Johanneksen pojan  kotisivut
Tietoa Vartiotorniseurasta ja Jehovan todistajista
Takaisin johanneksenpoika.fi etusivulle * Hakusivulle * Uutissivuille * Uutisarkistoon


JT-lapset ja -nuoret





Tutustu myös näihin sivuihin:

Johanneksen pojan kotisivut

* Etusivu
* Hakusivu
* Oppikysymykset
* Uutiset
* Uutisarkisto



Oikeuskomiteat

Karttaminen

Henkilötietolaki

Miten Vartiotorniseura kerää rahaa?

1975, ennustelu

Verikysymys



Jehovan todistaja -perheiden lapsia pelotellaan demoneilla

JT-perheiden lapset altistuvat pelottaville asioille, joista voi seurata painajaisia

Jehovan todistajien lastenkin odotetaan kieltäytyvän verensiirroista

Hallintoelin painostaa lapsia jo pieninä saarnaamaan ja käymään kasteella

Vartiotorniseura julkaisi videon lasten "kenttäpalveluksesta"

Vartiotorniseura käyttää lapsityövoimaa saarnaamistyössä




Jehovan todistaja -perheissä kasvaneiden lasten ja nuorten kokemuksia

Nimimerkki "Uskoin murruin elin" kertoo tarinansa

Kirjoittelen tähän pikkuhiljaa tarinaani. Prosessoin asioita, hyväksyn uusia ominaisuuksia itsessäni. Opettelen elämään nykyhetkessä ja nitistämään pelon tulevaisuudesta.

Ihmisiä joista löytyy joku, joka ymmärtää sydämeni sopukoissa lymyillevän katkuisen solmuille kiertyneen mustan usvan, joka hiljakseen käpertyy itseensä ja katoaa lopulta toivon mukaan pois iäksi. Välillä tämä usva levittää katkunsa koko kehoon ja saa voimaan pahoin minut joka solullani. Se kiertää lonkerot kaulaani, niskaani puristaa ja tukahduttaa sykkien päähäni yön pimeydessä sanoja, entä jos?

Joskus sumu laajene suureksi peittäen minut syliinsä ja houkuttelee ottamaan askelta toiseen, totuuden suuntaa. Kieltäytyessä se lyö, raiskaa ja huutaa kähisten: olet loppuelämäsi yksin ja kuolet tekojesi seuraksena jumalan kostosta. Lapsesi tulee myös kuolemaan ja mädäntymään!

Aamuisin kaikki on hyvin. Tieto päivän tekemisistä, ihmisistä ympärilläni unohduttaa illan painajaiset.

Rakennan puutarhaa takapihalleni. Rakastan kukkia ja niiden kauneutta. Niiden seassa unohtuu menneisyyteni ja se muuttuu yhä kiihtyvämmin aivan kuin joskus kuulemani aaltojen pauhunnaksi joka alkaakin miellyttää korviani ja voin hyväksyä sen osana itseäni. Näitä hetkiä on aina enemmän ja enemmän.

Milloin epäilin ensimmäistä kertaa uskoa? Kun kuulin sen olevan ihmisen tekemä. Kuulin lapsena, että joku perusti minun "tosi uskontoni" ja alkoi koota uskottuja ihmisiä ryhmäksi. Lapsena olin hädissäni uskon epäilyksestäni. 9 vuotiaan kasvoni katsoivat minua peilistä syyttävästi.

- Hei hei paratiisi. Hei hei ikuinen olo äidin ja isän kanssa. Itkin epälystäni mutta se jätti lommon uskooni. Ihmisen tekemää uskoa. Kyselin, miksi jonkun täytyi koota ja perustaa jehovantodistajat jos se on oikeasti tosi uskonto? Eikö tosi uskonto ole ollut aina meidän sisällämme? Eikö se ollut koodattu sydämiimme?

Olen elänyt nelinkertaisesti tuohon ikään nähden eteen päin elämässäni. Ja taas katson peiliin ja kysyn miksi? Mistä ihmeestä päästin sisääni tuon vasaran joka murskasi kaiken mikä piti uskoani yllä Jehovaan ja järjestöön. Missä oli heikko kohta jota en tukenut ja tiivistänyt?

Se olin minä ihan itse. Myönnän sen. Ihan minä itse etsin tietoa raamatusta ja sen tarinasta ihmiskunnan historiassa. Minä itse en hvyäksynyt oppimuutosta, joka herätti tajunnassani lauseen: ei tämä näin voi mennä. Minä kylvin joka ilta siemeniä jotka alkoivat itää ravitsemillani tiedoilla nostaen minut lopulta irti uskontoni peruskalliosta, riepotellen minua versojensa keskellä näyttäen uskontoani minulle korkeuksista. Mikään ei jäänyt piiloon versoilta. Ne kääntelivät minua pitkin tiedon kantta, pysähtyivät , ravistivat ja veivät ylemmäs kun annoin ajatuksen itselleni ja halun palaamiseen alas kalliolle joka oli muuttunut kiveksi monien muiden uskonnon kivien joukkoon. Surin ja katsoin kiveä, samanlainen kuin muut. Kovaa, harmaata, joissakin oli raitoja, pilkkuja, sävyeroja. Mutta ne olivat kaikki kiviä, ja toiset murenivat pienimmiksi, mutta olivat lähtöisin silti samasta ajatuksesta. Kalliosta.

Nämä hetket, kun tunnet olevasi yksin, hyljättynä, raastaa pala palalta sisältäsi sinua itseäsi. On ollut rankka viikko ystävien suhteen. Kukaan ei ole soittanut ja kukaan ei ole käynyt. Vastaamiset ovat unohtuneet monelta.

Halusin olla täydellinen Todistaja. En hankkinut "maailmallista" seuraa lapsenakaan ja tämä onnistui hyvin, sillä päälleni laskettiin koulukiusatun viitta, jota kannoin koko peruskoulun.

Syrjittynä olin seurakunnassakin. Olin perheestäni ainut jäsen, joka pakotettiin kokouksiin äidin omantunnon puhtaana pitämiseksi. Äitini ja isäni eivät jaksaneet kantaa todistajan taakkaa, mutta minut piti pelastaa. Pelastaa tuholta.

En kuulunut eliittiin. Istuin aina takana tätien ja setien kanssa. Ikäiseni istuivat ryhmässä edessä ja näyttivät esimerkillään miten tulisi toimia. Minä en vain mahtunut mukaan, koskaan.

En muista yhtäkään kertaa, että joku seurakuntani jäsen, joka oli ikäiseni olisi halunnut vapaaehtoisesti kaveraata kanssani. Ei edes silloin, kun näkivät minut koulumme pihalla yksin potkimassa kiviä. Edes silloin ei tullut kukaan seurakunnan lapsi leikkimään kanssani ja juttelemaan. Samaa koulua kävimme kuusi vuotta. Kuusi pitkää vuotta, jolloin tiedostin olevani outo, inhottava ja puheelle arvoton olio.

Ulvon sisällä lapsuuteni muistoja jotka saavat näissä kohdin ympärilleen mustat raamit.

Missään ei näkynyt rakastavaa Jeesusta. Missään ei näkynyt anteeksiantoa. Olin toimeton, tyhjiö, saamaton.

Itkin iltaisin ja rukoilin, että äitini tulisi kokouksiin, jotta en olisi paratiisissa yksin seurakuntalaisteni kanssa. Rakastin äitiäni ja tieto, ettei minun uskoni häntä pelasta, lamaannutti minut täysin.

Näin aikuisena mietin, miten joku voi ottaa alakoululaisen ja jopa esikoululaisen tuonne, kokoukseen, antaa hänen kuulla puheet ja jättää selitystä vaille? Antaa pienen lapsen kerätä kuulemastaan pelot, kammottavat tapahtumat ja olettaa lapsen saavan kotona selityksen?

Minä todella kuuntelin lapsena. Minä kirjasin kaikki raamatunpaikat jo alakoulussa. Tein tarkkoja muistiinpanoja. Rukoilin vanhemmille uskoa. Pelkäsin Saatanan tulevan peilistä, sillä seurakunnassa puhuttiin tuolloin paljon kokemuksista pahojen henkien kanssa. Pelkäsin jumalan kostavan minulle kun en ymmärtänyt "totuutta".

Lapsena odotin Harmagedonia. Odotin sen tapahtuvan ennen kuin tämä sukupolvi katoaa.... Lapsuudessa pelkäsin maanantaisten sireenien ulvontaa vaikka tiesin, että niitä testattiin joka viikko samaan aikaan. Sain paniikkikohtauksia yksin ja etsin vanhempiani paniikissa sukulaisten luota ja kaupoista. Sydän tykytti, kun juoksin lumisohjossa sireenin ulvoessa katuja pitkin. Rukoilin ja rukoilin! Pyysin Jeesusta ja Jumalaa auttamaan minua.
Olin aina varma kuolemasta. Kuoleman lopullisuudesta. Mitään toivoa ei koskaan ollut koska en tehnyt parastani.

Löysin vanhemmat usein jostain, ja sain torut pelostani... jonka uskonto loi sisääni jota ei kukaan ymmärtänyt.

Lapsena rakastin hevosia. Kävin talleilla hoitamassa poneja. Purin yksinäisyyttäni kuiskaamalla ponille metsässä mitä ajattelin ja miltä minusta tuntui. Kerroin sille haaveeni.

Seurakunta sai tietää harrastuksestani. Sain jopa seurakunnasta sinne kavereita! Olin niin ylpeä, sillä kun menin tallille, minulla oli YSTÄVIÄ mukana! Pystyin näyttämään tallitytöille etten ole niin outo kuin oletetaan.

Kerroin kaikkea kivaa uusille ystäville, näytin tallia ja ratsastimme. Innosta puhkuen menin kertomaan vanhemmilleni, ja hekin olivat aidosti iloisia. Josko kaikki kääntyisi kohdallani hyvin. Tätä vanhempani toki toivoivat minulle sillä he rakastivat minua kovasti.

Seuraava kokous tuli, menin uusien ystävieni luokse. Tervehdin ja vastaus oli kylmä... seuraani välteltiin.

Olin ihmeissäni, 12 vuotias mieleni oli hämillään.

Kotona minua odotti äitini. Hän kyseli tallista ja siellä olevista nuorista. Tupakoivatko he? Millaista kieltä he käyttävät? Tekevätkö ne poikien kanssa jotain? Kunnioittaako vanhempia? Miten tallilla käynti edistää uskoani? Viekö se liikaa aikaani, jos alan notkun aina siellä?

Tähän saakka olin saanut käydä harrastamassa. Nyt se haluttiin evätä minulta. Ystäväni olivat selventäneet minun, syrjityn lapsen harrastuksia seurakuntaan. Niitä paheksuttiin. Tallilla oli joku aikuinen polttanut tai saattoi olla alaikäinen, mutta kypsä sellainen. Tytöt olivat kiroilleet ja puhuneet pojista. Moraalitonta ja loukkaavaa käytöstä oli tulvahtanut koko talli täyteen, kun uudet ystäväni olivat sinne tulleet katsomaan toimitaani. Saatana yritti selvästi minua ohjailla muuhun kuin jumalan palveluun... näin kerrottiin.

Tämä oli toinen naula uskon arkkuuni, ja tähän päättyi kokouksissa käyntini. Olin hyväksynyt pakosta edellä kertomani tapauksen, ymmärtämisen, että ihminen oli koonnut tämänkin uskonnon kasaan eri suunnilta.

Todistajat kävivät luonani ja vanhempieni luona. Yrittivät tutkia ja kehoittivat palaamaan seurakuntaan ja tekemään jumalan tahdon. Minä en voinut kuin vihata heitä. Omaa seurakuntaani. Peruin kasteeni jonne olisin mennyt kesällä. Katosin vain heidän keskuudestaan.

Vanhempani jättivät minut rauhaan uskonnosta pitkällisen keskustelun jälkeen. Olin oppinut lyömään sanoilla ja olinkin etevä. Katosin talleille, ja eläimet olivat parasta ympärilläni. En vain osannut solmia ystävä suhteita ikäisiini. Kaikilla oli jo se "bestis", mutta minä olin kolmaspyörä.

Elämä alkoi soljua oma rataansa. Vai alkoiko?

Ei, nyt saavuttaessani 40:ää ikävuotta tajuan, mitä jehovantodistajuus ja lapsuuteni on jättänyt minuun jälkeensä. Tarvitsin uudelleen hurmaantumisen uskoon, jotta irrottauduin siitä jälleen, tietoisesti. Prosessoin edelleen päätökseni lopullisuutta.

Haluan saada ehdotonta ystävyyttä osakseni ja antaa ehdotonta ystävyyttä toiselle vielä joku kaunis päivä.



Kertonut: Nimimerkki "Uskoin murruin elin". Julkaistu aiemmin Veljesseuran sivuilla. Julkaistu uudelleen nimimerkin "Uskoin murruin elin" luvalla. Kirjoitusta hieman lyhennetty ja editoitu.


Takaisin lasten ja nuorten kokemussivun alkuun

Takaisin johanneksenpoika.fi etusivulle
 
 



Kotisivuohjelma: KompoZer / Linux Ubuntu  *  Kuvankäsittely: GIMP / Linux Ubuntu  *  Äänenkäsittely: Audacity / Linux Ubuntu