Johanneksen pojan  kotisivut
Tietoa Vartiotorniseurasta ja Jehovan todistajista
Takaisin johanneksenpoika.fi etusivulle * Hakusivulle * Uutissivuille * Uutisarkistoon


JT-lapset ja -nuoret





Tutustu myös näihin sivuihin:

Johanneksen pojan kotisivut

* Etusivu
* Hakusivu
* Oppikysymykset
* Uutiset
* Uutisarkisto



Oikeuskomiteat

Karttaminen

Henkilötietolaki

Miten Vartiotorniseura kerää rahaa?

1975, ennustelu

Verikysymys



Jehovan todistaja -perheiden lapsia pelotellaan demoneilla

JT-perheiden lapset altistuvat pelottaville asioille, joista voi seurata painajaisia

Jehovan todistajien lastenkin odotetaan kieltäytyvän verensiirroista

Hallintoelin painostaa lapsia jo pieninä saarnaamaan ja käymään kasteella

Vartiotorniseura julkaisi videon lasten "kenttäpalveluksesta"

Vartiotorniseura käyttää lapsityövoimaa saarnaamistyössä




Jehovan todistaja -perheissä kasvaneiden lasten ja nuorten kokemuksia

Bunican tarina

Lapsuus ja nuoruus oli yhtä helvettiä, perhehelvettiä. Se oli äidin kertoman mukaan syynä siihen, että hän alkoi tutkia todistajien kanssa.

Olin silloin 12v. Tulin erään kerran pyhäkoulusta, kun äiti sanoi, etteivät todistajasisaret tykkää, kun käyn kirkon tilaisuuksissa. Mitä! Minä en siis enää voinut mennä pyhäkouluun, vaikka siellä oli turvallista, hyvä ja lämmin tunnelma, koska eräs A. ja E. eivät tykänneet siitä. Keljutti.

Äiti kävi kasteella v. -71 kesällä ja odotti Harmagedonia tulevaksi -75. Sen piti tulla ihan varmasti. Sen piti lopettaa se helvetti, jossa me elimme. Sitä ennen kaikkien piti ottaa asenne Jehovan puolelle, että säilyisi hengissä. Minä en oikein ymmärtänyt, mitä minun olisi pitänyt tehdä, niinpä sisaret selittivät: Sinun pitää mennä kasteelle. Ja: Menisit sinäkin nyt, kun isosiskosikin menee. Olin juuri täyttänyt 14 v. Samana vuonna H.V. Mouritz piti puheensa, jossa hän sanoi, ettei meidän ole aika leikitellä niillä Jeesuksen sanoilla, ettemme tiedä päivää ja hetkeä, jona hän tulee. Harmagedon tulisi 1975 eikä sitä ollut mitään syytä epäillä. Mutta eihän se kuitenkaan tullut silloin ja helvetti jatkui.

Äiti halusi erota isästä tai ottaa edes asumuseron, mutta ei uskaltanut. Paikallisen seurakunnan ainoa vanhin tulkitsi Vartiotornin ohjeita niin, että ellei ollut todisteita aviomiehen uskottomuudesta, ei vaimo voinut jättää miestään. Eihän niitä todisteita ollut. Isän pelko ei ollut niin voimakas kuin pelko saada sanktioita seurakunnan taholta. Paljon myöhemmin äiti katui sitä, ettei uskaltanut tehdä sen mukaan, minkä sydämessään tiesi oikeaksi. Tulkinta muuttui 80-luvulla ja äiti otti avioeron, mutta silloin se oli jo auttamatta liian myöhäistä.

Minä lähdin kotoa 16 vuotiaana. Siihen aikaan nuoretkin saivat töitä ja pystyin elättämään itseni, mutta kypsä aikuinen en missään tapauksessa ollut. Eihän meitä ollut kasvatettu elämään vastuullisena aikuisena tässä järjestelmässä tai ylipäätään kasvatettu, koska elämä oli siihen asti ollut hengissäselviämistaistelua. Kitkutin elämää eteenpäin enemmän tai vähemmän kompuroiden. Pahimmat kompuroinnit sattuivat nuorena naisena muiden jt-nuorten kanssa. Niitä kompurointeja käsiteltiin oikeuskomiteassa kerta toisensa jälkeen. Mikään ei vielä tähän mennessä ole ollut niin nöyryyttävää kuin ne kokemukset. Ei mikään! Olisi pitänyt jo silloin ymmärtää lähteä jehovantodistajista, mutta ei! Jospa se Harmagedon kuitenkin tulisi! Minä en tosin ikinä uskonut selviäväni elossa Harmagedonista, mutta helpotus se olisi kuitenkin ollut, kun ei enää olisi tarvinnut elää.

1979 elämääni astui nykyinen mieheni ja elämä alkoi vähitellen tuntua elämisen arvoiselta. Hän oli kasvanut hyvin kunnollisessa ja esimerkillisessä todistajaperheessä, jossa oli todistajia useammassa sukupolvessa. Se kunnollisuus ja esimerkillisyys oli tosin vaatinut perheen lapsilta enemmän, kuin mihin lapsilla oli valmiuksia. Heitäkään ei ollut valmennettu kasvamaan aikuisiksi tässä järjestelmässä. Luonnollisestikaan en ollut oikein toivottu miniäehdokas, mutta menimme naimisiin. Olemme edelleen naimisissa, vieläpä onnellisesti. Onnellisuus johtuu paljolti siitä, että mieheni ei ole koskaan ollut tiukan linjan jt, vaan on ollut ensisijaisesti ihminen, aviomies ja isä.

Parikymmentä vuotta vieri vaihtelevissa tunnelmissa, monissa asuinpaikoissa, seurakunnissa ja työpaikoissa. Meille syntyi yksi lapsi, jonka yritimme kasvattaa tasapainoiseksi aikuiseksi, ja hieman yllättyneenä huomaankin meidän onnistuneen siinä. Lapsi oppi ajattelemaan itse, oppi olemaan rehellinen, vaikka aina ei saanutkaan siitä kiitosta, ja kantamaan vastuun omasta elämästään. Jotkut arvostelivat meitä ja meidän kasvatustamme kärkevästikin, koska emme yrittäneet kasvattaa hänestä tienraivaajaa.

Noita vuosia leimasi se, että yritin epätoivoisesti uskoa "Totuuteen" karvoineen päivineen. Minua häiritsivät monet epäloogiset opetukset, opetusten muuttuminen, kaksinaismoraali ja vallankäyttö seurakunnissa. Aina kuitenkin ajattelin, että vika on minussa – olihan meille opetettu, että tulee odottaa Jehovaa ja luottaa hänen asettamaansa uskolliseen ja ymmärtäväiseen orjaan, vaikka se ei aina vaikuttaisikaan kovin ymmärtäväiseltä. Toisinaan tuntui vaikealta luottaa Jehovan edustajana kasvottomaan järjestöön, joka häikäilemättä valehteli 1975-kysymyksessä. Tiesin, että se valehteli, seliteltiinpä asiaa miten tahansa. Noina vuosina yritin myös epätoivoisesti saada iloa palveluksesta tienraivaajana. Kokeneet tienraivaajat olivat vakuuttaneet, että ilo kyllä tulee aikanaan. Ainoat hetket, jolloin tunsin tekeväni jotakin mielekästä oli tutkistelussa, jossa kiinnostunut uskalsi asettaa opetukset kyseenalaiseksi. Minulle se oli elämys, eivät niinkään vastaukset vaan peloton kysyminen. Yhdessä kiinnostuneen kanssa kysyimme muutamilta vanhimmilta milloin mitäkin, esimerkiksi miten raportointivaatimus perustellaan Raamatulla. No, eihän sitä voida Raamatulla perustella, ei ainakaan uskottavasti. Kysymys siitä, miten pyhä henki on mukana vanhinten nimittämisessä, avasi minun silmiäni lisää. Vastaus paljasti, ettei oikeasti mitenkään, sen vain uskotellaan olevan mukana. Siinä tutkistelussa kylvettiin ensimmäiset epäuskon siemenet minun mieleeni, vaikka kiinnostunut henkilö lopulta itse tulikin mukaan ja kävi kasteella.

1990-luvun loppupuolella olimme nähneet ja kuulleet riittävästi. Mieheni oli nimitetty vanhimmaksi ja sen myötä jouduimme kohtaamaan asioita, jotka mursivat illuusiot. Seurakuntien ongelmat olivat käsittämättömän suuria ja väärinteot räikeitä, mutta mitään ei todellisuudessa haluttu korjata, vaan ongelmat lakaistiin maton alle. Kaikki kuitattiin odota Jehovaa –lausahduksella. Kaikkein tärkeimmäksi näytti nousevan kulissien pystyssä pitäminen.

Noihin aikoihin tuli voimaan EU:n henkilörekisterilaki ja seurakunnissa otettiin julistajakortteihin allekirjoitukset. Minä kieltäydyin. En ollut ikinä ymmärtänyt, millä tavalla kenttätuntien ja levitetyn kirjallisuuden raportointi ja niiden merkitseminen julistajakorttiin edistäisivät minun hengellisyyttäni. Se oli ja on ainoastaan kontrollin väline. Pahinta oli, että allekirjoituksella vanhimmat valtuutettiin kirjoittamaan julistajakorttiin mitä tahansa tietoja, jotka vanhimmat katsoisivat tarpeelliseksi, että voisivat huolehtia julistajan hengellisyydestä. Olin kuullut, mitä kaikkea niihin kirjoitettiin. En allekirjoittanut ja perustelin, että se oli vastoin omaatuntoani. Tunne oli valtavan hyvä – olihan se ensimmäinen kerta, että uskalsin toimia niin kuin minusta tuntui oikealta eikä vain nöyristellen tehdä niin kuin minun odotettiin tekevän.

Muutimme toiseen kaupunkiin ja uuteen seurakuntaan ja päätimme, ettemme enää käy kokouksissa säännöllisesti, vaan alamme hiipua pois. Hiipuminen ei käynytkään niin vaivattomasti, kuin olimme kuvitelleet. Meitä yritettiin ”auttaa”, mutta apu oli sellaista, joka vain vahvisti päätöstämme. Yhä selvemmin näimme, että järjestö oli mätä eikä epäkohtiin ollut mahdollisuutta vaikuttaa sen sisäpuolelta. Me kyllä yritimme, mutta se oli aivan turhaa. Helpommalla olisimme päässeet, kun olisimme pitäneet suumme kiinni. Yrittämällä muuttaa asioita ja asenteita, saimme vain vihamiehiä.

Lapsemme erosi seurakunnasta ensimmäisenä, minun prosessini kesti joitakin vuosia pitempään. Ehkä yritin epätoivoisesti roikkua kiinni lähisukulaisissani, jotka olivat jo kääntäneet selkänsä meille. Mieheni erosi vieläkin myöhemmin samasta syystä. Me kumpikin jätimme ilmoituksen maistraattiin, ja mitä ilmeisimmin erostamme ei ole koskaan annettu ilmoitusta missään seurakunnassa. Turhaahan se olisi ollut, koska meidät oli jo hylätty lähes täysin. Emme ole alistuneet kiristämiseen ihmissuhteilla emmekä ole missään vaiheessa harkinneet paluuta seurakuntaan. Tällä hetkellä osa sisaruksistamme ei edes tervehdi meitä, osan kanssa pidämme yhteyttä, joskaan ei enää niin tiivistä ja välitöntä, kuin todistaja-aikanamme. Minun äitini suhtautuu minuun kuin minussa olisi demoni, mutta mieheni äidin kanssa meillä on hyvät ja lämpimät välit. Hän sanoo, että se on hänen ja Jehovan välinen asia eikä siihen ole muilla sanomista.

Nyt kun olemme olleet seurakunnan ulkopuolella jo kymmenen vuotta, tuntuu että elämä on todella elämisen arvoista. Menneitä vuosia ja vuosikymmeniä leimasi haluttomuus elää, jokainen aamu johon heräsin oli pettymys. Jokainen päivä, jolloin piti lähteä palvelukseen, oli raskas taakka. Oirehdin psykosomaattisesti milloin mitenkin. Nyt koen että elämää on vielä runsaasti edessäpäin, vaikka ikää on jo yli 50 v. Olemme toki menettäneet paljon, mutta olemme saaneet paljon enemmän kuin uskalsimme tai osasimme toivoakaan. Nyt elämme hyvää elämää.



Kertonut: Bunica. Julkaistu aiemmin Veljesseuran sivuilla. Julkaistu uudelleen Bunican luvalla. Kirjoitusta hieman lyhennetty ja editoitu.


Takaisin lasten ja nuorten kokemussivun alkuun

Takaisin johanneksenpoika.fi etusivulle
 
 



Kotisivuohjelma: KompoZer / Linux Ubuntu  *  Kuvankäsittely: GIMP / Linux Ubuntu  *  Äänenkäsittely: Audacity / Linux Ubuntu