Johanneksen pojan  kotisivut
Tietoa Vartiotorniseurasta ja Jehovan todistajista
Takaisin johanneksenpoika.fi etusivulle * Hakusivulle * Uutissivuille * Uutisarkistoon


Nimimerkin "Uskoin murruin elin" blogi




Tutustu myös näihin sivuihin:

Johanneksen pojan kotisivut

* Etusivu
* Hakusivu
* Oppikysymykset
* Uutiset
* Uutisarkisto



Karttaminen

Oikeuskomiteat

Henkilötietolaki

Miten Vartiotorniseura kerää rahaa?

1975, ennustelu

Verikysymys




Elämän oikeus

Katso ihmisiä ympärilläsi. Heillä on kaikilla juuret. Juuret ja oksat joilla he kuuluvat johonkin kiinni, omaan sukupuuhun, oman elämän ihmisiin.
 
Toisilla lehdistöt ovat tiukkoja ja tiiviitä, jokainen lehti koskettaa toistaan ja tukee tuulessa. Minkään lehden ei tarvitse pudota myrskyn yllättäessä. Jonkun irrottaessa otteen antaneena kaikkensa, lehti lasketaan arvokkaasti maata kohti jokaisen lehden suonen pintaa pitkin muistoja vaalien.

On puita, joilla lehdet ovat harvempia ja koskevat toisiaan harvemmin. Mutta juuret ovat tiukasti maassa. Ne pitävät tämän puun pystyssä, eikä siihen pahat puhallukset pysty.
 
Sitten olen minä.
 
Minut on työnnetty puuni kanssa oksasilppuriin. Se on silputtu niin tiheästi etten onnistu kerämään palasia kasaan. Kyyneleet valuu itkusta tulehtuneille poskilleni, kun konttaan myrskyn keskellä keräten puuni palasia käsiini. Moni tikku pistää, ja niistä on pakko päästää irti. En halua irroittaa. Haluan korjata virheeni. 

Polvieni alle kertyy puuni palasia. Huudan syvältä sielustani mustalle taivaalle. Kadun valintojani. Pyydän anteeksi. Hyväksykää minut. Puristan tikkuja käsiini, veri valuu. Taivas vain tummuu. Varjot eivät enää erotu.

Pienet palaset puuni juurista alkavat kasvaa omia vesojaan ympärilleni. Katson ja anelen niitä ottamaan minun lehteni mukaan. Mukaan tuonne missä on samanlaisia  kuin minäkin, samat veret virtaamassa suonissa. 

Mutta minut on valeltu kuin bensalla. Vaarallisella bensalla, jonka saan kantaa omana ongelmanani. Lähelleni eivät uskaltaudu edes ne, jotka eivät ole kanssani käyneet Suuren puun luona.
 
Maailma ympärilläni olisi avoinna. Kerään puunsilppua paitani helmaan kuin taskuun. Puristan sitä ja annan muistojen kantaa mukana. Käsistäni jää veritahroja. Jeesus, naulattuna. Uhrina kaikkien puolesta.

Mihin minä nämä veisin? Mihin laskisin ja hautaisin, että unohtaisin? Vai haluanko unohtaa ja toistaa virheeni? Työntämällä yhden tikun kynteni alle muistaisin varmasti. Mutta ei niin tarvitse tehdä. Pistot ovat sydämessä.
 
Hahmot takanani kiertelevät. Ne kuiskivat. "Katsokaa miten väsynyt se on", "Saatana  on ottanut valtaansa", "Näin käy, kun menettää totuuden".
 
Jos näistä hahmoista saisi kiinni, sanoista jotka lentävät pahansuopana puitten lehtiä pitkin tähän yhteen Suureen puuhun, jota hoitavat puutarhurit julmilla aikeilla, huutaisin totuuden tuskani värjäämänä. Suuri puu on hahmojen suojapaikka.


Tämä puu ylpeillee itsellään. Sen lehdet ovat haluttavia. 

Se ei tajua eikä haluakaan itse olevansa tuo muita sukupuita tuhoava voima. Voima, jolla saadaan vahvatkin juuret murtumaan ja oksat työnnettyä silppuriin. Lehdet erkanevat toisistaan ja putoilevat pois toistensa turvasta. Tämä Suuri puu myrkyttää viekkaudellaan toisia ja eritoten niiden yksittäisiä lehtiä. Myrkky on kuin bensaa, josta ei pääse eroon, vahvaa kuin öljy linnunsulissa lamaannuttaen hengityksen.
 
Minua kaduttaa.
Kaduttaa. Vihastuttaa. Nöyryyttää.
 
Sisällä oleva tuskani ei ole yksin minun. Jos olisi vain minä, tyytyisin. En välittäisi. Minä pärjään. Aikuinen pärjää.
 
Tämä repiminen on tuhonnut lapseni juuret. Minä olen sen sallinut. Sydäntäni repii tietoisuuden riistävä tuska. Se puristaa ja halkaisee minut samalla kahtia epätoivosta. Lapsi. Pienin jaloin ja käsin luotti minuun. Minulla on enää tarjotavana vain silppua. Jotain mitä oli joskus. Josta ei tule mitään vaikka sitä pitkään kokoaisi suuren valkoisen lakanan päällä. Palaset eivät suostu kohtaamaan.
 
Avoin maailma. Sinne voin mennä. Mutta sinne hävettää mennä. Olen ollut ylpeä kuin tuo Suuri puu ollen sokea myrkyllisyydelle. Tuhosin sen kaikkein tärkeimpien  elämänalun, lapsieni.
 
Puristan lapseni syliini. Menemme eteen päin yhdessä. Kasvatamme juuremme yhdessä. Vahvat. Kylvän näille juurille tietoisuuden silpuista jotka kerään paitani helmasta. Miksi puumme tuhoitui... Miksi täytyy tarrautua todellisuuteen omana itsenä. Arvostaa ja hyväksyä itsensä ja toisensa.  Kätemme halaavat toisiiaan ja ne sulautuvat yhdeksi rungoksi. Auringon tuoma lämpö, hyväksyntä, auttavat meitä voimstumaan. Antakaa anteeksi. Suuri puu on ovela. Niitä monia erilaisia. Minä erehdyin sen lumoukseen.

Ottakaa meidät vastaan. Rakastakaa. Antakaa meidänkin rakastaa.

Nimimerkki "uskoin murruin elin" 15.11.2013.


Kirjoitus on julkaistu uudelleen nimimerkin "uskoin murruin elin" luvalla. Se on julkaistu alun perin Veljesseuran sivuilla.


Takaisin johanneksenpoika.fi etusivulle
 
 



Kotisivuohjelma: KompoZer / Linux Ubuntu  *  Kuvankäsittely: GIMP / Linux Ubuntu  *  Äänenkäsittely: Audacity / Linux Ubuntu