Johanneksen pojan  kotisivut
Tietoa Vartiotorniseurasta ja Jehovan todistajista
Takaisin johanneksenpoika.fi etusivulle * Hakusivulle * Uutissivuille * Uutisarkistoon


Blogit

Nimimerkki "uskoin murruin elin" kirjoittaa
Nimimerkki "Tuuliam" kirjoittaa Johanneksen pojan pohdintoja
 

Tutustu myös näihin sivuihin:

Johanneksen pojan kotisivut

* Etusivu
* Hakusivu
* Oppikysymykset
* Uutiset
* Uutisarkisto



Oikeuskomiteat

Karttaminen

Henkilötietolaki

Miten Vartiotorniseura kerää rahaa?

1975, ennustelu

Verikysymys





"Uskoin murruin elin", "Tuuliam" ja Johanneksen poika, blogit


Ilmapallot...
Uskoin murruin elin

Kokous on alkanut. Osallistun viikoittaiseen palveluskokoukseen. Torstaina pidettävä kokous on jo julistajille tarkoitettu, mutta kaikkihan sinne on tervetulleita. 

Saan ensimmäisen Palveluslehtisen käteeni. Ohut, kerran taitettu sivu, jossa on sen kertaiset aiheet. 

Tutkin lehtistä ja mietin mitä se sisältää. Kuuntelen puheita sivukorvalla. Lukuja tuloista ja menoista sekä lahjoituksista esitetään. Olen niin ylpeä miten avoimesti kaikki seurakuntalaiset tietää rahojen liikut. Tunnen miten lämmin yhteenkuuluvuus valtaa minut ja voisin tuudittautua sen syleilyyn.

Nainen vierelläni on minulle rakas. Hänen koko perheensä on rakas. Tajuan miten lapseni ovat häneen kiintyneitä. Piirtävät kuvia ja näyttävät niitä tälle naiselle. Nainen hymyilee ja jakaa iloa lapsille . Hänen katseensä on niin lämmin. 

Suuri mies astuu lavalle. Hänen olemuksensa on vakaa. Mikään maailmallinen koettelemus ei häntä kaada. Hän puristaa paperinippua kädessään ja aloittaa.

Ääni jylisee vakavana ja tavoittaa jopa peräpenkeillä istuvat. Heidän on pakko suoristautua.  Puheen aihe on eritäin selkeä.

”Te ette edes tervehdi heitä!”




Entä Jos?
Uskoin murruin elin

Painan pääni keskoskaapin lasiin. Koneet ympärillämme piippaavat ja pieni rintakehä nousee ja laskee hengityskoneen tahdissa.

Siinä makaa minun lapseni. Pieni ja kuolemaa lähellä käynyt. Hän edelleen tasapainottelee elämän nuoralla. Nyt lääketiede tekee parhaansa, jotta ihmisentaimi kasvaa ja vahvistuu.

Itken ja tunnen syyllisyyttä sen sijaan, että iloitsisin lapsesta ja asettaisin pieniä askeleita eteenpäin huomista kohti. Sen sijaan kiemurtelen tuskassa ja kertaan odotusaikaani. Tiedän, ettei se mennyt niin kuin piti.

Sivuutan ajatuksissani, ettei syyni ollut minun vaan kehoni petti minut. En olisi voinut mitään muuta kuin sen minkä nyt tein. Odottaa normaalisti.

Mutta minulla sen sijaan jyskyttää ajatuksissa syytökset: En ollut luja uskossa. Demonit pääsivät lapseni kimppuun ja pitivät pilkkana minun ruumiistani, jolloin epäonnistuin olemaan äiti lapselleni. Tai pahempaa. Jehova itse rankaisi minua ja perhettäni, kun en käynyt kokouksissa, harjoittanut Jehovan palvontaa säännöllisesti ja …




Jumala keijullakin?
Uskoin murruin elin

Istahda kokoukseen kanssani, vuosikymmeniä taakse päin.

Minulla on punainen skottiruutumekko päällä. Äitini ompeli sen. Ja hän huolehti, etteivät polvet näy. Olen 6-vuotias. Tiedän jo miten naisen EI kuulu pukeutua. 

Minulla on kirja joka herättää tunteita. En tiedä vielä mitä tunteita. Ne olivat iloa, surua, hämmennystä ja ahdistusta. Nyt aikuisena osaisin ne nimetä.

6-vuotias ei osaa kaikkea. Mutta tuo kirja on totta! Se ei ole satua kuten prinsessa Ruusunen… Tämän kirjan tekstit ovat aivan tosia! Nämä eivät ole tarinoita, vaan ennustukset tulevat tapahtumaan. Ne pelottavat.

Nykäisen hametta alemmas istuessani penkillä. Piirustusvihkoni on jo täysi. Olen piirtänyt ja piirtänyt. Olen piirtänyt paratiisia eläimineen. Olen myös piirtänyt enkelin. Revin sivun irti ja laitoin myttyrässä laukkuuni. Tiesin, että sen piirtely ei ehkä ole sallittua. Miksi? Sitä en tiennyt, mutta aavistin jotain, sillä setä lavalta sanoo: kuvien palvonta on kiellettyä. Minä päättelin lapsena enkelin piirtämisen olevan väärin ja surin koska en uskaltanut piirtää kauniita enkeleitä. Keijut olivat kauniita myös.

Niitä keijuja ei sitten ole olemassa kuten enkeleitä on? Tiesitkö? Minä tiesin sen jo 4-vuotiaana. Keijuja ei ole. Ei joulupukkia. Ei taikaa. Ei peikkoja eikä mitään, mitä en pysty näkemään. Kaikki sellainen on Saatanasta… tontutkin. Ja veriruuat. Kerran söin melkein vahingossa veriruokaa. Mitä minulle olisi tapahtunut?




Keveys ja rehellisyys
Uskoin murruin elin

Hei.

Katso tänne.
 
Minä näen, että sinua pelottaa.

Minuakin pelottaisi. Mutta ei enää. Minua pelotti todella paljon, ahdisti. Itketti. Tulevaisuus oli mustaa ja vailla merkitystä. Mutta ei enää...

Olet jyrkänteen reunalla. Vaaput, kiikut, huokaat.

Sinun pitäisi tehdä valinta. Syöksyä tuntemattomaan, ilman tietoa tulevaisuudesta. Luottaa itseesi. Vain sinuun itseesi vaikka oletkin unohtanut sen. Sinä elät sinun elämääsi.


Helppo on palata takaisin, turvaan. Olla tekemättä päätöstä omasta elämästäsi.  Hyväksyä opit jotka sinua satuttavat ja joita häpeät. Opit, jotka ehkä loukkaavat sinun mielipiteitäsi joita sinun pitäisi opettaa seuraavalle, innokkaalle tutkisteluoppilaalle.  Oppeja, joihin et itse enää usko. On myös vaihtoehto. Uskoa asiaan, vaientaa epäilyksensä. Unohtaa kriittinen teksti jota olet lukenut. Jatkaa teatteria. Pystytkö? Haluatko? Kannattaako se?

Kuuntele.

Roikun kiinni uskossani. Olen oppinut sen lapsena. Se on kirjoitettu minun sydämeeni. Lapsen sydän on parhainta alustaa kirjoittaa nämä opit talteen. Ne piirtyvät kuin tulen lieskat puun runkoon.  Siinä ne pysyvät, ellei jotain uutta sallita tulla tilalle ja peittää niitä.

Luin kirjoituksia. Ihmettelin, miksi meiltä suljetaan tieto? Miksi pelätään omaa epäonnistumista? Miksi seuran pitää olla todella puhdas. Vai pitääkö?




Elämän oikeus
Uskoin murruin elin

Katso ihmisiä ympärilläsi. Heillä on kaikilla juuret. Juuret ja oksat joilla he kuuluvat johonkin kiinni, omaan sukupuuhun, oman elämän ihmisiin.
 
Toisilla lehdistöt ovat tiukkoja ja tiiviitä, jokainen lehti koskettaa toistaan ja tukee tuulessa. Minkään lehden ei tarvitse pudota myrskyn yllättäessä. Jonkun irrottaessa otteen antaneena kaikkensa, lehti lasketaan arvokkaasti maata kohti jokaisen lehden suonen pintaa pitkin muistoja vaalien.
On puita, joilla lehdet ovat harvempia ja koskevat toisiaan harvemmin. Mutta juuret ovat tiukasti maassa. Ne pitävät tämän puun pystyssä, eikä siihen pahat puhallukset pysty.
 
Sitten olen minä.
 
Minut on työnnetty puuni kanssa oksasilppuriin. Se on silputtu niin tiheästi etten onnistu kerämään palasia kasaan. Kyyneleet valuu itkusta tulehtuneille poskilleni, kun konttaan myrskyn keskellä keräten puuni palasia käsiini. Moni tikku pistää, ja niistä on pakko päästää irti. En halua irroittaa. Haluan korjata virheeni.
Polvieni alle kertyy puuni palasia. Huudan syvältä sielustani mustalle taivaalle. Kadun valintojani. Pyydän anteeksi. Hyväksykää minut. Puristan tikkuja käsiini, veri valuu. Taivas vain tummuu. Varjot eivät enää erot
u.

Pienet palaset puuni juurista alkavat kasvaa omia vesojaan ympärilleni. Katson ja anelen niitä ottamaan minun lehteni mukaan. Mukaan tuonne missä on samanlaisia  kuin minäkin, samat veret virtaamassa suonissa.

Mutta minut on valeltu kuin bensalla. Vaarallisella bensalla, jonka saan kantaa omana ongelmanani. Lähelleni eivät uskaltaudu edes ne, jotka eivät ole kanssani käyneet Suuren puun luona.
 
Maailma ympärilläni olisi avoinna. Kerään puunsilppua paitani helmaan kuin taskuun. Puristan sitä ja annan muistojen kantaa mukana. Käsistäni jää veritahroja. Jeesus, naulattuna. Uhrina kaikkien puolesta.




Valkoista hiekkaa
Uskoin murruin elin

Leikitään:

Istut hiekkalaatikon reunalla. Niitä on useita erilaisia.
Hiekkalaatikoilla on määrätyt rajat ja säännöt.

Yksi hiekkalaatikko on puhtoinen, Valkoinen ja huoliteltu. Jokainen hiekanjyvä on määrätyllä paikallaan. Se erottuu toisista hyvin paljon edukseen.

Muilla laatikoilla hahmot leikkivät ja puhuvat toisilleen laatikosta toiseen. Hiekkalaatikolta toiselle hahmojen välissä käy siirtymisiä. Kaikki soljuu, mutta yhden hiekkalaatikon, Valkoisen, liikkuminen on muista poikkeavaa... kuin yhdensuuntaista, hiljaista...

Valkoinen laatikko on niin ihana, ystävällinen ja siinä oleva hiekka näyttää puhtaammalta kuin muiden laatikoiden.

Hahmot ojentavat käsiään Valkoiselta hiekkalaatikolta ympärilleen ja moni uusi hahmo kulkee sekaan väsyneenä ja pelastuksen löytyneenä.

Toisilla hiekkalaatikoilla tapahtuu välillä räjähdyksiä, on väärin jakamista ja lyömisiä. Nämä tapahtumat näkyvät yhdelle jos toisellekin seuraajalle. Niitä yritetään siistiä ja nostaa hiekkalaatikon reunat takaisin pystyyn puhdistaen niistä liat pois. Leikki jatkuu sopuisasti, uusien hahmojen liittyessä seuraan, toisten lähtiessä pystyssä päin ja palatessa takaisin iloisesti. Usein toiselta hiekkalaatikolta lähtijä huutelee iloisesti: ei hätää! Hän saa vastaukseksi peukutuksen ja hymyn. Olet tervetullut kylään ja ota ämpärikin mukaan lapioineen.
Hahmot kulkevat.

Valkoisen hiekkalaatikon yli tulee hahmoja, joiden profiili on kärventynyt. Heidän rujot ruumiinsa ovat käyneet läpi jotain sellaista, mitä toisilla hiekkalaatikoilla ei tiedetä olevan, eikä sitä ymmärretä. Ihmetellään, miksi joku vihoittelisi valkoisen hiekkalaatikon hahmoille, sillä kaikkihan näyttää puhtaalta. Rujo hahmo kääntyy kohti entistä hiekkalaatikkoa kohtaan, katsoo ja ojentaa itsensä. Kyynel vierii poskelta revityn sydämen ylle. Hiekkalaatikolta ei kuulu "hei", "moi", "voitko hyvin?", "tule käymään", "rakastan sinua". "Äiti". "Isä". "Lapseni". "Ymmärrän". "Hyväksyn". "Kunnioitan sinua"... Valkoinen hiekkalaatikko jatkaa leikkiään, nujerrettu hahmo ei todellakaan näy sinne ulkopuolelta. Nujerrettu hahmo seisoo nyt henkisessä pimeydessä eikä pimeydestä pysty näkymään, jos itse seisoo valaistuksen keskellä. 




Vihaan sinua ihminen – kadonneet kolme sanaa
Tuuliam

3.3.2014 Maanantai

Harvoin lainaan mitään biisiä, mutta nyt on kyllä Stam1nan pojat osuneet sanoituksillaan niin lähelle mun fiiliksiä, ettei voi olla soittamatta tota biisiä repeatilla ja miettimättä noita kolmea sanaa.

Nimittäin, mitäpä tässä asiaa enempää kiertelemään. 16-vuotiaasta lähtien mä oon kirjaimellisesti vihannut ihmisiä. Ihmiset on siitä lähtien mun silmissä olleet alhaisin elämänmuoto, mitä tämä maailma päällään kantaa. En ole luottanut 100% yhteenkään ihmiseen enää tuosta lähtien, enkä ole keneltäkään odottanut kauheasti mitään. Jokaisen ihmisen olen uskonut mut pettävän, ja jokainen niin on tavallaan myös tehnyt.



Opin uskomaan ihmisen pahuuteen ja ajattelemaan, ettei milloinkaan kannata tuudittautua onnellisuuteen, koska ikinä ei voi tietää mitä tuleman pitää.

Ihmisen mieli on arvaamaton, heikko, itserakas ja kaikin puolin epätäydellinen. Vaikka kuinka sä rakastaisit jotakuta muuta, sun mielesi löytää aina keinon jollain tavalla edes joinain hetkinä asettaa itsensä kaiken muun edelle.




Suuri kupla
Johanneksen poika

Jehovan todistajat voidaan jakaa kahteen ryhmään sen perusteella, millainen lapsuus heillä on ollut.

Ryhmään yksi kuuluvat ne, jotka ovat kasvaneet Jehovan todistaja -perheessä ja ovat näin ollen imeneet ”totuuden” jo äidinmaidosta. Heillä ei ole mitään muuta kokemusta elämässään kuin olla järjestön yhteydessä ja noudattaa järjestön rutiineja. Heidän ei ole tarvinnut tehdä mitään suuria elämänmuutoksia ollakseen hyväksyttyjä yhteisössään. He ovat aina asuneet ”kuplassa”.



Ryhmään kaksi kuuluvat ne, joilla ei ole JT-lapsuutta. He ovat kasvaneet ”pahassa maailmassa” normaalien ihmisten keskellä. Heidät on ”höynäytetty” jossain elämän vaiheessa järjestön vaikutuksen alaisuuteen. Heille on käynyt kuin rautanaulalle, joka joutuu magneetin läheisyyteen. Magneetti vetää puoleensa ja yhtäkkiä rautanaula huomaa olevansa kiinni magneetissa. Nämä rautanaulan kaltaiset ihmiset ovat sitten tehneet ”henkilökohtaisen” ratkaisun ja liittyneet Jehovan todistajien seurakuntaan. Heidän on ehkä täytynyt tehdä suuriakin muutoksia elämässään, jotta heidät on hyväksytty ”kuplaan” asumaan.

Miten nämä ryhmät yksi ja kaksi eroavat toisistaan?


 

Takaisin johanneksenpoika.fi etusivulle
 
 



Kotisivuohjelma: KompoZer / Linux Ubuntu  *  Kuvankäsittely: GIMP / Linux Ubuntu  *  Äänenkäsittely: Audacity / Linux Ubuntu