Johanneksen pojan  kotisivut
Tietoa Vartiotorniseurasta ja Jehovan todistajista
Takaisin johanneksenpoika.fi etusivulle * Hakusivulle * Uutissivuille * Uutisarkistoon


Nimimerkin "Uskoin murruin elin" blogi




Tutustu myös näihin sivuihin:

Johanneksen pojan kotisivut

* Etusivu
* Hakusivu
* Oppikysymykset
* Uutiset
* Uutisarkisto



Karttaminen

Oikeuskomiteat

Henkilötietolaki

Miten Vartiotorniseura kerää rahaa?

1975, ennustelu

Verikysymys




Keveys ja rehellisyys

Hei.

Katso tänne.
 
Minä näen, että sinua pelottaa.

Minuakin pelottaisi. Mutta ei enää. Minua pelotti todella paljon, ahdisti. Itketti. Tulevaisuus oli mustaa ja vailla merkitystä. Mutta ei enää...

Olet jyrkänteen reunalla. Vaaput, kiikut, huokaat.

Sinun pitäisi tehdä valinta. Syöksyä tuntemattomaan, ilman tietoa tulevaisuudesta. Luottaa itseesi. Vain sinuun itseesi vaikka oletkin unohtanut sen. Sinä elät sinun elämääsi.


Helppo on palata takaisin, turvaan. Olla tekemättä päätöstä omasta elämästäsi.  Hyväksyä opit jotka sinua satuttavat ja joita häpeät. Opit, jotka ehkä loukkaavat sinun mielipiteitäsi joita sinun pitäisi opettaa seuraavalle, innokkaalle tutkisteluoppilaalle.  Oppeja, joihin et itse enää usko. On myös vaihtoehto. Uskoa asiaan, vaientaa epäilyksensä. Unohtaa kriittinen teksti jota olet lukenut. Jatkaa teatteria. Pystytkö? Haluatko? Kannattaako se?

Kuuntele.

Roikun kiinni uskossani. Olen oppinut sen lapsena. Se on kirjoitettu minun sydämeeni. Lapsen sydän on parhainta alustaa kirjoittaa nämä opit talteen. Ne piirtyvät kuin tulen lieskat puun runkoon.  Siinä ne pysyvät, ellei jotain uutta sallita tulla tilalle ja peittää niitä.

Luin kirjoituksia. Ihmettelin, miksi meiltä suljetaan tieto? Miksi pelätään omaa epäonnistumista? Miksi seuran pitää olla todella puhdas. Vai pitääkö?

Siirrytään kesään.

Kuvittele, että olet kanssani katsomassa raamatusta paikkaa, jossa varoitetaan "he sitovat raskaita kuormia…" Miksi näin toimitaan? Miksi minulla on raskas kuorma selässä, ja missä on se into? Tunnetko sen omassa selässäkin? Uskoon tuleminen, hengellinen keveys, onnellisuus? Missä nämä ovat? Miksi elämäni on täyttynyt toisen määrittelemistä toimintatavoista, joita suoritan pakonomaisesti, mutta toki nauttien kun selvisin jälleen pitkällisestä konventista lapsikatraan kera? Kävin kentällä, opetin lapsiani ja suoritin tehtävän kunniallisesti.

Jäikö aikaa muuhun kuin seurakuntaelämään?

Huokaisen, suljen raamatun. Otan esille toisen, eri painoksen. Vertaan lukemaani, avaan kolmannen ja tietokoneeltani etsin lisää totuuksia. Kurkkaa sinäkin.

Löydän Totuuksia, jotka satuttavat ja loukkaavat. Ne huutelevat heräämään. En haluaisi kuunnella, että minulle rakkaimmassa ja varjellummassa asiassa olisi jotain vikaa. En millään. Painan sormet korvaani, äänet jatkavat sisälläni. Sydämeni kuiskaa kuuntelemaan itseäni.


Kuuntelen.

Päätän. Nyt loppu. Ilmoitan asian ylös- ja eteenpäin.

Mitä minulle tapahtui? Demonit jahtaavat ja ne hyökkääävät  kimppuuni. Onnettomuudet kohtavat minua.

Ei.

Näetkö?

Minulla on siivet kantapäissäni, varpaiden välissä ja jaloillani on sietämättömän keveyden tuska. Sydämeni pulppuaa, sisälläni kihertää onnellisuuden tunne, ja ratkeilen liitoksistani. Olen tehnyt päätökseni ja olen siitä ilmoittanut.

Kerään kirjat kasaan olohuoneen lattialle, maton päälle. Ulkona on kuuma. Aurinko lämmitti ikkunoita, poskiani.

Kirjoja on paljon. Lehtiä on paljon. Nuo pyhät kirjoitukset. Otan nimeni pois kirjoista. Hyvästelen ne ja suljen paperikassiin. Jätän Raamatun ja Kirjani raamatun kertomuksia. Nämä kuvastavat sitä mistä kaikki alkoi. Keltainen-kirja sisältää äitini tekemän sydämen, jonka sisällä tyttönimeni lepää. Äitini tarkoitti hyvää. Hän erehtyi.

Kassi painaa. Lähden kävelemään roskakatosta päin. Luonto on hiljentynyt. Se todellakin pidättää hengitystään. En kuule mitään muuta kuin päättäväisyyteni ja hengitykseni. Pelottaa.

Minä todella teen sen. Kirjat, jotka ovat olleet minulle kuin pelastusrengas, ovat nyt paperijätettä. Askeleeni lentelee. Varpaat tuntevat joka askeleella enemmän asfaltin poimuja. Selkäni oikenee. Taakka kevenee. Poskiani pakottaa. Hymyillen.

Suljen kannen.

Odotan. Lyökö jumala minua? Iskeekö demoni maahan ilkkuen??

Käännyn kotiovelle. Jätän kirjat taakseni. Riemu pyrkii pintaan, ja se tihkuu joka välistä sisältäni. Aurinko lämmittää maata lisää ja näyttää säteillään luontoa, sen värejä ja kauneutta. Hehkun intoa ja iloa kun pääsen kotiin. Koko kotini tulvii väreissä. Aistin sen tuoksun. Näen sävyjä. Huomaan ruusut pöydällä, ne hehkuvat viininpunaisena kuin veri. Miten ne ovatkaan kauniita. Päältäni on repäisty pois harmaus, jota en edes tiennyt omistavani.

Keitän kahvit. Istahdan. Hengitän. Kaappikello nakuttaa eteenpäin. Tulevaisuus, voin suunnitella sitä. Voin suunnitella omaa tulevaisuuttani, ja minulla on aikaa normaaliin elämään. Minulta on loppunut kiire ja ahdistus sekä elämän epätoivo. Maailmallisten ihmisten oireet. Hullua.


Tajuan kyllä, olen nyt yksin. Saan myöhemmin viestin, jossa toivotetaan hyvää jatkoa, ystävällisesti. Muistutetaan pitämään usko sydämessä. Muuten on hiljaista. Ihmiset, jotka tunsin ja joihin luotin ystävänä, ovat poissa. Naurut on naurettu ja murheet on jaettu. Tervehdykset on annettu, ja nyt olen heille tyhjää, kuollut.

Mutta ei, minä en ole kuollut. Minä elän ja aistin. Minä nauran oikeasti sydämestäni. Voi, minä rakastan miestäni! Minä rakastan lapsiani! Minä rakastan itseäni. Todellakin rakastan itseäni.

Olen nyt rakentanut elämääni uudelleen. Minulla on ystäviä, joiden rakkaus ei ole ehdollista. Kiitän miestäni, rakastan miestäni ja olen häneen tyytyväinen sellaisena kuin hän on. Minun ei tarvitse muuttaa häntä uskovaiseksi. Kuten hyvä vaimo esimerkillään tekee ja jos on todella hyvä ja hengellinen vaimo, silloin onnistuu. Ei, nyt tämä kiire on loppu.


Aikaa ajatella.

Rohkeasti. Kuuntelin sydäntäni. Se oli pelottavaa ja se ahdistavaa. Vapaus, joka kuuluu jokaiselle ihmisille, odotti minua, mutta se tuli myös rikkomaan paljon. Olin järjestön sisällä, ja poistuminen sieltä, no se on omanlaisensa kokemuksensa, jonka iloja kannattaa vaalia sydämessään ja niihin palata. Opettelin olemaan itseni kanssa. Tutustumaan minuun, itseeni. Siihen, mitä minä ajattelen asioista ja mitkä ovat minun mielipiteitäni. Paljon olen surrut. Paljon olen ymmärtänyt. Paljon antanut anteeksi asioita joita olen voinut antaa anteeksi. Itselleni olen antanut anteeksi ja anteeksi olen pyytänytkin. 


Rauha, kiireettömyys, rakkaus ja hyväksyntä. Todellisuus.


Nimimerkki "uskoin murruin elin" 04.12.2013.
  

Takaisin johanneksenpoika.fi etusivulle
 
 



Kotisivuohjelma: KompoZer / Linux Ubuntu  *  Kuvankäsittely: GIMP / Linux Ubuntu  *  Äänenkäsittely: Audacity / Linux Ubuntu