Johanneksen pojan  kotisivut
Tietoa Vartiotorniseurasta ja Jehovan todistajista
Takaisin johanneksenpoika.fi etusivulle * Hakusivulle * Uutissivuille * Uutisarkistoon


JT-lapset ja -nuoret





Tutustu myös näihin sivuihin:

Johanneksen pojan kotisivut

* Etusivu
* Hakusivu
* Oppikysymykset
* Uutiset
* Uutisarkisto



Oikeuskomiteat

Karttaminen

Henkilötietolaki

Miten Vartiotorniseura kerää rahaa?

1975, ennustelu

Verikysymys



Jehovan todistaja -perheiden lapsia pelotellaan demoneilla

JT-perheiden lapset altistuvat pelottaville asioille, joista voi seurata painajaisia

Jehovan todistajien lastenkin odotetaan kieltäytyvän verensiirroista

Hallintoelin painostaa lapsia jo pieninä saarnaamaan ja käymään kasteella

Vartiotorniseura julkaisi videon lasten "kenttäpalveluksesta"

Vartiotorniseura käyttää lapsityövoimaa saarnaamistyössä




Jehovan todistaja -perheissä kasvaneiden lasten ja nuorten kokemuksia

Rippeli kertoo tarinansa

Synnyin tavalliseen luterilaiseen perheeseen. Vanhempani olivat muuttaneet töiden perässä Lapista etelään, pieneen maalaiskuntaan, Paimioon. Ollessani puolivuotias, isäni kuoli työmaaonnettomuudessa. Äitini oli jo jonkin aikaa ollut kiinnostunut jehovantodistajista. Tajutessaan miehensä kuolleen, hän tarrasi kiinni toivoon paratiisista, jossa saisi nähdä miehensä uudestaan.

Jossain vaiheessa äitini löysi kuitenkin uuden miehen, joka myös oli kiinnostunut jehovantodistajista. Ollessani 2v, sain isäpuolen, kun äitini meni naimisiin päästäkseen kasteelle jehovantodistajaksi.

Varhaislapsuuteni oli onnellista aikaa, koska asuimme maalla ja minulla oli sisaruksia, joiden kanssa leikkiä. Keräsimme nokkosperhosen toukkia ja lennätimme leijaa, laskimme mäkeä jne.

Lapsena olin ylpeä siitä, että olin jehovantodistaja. Kuitenkin päästessäni peruskouluun, aloin hieman epäillä vakaumustani. Minua hävetti kertoa olevani jehovantodistaja. Nolotti, kun muut lapset toivat syntymäpäivänään karkkia kouluun, enkä itse olisi voinut tehdä niin. Kaikki koulun juhlat piti jättää väliin, koska ne olivat epäraamatullisia.

Inhosin kokouksia, joita siihen aikaan oli kolme kertaa viikossa. Itkun kanssa piti lähteä, vaikka tiesinkin, että siellä oli samanikäisiä lapsia, joitten kanssa ehdimme leikkiä 15 min väliajan aikana. Kokousten puheet menivät yli hilseen, joten yleensä yritin nukkua ohjelmien aikana. Tarpeeksi nuorena lapsena se onnistuikin, mutta vähän vanhempana äiti alkoi ”herätellä” hiuksista nostamalla.

80-luvulla JT-lahkossa oli muotia vastustaa maallista lakia, joten kun fyysisestä kurittamisesta tehtiin rikos, niin  jt-seurakunnassa se koettiin suorastaan velvollisuudeksi. Muistan kuinka äitini vei minut ”takahuoneeseen saamaan risua”. Risu ei ollut tosin ihan tavallinen risu, vaan muoviruusu, joka aseteltiin takaisin maljakkoon kurituksen jälkeen. Joskus pääsin istumaan jonkun muun seurakunnan sisaren viereen, joka sitten vuorostaan raahasi minut hiuksista saamaan ”ruusua”, koska en osannut istua paikallani tuntia. Parkuvat ja huutavat lapset olivat normaaleja juttuja kokousten aikana. Ovi  ”takahuoneeseen oli kiinni, mutta äänet kuuluivat.

Kotona ehdoton auktoriteetti oli isäpuoli. Turpiin tuli niin, että nenä roiskui ja piti koulussa selittää terveydenhoitajalle, miksi naamassa on mustelmia. Opin juoksemaan karkuun ja piileskelemään metsässä, kunnes pahin raivo oli laantunut. Silti kannoin aina huonoa omaatuntoa siitä, että olin pahoittanut vanhempieni mielen. En ollut mielestäni tarpeeksi alamainen vanhemmilleni, niin kuin Raamatussa vaaditaan.

Lähdin joskus veli vanhimman kanssa kentälle (saarnaamaan ovelta ovelle). Olin tosi tyytyväinen, että joku aikuinen halusi olla kanssani. Emme menneet kuitenkaan yhdellekään ovelle, vaan veli vanhin halusi pitää minulle puhuttelun:  Minun olisi pitänyt olla kiitollisempi siitä, että isäpuoleni suostui huolehtimaan minusta. Hän suostui asumaan kanssamme ja viemään meitä kokouksiin jne...

Minusta asetelma oli epäreilu. En ollut koskaan pyytänyt elämääni yhtäkään väkivaltaista miestä. Nyt sitten uskonnon varjolla isäpuoli sai piestä minua mielin määrin ja minun olisi pitänyt olla kiitollinen! Silti otin opetuksen vastaan ja päätin yrittää olla vähemmän ärsyttävä lapsi.

Nyt kun mietin aikuisena asiaa, itsekin lastensuojelualalla työskentelevänä, olen sitä mieltä, että meidät kaikki kolme vanhinta sisarusta olisi pitänyt ottaa huostaan. Uskonnon siunaaman nyrkin alla kasvavat lapset eivät voi mitenkään selvitä terveinä aikuisiksi.

Toivon todella, että nykyään on jo hieman maltillisemmat tavat kasvattaa lapsia JT:ksi, kuin 80-90-luvulla. Tosin tiedän, ettei ole, koska olen nähnyt kuinka omaa poikaani tukistetaan vieraitten ihmisten toimesta, koska hän ei osannut olla kolmevuotiaana kokouksessa hiljaa, taikka suostunut syömään toista perunaa ruokapöydässä.



Kertonut: Nimimerkki "Rippeli". Kirjoitusta on hieman editoitu.


Takaisin lasten ja nuorten kokemussivun alkuun

Takaisin johanneksenpoika.fi etusivulle
 
 



Kotisivuohjelma: KompoZer / Linux Ubuntu  *  Kuvankäsittely: GIMP / Linux Ubuntu  *  Äänenkäsittely: Audacity / Linux Ubuntu