Johanneksen pojan  kotisivut
Tietoa Vartiotorniseurasta ja Jehovan todistajista
Takaisin johanneksenpoika.fi etusivulle * Hakusivulle * Uutissivuille * Uutisarkistoon


JT-lapset ja -nuoret





Tutustu myös näihin sivuihin:

Johanneksen pojan kotisivut

* Etusivu
* Hakusivu
* Oppikysymykset
* Uutiset
* Uutisarkisto



Oikeuskomiteat

Karttaminen

Henkilötietolaki

Miten Vartiotorniseura kerää rahaa?

1975, ennustelu

Verikysymys



Jehovan todistaja -perheiden lapsia pelotellaan demoneilla

JT-perheiden lapset altistuvat pelottaville asioille, joista voi seurata painajaisia

Jehovan todistajien lastenkin odotetaan kieltäytyvän verensiirroista

Hallintoelin painostaa lapsia jo pieninä saarnaamaan ja käymään kasteella

Vartiotorniseura julkaisi videon lasten "kenttäpalveluksesta"

Vartiotorniseura käyttää lapsityövoimaa saarnaamistyössä




Jehovan todistaja -perheissä kasvaneiden lasten ja nuorten kokemuksia

"Mein kampf - taisteluni" - Filippoksen tarina

Minä synnyin kolmisenkymmentä vuotta sitten perheeseen, jossa pääsin vasta toiseksi lapseksi. Minulle tuli vielä muutaman vuoden jälkeen seuraaja, mutta toisen lapsen osa varjosti omaa elämääni melko kokonaisvaltaisesti - niin pitkään kuin kotona vanhempieni valvovan silmän alla asustin. Olin muutaman vuoden nuorempi, kuin isoveljeni. Kaikkihan tietävät millainen kokoero seuraa 3 vuoden ikäerolla, kun lapset ovat 5 - 16 vuotiaita. Pienemmyydestäni huolimatta samat fyysiset työt olivat minunkin osanani. Pikkusiskoni taas kulki enemmän äidin mukana, me isoveljet isän mukana töissä.

Jo ala-asteella ollessani, koulupäivän jälkeen olimme isäni mukana pajalla iltamyöhään saakka lähes joka ainoa päivä. Viikonloput ja lomat samaten. Maailmallisia luokkakavereitani en saanut tavata missään - viimeinen kerta kun sellainen kävi minun luonani kylässä, oli kun olin kolmannella luokalla. Itse kävin viimeisen kerran maailmallisen luokkakaverini luona neljännellä tai viidennellä luokalla. Lupaa moisiin ei vain heltynyt.

Kun olin 10 -vuotias isäni osti "kesämökki" -tontin. Todellisuudessa tuosta tontista tuli työleiri minulle ja isoveljelleni. Kaikki lomat, joka ainoa viikonloppu ympäri vuoden kului siellä korven keskellä rakentaessa. Monet kerrat siellä itkettiin sääskien ja mäkäräisten parvien keskellä kesällä, tai talven paukkupakkasten jäädyttäessä varpaita ja sormia. Se on uskomatonta, kuinka paljon voi olla sääskiä ja muita lentäviä ötököitä tuolla Lapin korvessa. Minkäänlainen myrkky ei tullut kysymykseenkään, isäni mukaan niiden käyttö on tupakointiin verrattava tapa - ruumiin saastutusta.

Työleirimme oloihin halusin saada edes jonkinlaista helpotusta. Näihin aikoihin minä huomasin, että vetoamalla kenttäpalvelukseen ja läksyjen tekoon, minun ei tarvinnut olla isäni sätittävänä hänen pajallaan ihan joka ilta. Niinpä 13 vuotiaana halusin alkaa kastamattomaksi julistajaksi tavoitteenani edes joskus päästä näkemään ikätovereitani, joita seurakunnastakin löytyi. Muistaakseni jonkin aikaa meni ihan kohtalaisesti, mutta kun tunteja alkoi tulla raportoitavaksikin lähes osa-aikaisen tienraivaajan tavoitteiden verran, isäni asettui yllättäen vastahankaan. Hänen mukaansa julistaminen vei liikaa aikaa, eikä hänen mielestään ollut järkevää olla niin paljoa oman ikäisten seurassa, hän kun näki, etteivät edes seurakunnan muut nuoret olleet sopivaa seuraa minulle.

Mutta tuo innostukseni ikätovereideni seuraa kohtaan sai minut innostumaan enemmän myös jehovan todistajuudesta. Niinpä aloin tutkia innokkaammin ja menin kasteellekin 15 -vuotiaana. Mutta tuota innostusta ei kestänyt pitkään. Luulen syynä olleen sen, että en ollut oikein ikinä tuntenut opetuksia omikseni. Ja toisaalta vaikka isäni väitti aina olevansa lähes synnitön ja halunneensa eristää meidät lapset pahalta maailmalta ja huonolta seuralta, niin hän ei oikein ikinä ollut kovin innostunut kokouksissa käymisestä saati julistamisesta. Toki mekin kävimme kokouksissa - aina kun satuimme olemaan kotikaupungissa. Lomat ja viikonloput meni aina "työleirillä".

Lukion ensimmäisenä vuotena kävin filosofian kurssin. Jotenkin se kurssi avasi tajuntani lopullisesti ja aloin vakavissani miettiä JT:n opetuksia ja niiden merkityksiä. Luulen, että sen kahden ja puolen vuoden kestäneen tutkimuksen seurauksena sain käsityksen uskonnoista; ne olivat vain ihmisen vallankäytön välineitä ... hyvänä esimerkkinä isäni, joka ihmeellisesti osasi aina perustella kaikki päätöksensä raamatulla...

Niin tuo "työleiri" -sana kuvaa näin jälkikäteen ajateltuna parhaiten tuon "kesämökki" -alueen olosuhteita. Rakensimme isäni, isoveljeni ja minun voimin ilman kummempia työkoneita tai apuvälineitä yhteensä parikymmentä pienempää tai suurempaa rakennusta tuolle tontille kuuden vuoden lomien ja viikonloppujen aikana. Sääsket ja mäkärät kiusana - en muista kokeneeni hirveämpää, kuin pitää sellaista kurkihirttä harteilla, jonka juuri ja juuri jaksaa pitää ja samalla nenä, korvat ja silmät ovat täynnä pieniä pistelijöitä. Ja jos päästät hirrestä irti, se tippuu alas asti ja hajoaa - siitä olisi tullut persposket punaisiksi isäni käden kautta.

Ei ollut harvinaista, että sain selkääni. Minun syytäni oli kerran sekin, kun isoveljeni kiusasi minua ja siinä karkuun juostessani kaaduin rähmälleni kattopeltien päälle ja niihin tuli lommo. Selkäänihän minä siitäkin sain.

Lapsuudessani jehovantodistajuus ei niin mahdottomasti näkynyt. Kotonani ei ollut tapana sen kummemmin pitää kirjantutkisteluja tai muitakaan, vaikka lähes kaikissa tiistain ja torstain kokouksissa kävimmekin. Koulussa koin kovaakin kiusaamista uskonnon vuoksi neljänneltä luokalta kahdeksannelle. Mutta koulussa oli kiusaamisestakin huolimatta mukavampaa kuin kotonani, jossa kiusaaminen oli huomattavasti vakavampaa isäni taholta.

Toisaalta ajattelen, että kiusaajani koulussa innostuivat senkin vuoksi, ettei minua näkynyt koskaan koulun jälkeen tai lomilla missään kylällä, jossa muut ikätoverini hengailivat. Luulen, että he hengailivat, en tiedä.

Niin lukiossa ollessani tutkin ja keskustelin asioista myös monen muun uskontokunnan edustajan kanssa. Säikähdin jossain vaiheessa omia ajatuksiani ja halusin pystyä uskomaan uudelleen jehovantodistajien oppeihin. Niinpä kerroin asiasta vanhemmilleni ja he järjestivät minulle tutkistelua erään seurakuntamme vanhimman kanssa. Hänen kanssaan kävin tutkistelemassa puolisen vuotta - kerran viikossa. Mutta ei se auttanut. Tiesin, mitä seuraa, jos jätän uskonnon. En halunnut joutua siihen tilanteeseen. Olin ahdistunut lähes koko kolme vuotta kestäneen lukion ajan. Minulla oli päänsärkyjä lähes päivittäin. Kävin koulussa päivät ja isäni kanssa töissä illat ja yöt valvoin. Nukuin parhaimmillaankin noin neljää tuntia yössä - monesti saattoi vierähtää parikin vuorokautta kokonaan ilman unta. Lopulta viimeisenä lukiovuotenani päätin sinnitellä siihen saakka, että voin muuttaa pois kotoa ja ilmoittaa sitten päätöksestäni.

Kävin kovaa kamppailua itseni kanssa. Halusin monet kerrat tappaa itseni. Puukko rinnan päällä itkua tuhertaen aamuyöllä omassa huoneessani, jonka tunsin vankilakseni odotin öiden ja päivien kuluvan. En kestänyt. Jätin kerran menemättä kotiini suoraan koulusta - se oli minulle erittäin iso asia. Isäni soitti minulle perään ja kyseli, missä olen. Sanoin, etten halua olla uskonnossa, enkä uskalla tulla enää kotiini. Minulla oli mukanani vain vaatteet, jotka olivat aamulla päälläni ja puhelun jälkeen soitin Mannerheimin lastenlinjalle. Sieltä minut opastettiin eteenpäin ja asuin seuraavan kuukauden turvapaikassa. Vanhempani saivat minut kuitenkin houkuteltua vielä takaisin ja he lupasivat minulle hiukan vapautta - vaikka sitten maailmallistenkin seuraa. Ei vain menny kovinkaan kauaa, kun taas vaadittiin palaamaan suoraan koulusta kotiin.

Sitten se vihdoin tuli postista! Hyväksymiskirje opiskelemaan yliopistoon! Vanhempani yrittivät vielä vakavasti kieltää minua muuttamasta, mutta minun oli pidettävä pääni. En kertakaikkiaan voinut enää asua tässä vankilassa. Muutin. Asuin kuukauden isommassa kaupungissa. Menin käymään kotonani lokakuussa 1999. Kerroin, etten halua olla enää Jehovan todistaja. Kerroin myös, että minulla on tyttöystävä - sen ajattelin olevan vanhemmilleni asia, joka vihdoin laittaisi heidät tajuamaan, että olen tosissani uskonnosta eroamisen suhteen. Isäni huusi: "Ulos!"

Minä lähdin. Asetuin asumaan tänne Ouluun. Tammikuussa puhelimeni soi. Isäni soittaa ensimmäistä puheluaan lähtöni jälkeen. Muistan muutaman asian, jotka hän minulle sanoi tuon puhelun aikana.

Yksi meni näin: "Sinä olet HUORA!" Joku oli nähnyt minut kävelleen jossain kaupungilla käsi kädessä tytön kanssa. "Raamatussa sanotaan, että huorat täytyy TAPPAA! Jos minä näen sinut lähelläkään täällä kotipaikkakunnalla, otan rautakangen ja isken sen sinun sydämen läpi!" Minä en pystynyt sanomaan mitään isälleni. Olin täysin tyrmistynyt noista sanavalinnoista ja varsinkin siitä raivosta joka kuului selvästi hänen äänestänsä. Puhelun jälkeen marssin suorinta tietä psykologin juttusille. En vieläkään pysty sanomaan isälleni mitään vastaan. Olen kuullut jos jonkinlaista hänen suunnaltaan. Isä soittelee keskimäärin 3 kertaa vuodessa. Monet kerrat olen kuullut, kuinka hän tekee minut perinnöttömäksi. Erään kerran hän kertoi, että oli kertonut minusta jollekkin venäläiselle liikekumppanilleen ja tämä oli luvannut piestä minuun vanhempieni kunnioituksen takaisin. En ole venäläistä nähnyt ainakaan vielä...

Viime vuosina minusta on tuntunut, kuin isäni olisi pikkuhiljaa alkamassa (ei hyväksyä, mutta) tajuta päätökseni varmuuden. Olen mielestäni ollut aina kuuliainen ja kunnioittanut isääni vaikkakin koulussa olin hikipinko juurikin sen vuoksi, että läksyjen teko oli ainoa hyväksyttävä syy olla pois isäni verstaalta. Olen kärsivällisesti yrittänyt odottaa, jos vaikka jonain päivänä isäni pystyisi hyväksymään minut. Kunnioitan häntä vieläkin (en aina kyllä ymmärrä miksi). Viimeisen kymmenen vuoden aikana olen vilaukselta nähnyt pikkusiskoni kahdesti, äitini kolmesti. Isoveljeni on oman seurakuntansa vanhimmistossa, jonka vuoksi hän varmaan soittelee minulle silloin tällöin. Yleensä aina jotenkin samoihin aikoihin kuin isäni. En voi sanoa olleeni tekemisissä kenenkään sukulaiseni kanssa. Kaikki serkkunikin ovat lahkossa. Kaikki nuoruuteni ystävät ovat kääntäneet selkänsä, jos ovat minut nähneet.

Nyt alkaa tuntua taas yksinäiseltä. Olen pyrkinyt parhaani mukaan olemaan edes ajattelematta näitä vanhoja asioita, mutta jotenkin väistämättä ne aina juolahtavat mieleeni. Nyt kun kymmenen vuotta on kulunut viimeisestä kotona käynnistä, ei vieläkään ole toivoakaan suhteiden korjaamisesta. Puoli vuotta sitten kahdeksan vuoden seurusteluni päättyi toisen tahdosta - olen kuulema liian myötäilevä, liian kiltti...TIEDÄN!

Niin ja vielä. Isäni on maininnut kerran, että hän osti tuon kesämökkitontin ihan vain ajatuksenaan saada pidettyä meidät lapset erossa maailmasta...siinä varmaan syyt sosiaalisten taitojeni loistavuuteen...



Kertonut: Filippos. Julkaistu aiemmin Veljesseuran sivuilla. Julkaistu uudelleen Filippoksen luvalla. Kirjoitusta hieman lyhennetty ja editoitu.


Takaisin lasten ja nuorten kokemussivun alkuun

Takaisin johanneksenpoika.fi etusivulle
 
 



Kotisivuohjelma: KompoZer / Linux Ubuntu  *  Kuvankäsittely: GIMP / Linux Ubuntu  *  Äänenkäsittely: Audacity / Linux Ubuntu