Johanneksen pojan  kotisivut
Tietoa Vartiotorniseurasta ja Jehovan todistajista
Takaisin johanneksenpoika.fi etusivulle * Hakusivulle * Uutissivuille * Uutisarkistoon


JT-lapset ja -nuoret





Tutustu myös näihin sivuihin:

Johanneksen pojan kotisivut

* Etusivu
* Hakusivu
* Oppikysymykset
* Uutiset
* Uutisarkisto



Oikeuskomiteat

Karttaminen

Henkilötietolaki

Miten Vartiotorniseura kerää rahaa?

1975, ennustelu

Verikysymys



Jehovan todistaja -perheiden lapsia pelotellaan demoneilla

JT-perheiden lapset altistuvat pelottaville asioille, joista voi seurata painajaisia

Jehovan todistajien lastenkin odotetaan kieltäytyvän verensiirroista

Hallintoelin painostaa lapsia jo pieninä saarnaamaan ja käymään kasteella

Vartiotorniseura julkaisi videon lasten "kenttäpalveluksesta"

Vartiotorniseura käyttää lapsityövoimaa saarnaamistyössä




Jehovan todistaja -perheissä kasvaneiden lasten ja nuorten kokemuksia

Forever outsider? - Nimimerkki "Alien" kertoo tarinansa

Taustaa

Synnyin 70-luvulla JT-perheeseen. Tiukan uskonnon lisäksi lapsuuttani leimasi myös köyhyys ja aika tiukka kuri, nuoruusiässä lisänä myös ulkonäköpaineet, joita järjestön nuorison ulkokultaisuus korosti. Uskonto vaikutti mm. perheeni toimeentuloon siten, että koska isovanhempani ja vanhempani odottivat varmaankin  ”Harmagedonia” -75, ei ollut lainkaan tärkeää panostaa koulutukseen. He kävivät vain sen pakollisen kansa/kansalaiskoulun. Sen jälkeen äitini oli nuorena ”tienraivaaja” eli kokoaikainen ovilla saarnaaja. Ikinä lapsuuteni aikana en huomannut, että ansiotyölle sinällään olisi varsinaista painoarvoa annettu. Toisaalta he joutuivat välillä ponnistelemaan paljonkin saadakseen edes jotain elantoa meille, koska heillä ei ollut koulutusta eikä mitään selkeää työuraa. Jos he olisivat aikanaan hommanneet edes jonkinlaisen koulutuksen ja ammatin, tai sitoutuneet jossain työssä pysymiseen ja kehittymiseen, olisi perheemme elämä muodostunut varmaan edes vähän erilaiseksi.


Lapsuutta

Jo varhain alle kouluikäisenä opin istumaan pari tuntia paikallani kuullen mutta kuuntelematta, eli ajatuksiini vaipuneena. Istuimme kokouksissa 3 kertaa viikossa 1-2 tuntia kerrallaan. Istuin hiljaa (tai muuten vietiin piiskattavaksi vessaan tai viimeistään sai risusta kotona, näitäkin siis joskus oikeasti tapahtui), välillä sain sentään vähän piirustella. Mitäpä nyt pieni lapsi jaksaisi kuunnella omituisia uskonnollisia teorioita. Tästä tavasta on jäänyt päälle se paha ominaisuus, että olen tottunut istumaan hiljaa ja ajattelemaan omia ajatuksiani aina, kun pitäisi kuunnella jotain auditiivista (puhuttua) informaatiota. Kun vaikkapa työpaikalla on tiedotustilaisuus ja johtaja alkaa kertoa tulevaisuuden strategioista, huomaan jatkuvasti havahtuvani siihen, että en taaskaan osannut kuunnella. Heti kun joku alkaa ”pitää puhetta”, huomaan edelleen että aivoni kytkeytyvät automaattitilaan, jossa vain ajattelen omia ajatuksiani ja kulutan aikaani, kunnes puhe loppuu.

Koska vanhemmat eivät pitäneet ansiotyötä niin arvossa, oli äitini enimmäkseen kotona, joten minun ei tarvinnut mennä päiväkotiin kuin vasta esikouluikäisenä. Tästä oli se haitta, etten alun alkaenkaan päässyt oikein ryhmään sisään, koska kaveruussuhteet olivat jo muodostuneet aiemmin. Joulukuun ajaksi äitini otti minut kokonaan pois esikoulusta, koska se aika olisi kuitenkin ollut täynnä joulukoristeiden askartelua.

Lapsena uskonnon opetukset tietysti tuntuivat oikeilta, kun mitään muuta informaatiota ei ollut ikinä annettu, ja lähestulkoon kaikki kyläily ja vapaa-aika oli lähinnä uskontoon kuuluvien perheiden kesken. Tosin muistan, että vaikkapa kaikki jouluun liittyvä salaa kiehtoi minua jo pienestä.

Saatoin saada myös tosi omituisia syyllisyydentuntoja. Olin esim. oppinut, että verta ei saa syödä. Kerran joku tuttumme tarjosi punaista Jaffaa. Kehuin että oli hyvää. Hän totesi sen olevan veriappelsiinijuomaa. Olin pitkät ajat hyvin peloissani siitä, että olin juonut jotain veripitoista ja tehnyt nyt väärin – vaikka kyseinen tuttukin kuului samaan uskontoon, en yhtään kyseenalaistanut, miksi hän edes olisi tarjonnut minulle jotain kiellettyä – ajattelin vain että olin itse tehnyt väärin. Äidilleni en uskaltanut kertoa asiasta lainkaan. Vasta vanhempana minulle selvisi, ettei veriappelsiinilla ole mitään tekemistä veren kanssa.


Kouluikää

Koulun alettua huoletkin kasvoivat. Omaa ajattelua alkoi olla enemmän, samoin sen tiedostamista, että oli jotenkin erilainen kuin muut. Äitini tykkäsi pukea minua hameisiin ja mekkoihin talvellakin, mikä siihen aikaan oli aika erikoista – 70-luvullahan suurin osa lapsista kulki aika samantapaisissa paidoissa ja housuissa. (Todistajanaisethan käyttävät aina hametta kokouksissa ja kenttäpalveluksessa, mutta muuten kyllä saavat pukeutua tavallisesti.) Olin monesta syystä silmätikkuna: vaatetus, uskonto, se etten oikein saanut kavereita kun en jotenkin kuulunut joukkoon. Välillä kuitenkin onneksi mahduin mukaan porukkaan, ja joinain vuosina minulla oli myös joku läheisempi koulukaveri, jota saattoi jotenkin nimittää ”parhaaksi kaveriksi” (vaikka minä en olisi ihan hänen paras kaverinsa ollutkaan). Toisinaan nuo ”parhaat” kaveritkin kiusoittelivat minua.

Koulussa oli raskasta aina, kun oli joku pyhäpäiviin tai vapaa-aikaankin liittyvä asia. Itsekin tulkitsin nuorempana uskonnon kirjoittamattomia sääntöjä niin tunnollisesti, että ajattelin esim. pop-musiikin olevan väärin (koska tiesin ettei äitini pitänyt siitä), ja jättäydyin viime tipassa pois luokan kevätjuhlan tanssiesityksestä ja koko juhlasta. Tunsin huonoa omaatuntoa jo siitä, että olin harjoitellut tanssikuvioita. Juhlasta poisjääminen oli ikävä vaihtoehto, koska se oli ylipäänsä ainoita tapahtumia, mihin pystyi osallistumaan, kun kaikki joulu-, itsenäisyyspv- ym. –juhlat olivat kiellettyjä. Mutta en vain uskaltanut esittää pop-tanssia äitini edessä.

Emme myöskään saaneet laulaa Maamme-laulua tms. isänmaallisia lauluja, emme välttämättä edes nousta seisomaan sen aikana jos laulua vain kuunneltiin (jos muut lauloivat, sai seistä; jos vain kuunneltiin, olisi pitänyt istua). Myöhemmin ei olisi saanut äänestää koulun oppilaskunnan jäsenistä, mutta taisin jättää tyhjän lapun kun en kehdannut tehdä asiasta numeroa. Horoskooppeja ei saanut lukea. Ei skoolata/”kippistää” laseilla. Sääntöjä oli vaikka kuinka paljon.

Ensimmäisellä luokalla söin vahingossa verta sisältävää saaristolaisleipää, koska en tiennyt asiasta. Kun äiti sai tämän selville, oli asiasta tietysti kaikenlaista viestin vaihtoa opettajan ja kodin välillä, mikä oli aika vaivaannuttavaa, ja jälleen koin pitkään syyllisyydentuntoja.

Opettajille minun piti viedä Herätkää- ja Vartiotorni-lehtiä ym. kirjallisuutta. Ylemmille luokille mennessä tämä tapa tosin väheni. Aloin kai itse olla haluton siihen. Eiväthän opettajat niitä riemulla vastaanottaneet, kerran eräs palautti lehdet kirjekuoressa vanhemmilleni, koska ei varmaan hennonut sanoa pienelle tytölle suoraan, ettei halua niitä enää.

Ovilla kuljin mukana pienestä, välillä ojensin pikkuesitettä eli ”traktaattia”. Itse ovilla esittämisen aloitin n. 9-vuotiaana. Salilla kokouksissa taisin pitää ensimmäisen oman harjoituspuheen jo joskus 6-7 –vuotiaana. Oikeasti inhosin aina tuota ovilla kulkemista, mutta sitähän ei voinut sanoa ääneen kenellekään. Koska kaikki puhuivat asiasta aina niin myönteisesti ja innoissaan, ja puhuivat että ”ei meillä lapsia pakoteta, itse ne haluavat tätä tehdä”, kuuli siitä jo pienestä valmiin mielipiteen siitä, mitä asiasta tuli ajatella ja miten suhtautua, miten vastata jos joku kysyy.

Samanlaista vastoin tunteitaan puhumista joutui jatkuvasti harjoittamaan koulukavereiden kanssa, jotka jaksoivat säälitellä kun ei saanut joulu- ja syntymäpäivälahjoja, ei saanut osallistua näihin juhliin, piti käydä kokouksissa ja kentällä… Aina piti olla puolustautumassa, että ei olisi edes halunnut viettää joulua, ja että oli mukava käydä kokouksissa jne.

Todellisuudessa haaveilin lapsena etenkin joulusta. Toivoin että olisin saanut edes joulukalenterin, ne viehättivät minua kovasti. Luokan kalenterista sain avata vuorollani luukun 1.-2. luokilla, se oli jännittävää, vaikka minulla olikin siitä huono omatunto jälleen. (En tietenkään kertonut tästä vanhemmilleni.) Kotona selailin jouluaikaan viikkokaudet Anttilan postimyynnin joulukuvastoa, ja haaveilin koristeista ja lahjoista.

Lisäksi haaveilin lapsena, ja vielä nuorena aikuisenakin siitä, että jotenkin vain uskonnon johto toteaisi tarpeeksi Raamattua tutkittuaan, että ei asiat olekaan ihan niin kuin oli esitetty. Että jotenkin tiedottaisivat, että ei tulekaan Harmagedonia, joulua saakin viettää, ei tarvitsekaan käydä ovilla… saisimme viettää normaalia elämää, ja uskoa jumalaan vaikka ihan ”tavallisesti” kuten muutkin ihmiset.

Noin puolet kouluajasta minua kiusattiin koulussa mm. uskonnon takia aika paljonkin, lähinnä sanallisesti ja syrjimällä. Muutama luokkatoveri huuteli ja nimitteli, osa yhtyi mukaan, loput hyväksyivät hiljaisesti. Kukaan ei ikinä puolustanut. Äitini yritti puuttua asiaan valittamalla aiheesta pahimmalle kiusaajalle, mikä lopulta vain pahensi asiaa. Opettajista en tiedä huomasivatko he, luultavasti vain ummistivat silmänsä koko asialta, sillä tuskin he täysin kuuroja olivat.

Kouluvuosia rasitti lisäksi pari muuttoa, jolloin jouduin aina uuteen kouluun ja taas sopeutumaan uuteen porukkaan, kertomaan uskonnostakin uusille ihmisille ja opettajille. Asiaahan oli pakko tuoda esille edes jonkin verran, jotta oli joku selitys sille miksen ole uskontotunneilla, ja miksen osallistu moniin muihin asioihin. Yläasteella koulun vaihto oli jo todella vaikeaa, ja loppuaika koulusta meni jotenkuten kärsiessä läpi. En enää kertonut uskonnosta juurikaan, mutta toki luokkalaiset tiesivät siitä. En myöskään ikinä ollut mukana missään nuorten menoissa koulun jälkeen. Ei minua mukaan taidettu pyytäkään, mutta ei olisi vanhemmatkaan päästäneet. Jos minulla olisi ollut kavereita uskonnon ulkopuolella, olisin ehkä uskaltanut kapinoida kotona enemmän ja saattanut irrottautua uskonnosta jo aiemmin, eikä vasta nuorena aikuisena. Mutta koska ulkopuolellakaan ei ollut mitään, ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin elää sitä elämää, mikä minulla oli.

Tietysti myös täysin uskoin uskonnon opetukset, enkä siksikään nuorena ikinä edes ajatellut lähteväni siitä. Ulkopuolinen ei voi sitä käsittää, miten ihminen niin täysin voi uskoa johonkin, mitä hänelle on jatkuvasti opetettu syntymästä lähtien. Päällimmäinen juttu mielessäni ei kuitenkaan ollut lupaus paratiisista, vaan pelkäsin Harmagedonia, joka siis olisi ensin. En pitänyt itseäni tarpeeksi hyvänä selvitäkseni siitä, ja pelkäsin että loppuvainoissa kuitenkin luovutan. Todistajilla on jännä tapa lueskella kirjallisuudestaan esim. natsi-Saksan ajan vainoista, joita todistajatkin siellä kohtasivat, sekä todistajavainoista myöhemmin muissakin maissa, ja lähes hekumoida näillä vaikeuksilla mitä muut ovat kestäneet. Itseäni nuo kertomukset aina ahdistivat. Uutena vuotena harmitti ja pelotti, kun ajatteli että taas on yksi vuosi vähemmän jäljellä tätä maailmaa, ja Harmagedon lähempänä. Kun aloin lopulta irrottautua uskonnosta, tajusin että olen koko elämäni elänyt sellaisessa fiiliksessä, että olen kuin kuolemaantuomittu. Tuntui niin vaikealta selvitä Harmagedonia edeltävistä vainoista, joihin voisi kuulemma sisältyä todistajien kiduttamistakin.


Nuoruutta

Jostain syystä minun oli vaikea löytää ikinä ystäviä myöskään seurakunnasta. Joko saman ikäistä seuraa ei oikein ollut tarjolla, tai sitten olimme vain erilaisia. Toki oli aikoja, että kavereita oli, mutta ei kuitenkaan seurakunnassakaan ollut ketään sellaista pitkäaikaista sydänystävää. Kun muutimme, olin lopulta vain helpottunut saadessani etäisyyttä niihin muutamiin seurakuntakavereihini, jotka olivat mielestäni rasittavia tai lapsellisia, ja odotin uusia kuvioita. Mutta uudesta seurakunnastakaan etenkään yläasteikäisenä ei löytynyt helposti uusia ystäviä. Tällöin tulivat myös jo ulkonäköpaineet mukaan. Jotkut seurakunnan tytöistä olivat jo varhain kypsyneitä ja saivat meikata ja laittautua. Toiset taas eivät välittäneetkään meikeistä, pojista tms., vaan olivat vain kiinnostuneita ovilla saarnaamisesta ja esim. musiikkiharrastuksesta. Minä en kuulunut oikein jälkimmäiseen porukkaan, mutta ensimmäiseen en jostain syystä kelvannut mukaan. Olin varmaan jotenkin väärän näköinen; sain joskus kuulla sivumennen lausuttuja kommenttejakin nuoreen ulkonäkööni viitaten. Vain tietynlaiset varhaiskypsän oloiset tai hyvin laitetut tytöt kaveerasivat keskenään. Vanhempani pitivät minulla myös edelleen tiukkaa kuria, eli vaikka minua olisikin joskus kutsuttu mukaan nuorison juttuihin kuten uintireissulle tai Linnanmäelle kesän konventtitapahtuman jälkeen, eivät vanhempani päästäneet minua lähtemään.

Konventit ovat todistajille niitä ”juhla”tapahtumia. Istutaan pitkä päivä kuuntelemassa erilaisia puheita, joista saadaan ”hengellistä ruokaa”. Vaikka varsinainen näkyvä hurmoshenki puuttuu, on näissä kuitenkin sellainen innostava lataus, että ne ovat tärkeitä tapahtumia yhteisön kannalta (jäsenten motivoimiseksi). Näissä näkee ”ystäviä” muistakin seurakunnista. Nuorille nämä ovat myös paikkoja missä voi vähän silmäillä ja tavata saman uskonnon tyttöjä/poikia, vähän jutella ja kikatella. Kesän isomman konventin väliajoilla nuoret kulkevat kaverinsa kanssa ympäri jäähallia katselemassa ketä näkyy, näkyisikö jotain kivoja poikia, muita tuttuja. Ne ovat monille nuorille varmaan ihan mukavia tilaisuuksia. Luulen että ne nuoret, jotka ovat kovin suosittuja näissä kuvioissa, eivät ikinä ajattele uskonnon oppeja ja niiden järkevyyttä sen pidemmälle, vaan menevät vain sen porukan mukana, niiden oppien mukaan miten heitä on kasvatettu.

Mutta omat nuoruusvuoteni olivat siis aika yksinäiset, ja edelleenkään näiltä vuosilta ei ole jäänyt sitä nuoruudenystävää, joka monilla on. Tosin kyllä minäkin jonkun kaverin yleensä löysin tai lyöttäydyin edes jonkun seuraan, mutta jotenkin en ikinä löytänyt varsinaista tosiystävää, ja kaverit saattoivat tosiaan vaihtua muutaman vuoden välein. En yleensä kelvannut niihin ryhmiin mukaan, joiden seurassa olisin halunnut olla.

Omassa mielessäni kummastelin suuresti sitä kaksinaismoralismia, mitä näin. Ihmettelin, miten nämä nuoret - tai ”me” nuoret, sitten kun joskus aloin päästä porukkaan mukaan, voimme käyttäytyä näin. Nuorilla pojilla oli tapana ääneen kommentoiden ihannoida naisten suuria rintoja. Nuorten juhlissa käytettiin paljon alkoholia. Silti samat ihmiset ovat vieläkin hurskaasti mukana.

Mietin sitä, että jos tämä uskonto ja sen sanoma on kerran totta – että elämme lopun aikaa, ja ”hyvä uutinen” paratiisista pitää pian saarnata mahdollisimman monelle, ennen kuin Harmagedon tulee ja hävittää kaikki muut – eikö kaikkien luulisi toimivan täysillä vain tämän asian hyväksi. Osa tietysti tekikin näin: asui ja eli köyhästi, omisti lähes koko elämänsä asialle. Suuri osa taas oli mukana perustyylillä ”käydään kokouksissa ja kenttäpalvelusta ovilla muutama tunti kuussa ”.

Koulussa pärjäsin opintojen puolesta aina hyvin, sain hyviä numeroita. En kuitenkaan halunnut jatkaa peruskoulun jälkeen mihinkään jatko-opintoihin, sillä oli liian vaikea ajatus mennä samoihin oppilaitoksiin kuin muut peruskoulusta jatkavat kiusaajani/syrjijäni. Eivät vanhemmatkaan ihan hirveästi kannustaneet opiskeluun; jossain kohtaa sanoivat että pitää opiskella, kun peruin kauppaoppilaitokseen menon (johon olin vain muodon vuoksi hakenut), mutta kun kysyin kuka maksaa koulukirjat, jäi asia siihen.

Itsetuntoni oli todella huono lapsuuden ja nuoruuden läpi jatkuneista hylkäämis- ja syrjimiskokemuksista johtuen. Lisäksi äitini helposti haukkui ja torui minua. Jouduin vuosia neuvottelemaan siitä, minkä ikäisenä saan alkaa meikkaamaan. Kokouksissa ja konventeissa nuoret tytöt olivat hyvin laitettuja; oli tavallista käyttää paljon aikaa kaunistautumiseen aina ennen näitä tilaisuuksia. Minäkin halusin yrittää näyttää hyvältä, mutta äitini kommentoi joskus minua jopa huoraksi kun peilasin. Joskus meille tuli riita esim. korvakoruista joita olin laittamassa konventtiin - hän saattoi yhtäkkiä keksiä, että ne eivät saa olla edes vähänkään roikkuvat, vain pienen pienet napit. Hän oli muutenkin hermostuessaan hyvin äkkipikainen, sain joskus vielä 16-vuotiaanakin vyön solkipäällä huitelua. Ruumiillista kuritusta ei ollut kovin usein, mutta sitä pidettiin sallittuna. Äitini valitettavasti teki joskus vähän ylilyöntejä; onhan siinä eroa, saako lapsi nimellisesti risulla takapuolelle (mikä sekin on varsin alentavaa esim. kun 8-vuotiaalta vedetään vieraiden nähden peppu paljaaksi ja piiskataan), vai hakataanko päätä seinään, tai viskataan teini-ikäinen retuuttaen kuistilta lumihankeen.  Äitini myös kommentoi joskus ääneen epäillen, pääsisinkö ikinä naimisiin – tämä tietysti tarttui ikävästi itsestään hyvin epävarman nuoren tytön mieleen.

Ei liene yllättävää, että kun löytyi ensimmäinen nuori mies, jonka kanssa alkoi varsinainen oikea seurustelusuhde, tuli tästä sitten myös aviopuolisoni. Eihän niissä piireissä oikein seurustella kuin avioliittotarkoituksessa. Menin hyvin nuorena naimisiin. Seurusteluaikakaan ei ollut kovin pitkä, toisaalta nuorena ja epävarmana sitä olisi tuskin muutenkaan osannut enää irrottautua toisesta ja tajuta kumppanin tulevan alkoholismin merkkejä.

Oma tarinansa olisi myös ”komitea”, johon seurusteluaikanamme jouduimme ristikuulusteltavaksi poikaystäväni kanssa, kumpikin siis erikseen ja niin ettei voi puhua välillä toisen kanssa. En oikein tiedä mistä meitä epäiltiinkään, alkoholin käyttöä oli tietysti ollut nuorison kesken aika paljon mistä tentattiin, ja olihan se myös vähän noloa kun kolme vanhempaa miestä yrittää suljetussa huoneessa kuulustella alaikäistä tyttöä yksityiskohtaisesti myös intiimeistä asioista, onko poikaystävän kanssa harrastettu sitä tai tätä. Yllättäen poikaystävältä ei sitten oltukaan kyselty näitä intiimejä asioita. Tästäkin kuulustelusta ehkä vieläkin löytyy joku suljettu kirjekuori seurakunnan salaisesta arkistosta, sillä nämähän dokumentoidaan.

Siitä olen nyt kiitollinen, että olen pystynyt omille lapsilleni tarjoamaan kaikesta huolimatta normaalimpaa ja toivon mukaan edes vähän tasapainoisempaa lapsuutta, kuin itselläni oli. Olen myös kokemusteni kautta kasvanut varmaan melko pärjääväksi ja suvaitsevaiseksi ihmiseksi, ja onneksi menestynyt myöhemmin aikuisiällä jatko-opinnoissa ja työelämässä ihan hyvin. Mutta edelleen huomaan stressaantuvani helposti, olevani läheisriippuvainen vaikka toisaalta yritän olla ylivahva itsekseni, en luota helposti ihmisiin, enkä edelleenkään osaa tai uskalla kehittää uusia tuttavuuksia ystävyyden tasolle. Korjaava kokemus on kuitenkin se, että pystyy ja pyrkii antamaan omille lapsilleen sen mistä itse jäi paitsi, ihan tavallisen lapsuuden.



Kertonut: Nimimerkki "Alien". Kirjoitusta on hieman editoitu.


Takaisin lasten ja nuorten kokemussivun alkuun

Takaisin johanneksenpoika.fi etusivulle
 
 



Kotisivuohjelma: KompoZer / Linux Ubuntu  *  Kuvankäsittely: GIMP / Linux Ubuntu  *  Äänenkäsittely: Audacity / Linux Ubuntu