Johanneksen pojan  kotisivut
Tietoa Vartiotorniseurasta ja Jehovan todistajista
Takaisin johanneksenpoika.fi etusivulle * Hakusivulle * Uutissivuille * Uutisarkistoon


Nimimerkin "Uskoin murruin elin" blogi




Tutustu myös näihin sivuihin:

Johanneksen pojan kotisivut

* Etusivu
* Hakusivu
* Oppikysymykset
* Uutiset
* Uutisarkisto



Karttaminen

Oikeuskomiteat

Henkilötietolaki

Miten Vartiotorniseura kerää rahaa?

1975, ennustelu

Verikysymys




Entä Jos?

Painan pääni keskoskaapin lasiin. Koneet ympärillämme piippaavat ja pieni rintakehä nousee ja laskee hengityskoneen tahdissa.

Siinä makaa minun lapseni. Pieni ja kuolemaa lähellä käynyt. Hän edelleen tasapainottelee elämän nuoralla. Nyt lääketiede tekee parhaansa, jotta ihmisentaimi kasvaa ja vahvistuu.
Itken ja tunnen syyllisyyttä sen sijaan, että iloitsisin lapsesta ja asettaisin pieniä askeleita eteenpäin huomista kohti. Sen sijaan kiemurtelen tuskassa ja kertaan odotusaikaani. Tiedän, ettei se mennyt niin kuin piti.

Sivuutan ajatuksissani, ettei syyni ollut minun vaan kehoni petti minut. En olisi voinut mitään muuta kuin sen minkä nyt tein. Odottaa normaalisti.

Mutta minulla sen sijaan jyskyttää ajatuksissa syytökset: En ollut luja uskossa. Demonit pääsivät lapseni kimppuun ja pitivät pilkkana minun ruumiistani, jolloin epäonnistuin olemaan äiti lapselleni. Tai pahempaa. Jehova itse rankaisi minua ja perhettäni, kun en käynyt kokouksissa, harjoittanut Jehovan palvontaa säännöllisesti ja … Syitä löytyi helposti kymmeniä. Näin itseni niin mitättömäksi ihmisenä, joka oli saanut tietää totuuden sekä kasvanut sen vaikutuksessa hyljäten sen. Nyt kannan seurauksia…

Hoitaja vaihtaa lapselleni vaippaa. Hänen suuret kädet voisivat peittää koko lapseni alleen. Kädet suojelevat lapseni päätä ja hauraita luita. Kuten Jumalankin odottaisi tekevän ihmislapselleen.

Hoitaja kertoo iloisena miten lapseni vointi etenee. Joitain takapakkeja on jälleen tullut, mutta lapseni on vahvaa tekoa.  Minä istun kiikussa ja tuijotan hänen polvia. Niiden ihopoimut menevät väärinpäin. Niissä ei ole rasvaa. Millä ihmeellä nuo jalat joskus kävelevät?

Purskahan itkuun. Hoitaja halaa minua. Hänellä ei ole tietoa siitä, mitä tuskaa kannan sisälläni. Uskontoni opit repivät minua toiseen suuntaan ja järki taasen huutaa lopettamaan itsensä syyllistämisen. Olen nyt esimerkkinä todistajien huulilla. Heidän sanat kiertyvät toistensa korviin ja muodostavat jatkumon kannatellen teemaa: niin sekin oli jo kasteelle menossa ja peruikin. Nyt kävi sitten näin…

En ole pysynyt uskossa. Tiedän, että Jehova kostaa isien pahat teot pojilleen. Ajatukseni kieppuvat ja alkavat mässätä jossittelulla. Entä jos olisin pysynyt uskossa; olisiko lapseni selvinnyt mahassani pidempään?

Entä jos olisin pysynyt uskossa ja ottanut uskovan miehen? Olisinko silloin ollut paremmassa  asemassa Jumalan silmissä? Olisiko kaikki ollut helpompaa ja siunattua? pyhän hengen suojelemaa?

Luovun ajatuksissani nykyisestä elämästäni, miehestäni, kodistani ja lapsestani. Tyhjään heidät pois.

Rakennan erilaisen elämänsuunnan. Sen opin mukaan, jonka sain lahjaksi lapsena äidiltäni.
Tässä unelmassa pysyn seurakunnassa. Käyn kokouksissa. Olisin pystynyt siihen. Olisin oppinut rakastamaan Jumalaa Seuran ehdoilla. Kentälläkin tykkäsin käydä. Rakastin Vartiotornien tutkimista. Rakastin tekstien alleviivaamista ja näin vastauksien löytämistä. Rakastin oikeaan aikaan tulleita lehtiä, joissa oli todellakin ruokaa ajallaan. Tajusin kyllä myöhemmin, että kirjallisuus oli niin laajaa, ettei ollut kumma, jos sisar toi tilanteeseen sopivan lehden kotiani. Kuin Jumalan ohjaamana.

Mieleni syöksähtelee. Humauksissa kotini on kuvitellun seesteinen. Aivan kuin Vartiotorni ja Herätkää! -lehti sen kuvailee. Elämä voi olla köyhää mutta onnellista, ja ympärilläni on paljon ihmisiä. Pystyn vain lisäämään kasvottomia ihmisiä ympärilleni. Kuulen puheen sorinan, jota kokouksen alussa aina kuului. Tunnen iloisia halauksia ja tervehdyksiä.
Konventin musiikiin pauhuna viekoittelee retkelle muistoihin. Oulu-hallin ovet aukenivat tulijoille. Sain aina ohjelmalehtisen käteeni. Rakastin lukea raamatun paikat jotka liittyivät esitelmiin. Janosin tietoa.

Hallin lattia antoi periksi kenkieni alla. Kävely oli keinuvaa. Ihmisiä kulki ympärilläni, ja tähyilin tuttuja. Katseeni kiertää hallin lattian mukana. Jouksuratoja on monta. Kilpajuoksua tämänkin elämä taitaisi olla. Kilpajuoksuahan elämä on, kuolema kintereillä. Mutta tätä kilpajuoksua en voisi hävitä, jos otan Jehovan käskyt sydämeeni.

Voih, kun kaikki hymyilee. Tiedän miltä penkit tuntuvat selkääni vasten. Miten hallin tuoksu tunkeutuu sieraimiini. Silloin tiedän olevani suuren joukon keskellä, jossa on keskinäinen rakkaus. Tuota rakkautta minäkin kaipaan. Että kuulun johonkin, ja minun ei tarvitsisi pelätä kuolemaa. Pääsisin paratiisiin.

Ajatukseni pysähtyvät. Rämmin todellisuuteen. Tunteeni laukkaavat, ja syytän edelleen itseäni lapseni kohtalosta. Minun syytäni on raskauden vaikeus ja pakollinen purkaminen. Minun syytäni on jotta lapseni ei nauti jumalan siunausta.

Voih kun puristaa rintaani. Tunne on niin pakahduttava. Samalla kun olin yrittänyt luopua mielessäni lapsesta, kodista, jos olisin valinnut kauan sitten toisin miellyttääkseni Jehovaa, tunnen miten rakastan perhettäni. Miten paljon mieheni on tehnyt meidän eteemme. Ei lapsen olemassa oloa voi pyyhkiä pois edes kuvitelmissa. Se tuntuu mahdottomalta. Äiti muistaa aina. Isä muistaa aina.


Miksi minun pitäisi luopua ihmisistä joita rakastan? Tai olla rakastumatta ihmisiin joihin rakastun?

Painan otsani takaisin kaapinlasiin. Meidän pieni lapsi.

Veri.

Elämän antava ja elämän ottava.

Lapseni on kalpea. Hoitaja puhuu hiljaa vierelläni kuinka hemoglobiini laskee.

En ymmärrä.

Veri?

Voi luoja, veri. Tuo pahin synti seisoo kohdallani ja pitää veistä lapseni kurkulla. Ei tätä. En kestä.

Jos ja kun tilanne vaatii, lapsenne otetaan huostaan, jotta voidaan antaa punasoluja, sillä Hb on liian matala.


Kaikki lähtee silmissäni syöksykierteeseen.
Veri.
Miksi?

Mitä tämä on? Lapsihan hengittää?

Verta tarvitaan jotta lapsen Hb nousee ja hapettuminen on parempaa. Ja jotta vältyttäisiin kuolemalta. Lapsen elimistö ei itse tuota punasoluja riittävästi.

Ei, me kuollaan kaikki. Jumala vihaa varmasti meitä sitten!

Mitä hulluja puhun? Tuo on minun ja mieheni lapsi. Minä tapan hänet valinnallani.

Minä tapan hänet, jos kiellän hoidon. Minä saatan tappaa, jos viivästytän hoitoa.

Kieltäydyin odotusaikana itse verestä mitättömän paperin voimin. Sain sen neuvolasta. Yksl ruksi.

Risti.

Keskustelin seurakunnan sisaren kanssa, ja tutkimme sopivasti vereen liittyvää aihetta, kuin Jumalan ja pyhän hengen johdatuksesta ennen kuin tein päätöksen vetää raksin kohtaan:
EI verta.

Haluan sen paperin takaisin. Se koskee vain minua! Minulla ei ole väliä kunhan lapsi selviää. Rakastan lastamme niin paljon.

Tartun hoitajaa kädestä ja vannotan jotta verta saa antaa. Mutta pelkään halvaannuttavasti.

Hoitajan sanat aukaisevat seurakunnassa varjeltua salaisuutta.

Tajuan , että tämä ei ole hoitajalle uutta. Täällä on ennenkin ollut äitejä, jotka kamppailevat lapsensa vierellä, samoissa syyllisyyksissä kuin minä. Synninsyyllisyys. Veren pakoilua on joku toinenkin täällä keskososastolla kokenut. Miksi näistä ei puhuta? Onko joku suostunut veren antoon ilman huostaanottoa? Miksi vanhemmat asetetaan seurakunnan taholta tällaisen tilanteen eteen?

Totteletko Jehovaa ja olet ottamatta itse verta tai et hyväksy lapsellesikaan verta, kuoleman uhalla? Kaikki päätösenne ovat omantunnon asioita, mutta kunnon todistaja ymmärtää Raamatussa olevan verikiellon vakavuuden.
 
Epätäydellisyys ja vajavainen suoritus… Pelastus tähän maailmaan.

Lapseni hengittää omin voimin. Pieni kanyyli on lapsen ohimon läheisyydessä. Neste kulkee hiljakseen suoneen. Tippa tipalta pelkään enemmän. Iloitsen lapsen pelastumista, mutta pelkään tekemääni syntiä.

Verta -

Haluan unohtaa tämän tapahtuneenkaan.


Keitän kahvia.

Kaikki on hyvin. Perhe-elämä sujuu. Kukaan ei hakkaa eikä ole koskaan hakannut. Kukaan ei käytä huumeita eikä ole koskaan kokeillut. Meillä on aikaa toisillemme. Teemme taloudellisen suunnitelman. Katsomme eteenpäin. Elämämme on kaukana rappiosta, minkä piti luikerrella elämäämme minun painaessa Jehovan opit taka-alalle.

Olemme tavallinen perhe mieheni kanssa. Ehkä vähän yksinäisiä, sillä minulla ei ole tarjota montakaan sukulaista joihin saisin yhteyden. Ystäviä on muutama. Kouluajoilta ei ketään. Olin silloin tiukasti seurakunnan otteessa ja noudatin neuvoa vältellä maailmallisia kavereita. Seurakunnasta tosin ei ole ystäviä. Ystävää ilman ehdollisuutta. Mutta pärjäämme.

Tiesitkö, että lapset jotka ovat Harmagedonin alkaessa alaikäisiä, tuomitaan vanhempiensa mukaan?

Irrotan vauvan rinnalta. Kolmannen. Lapsi itkaisee, mutta nukahtaa happaman maidon tuoksun leijailessa ympärillämme.

Nainen, jonka suusta sanat tunkeutuvat tajuntaani, on nuori, kaunis ja lapseton. Hän nojaa ovenpieleen eteisessä ja hymyillee kauniisti minulle. Olen päästänyt luokseni jälleen seurakunnan sisaria. He ovat ystävällisiä ja juttelevat aina niin kauniisti lapsistani. Nyt käsitelty aihe koski päästöstä kasteelle menemisessä. Jälleen lapsuudessa saadut opit alkavat itämään sisälläni. Pelko kastelee niitää, ja niiden vauhti kasvunhurmoksessa on kohiseva. Kohina täyttää minun ajatukseni syöksyen kuin rikkoutuneen padon vesimassat joenuomaan.

Kuuntelen eteisessä seisovaa naista vakavana. Kalpenen. Hiljenen. Tajuan tosi asian. Minun on tehtävä päätös, jotta lapsemme pelastuu. Mieheni puolesta voin vain rukoilla. Nainen vaihtaa painoa toiselle jalalle. Ruskea hame liikahtaa. Täydellinen meikki ja tyylikkäät vaatteet sekä ystävän kanssa kulkeminen saarnaamistyössä luovat mieleeni taulun; näinhän minut opetettiin elämään…

Nainen katsoo silmiini ja täysin murehtimatta mitä hänen sanansa tekevät minun sisälläni kertoo tarkkaan lopunaikojen ennustuksia.
-Miten linnut syövät näittenkin lasten ruumiit koska lapset ei mene paratiisiin ilman vanhempiaan!

Puristan vauvaa syliini. Vedän vauvan isosiskon kainalooni… Katson heidän isoveljeään.
Mietin viruksia jotka kiertävät  maailmalla, varmoja lopunajan merkkejä. Tähän asti olen vain ollut uudelleen kiinnostunut, mutta minut valtaa paniikki.

Minun lapseni kuolee! Minun pienet lapset kuolee, jollen menen kasteelle ja ala toteuttaa järjestön sääntöjä sekä opi elämään niin kuin Vartiotorni- ja Herätkää! -lehti opettavat. En voi sanoa Jumalan edessä etten tiennyt, sillä niin paljon annetaan Seuran puolelta tietoa ihmisille...

Nainen luo lisää mielikuvia Harmagedonista. Minua oksettaa. Olen luovuttamassa. Minun lapseni kuolee syliini. Irstaat linnut, mustat, nokkivat lapseni ja minun silmäni. Meitä ei ole sitten enää. Kumpi meistä kuolee ensin? Kärsiikö lapseni? Voi sitä valitusta ja huutoa kun Jehovan valtakunta tulee ja hävittää vääräuskoiset säästäen omansa…

Sinä iltana päätän ja lupaan. Minähän jaksan kolmen pienen lapsen kanssa käydä kokouksissa. Minä muutan tämän perheen suunnan, jotta pelastumme. Minä teen kaikkeni jotta pelastumme…

Vaikka minä väsyisin, en luovuta.

Iso ratas lähti ryskimään eteenpäin. Olin päättänyt, että meistä tulee Jehovan todistajia nyt eikä myöhemmin.


Ratas pysähtyi myöhemmin. Jarrut kirskuivat ja rattaasta sinkoili puunkappaleita ja rautaiset vahvistavat taokset lensivät pois ruosteen niitä hapertaessa.

Kysyin itseltäni katsellessani portaiden kaiteita, kuolemaa vastaan taistellessani: Voinko hylätä lapseni, jos he eivät haluakaan olla Jehovan todistaja myöhemmin? Entä jos he eivät jaksakaan olla todistaja alkuinnostuksen jälkeen?

Hän menisi kasteelle 14-15 -vuotiaana. Intoa täynnä, sillä hän kuuluu johonkin. Hänellä ei ole sukua, mutta on seurakunnan ystäviä. Hänellä varmaan ei olisi paljon maailmastakaan kavereita, sillä parempi jotta on vain seurakunnasta.

Mutta jos hän ei haluakaan olla todistaja? Jos hän omaa erilaisen elämänkatsomuksen kuin minun luomani?

Pitääkö minun katsoa tämän lapsen lävitse kohdatessani hänet kadulla, vaikka syntymähetkellä painon otsani lasiin toivoen saavani hänet edes hetkeksi syliini? Pitääkö minun valita joskus tulevaisuudessa lapsieni ja Jumalan väliltä? Unohtaa lapseni kokonaan ja olla näkemättä ja halaamatta sekä olla olematta äiti heille enää?

Rakennanko lapselle valmiin elämän seurakunnan yhteyteen tietäen, että hänen valinnat aikuisena tai nuorena voivat tulla murtamaan perhesiteemme. Hän voi menettää ystävänsä, hänen suhtaudutaan kuin elävään kuolleeseen? Ja pahinta, hän joutuu kärsimään raskaista syyllisyyden tunteista, joista itsekin kärsin. Hän kärsii riittämättömyyden olosta, sillä aina voisi tehdä hiukan enemmän seurakunnan ja eritoten Jehovan nimen kunniaksi.

Haluanko todella sallia uudelleen näkymättömän esteen ympärillemme Vartiotorniseuran sanelemana, Jumalan pyhän hengen välittämänä ja 8 ihmisen suusta ulos julki tulleella käskyllä?

Miksi kantaisin vapaaehtoisesti välillemme esteeseen tarvittavat ainekset?


Nimimerkki "uskoin murruin elin" 06.07.2014.

Kuva: "uskoin murruin elin".

  

Takaisin johanneksenpoika.fi etusivulle
 
 



Kotisivuohjelma: KompoZer / Linux Ubuntu  *  Kuvankäsittely: GIMP / Linux Ubuntu  *  Äänenkäsittely: Audacity / Linux Ubuntu