Johanneksen pojan  kotisivut
Tietoa Vartiotorniseurasta ja Jehovan todistajista
Takaisin johanneksenpoika.fi etusivulle * Hakusivulle * Uutissivuille * Uutisarkistoon


JT-lapset ja -nuoret





Tutustu myös näihin sivuihin:

Johanneksen pojan kotisivut

* Etusivu
* Hakusivu
* Oppikysymykset
* Uutiset
* Uutisarkisto



Oikeuskomiteat

Karttaminen

Henkilötietolaki

Miten Vartiotorniseura kerää rahaa?

1975, ennustelu

Verikysymys



Jehovan todistaja -perheiden lapsia pelotellaan demoneilla

JT-perheiden lapset altistuvat pelottaville asioille, joista voi seurata painajaisia

Jehovan todistajien lastenkin odotetaan kieltäytyvän verensiirroista

Hallintoelin painostaa lapsia jo pieninä saarnaamaan ja käymään kasteella

Vartiotorniseura julkaisi videon lasten "kenttäpalveluksesta"

Vartiotorniseura käyttää lapsityövoimaa saarnaamistyössä




Jehovan todistaja -perheissä kasvaneiden lasten ja nuorten kokemuksia

Anna kertoo tarinansa

Millaista on olla Jehovantodistaja perheen lapsi? Tähän on ihan yhtä vaikea vastata kuin kysymykseen "miltä tuntuu olla alkoholistiperheen lapsi?" Kysyin nimittäin asiaa omalta lapseltani, joka oli 8 vuotias kun isänsä raitistui ja vastaus oli katse, joka kertoi että äiti on ihan vajaaälyinen ja kommentti "no miltä se nyt olis tuntunu, kun ei muusta tienny!" On vaikea kertoa siitä, miltä se tuntui lapsena, kun ei muusta tiennyt. Se oli vähän kuin saamelaisuus tai muuhun vähemmistöön kuuluminen; tiesi kuuluvansa vähemmistöön, jolla oli omat tapansa ja jotkut niistä oli ihan mukavia ja turvaa antaviakin, mutta enimmäkseen toivoi, ettei se näkyisi ulospäin, ja vähän häpesi perhettään.

Omassa lapsuuden kodissani koen uskonnon olleen päihde- ja läheisriippuvuuden oire. Nyt aikuisena on todella helppo nähdä, että uskonto ruokkii läheisriippuvuutta ja on täydelinen pakopaikka turvattomuutta kokeneille ihmisille - sellaisille kuin vanhempani, jotka molemmat ovat alkoholistin lapsia ja käytännössä kasvaneet ilman vanhempia; se raitis vanhempi käytti aikansa ja energiansa kulissien ylläpitoon, ja vanhempani molemmat perheen vanhempana lapsena koittivat suojella nuorempaa sisarusta ja olla tälle vanhempia. Joku turvapaikka siinä piti löytää ja he löysivat tavalla tai toisella Jehovan todistajat.

Meillä oli kuitenkin melko vapaata, minulla oli koulukavereita, ja sain esim. meikata, vaikka meikkaamisesta kyllä joskus käytiin taistoja. Ainoa tiukka asia perheessämme oli alkoholi. Olin melko iso, toisella kymmenellä, kun minulle selvisi, että kyllä Jehovan todistajat voivat käyttää alkoholia, jotkut käyttävätkin. Olin aina luullut isän raittiuden johtuvan uskonnon vaatimuksesta. Myös Jehova oli meillä selkeästi se vanhemmilta puuttunut isä. Monen kaverin kertomuksissa Jehova oli pelottava ja vaativa, meillä hän oli kaiken anteeksiantava rakastava isä - siis selkeästi se pienen lapsen mielikuvitusisä, jota vanhemmillani ei koskaan ollut.

Myöhemmin olen tajunnut, että meillä mentiin kaikkia vaikeita asioita uskonnon taakse piiloon. Minua ei ole kasvatettu. En muista yhtään keskustelua vanhempieni kanssa, jossa olisi puhuttu siitä, miltä minusta tai heista tuntuu. Jos heidän piti olla jotain mieltä jostain, he lukivat vanhoista Vartiotorni- ja Herätkää! -lehtien vuosikerroista mitä he ajattelevat ja tuntevat. Kasvatuksen hoisi 3 viikottaista kokousta.

Olin näkymätön lapsi, koin etten ole olemassa, kukaan ei huomaa minua. Minusta ei ollut tekemään itseäni näkyväksi kapinoimalla ja ryhtymällä ongelmalapseksi ennen kuin vasta paljon myöhemmin lähes 16-vuotiaana, kun muutin pois kotoa kertomatta vanhemmille. Niimpä hain hyväksyntää käymällä paljon kenttäpalveluksessa, pitämällä puheita kokouksissa, osallistumalla salitalkoisiin ja kaikkiin mahdollisiin rientoihin, mitä seurakunnan piiristä löytyi. Sitten 12 vuotiaana otin valttikortin esiin; halusin mennä kasteelle. Sillä sai toki edes hetken huomiota, kaikki onnittelivat siinä konventissa, jossa kasteella kävin. Hivelyä näkymättömän lapsen sielulle!

Isäni kysyi ennen kastetta, että olenko varma ja minä annoin 10 pisteen selityksen; kyllä olen varma, se suojaa uudessa koulussa, olimmehan juuri muutanneet. Totuus oli, että osasin manipuloida ja laskelmoida oikein hyvin; ajattelin, että kun olen kastettu todistaja, minua ei vahdita senkään vertaa, vaan saan olla vapaammin. Toki kastettuna todistajana sitten olin mielelläni niinkutsuttu osa-aikainen tienraivaaja - sillä Näkymätön Ninni sai taas hetken huomiota!

Kotini oli siis periaatteessa hyvä; sukupolvia jatkunut päihteidenkäytön kierre oli katkennut, oli uskonnolliset arvot ja kaikki ulkoisesti hyvin. Tosin yksi erikoisuus meidän ulkoisissa puitteissa oli; meillä pidettiin köyhyyttä hyveenä. Sekin saatiin jotenkin nivottua uskonnolliseksi hyveeksi, nöyryydeksi. Jälkeenpäin olen tajunnut senkin, ettei meillä ollut köyhää, mutta uupuneet vanhempani, jotka vasta nyt liki 6-kymppisinä selkeästi ovat vähän toipuneet rankasta lapsuudestaan ja osaavat hiukan nauttiakin elämästä, tekivät välttämättömyydestä hyveen, eli verhosivat köyhyydeksi sen, mikä oikeasti oli silkkaa uupumusta huolehtia asioista, ja pelkoa siitä, että jos minä saan jotain, se otetaan minulta pois.

Lapsuudesta muistan lähinnä jatkuvan ulkopuolisuuden tunteen. Muistan enää hyvin vähän raamatunkohtia, mutta selkeässä muistissa on kohta "ette ole osa maailmasta ja sen vuoksi maailma teitä vihaa", ja tuo kohta on varmasti vaikuttanut minuun lapsena syvästi.

Moni kokee kärsineensä kovasti todistajien karttamissäännöstä, mutta itse koin sen helpotuksena, kun 16 vuotiaana suoritin jyrkän maantieteellisen paon ja muutin pois kotoa. Koin, että koska karttamissääntö on olemassa, minun ei tarvitse olla yhteydessä vanhempiini. Koska meillä ei luotu tunnesiteitä, vaan uskonto oli aina kaikkien ihmissuhteiden välissä, ne luotiin sellaiseksi kuin Vartiotornin mukaan kuuluu, koin hyvin vaikeaksi kohdata asioita ja puhua ihmisten kanssa.

Edelleen koen helpommaksi löytää jostakin lainauksen kuin kertoa oman mielipiteeni. Minä en tiedä, miltä minusta tuntuu, mutta voin lukea miltä minusta kuuluu tuntua. Se oli minun lapsuuden maailma, elämää niinkuin kuuluu, ja sen niinkuin kuuluu määritti Jehovan todistajien kirjallisuus.

Vasta nyt keski-iän kriisin koputellessa ovella olen alkanut miettiä, pitäisikö minun tutustua vanhempiini - he kun eivät karttamissääntöä noudata vaan ovat kanssani tekemisissä. Pitäisikö minun koittaa selvittää, keitä siellä uskonnon takana piilossa oikein on? Se oli minun lapsuuden kokemukseni, että mikään ei ollut totta, vaan kaiken peitti "niinkuin kuuluu" -verho. Jotakin ilmeisen ahdistavaa siinä on täytynyt olla, koska ensimmäiset todelliset muistoni ovat vasta noin 12-vuotiaana. Lapsuudessani ei siis ole mitään muistamisen arvoista, se oli yhtä harmaata sumua ja puuroa, sitä ankeaa köyhyyttä, jota piristivät Jehovan todistajien konventit muutaman kerran vuodessa - ainoa sosiaalinen tilaisuus, mihin meillä osallistuttiin, kaikki muu oli jotenkin sopimatonta.



Kertonut: Nimimerkki "Anna". Kirjoitusta on hieman editoitu.


Takaisin lasten ja nuorten kokemussivun alkuun

Takaisin johanneksenpoika.fi etusivulle
 
 



Kotisivuohjelma: KompoZer / Linux Ubuntu  *  Kuvankäsittely: GIMP / Linux Ubuntu  *  Äänenkäsittely: Audacity / Linux Ubuntu