Johanneksen pojan  kotisivut
Tietoa Vartiotorniseurasta ja Jehovan todistajista
Takaisin johanneksenpoika.fi etusivulle * Hakusivulle * Uutissivuille * Uutisarkistoon


JT-lapset ja -nuoret





Tutustu myös näihin sivuihin:

Johanneksen pojan kotisivut

* Etusivu
* Hakusivu
* Oppikysymykset
* Uutiset
* Uutisarkisto



Oikeuskomiteat

Karttaminen

Henkilötietolaki

Miten Vartiotorniseura kerää rahaa?

1975, ennustelu

Verikysymys



Jehovan todistaja -perheiden lapsia pelotellaan demoneilla

JT-perheiden lapset altistuvat pelottaville asioille, joista voi seurata painajaisia

Jehovan todistajien lastenkin odotetaan kieltäytyvän verensiirroista

Hallintoelin painostaa lapsia jo pieninä saarnaamaan ja käymään kasteella

Vartiotorniseura julkaisi videon lasten "kenttäpalveluksesta"

Vartiotorniseura käyttää lapsityövoimaa saarnaamistyössä




Jehovan todistaja -perheissä kasvaneiden lasten ja nuorten kokemuksia

Nimimerkki "Tuuliam" kertoo tarinansa

Mitäpä mä kertoisin lapsuudestani. Alle 10 vuotiaana olin muistaakseni ujo, kiltti, pimeää ja miehiä pelkäävä tyttö. Muistikuvat siitä ajasta on sen verta hataria, että on vaikeeta kertoa miltä esim. tuntui käydä kokouksissa. Suurin osa muistoista painottuukin kotiin.

Se kuinka pelkäsin öisin että joku tulee mun huoneeseen. Nukuin peittoon kääriytyneenä huoneen perimmäisessä nurkassa selkä seinää vasten jotta varmasti näkisin jos joku tulisi. Peiton olin kietonut ympärilleni niin ettei yksikään kulma tai reunan pätkä ollut irrallaan vaan tiukasti mun alle laitettuna niin että musta näkyi vain silmät.

Joskus yöllä pelotti niin etten halunnut olla yksin, silloin hiivin olohuoneeseen ja saatoinpa nukahtaa sohvan taakse kun kuulin vanhempieni katsovan tv:tä.

Kerran kun hiivin olohuoneeseen, huomasin olevani yksin kotona. Veljeni välistä kiusasivat mua, välistä toimivat tukena ja turvana. Mutta tosiaan, muistikuvia ei noista ajoista paljoa ole. Me käytiin aina säännöllisesti kokouksissa ja käsittääkseni meidän perhe oli suhteellisen malliperhe.

Pakka meni minulla kaiken suhteen sekaisin, kun huomasin leikkiessäni pihapiirin muiden lapsien kanssa tahtovani leikkiä "tohtori" leikkejä tyttöjen kanssa. Ja tämä tunne sitten vain ajan kanssa voimistui.

Pyrin usein kieltämään tunteeni tai ajattelemaan että se on ohi menevää. Olin 10 vuotias kun me muutettiin toiselle paikkakunnalle ja tutustuin mun ensi ihastukseen. Silloin vasta tajusin kunnolla. Luulin aluksi olevani lespo. Kunnes sitten murrosiän tullessa aloin kiinnostumaan myös pojista.

Tuon ohimenevän ajan ajattelin olevani todella syntinen. Todella sisintäni myöden paha. Sisältä mätä.

Kun sitten pojat astuivat kuvioon, uskottelin itselleni, että voin sulkea tämän toisen osan itsestäni kokonaan pois. Ei se kyllä ihan mennyt niin.

16 vuotiaana, ensimmäisiä kertoja poikien ja tyttöjen kanssa seksiä harrastaneena, sain sitten mutkien kautta aikaiseksi kertoa vanhemmilleni millaista elämää olin siihen mennessä elänyt ja etten aio enää heidän elämäntapaan heidän haluamalla tavallaan osallistua.

Lopetin kokouksissa käynnin, hiljalleen menetin kaikki kaverini, kaikki lakkasi puhumasta ja tervehtimästä ja vanhemmat kielsivät kutsumasta heitä äidiksi ja isäksi.

17 vuotiaana muutin yksin asumaan. Lopetin tuolloin myös työskentelyn vanhempieni firmassa. Tämän jälkeen he pitivät yhteyttä n. 2kk välein tarkistaen että pysyn hengissä. Joskus äiti itki puhelimeen, joskus haukkui, joskus vain sulki puhelimen sanomatta mitään. Isä ei ikinä soittanut.

Tuosta ajasta tähän päivään on yli 10 vuotta, ja nyt voin sanoa olevani jotakuinkin toipunut. Mitä nyt edelleen hylätyksi tulemisen pelko pääsee joskus puremaan persiistä niin että kirpasee.



Kertonut: Nimimerkki "Tuuliam". Kirjoitusta on hieman editoitu.


Takaisin lasten ja nuorten kokemussivun alkuun

Takaisin johanneksenpoika.fi etusivulle
 
 



Kotisivuohjelma: KompoZer / Linux Ubuntu  *  Kuvankäsittely: GIMP / Linux Ubuntu  *  Äänenkäsittely: Audacity / Linux Ubuntu