Johanneksen pojan  kotisivut
Tietoa Vartiotorniseurasta ja Jehovan todistajista
Takaisin johanneksenpoika.fi etusivulle * Hakusivulle * Uutissivuille * Uutisarkistoon


JT-lapset ja -nuoret





Tutustu myös näihin sivuihin:

Johanneksen pojan kotisivut

* Etusivu
* Hakusivu
* Oppikysymykset
* Uutiset
* Uutisarkisto



Oikeuskomiteat

Karttaminen

Henkilötietolaki

Miten Vartiotorniseura kerää rahaa?

1975, ennustelu

Verikysymys



Jehovan todistaja -perheiden lapsia pelotellaan demoneilla

JT-perheiden lapset altistuvat pelottaville asioille, joista voi seurata painajaisia

Jehovan todistajien lastenkin odotetaan kieltäytyvän verensiirroista

Hallintoelin painostaa lapsia jo pieninä saarnaamaan ja käymään kasteella

Vartiotorniseura julkaisi videon lasten "kenttäpalveluksesta"

Vartiotorniseura käyttää lapsityövoimaa saarnaamistyössä




Jehovan todistaja -perheissä kasvaneiden lasten ja nuorten kokemuksia

"Orpona muusikkona seurakunnassa" - Kultakalan tarina

Olen aikuistuva nuori lähtöisin jehovantodistaja-perheestä. Vielä olen kuitenkin seurakunnassa mukana tyhjällä sydämellä. Olen ollut viimeaikoina hämilläni ja miettinyt että mihin itse ihan oikeasti uskon.

Kuten täällä sivustolla aika monen muunkin kohdalla, minunkin äidilläni on melkoisia vaikeuksia alkoholin kanssa. Alkoholiongelman peittely ja seurakunnassa näytteleminen on luonnollisesti jo varhain lyönyt leimansa siihen, että minun on vaikeaa uskoa että kaikilla muillakin seurakunnassa menisi niin mahdottoman hyvin… En ala tässä perhetilanteita kummemmin erittelemään, mutta äitini alkoholinkäyttö masensi minua suunnattomasti.

Näin monta kertaa, ja näen vielä, että hänelle se pullo on ollut lähes poikkeuksetta tärkeämpi, kuin aito äidillinen läsnäolo oman tyttärensä kanssa. Eräs asia kuitenkin on josta olen kiitollinen hänelle suunnattomasti. Hän vaikkei itse kyennyt tarjoamaan tunneperäistä suojaa, hän vei minut paikkaan josta sellaista saisin. Hän kiikutti minut konservatorioon, opiskelemaan konserttikanteleen soittoa. Musiikista tuli henkinen pelastusköyteni, johon tarrasin lujasti kiinni. Se on toisaalta pitänyt minut ”kilttinä” poissa ”huonosta seurasta”. En ole kokeillut alkoholia, tupakkaa tms.

Epäilykset todistajuutta kohtaan heräsivät, kun Vartiotornin tunne-julistukset eivät käyneetkään kohdallani toteen. Vartiotornissahan (etenkin tutkittavissa kirjoituksissa) seurakuntalaisille kerrotaan millaisia tunteita he kokevat… tai ainakin heidän tulisi kokea. Esimerkiksi sellaiset tavat sanoa, kuin ”miten miellyttävää onkaan saada kuulua tähän ihmeelliseen yksimieliseen järjestöön” tai ”tunnemme siksi sydämestä lähtevää iloa, että…” saavat pohtimaan, että onko itsessä jotain vialla, kun näitä onnen-/rakkaudentunteita ei tule. Minäkin odotin, että kastepäivänä tulisi sitten niitä tunteita. Eiväthän tunteet käskemällä kuitenkaan tule… Varsinkin kun huomasin omakohtaisesti, miten eriäviä mielipiteitä kammotaan kuin tautia.

Esitin kerran eräälle tienraivaaja-sisarelle (tienraivaaja tekee ovelta ovelle -työtä useita kymmeniä tunteja joka kuukausi) erään omista epäilyksistäni, joka sattui koskemaan evoluution ja luomisen yhteensovittamista. Hänen suhtautumisensa paljasti minulle paljon. Hän oikein puuskahti kimpaantuneena ”miten sinä noin ajattelet”-sävyyn ja esitti niin määrätietoisesti sellaisen perustelutulvan, ettei siihen ollut vastaan sanomista.
Mutta edelleen tuntuu, etten vain kykene ymmärtämään kaikkia asioita samoin. Tai vaikka ymmärtäisinkin, niin joidenkin opetusten hyväksyminen tuntuu niin mahdottomalta.

Elin hiljaiseloa masennuksen täydellisessä pimeydessä. Tiesin että minun oli paha olla, mutta syytä siihen en nähnyt. Hiljakseen siitä ajattelin ”hakeutua tuonpuoleiseen”, jota myös yritin. Sen jälkeen olin hämilläni ja vihainen. Ajattelin, että nyt on tilaisuuteni tehdä jotain ”radikaalia” ja olla kerrankin kapinallinen. Aloin säveltää Requiemia, eli kuolinmessua. Eli kirkollista teosta, jossa on ”latinankielinen, epäraamatullinen, liturginen teksti”. Kuitenkaan en uskaltanut siitä sanoa vanhimmille, vaikka pieni erottamistoivo sen messun johdosta mielessä kyti. Suunnitelma sen kertomisesta vanhimmille kuitenkin on.

Jo entisestäänkin vaivaavaa masennustani syvensi saman edellä mainitsemani sisaren suoltamat sanat, jotka osuivat suoraan ainoaan senhetkiseen lohtuuni ja syyhyni elää. Ai niin, ja käynhän vielä musiikkilukiotakin, jossa musiikin harrastaminen vie todella paljon. Ja olen koulun tapahtumissa ollut mukana innokkaasti, ja viimeisin niistä oli eräs kirkkomusiikillinen projekti sekin. Sisar siis arvosteli melko voimakkain sanoin musiikkiharrastukseeni kuukausittain käyttämääni aikaa. Vieläkin hänen äänensä kumisee päässäni ”käytät kuukaudessa ainakin…(hän arvioiden laski koulutuntejani ja soittotuntejani) … ainakin 50 tuntia musiikkiin, ja kenttäpalvelukseen todella minimaalisen siihen nähden.” Sitten sain tietäväisiä neuvoja, kuinka aika tulisi käyttää paremmin. Sisaren sysäämän painostavan lastin uuvuttamana hakeuduin psykoterapiaan. Kun terapia-asia tuli hänen korviinsa hän sanoi ”hienoa, että saat ammattiapua, kun oikeasti oletkin vakavasti sairas”. Tunsin silloin olevani hänen nöyryytettävänään…
Aloin vähitellen kuitenkin nähdä mistä kaikki ahdistus ja masennus kertoivat.

Suureksi huojennuksekseni uskaltauduin (vastoin kaikkia Vartiotorniseuran ohjeita) puhumaan hengellisestä pahoinvoinnistani erään rohkaisevan koulutoverin kanssa, joka on tosissaan mukana kristinuskossa. Meillä on suunnitelmissa käydä kirkossa jumalanpalveluksessa/messussa (emme ole ihan vielä käyneet, paitsi koulun kevätkirkossa). Ja yhdessä pohdiskelemme hengellisyyttä.

Jotainhan sitä pitäisi tietysti tilalle saada, jos lähtisi tai joutuisi erotetuksi. Mutta on orpo olo, kun todistajien keskuudessa kaikki muut uskonnot olivat niin vääriä, kuin vain voi olla. Ja sitten vielä pettyminen siihen ”ainoaan oikeaan totuuteen”. Vaikka mikäpä uskonto se täydellinen olisi… Musiikki-ihmisenä täytyy kyllä kertoa, että hävettää todistajien puolesta, kun kokouksien musiikit tulevat valmiilta nauhalta. Musiikkihan on Jumalan suoma lahja, niin miksi sitä tällä lailla ”raiskataan”. Ja jos joku sitten haluaisi musiikin avulla ilmaista hengellisyyttään, niin käsketään mennä kentälle. Mutta ihmisethän ovat erilaisia. Eivät kaikki voi, pysty tai kykene ilmaisemaan sitä samalla tavalla.

Minua pelottaa tavattomasti, koska uskonnollisuus on minulle tärkeä asia, ja siinä on kuitenkin kyse niin suurista asioista. Pelkään myös, että vanhempani hylkäävät minut jos uskonto tässä myllerryksessä vaihtuu. Takaraivoon iskostettu Harmagedon kummittelee myös ajoittain jonkin verran, ei paljon kuitenkaan.

Silti minusta tuntuu, että hengellisyyteni on kasvanut valtavasti näissä ristiriidoissa. Etenkin keskustelut sen koulutoverin kanssa ovat olleet hengellisesti rakentavampia, kuin mikään muu tähän mennessä. Ja sitä paitsi, sen tulokset ovat olleet todellisia. Ennen en rukoillut juuri koskaan, mutta nyt sitä tekee todella iloiten ja päivittäin, lisäksi luen Raamattua aina kun jaksan ja ehdin, mitä sitäkään en ole aikaisemmin juuri tehnyt. Olen ajatellut ottaa ”aikalisän” uskonnollisiin pohdintoihin, mutta ne puskevat sinnikkäästi esille vaikka haluaisi antaa asian hautua kaikessa rauhassa.



Kertonut: Kultakala. Julkaistu aiemmin Veljesseuran sivuilla. Julkaistu uudelleen Kultakalan luvalla. Kirjoitusta hieman lyhennetty ja editoitu.


Takaisin lasten ja nuorten kokemussivun alkuun

Takaisin johanneksenpoika.fi etusivulle
 
 



Kotisivuohjelma: KompoZer / Linux Ubuntu  *  Kuvankäsittely: GIMP / Linux Ubuntu  *  Äänenkäsittely: Audacity / Linux Ubuntu