä olevan, eikä sitä ymmärretä. Ihmetellään, miksi joku vihoittelisi valkoisen hiekkalaatikon hahmoille, sillä kaikkihan näyttää puhtaalta. Rujo hahmo kääntyy kohti entistä hiekkalaatikkoa kohtaan, katsoo ja ojentaa itsensä. Kyynel vierii poskelta revityn sydämen ylle. Hiekkalaatikolta ei kuulu "hei", "moi", "voitko hyvin?", "tule käymään", "rakastan sinua". "Äiti". "Isä". "Lapseni". "Ymmärrän". "Hyväksyn". "Kunnioitan sinua"... Valkoinen hiekkalaatikko jatkaa leikkiään, nujerrettu hahmo ei todellakaan näy sinne ulkopuolelta. Nujerrettu hahmo seisoo nyt henkisessä pimeydessä eikä pimeydestä pysty näkymään, jos itse seisoo valaistuksen keskellä.

Istahda ja katso mihin nujerrettu hahmo menee. Hänen kaikki tutut raskaat ämpärinsä, lapionsa ja muut tarpeelliset tavarat hiekkalaatikolla ovat Valkoisen hiekkalaatikon sisällä, ja hän ei niitä voi saada sieltä. Siellä on myös tärkeimmät ystävät, toiset leikkijät ja hahmot, joiden kanssa tämä pois lähtenyt on viettänyt koko elämänsä, pienestä lähtien.

Nyt hän seisoo yksin, kurahousut repsottaen olalta. Valkoisen hiekkalaatikon hiekkaa on tarttunut kurahousuihin, mutta se ei olekaan enää niin puhtoista. Se on rumaa ja märkää, joka takertuu hahmon käsiin hänen sitä pyyhkiessä pois. Hiekka sattuu käden haavaan ja hiertää uusia haavoja. Hahmo käy taistelua puhdistaakseen itsensä hiekasta, hänen kasvonsa irvistävät, ja mieli huutaa, "irtoa jo pirulauta".

Sydän itkee. "Mihin minä tästä nyt menen? Kelpaanko? Voiko leikkiä toisten kanssa? Saankohan uuden ämpärin ja lapion? Ovatko ne samanlaiset kuin ennen vai kevyemmät? Onko ne täytetty valmiiksi?"

Nyt näet edessäsi tämän hahmon. Ojennat hänelle ämpärin ja lapion. Ne ovat värittömiä, keveitä ja ne muotoutuvat hahmon toivoman mukaan. Kurahousut voi riisua ja jättää pois näillä hiekkalaatikoilla. Täällä ei tarvitse raskaita suojapukuja, suojamuureja, jotta voisi näyttää hyväksyttävältä.

Hahmo kertoo sinulle Valkoisen hiekkalaatikon tapahtumia. Hänen äänessään on haikeus vaikka asiat, mitä hän kertoo, tuntuvat uskomattomilta.

"Hiekka, jota laatikolla on, yltää vain pintakerroksiin. Jos laatikossa seisoo itse, niin näkee varpaiden välistä, miten mustaa hiekka onkaan pinnan alla. Mutta tätä ei sanota ääneen. Tehtäväsi on siirtää valkoinen hiekka pian mustan päälle. Jos näet jonkun turmelevan valkoista hiekkaa tai heittävän pois käsistään raskaat ämpärin ja lapion, on tehtäväsi kertoa siitä pian tuomareille. On kunnia kantaa kädet rakoilla ämpäriä, joka on kaikilla samanlainen ja täynnä raskauttavaa mustaa hiekkaa peiteltynä valkoisella. On kunnia iskeä lapiota kiveen..."

"Valkoisen hiekkalaatikon ympärillä oleva reuna on hahmon kertoman mukaan miltei mahdoton ylittää, sillä silloin joutuu kiipeämään sanojen, tekojen ja hylkäämisen piikkilangan yli, ja mikään hahmo ei sitä tahdo kestää. Sydän revitään roikkumaan viimeisiin piikkilankoihin, kun kerrot todella ylittäväsi rajan."

Kuuntelet. Muistelet. Ojennat kätesi tälle hahmolle. Hän katsahtaa kämmentäsi. Kannat edelleen mukana valkoista hiekkaa käsiesi uurteissa. Olet unohtanut sen jo ja luulet päässeesi siitä eroon. Et sinä pääse. Sitä kulkee aina pieni osa mukanasi, halusit tai et. Se miten kannat sen, on sinun asiasi. Se miten toinen hahmo kantaa, on hänen asiansa.

Voitte yhdessä mennä uusille hiekkalaatikoille, ja voit antaa uuden hahmon korjata itseään, kuunnelleen, ymmärtäen, että hänen kokemuksensa ovat hänelle tosia. Niin kuin sinun on sinulle.


Hiljaisuus. Yhteys on katkennut.
Istun rannalla.
Kivi allani on kylmä, paikoillaan pysyvä.

Katson veden liikettä hiekassa. Sen ystävyyttä virran kanssa, jotka yhdessä muokkaavat hiekkaa.

Aalloilla liikkuu rantaan paperimyttyjä hiljakseen. Poimin yhden, avaan, luen ja lähetän matkaan aukinaisena aalloille. Taivaan linnut saavat sen lukeakseen.

Takanani on hohde, kuumotus, pelko ja vaimeat äänet.
Hohde viipyy pisimpään ruumiillani, kietoutuen hiuksiini.

Pelko kiemurtelee mieleeni. Hiljakseen. Entä jos?

Äänien ympärillä on seurakunnan seinät. Ihmisten kasvot ovat kadonneet mutta heidän sanansa kuuluvat minun korviini. Puristaa. Ikävä.



Vesi kastelee varpaani.

Taivas on punertavan hiljainen.
Lapsen kasvot heijastuvat tyyntyneestä vedestä.
Pieni paperin palanen lentelee huomaamattani hiuksiini. Se jää sinne. Lapsen pelko, ahdistus.
Lapsena kadotettu raikkaus ei tule koskaan takaisin.

Vaimeat äänet joutuvat luopumaan minusta nyt vaikka he saivat lapsuuteni. He kohtelivat sitä väärin, ymmärtämättä minua.

Äänet hiljenee kuin nuotion liekki. Jäljelle jää vain tuhkaa, jonka puhallan paperimyttyjen päälle unohtaakseni ja jatkaakseni.

Nimimerkki "uskoin murruin elin" 18.09.2013 ja 13.10.2013.


Kirjoitus on julkaistu uudelleen nimimerkin "uskoin murruin elin" luvalla. Se on julkaistu alun perin Veljesseuran sivuilla.


Takaisin johanneksenpoika.fi etusivulle
 
 



Kotisivuohjelma: KompoZer / Linux Ubuntu  *  Kuvankäsittely: GIMP / Linux Ubuntu  *  Äänenkäsittely: Audacity / Linux Ubuntu