Johanneksen pojan  kotisivut
Tietoa Vartiotorniseurasta ja Jehovan todistajista
Takaisin johanneksenpoika.fi etusivulle * Hakusivulle * Uutissivuille * Uutisarkistoon


JT-lapset ja -nuoret





Tutustu myös näihin sivuihin:

Johanneksen pojan kotisivut

* Etusivu
* Hakusivu
* Oppikysymykset
* Uutiset
* Uutisarkisto



Oikeuskomiteat

Karttaminen

Henkilötietolaki

Miten Vartiotorniseura kerää rahaa?

1975, ennustelu

Verikysymys



Jehovan todistaja -perheiden lapsia pelotellaan demoneilla

JT-perheiden lapset altistuvat pelottaville asioille, joista voi seurata painajaisia

Jehovan todistajien lastenkin odotetaan kieltäytyvän verensiirroista

Hallintoelin painostaa lapsia jo pieninä saarnaamaan ja käymään kasteella

Vartiotorniseura julkaisi videon lasten "kenttäpalveluksesta"

Vartiotorniseura käyttää lapsityövoimaa saarnaamistyössä




Jehovan todistaja -perheissä kasvaneiden lasten ja nuorten kokemuksia

Mag Mellin tarina

Mag Mell on ei-enää-ihan teini, vielä virallisesti JT-kirjoissa oleva tyyppi Etelä-Suomesta.

Järjestöön tulin liittyneeksi JT-vanhempani siivellä, eli aika skidistä saakka mukana on tullut oltua. Kasteella kävin 13-vuoden kypsässä iässä. Jälkeenpäin ajateltuna en pysty ymmärtämään, miten kukaan voi antaa täysin keskenkasvuisen kakaran tehdä koko loppuelämäänsä koskeva päätös, ja vielä vilpittömästi kuvitella päätöksen olevan lapsen omasta päästä (ja halusta) lähtöisin. Melkein suututtaisi ellen tietäisi JT-vanhempani toimineen lähes naivin hyväuskoisesti.
.

Kasteella siis kävin siksi että moni muukin seurakunnan nuori teki tuolloin samoin (samassa kesäkonventissa). En halunnut jäädä kavereita huonommaksi, ja olihan se hienoa olla näitä ikääntyvän seurakunnan nuoria toivoja, jotka rohkeasti ottivat askeleen Jehovan puolelle. Olkoonkin että en edes ymmärtänyt henkilökohtaisen vihkiytymisen relevanssia koko projektissa. Tarkemmin ajateltuna en muuten koskaan ole vihkiytynyt Jehovalle, sillä eipä sitä kukaan nimenomaisesti käskenyt tekemään. Ihmetyttää, miten voi liput liehuen läpäistä kastekysymykset, ilman että kukaan vanhimmista vaivautuu kysymään henkilökohtaisesta vihkiytymisestä mitään?

Kasteen jälkeen kasvoin vähän aikuisemmaksi, opiskelin, ja opiskelin sitten vähän lisää. Koulutuskysymyksessä JT-vanhempani oli onneksi hieman "perusmeikäläistä" valveutuneempi, tai kysymys voi toki olla puhtaasta sattumastakin. Joka tapauksessa onnekseni en päätynyt peruskoulun jälkeen jakamaan lehteä tai siivoamaan rappukäytäviä. Kokoajanpalvelukseen toki kannustettiin seurakunnan ja järjestön taholta voimakkaasti, mutta en edes silloin nähnyt minkäänlaista mahdollisuutta sille, että kenttäilystä (ovelta ovelle -saarnaamisesta) tulisi kokopäivätyöni. Ajatuskin oli kertakaikkisen vieras, halusin jotain enemmän. Ennemminkin kentälläkäynti oli se välttämätön paha, jonka parissa kuitenkin tein velvollisuuteni kiltisti joka kuukausi.

Muutin synnyinpaikkakunlta vähän enemmän ihmisten ilmoille, näennäisesti opiskelupaikan takia, mutta olisin lähtenyt joka tapauksessa. Ihmisten (ja nimenomaan seurakuntalaisten) järjenköyhyys, mielikuvituksettomuus, tiukkapipoisuus, teennäisyys, ahdasmielisyys, tekopyhyys, ja kaikenlaisen logiikan ja realismin puute sai minut melkeinpä voimaan pahoin. En kuulunut joukkoon, enkä halunnut jäädä odottelemaan millaiseksi loppuelämäni noissa ympyröissä olisi mahdollisesti muodostunut.

En kuitenkaan vielä tajunnut tuon henkisen kuvotuksen ja todistajuuden välistä yhteyttä.

Uudella paikkakunnalla sain nopeasti ystäviä seurakunnasta, joka ei (silloin suureksi helpotuksekseni) ollut läheskään yhtä ahdistava ilmapiiriltään kuin aiempi seurakunta johon olin kuulunut. Elämä tuntui melkein jopa normaalilta, ja muistelen noita vuosia edelleen jonkinlaisella lämmöllä.

Valmistuttuani tuli taas eteen paikkakunnan vaihto, tällä kertaa töiden takia. Päinvastoin kuin viimeksi, ei uusi seurakunta ollut ollenkaan lämmin saati vastaanottavainen. Ihmiset pitäytyivät omissa porukoissaan, omien ystäviensä ja sukulaistensa parissa, tai eivät vaan muutoin olleet kovin ystävällisiä. Arvaahan sen, etten kovin kauaa jaksanut kokouksissa käydä, sitä omaa palavaa halua totuuden ja seurakunnan pariin kun ei kaiketi koskaan ollutkaan. Kokouskäynnit ja kenttäpalvelus alkoivat ensin vähetä ja harveta, loppuakseen sitten kokonaan. Raportoin kuitenkin vielä vuoden-pari tämän jälkeen, koska jotenkin tuntui että sillä tavoin olin vielä edes nimellisesti "hyvien ihmisten" kirjoissa.

Tuo olosuhteiden pakosta seurannut etäisyyteni seurakuntaan ja järjestöön tuntui aluksi hieman levottomuutta herättävältä, ainakin jos sitä pysähtyi ajattelemaan. Kunnon kristitty ei jättäisi yhtään kokousta väliin, kunnon kristitty kävisi kentällä oikeasti eikä vaan paperilla, kunnon kristitty rakastaa Jehovaa ja veljesseuraa, ja Jehova tottakai häntä. Nämä omantunnon hienoiset pistelyt ajoittuivat lähinnä kuukauden vaihtumiseen, kun piti ilmoittaa veli vanhimmalle Herran työhön käytetty aktiivisuus. Tiesin, ettei näin voi iäisyyksiin asti jatkua.

Näin jälkeenpäin en oikeastaan edes osaa sanoa, mistä ajatus järjestön jättämisestä alunperin lähti. Aluksi se tuntui jopa oikeasti pelottavalta; vähän sama kuin jos paljastuisi että maailma on sittenkin pannukakku. Olinhan kyseenalaistanut koko siihenastisen maailmankuvani. Vaikka huomaan nyt jälkikäteen, ettei minulla koskaan ole ollut "uskoa", olin silti melkolailla huomaamatta kasvanut sisälle järjestön oppeihin ja sääntöihin. Tietyllä tapaa eroa voisikin nimittää kulttuurishokiksi.

Uteliaisuus ja tietty omien (uusien) ajatusten validointi sai minut löytämään itseni täältä Veljesseurasta (Internetin JT-keskustelupalsta). Alkuun ehkä hieman huonolla omallatunnolla, mutta aika nopeasti huomasin, ettei tämä olekaan mikään katkerien ja kaunaisten luopioiden rälläysmesta ja saatanallinen keino saada oikeauskoisia hairahtumaan vanhurskauden poluilta. 

Päinvastoin, tunsin jopa helpotusta etten ollutkaan ajatusteni kanssa yksin. JT-vanhempani, sisarukseni ja useat tuttavat ovat yhä edelleen kirkasotsaisesti (no joo, sisarukseni ei ehkä ihan niin kirkasotsaisesti) mukana järjestössä, joten avoin keskustelu näistä asioista heidän kanssaan tietäisi todennäköisesti kirjastokeikkaa (oikeuskomitean kuultavaksi), tai vähintäänkin suuria tunteenpurkauksia. Tiedän, että JT-vanhemmalleni tärkeintä on nähdä (tai olettaa) lastensa vaeltavan totuudessa, joten kovin helpolla en tuota idylliä halua häneltä viedä.

Tajuan kuitenkin nyt entistä selvemmin, että jehovantodistajuus on aina ollut vain JT-vanhempani "juttu", ei koskaan minun omani. Ellen tietäisi millaista on elää seurakunnan ja järjestön haluamassa aivot narikkaan - moodissa, saattaisi järjestön kelkassa hukkaamani aika jopa hävettää. En kuitenkaan uskoakseni ole katkera, ainakaan toistaiseksi. Ehkä sen aika tulee vielä, kuka tietää.

Tällä hetkellä olen siis ns. toimeton julistaja. Alkuun vanhin kyseli tekstiviestitse raportin perään, mutta täytyy myöntää että tuon viimeisimmänkin teennäisyyden piirteen (=raportointi) hylkääminen on tuntunut vain ja ainoastaan hyvältä. Nautin tästä vastalöytämästäni vapauden tunteesta, ja sen tietämisestä että olen nyt itse oman elämäni toimitusjohtaja, enkä enää järjestön kaleeriorja.



Kertonut: Mag Mell. Julkaistu aiemmin Veljesseuran sivuilla. Julkaistu uudelleen Mag Mellin luvalla. Kirjoitusta hieman lyhennetty ja editoitu.


Takaisin lasten ja nuorten kokemussivun alkuun

Takaisin johanneksenpoika.fi etusivulle
 
 



Kotisivuohjelma: KompoZer / Linux Ubuntu  *  Kuvankäsittely: GIMP / Linux Ubuntu  *  Äänenkäsittely: Audacity / Linux Ubuntu