|
||||||||||
Raymond Franz Raymond Franz (8. toukokuuta 1922 - 2. kesäkuuta 2010) oli eräs tunnetuimmista entisistä Jehovan todistajista. Hän oli osa Jehovan todistajien korkeinta päättävää elintä, hallintoelintä, yhdeksän vuotta vuosina 1971-1980. Franz työskenteli Jehovan todistajien päätoimistossa Brooklynissä vuosina 1965-1980. Raymond Franz erotettiin Jehovan todistajista vuonna 1981 ja on eronsa jälkeen kirjoittanut kaksi yksityiskohtaista kriittissävytteistä kirjaa Jehovan todistajista, heidän opeistaan ja Jehovan todistajien hallintoelimestä. Hänen kirjansa Crisis of Conscience ja In Search of Christian Freedom ovat olleet erittäin suosittuja ja niitä on käännetty useille kielille. Hänen hyvin dokumentoidut kirjansa ovat herättäneet huomiota liikkeestä kiinnostuneiden keskuudessa ympäri maailman. Raymond Franz syntyi ja kasvatettiin Jehovan todistaja -perheessä. Hän oli sukunsa kolmannen polven Jehovan todistaja. Hänen isänsä kastettiin vuonna 1913. Tuohon aikaan Jehovan todistajia kutsuttiin vielä "Raamatun tutkijoiksi". Raymondista tuli aktiivinen jäsen vuonna 1938 hänen ollessaan 16-vuotias. Hänet kastettiin vuonna 1939. Raymondin sedällä, Frederick William Franzilla, oli voimakas vaikutus Jehovan todistajien opetuksiin, kehitykseen, palvontaan sekä oppikysymyksiin. Hänestä tuli Vartiotorniseuran varapresidentti vuonna 1945 ja tämän jälkeen seuran presidentti vuonna 1977. Raymond Franz pääsi Vartiotorni-seuran Gilead-kouluun (lähetystyöntekijöiden kouluun) vuonna 1944 ja vuonna 1946 hänestä tuli matkustava lähetystyöntekijä Puerto Ricossa, Neitsytsaarilla sekä Dominikaanisessa tasavallassa. Vuonna 1957 diktaattori Rafael Trujillon kielsi Jehovan todistajien työn Dominikaanisessa tasavallassa ja karkotti ulkomaalaiset lähetystyöntekijät. Kun Raymond Franz täytti 37 vuotta, hän löysi vaimonsa Cynthian. He menivät naimisiin ja Cynthia liittyi Franzin seuraan lähetystyömatkoille Neitsytsaarille. Myöhemmin vuonna 1961, he palasivat Dominikaaniseen tasavaltaan ja toimivat siellä Jehovan todistajien lähetystyöntekijöinä viisi vuotta. He kohtasivat paljon ongelmia, koetuksia ja todellisia vaaroja saarnatessaan ja asuessaan sodan repimässä maassa. Vuonna 1965 Vartiotorniseuran tuolloinen presidentti Nathan Homer Knorr pyysi Raymond Franzia lopettamaan lähetystyön ja pyysi häntä työskentelemään ja asumaan Jehovan todistajien päätoimistossa (jota kutsutaan nimellä "Beetel") Brooklynissa, New Yorkissa. Raymond mainitsee ensimmäisessä kirjassaan että hän piti lähetystyöstä enemmän, mutta hyväksyi silti tarjouksen. Yksi hänen ensimmäisistä tehtävistään oli työskennellä muiden kanssa suuressa kirjaprojektissa, jonka nimi oli "Raamatun ymmärtämisen opas" (Aid to Bible Understanding). Raamatun ymmärtämisen opas oli tietosanakirjamainen teos, jossa käsiteltiin aihe aiheelta aakkosjärjestyksessä Jehovan todistajien opetuksia ja uskomuksia. Hän kertoo kokemuksistaan päätoimistossa ensimmäisessä kirjassaan Crisis of Conscience. Vuonna 1971 Raymond Franz kutsuttiin Jehovan todistajien hallintoelimen jäseneksi. Hallintoelin vastasi tuolloin sekä Jehovan todistajien hengellisestä johdosta että Vartiotorniseuran hallinnosta ja taloudesta. Hallintoelimen jäsenet ovat hyvin samantyyppisessä asemassa kuin kardinaalit katolisessa kirkossa. Franz hyväksyi aseman ja vietti useita vuosia matkustaen ympäri maailmaa sekä seuraten järjestön rakennetta, työskentelyä ja palvontaa kaikilla tasoilla ja useissa maissa. Hän kertoo kirjassaan ristiriidoista, joita hänen elämässään oli ilmennyt viimeisten 15 vuoden aikana, jotka hän vietti päätoimistossa. Varsinkin viimeiset yhdeksän vuotta, jotka hän vietti hallintoelimen jäsenenä olivat erittäin tärkeitä. Noina yhdeksänä vuotena mielikuvat kohtasivat todellisuuden. Hän sanoo huomanneensa eläneensä koko elämänsä isossa myytissä, joka ei vastannut todellisuutta. Tämä ei vaikuttanut hänen uskoonsa Raamattuun, mutta se muutti hänen käsitystään Jehovan todistajien järjestöstä. Hän huomasi, että hallintoelin ei perustellut opetuksiaan Raamatulla, vaan toimi samoin kuten arvostelemansa valtakirkot, perinteidensä mukaan.  Kirjassaan Crisis of Conscience Franz kirjoittaa elokuun 1979 tapahtumista. Vuoteen 1975 kohdistuneitten odotusten - Jehovan todistajat odottivat tuolloin Harmageddonia - rauettua tyhjiin osa Brooklynin Beetelin henkilökunnasta alkoi tutkia kriittisesti Vartiotorniseuran opetuksia. Joillakin Beetelin vanhempia jäseniä oli "eriäviä mielipiteitä" opetuksista, jotka liittyivät vuoteen 1914 ja 33 jaa., sekä siitä, milloin viimeiset päivät alkoivat. Erimielisyyksiä aiheutti myös taivaspaikkojen määrä (Jehovan todistajat uskovat että taivaaseen pääsee vain 144 000) sekä tulkinta siitä, että kristityt jaettaisiin kahteen eri luokkaan. Osa kristityistä saisi taivaallisen ylösnousemuksen ja osa taas nousisi ruumiillisesti paratiisimaahan. Franz kuvailee, miten päätoimistossa alkoi kuohua ja hallintoelin epäili lähes kaikkia salaliitosta. Hänen mukaansa sen sijaan, että olisi tutkinut kriittisesti edellä mainittuja opinkohtia ja aloittanut keskustelut "toisinajattelijoiden" kanssa, hallintoelin aloitti noitavainoja muistuttavan toiminnan. Se ei hänen mielestään sallinut asiallisia kysymyksiä oppeja kohtaan, epäilijöitä ei siedetty ollenkaan. Maaliskuussa 1980 Raymond Franz ja hänen vaimonsa päättivät, että heidän oli aika lähteä päätoimistossa. Heidän terveydentilansa heikentyi ja heillä oli epäilyksiä Vartiotorni-seuran toimintatapoja ja opetuksia kohtaan. 24.3-24.7.1980 he asuivat vanhan Jehovan todistaja -ystävänsä Peter Gregersonin luona. Lähdettyään Beetelistä Franz sai useita puhelinsoittoja, joissa kerrottiin, miten heidän mukaansa päätoimistossa useita jäseniä oli syytetty, kuulusteltu sekä erotettu luopioina ilman kunnollisia raamatullisia perusteita, koska he epäilivät vartiotorniseuran opetuksia vuodesta 1914, 144 000 taivaspaikasta sekä muista Jehovan todistajien pääopetuksista. 22. huhtikuuta 1980 hallintoelimen Albert Schroeder kertoi Raymond Franzille puhelimitse, että "järjestön oikeuskoneisto oli toiminnassa ja kohtaisi pikaisesti epäilevät". 25. huhtikuuta 1980 Cris Sánchez ja hänen vaimonsa Nestor Kuilan, jotka olivat kumpikin Beetelin pitkäaikaisia jäseniä, erotettiin. Samoin kävi myös René Vázquesille, joka oli toiminut useita vuosia päätoimistossa. Sekä hänet että hänen vaimonsa erotettiin luopioina. Raymond Franz kertoo kuulleensa asioista sellaisilta ihmisiltä, joille kyseiset asiat eivät edes kuuluneet, vaikka hän oli edelleenkin hallintoelimen jäsen. Hallintoelin ei vaivautunut kertomaan erottamisista Franzille, mutta se kylläkin tiedotti asiasta niille yli 5000, jotka työskentelivät päätoimistossa. 8. toukokuuta 1980 Raymond Franz palasi New Yorkin päätoimistoon ja löysi työpöydältään papereita, jotka käsittelivät Jehovan todistajien uskonkäsityksiä hyvin lainopilliseen sävyyn. 20. toukokuuta 1980 hän tapasi komitean puheenjohtajan ja hänelle soitettiin nauhalta kuubalaisen Jehovan todistajan haastattelu, jossa hän kertoi huhuja yksityisistä raamatuntutkisteluista, joissa keskusteltiin vartiotorniseuran opetuksista arvostelevaan sävyyn. Franzin mukaan koko nauha oli kaksi tuntia pitkä vuodatus, joka sisälsi johdattelevia kysymyksiä huhuista huhujen perään. 21. toukokuuta 1980 Raymond Franz kutsuttiin hallintoelimen kokoukseen, Keskustelu nauhoitettiin. Hän kuvaili, kuinka häneltä kyseltiin erilaisia kysymyksiä järjestöstä ja sen opetuksista, eikä lainkaan niistä jotka olivat erotettu ja syytetty "luopumuksesta". Franz kertoi, ettei suurin osa hallintoelimestä kommentoinut asioita millään tavalla, he vain istuivat ja kuuntelivat. Kolmen tunnin jälkeen hänelle sanottiin, että hän voisi lähteä. Seuraana aamuna häntä pyydettiin kommentoimaan nauhalle mielipiteensä toisesta nauhasta, jossa jotkut Jehovan todistajat juoruilivat toisista jäsenistä. Hän kieltäytyi kommentoimasta perusteettomia huhuja. 22. toukokuuta 1980 puheenjohtaja Albert Schroeder tuli Franzin huoneeseen, ja kertoi hänelle jonkun hallintoelimen jäsenen haluavan hänen erottamistaan Jehovan todistajista. Riittäviä todisteita häntä vastaan ei kuitenkaan ollut. Asiasta äänestettiin, mutta enemmistö oli erottamista vastaan. Franzin annettiin ymmärtää olevan parasta, jos hän itse eroaisi hallintoelimestä. Hän päättikin kirjoittaa erokirjeen. Samalla hän myös torjui erikoistienraivaajan tehtävät. Raymond ja hänen vaimonsa lähtivät päätoimistosta. Ennen lähtöään ja joitakin päiviä eroamisen jälkeen he tapasivat Ed Dunlapin, joka oli pitkäaikainen kirjoitusosaston jäsen. Myös häntä vastaan oli hyökätty samalla tavalla kuten Franzia vastaan. Muut kirjoitusosaston jäsenet ja hallintoelin aiheuttivat ongelmia, koska hän halusi ajatella eri tavalla joidenkin Raamatun kohtien tulkinnasta kuin Vartiotorniseuran kirjallisuudessa jo esitetyt raamatuntulkinnat esittävät. Hänet oli kutsuttu kuulusteluun. Pian Dunlapkin erotettiin "luopumuksen" takia. Tässä tapauksessa luopumus tarkoitti sitä, että hänen käsityksensä joidenkin Raamatun kohtien ymmärtämisestä oli tullut sovittamattoman ristiriitaisiksi Jehovan todistajien virallisen opin kanssa. Ed Dunlap oli uhrannut koko elämänsä Vartiotorni-seuran toimiin ja palvellut järjestöä uskollisesti yli 40 vuotta, hän oli erittäin kunnioitettu 69-vuotias Jehovan todistaja. Hän kuului myös "voideltujen luokkaan". Kun hänet erotettiin, hän ja hänen vaimonsa joutuivat lähtemään välittömästi päätoimistosta, ja asumaan erittäin huonoissa olosuhteissa. Jatkuu...
 Lue teksti kokonaan Wikipediasta. |
Raymond Franz: Omantunnon kriisi, 11. luku 03.03.2021 Käännöskomitea OMANTUNNON KRIISI
(CRISIS OF CONSCIENCE) Neljäs laitos RAYMOND FRANZ (1922-2010) Jehovan todistajien hallintoelimen entinen jäsen Kirjan kääntäminen ja julkaiseminen suomeksi on tehty Raymond Franzin luvalla.
Käännöskomitean jäsenet haluavat pysytellä tuntemattomina.  11. luku: Päätöksen hetki (PDF-version voi lukea täältä)
Vuoden 1979 loppuun mennessä olin saapunut omaan henkilökohtaiseen tienristeykseeni. Olin ollut kokoajanpalvelija lähes 40 vuoden ajan ja palvellut jokaisella järjestön tasolla. Olin nyt ollut kansainvälisessä päätoimistossa viisitoista vuotta, joista viimeiset yhdeksän vuotta Jehovan todistajien hallintoelimen jäsenenä. Nuo viimeiset vuodet olivat minulle se ratkaiseva ajanjakso. Silloin harhakuvat kohtasivat todellisuuden. Siitä lähtien olen arvostanut erään sittemmin kuolleen valtiomiehen lausunnon paikkansapitävyyttä: Totuuden
suuri vihollinen ei ole useinkaan valhe – tahallinen, teeskentelevä ja
epärehellinen – vaan myytti – sitkeä, vakuutteleva ja epärealistinen.
Aloin nyt tajuta, miten suuri osa siitä, johon olin koko aikuisen elämänkulkuni perustanut, oli ollut sellainen myytti – "sitkeä, vakuutteleva ja epärealistinen". Ei ollut kyse siitä, että näkemykseni Raamatusta olisi muuttunut. Ennemminkin arvostukseni sitä kohtaan oli lisääntynyt sen vuoksi, mitä olin kokenut. Se yksinään antoi selityksen ja merkityksen monille asioille: Sille, minkä näin tapahtuvan, niille asenteille, joita näin osoitettavan, niille järkeilyille, joita kuulin tuettavan, sekä sille jännitykselle ja paineelle, jota itse tunsin. Muutoksen sai aikaan sen tajuaminen, että olin lukenut Raamattua pohjimmiltaan lahkolaisen näkökulmasta; se oli ansa, jolta olin luullut olevani suojassa. Kun annoin Raamatun itsensä puhua puolestaan sen sijaan, että sen sanoma johdettiin ensin jonkin erehtyväisen ihmisedustajan "kanavan" läpi, huomasin sen opetuksen tulevan valtavan paljon merkityksellisemmäksi. Olin suoraan sanoen hämmästynyt, miten paljon sen merkityksestä oli mennyt minulta ohitse. Kysymys kuului: Mitä minun pitäisi nyt tehdä? Hallintoelimessä viettämäni vuodet, sen istunnoissa ja niiden ulkopuolella kuulemani asiat, sekä näkemäni yleinen henki saivat minut tiedostamaan vahvasti, että järjestön "viinileili oli mennyt vanhaksi"; se oli menettänyt sen vähänkin joustavuuden, jota sillä oli saattanut joskus olla. Lisäksi se vain voimisti vastarintaansa kaikkea raamatullista oikaisua vastaan, olipa sitten kyse oppikysymyksistä tai siitä, millä tavalla se kohteli niitä ihmisiä, jotka kääntyivät sen puoleen saadakseen opastusta. 1 Olin sitä mieltä, ja olen edelleenkin, että hallintoelimessä oli monia hyviä miehiä. Eräässä kauempaa tulleessa puhelussa entinen todistaja sanoi minulle: "Olemme olleet seuraajien seuraajia." Toinen sanoi: "Olemme olleet uhrien uhreja." Minusta molemmat lausunnot pitävät paikkansa. Charles Taze Russell seurasi joidenkin oman aikansa miesten näkemyksiä ja oli joidenkin niiden myyttien uhri, joita nuo miehet levittivät "paljastettuina totuuksina". Seuraavat järjestön johtajat ovat jatkaneet samalla linjalla ja välillä lisänneet uuden myytin alkuperäisen tueksi tai sen muokkaamiseksi. Kaunan sijasta tunnen vain myötätuntoa noita miehiä kohtaan, sillä olin itsekin samanlainen "uhrien uhri" ja "seuraajien seuraaja". —————— 1 Vrt. Jeesuksen sanoihin Luukkaan 5:37-39:ssä. Vaikka jokainen vuosi hallintoelimessä erityisesti vuodesta 1976 alkaen oli ollut minulle lisääntyvässä määrin stressaava ja vaikea, elättelin silti toivoa siitä, että asiat menisivät parempaan suuntaan. Ajan myötä minun oli tunnustettava, että tosiasiat eivät antaneet sellaiselle toivolle perustetta. En vastustanut auktoriteettia sinänsä. Vastustin sitä, millaisiin äärimmäisyyksiin asti se ulottui. En voinut uskoa, että Jumala ikinä tarkoitti ihmisten harjoittavan sellaista kaikenkattavaa, autoritaarista valtaa kristillisen seurakunnan toisiin jäseniin. Itse ymmärsin Kristuksen antavan seurakunnalleen vallan vain palvella, ei koskaan dominoida. 2 En myöskään vastustanut "järjestöä" siinä mielessä, ettei toiminta saisi olla järjestyksellistä, sillä ymmärsin kristillisen seurakunnan itsensä olevan järjestyksellinen. 3 Mutta uskoin, että olipa kyseessä mikä tahansa järjestely, sen oli tarkoitus toimia ja olla olemassa vain veljien apuna; sen tarkoitus oli palvella veljien etuja eikä toisinpäin. Olipa kyse mistä järjestelystä tahansa, sen tarkoituksena oli rakentaa miehiä ja naisia siten, etteivät nämä olisi hengellisiä lapsia, jotka olivat riippuvaisia ihmisistä tai jostain institutionaalisesta järjestelmästä, vaan jotta nämä voisivat toimia kuten täysikasvuiset, kypsät kristityt. Sen tarkoituksena ei ollut valmentaa heitä vain järjestöllisten sääntöjen ja asetusten noudattajiksi, vaan auttaa heitä tulemaan ihmisiksi, "jotka käyttävät arvostelukykyään ja näin valmentavat sitä erottamaan oikean ja väärän". 4 Olipa kyse mistä järjestelystä tahansa, sen täytyi edistää aidon veljeyden henkeä, jossa ilmeni sellainen puhevapaus ja keskinäinen luottamus, jonka tosi veljeys saa aikaan; se ei saanut edistää yhteisöä, joka koostuisi jokusesta hallitsijasta ja monista hallittavista. Ja viimeiseksi, olipa järjestely mikä tahansa, 'johdon ottamisen' siinä täytyi tapahtua esimerkin voimalla. Tuli pitää tiukasti kiinni Jumalan Sanasta, välittää ja tähdentää Mestarin ohjeita siten kuin hän ne antoi, ei "tarkentaa" niitä ihmisen luoman järjestön etujen mukaisiksi eikä siten, että ihmiset 'tuntevat olevansa vallan alla', kuten maailmassa tapahtuu. 5 Järjestelyn päämääränä on oltava Jeesuksen Kristuksen, eikä koskaan minkään maallisen valtajärjestelmän tai sen virkailijoiden kohottaminen seurakunnan Päänä. Koin tilanteen sellaiseksi, että Jeesuksen Kristuksen rooli aktiivisena Päänä jäi järjestön autoritaarisen toiminnan ja jatkuvan itsekehun ja -ylistyksen varjoon. En myöskään kieltänyt opettamisen arvoa ja tarvetta. Mutta en voinut hyväksyä, että järjestön tulkinnat, jotka perustuivat ihmisten vaihtuviin järkeilyihin, voisivat koskaan olla yhtä arvovaltaisia kuin Jumalan muuttumattoman Sanan lausunnot. Vakiintuneille näkemyksille annettu suuri arvo, Jumalan Sanan kääntely ja vääntely noihin näkemyksiin sopiviksi, sekä epäjohdonmukaisuudet, jotka johtivat kaksinaismoralismiin, saivat minut tunneperäisesti vakavasti pois tolaltani. Minun ei ollut mahdotonta hyväksyä niinkään opetuksia, vaan dogmaattisuutta. Yritin tuoda esille näitä vakaumuksiani niinä vuosina, kun palvelin hallintoelimessä. Alusta asti huomasin, että se aiheutti vaikeuksia ja erimielisyyttä. Lopulta sen seurauksena oli hylkääminen ja karkotus. —————— 2 Matteus 20:25-28; 23:8-12; 2. Korinttilaisille 4:5; 1. Pietarin kirje 5:3. 3 1. Korinttilaisille 12:4-11, 25; 14:40. 4 Heprealaisille 5:14. 5 Matteus 20:25. Vuoden 1979 syksyllä minut määrättiin "vyöhykevierailuille" tiettyihin haaratoimistoihin Länsi-Afrikassa. Jotkut niistä olivat maissa, joissa hallitus oli asettanut Jehovan todistajien toiminnalle virallisen kiellon. Koska tiesin voivan helposti tapahtua jotain sellaista, joka voisi johtaa pidätykseeni ja jopa vangitsemiseeni, tunsin velvollisuudekseni puhua huolenaiheistani vaimoni kanssa. (Hänen aiemmat terveyongelmansa huomioon ottaen – mukaan lukien verisairaus, joka lähes vei hänen henkensä vuonna 1969 – minusta tuntui paremmalta matkustaa yksin.) Vaikka hän varmasti oli tietoinen tunneperäisestä stressistäni, en ollut koskaan puhunut hänelle niistä olosuhteista, jotka sen aiheuttivat, ja mitkä asiat minua todella vaivasivat. En ollut kokenut olevani vapaa puhumaan niistä. Nyt en ainoastaan tuntenut sen olevan sopivaa, vaan että oli velvollisuuteni pohtia hänen kanssaan asioita, joista olin saanut tietää etenkin Raamatun valossa. Miten olisin voinut antaa muiden pidätellä minua keskustelemasta oman vaimoni kanssa totuuksista, joista olin lukenut Jumalan Sanasta? Tulimme tuolloin siihen tulokseen, että meidän olisi järkevää lopettaa palveluksemme päätoimistossa. Meistä tuntui, että mielen- ja sydämenrauhamme ja fyysinen terveytemme vaativat sitä. Meillä oli myös toivonkipinä siitä, että voisi olla vielä mahdollista hankkia lapsi, ja olimmekin luottamuksellisesti keskustelleet asiasta kahden lääkärin, myös päätoimiston henkilökunnan lääkärin tri Carltonin kanssa. 6 Olin 57-vuotias ja tiesin, että minun olisi hyvin vaikea löytää maallista työtä ikäni takia. Mutta luotin siihen, että jollain tavalla asiat järjestyisivät. Päätös ei ollut helppo. Tunsin olevani kahden vaiheilla. Toisaalta minusta tuntui, että pysymällä hallintoelimessä voisin ainakin puhua toisten ihmisten etujen, Raamatun totuuden, sekä maltillisuuden ja tasapainon puolesta, vaikkakin ajatukseni herättivät ärtymystä tai ne jätettiin huomiotta. Minusta tuntui, että se aika, jona voisin enää tehdä siten, oli nopeasti hupenemassa; että se puhevapaus, joka minulla vielä oli hallintoelimessä jäljellä, vaiennettaisiin pian. Toisaalta yhtä voimakkaana minussa eli halu vapautua siitä epäilevästä ilmapiiristä, jonka näin olevan kehittymässä, kuten myös valtajärjestelmästä, jota en voinut raamatullisesti perustella, sekä päätöksistä, joita en voinut moraalisesti tukea. Jos tähtäimessäni olisivat olleet turvallisuus ja mukavuus, valintani olisi varmasti ollut jäädä päätoimistoon, sillä kaikista fyysisistä tarpeistamme olisi pidetty huolta osana päätoimiston henkilökuntaa. Koska olimme palvelleet niin monia vuosia, olisimme saaneet valita jonkun paremmista huoneista, joita säännöllisesti vapautui Seuran monista isoista rakennuksista. 7 Lomaviikkomme vuodessa olisivat lisääntyneet noin kuuteen, ja lisäksi hallintoelimen jäsenenä oli aina mahdollista yhdistää lomat puhujamatkoihin joka puolelle Yhdysvaltoja ja Kanadaa, sekä vyöhykevierailuihin ympäri maailman. (Hallintoelimen jäsenillä on säännöllisesti mahdollisuus viettää lomansa paikoissa, joista keskivertoihmisen on varaa vain haaveilla.) Vuoden 1978 aikana minä ja vaimoni lensimme yli 50 kertaa, ja vuosien mittaan olimme matkustaneet Keski- ja Etelä-Amerikkaan, Aasiaan, Eurooppaan, Afrikkaan ja Lähi-Itään. —————— 6 Vaimoni on minua 13 vuotta nuorempi. Ymmärsimme ne riskit, joista lääkärit meille kertoivat, mutta olimme valmiit kohtaamaan ne. 7 Seura oli hiljattain hankkinut 15-kerroksisen Towers-hotellin niiden 10-kerroksisten asuinrakennusten lisäksi, jotka se jo omisti Brooklyn Heightsin alueella. Sen jälkeen Seura on hankkinut (välittäjien kautta) Standish Arms ja Bossert -hotellit Brooklynistä, sekä rakentanut uuden 30-kerroksisen asuintalon alueelle.  Jos olisin välittänyt maineesta ja huomattavasta asemasta, en olisi mitenkään voinut pyytää enempää. Kieltäydyin jo kuukausittain kolmesta tai neljästä puhujakutsusta jokaista hyväksymääni kutsua kohti. Jos matkustin Pariisiin, Ateenaan, Madridiin, Lissaboniin, Mexico Cityyn, Sao Paoloon tai mihin tahansa isoon kaupunkiin, piti vain tiedottaa haaratoimistolle, ja kaupungissa järjestettiin kokous, johon tulisi paikalle tuhansia Jehovan todistajia. Oli tavallista puhua yleisöille, joiden koko vaihteli viidestätuhannesta aina kolmeenkymmeneentuhanteen asti. Käytännössä mihin tahansa hallintoelimen jäsen meneekin, hän on todistajien keskuudessa kunniavieras. 8 Mitä tuli itse hallintoelimeen, minulle oli varsin selvää, että muiden jäsenten 
kunnioituksen pystyi varmistamaan, kunhan vain lähes aina ja
säännöllisesti ilmaisi tukensa järjestölle, sekä tuki enemmistöä ja
äänesti sen mukana. En ole kyyninen tämän sanoessani. Ne muutamat
harvat muut jäsenet, jotka toisinaan tunsivat olevansa pakotettuja
esittämään vasta-lauseensa tiettyihin vakiintuneisiin kantoihin,
sääntöihin tai opetuksiin, tietävät asian olevan siten – vaikka eivät
sitä myöntäisikään.Kaikesta huolimatta minut oli määrätty jäseneksi kahteen hallintoelimen komiteaan, joita voisi pitää vaikutusvaltaisimpina, eli Kirjoituskomiteaan ja Palveluskomiteaan. Kirjoituskomitea näki sopivaksi, että valvoisin useiden sellaisten julkaisujen tekemistä (en itse tekisi varsinaista kirjoitustyötä), joita lopulta painettaisiin miljoonia kappaleita monilla kielillä. 9 Oli helppo nähdä, millä "reseptillä" olisin voinut säilyttää huomattavan aseman järjestössä. Mutta omatuntoni ei sitä voinut hyväksyä. —————— 8 Kaikki tämä tuo mieleen Jeesuksen sanat Matteuksen 23:6:ssa. 9 Näihin sisältyi mm. Nykyinen elämämme – siinäkö kaikki? (kirjoittaja Reinhard Lengtat), Elämällä on tarkoitus (Ed Dunlap), Tee perhe-elämäsi onnelliseksi (pääasiassa Colin Quackenbush), Parhaan elämäntavan valitseminen (Reinhard Lengtat) ja Jaakobin kirjeen selitys (Ed Dunlap). Kun jätin tehtäväni, minun oli ollut määrä valvoa Jeesuksen Kristuksen elämästä kertovan kirjan valmistamista, joka Ed Dunlap oli määrätty kirjoittamaan. Tietyistä asioista esittämäni ajatukset, joiden taustalla olivat mielestäni selvät raamatulliset periaatteet, eivät miellyttäneet monia jäseniä. Minun olisin pitänyt olla sokea, jotta en olisi tätä huomannut. Oli kertoja, jolloin menin hallintoelimen istuntoon päättäneenä jo valmiiksi, että pysyn mieluummin hiljaa kuin näen erimielisyyden nousevan pintaan. Kun kuitenkin esille tuli aiheita, jotka saattoivat vaikuttaa vakavasti ihmisten elämään, huomasin, etten pystynyt olemaan sanomatta mielipidettäni. Olisin tuntenut syyllisyyttä ellen olisi tehnyt siten. En kuvitellut lainkaan, että sanoillani olisi paljon painoarvoa – itse asiassa tiesin kokemuksesta, että se vain tekisi oman tilanteeni vaikeammaksi ja epävarmemmaksi. Mutta ajattelin, että ellen seiso jonkun asian puolella, eli niiden tiettyjen periaatteiden puolella, joita pidin kristillisyydessä keskeisen tärkeinä, olisi ollut tarkoituksetonta olla paikalla; eipä koko elämälläkään olisi silloin totta puhuen ollut paljon tarkoitusta. Mainitsin aiemmin, että vuoden 1978 tienoilta eteenpäin hallintoelimessä oli alkanut tuntua muuttunut ilmapiiri. Hallinnossa tapahtuneesta muutoksesta aiheutunut alkuhuuma oli hiipunut. Veljellinen "asevelihenki", joka tuntui vallinneen jonkin aikaa, sekä siitä seuranneet maltillisemmat ilmaukset ja lisääntynyt joustavuus näkemyksissä olivat myös merkittävästi vähentyneet. Jäsenet olivat asettautuneet omiin asemiinsa eri komiteoissa ja jonkin ajan kuluttua tietyt heistä näyttivät vähän kuin "esittelevän mahtiaan". Jäsenistön keskuudessa alkoi ilmetä varsin havaittavia rintamalinjoja, joten usein ei ollut vaikea nähdä ennalta, miten äänestys jostain asiasta päättyisi. Jos esimerkiksi Milton Henschel, Fred Franz, Ted Jaracz ja Lloyd Barry nostivat kätensä, saattoi yleensä olla varma, että myös Carey Barber, Martin Pötzinger, William Jackson, George Gangas, Grant Suiter ja Jack Barr seurasivat esimerkkiä. Jos ensimmäisten miesten kädet pysyivät alhaalla, toinen ryhmä toimi yleensä samoin. Jotkut muut todennäköisesti äänestivät näiden kanssa, mutta heidän äänestystapansa ei ollut yhtä ennalta-arvattava. Joitain harvoja poikkeuksia lukuunottamatta tämä kaava toistui. Kaava toistui erityisen varmasti silloin, kun keskusteltiin jostain perinteisestä toimintatavasta tai kannasta. Saattoi tietää etukäteen, ketkä jäsenistä lähes varmasti tukivat pysymistä vanhassa tavassa ja vastustivat minkään muutoksen tekemistä asiaan. Vaikka nämä jopa jäivät vähemmistöön aiemmassa luvussa käsitellyn "vaihtoehtoisen palveluksen" tapauksessa, he pystyivät silti estämään kahden kolmasosan enemmistön saamisen, joka olisi muuttanut järjestön kannan. Jossain kiistanalaisissa asioissa näytti olevan ainakin jotain näyttöä eräiden jäsenten harrastamasta "lobbaamisesta". Olin sitä mieltä, että jos joku halusi esittää tietoja varsinaisen istunnon ulkopuolella, paras tapa oli tehdä se kirjallisesti ja toimittaa kopiot kaikille jäsenille. Silloin ainakin kaikki olisivat kuulleet samat asiat ja niin ollen "kaikki kortit olivat pöydällä". Mutta sellaiset kirjalliset esitykset olivat melko harvinaisia ja kun niin tehtiin, niistä harvoin keskusteltiin lainkaan. Uskon että hallintoelimen istunto 14. marraskuuta 1979 oli lähtölaukaus niille traumaattisille tapahtumille, jotka ravistelivat päätoimistoa vuoden 1980 keväällä. Ne johtivat lopulta siihen, että joukko henkilökunnan jäseniä erotettiin "luopumuksesta", sekä siihen, että luovuin itse hallintoelimen jäsenen tehtävästä sekä päätoimiston henkilökunnan jäsenyydestä. Tuona päivänä käsittelimme neljää pienempää asiaa, ja jokainen esitys hyväksyttiin yksimielisesti. Yksi soraääni kuitenkin katkaisi äkisti kaiken sen harmonian, jota saattoi olla ilmassa. Grant Suiter halusi tuoda esiin asian, josta hänen mukaansa "juoruiltiin merkittävästi". Huhujen mukaan jotkut hallintoelimen ja kirjoitusosaston jäsenet olivat pitäneet puheita, joissa he esittivät ajatuksia, jotka eivät olleet sopusoinnussa Seuran opetuksen kanssa, ja tämä aiheutti hämmennystä. Hän sanoi myös kuulleensa, että jotkut henkilökunnasta käyttivät sellaisia ilmauksia kuin "Kun Kuningas Saul kuolee, asiat tulevat muuttumaan." 10 En ollut koskaan kuullut kenenkään päätoimiston perheestä esittäneen moista kommenttia. Grant Suiter ei sanonut, mistä hän sai tietonsa tai kuka oli hänen viittaamansa "juorun" lähde, mutta hän muuttui hyvin tiukaksi ja hänen kasvoistaan ja puheestaan heijastui vahva ja kiivastunut tunne. Ja ensimmäisen kerran termi "luopumus" tuli esille hallintoelimen istunnossa. Seurasi melkoinen keskustelu, jonka aikana useimmat jäsenet antoivat ymmärtää kuulevansa moisista asioista ensimmäistä kertaa. Omassa puheenvuorossani totesin, että olin pitänyt puheita ympäri Yhdysvaltoja ja monissa maissa, ja että missään niistä en ollut koskaan esittänyt lausuntoja, jotka olisivat poikenneet järjestön julkaisemista opetuksista. Oli harvinaista, ettei ainakin joku olisi tallentanut hallintoelimen jäsenen puhetta, joten jos jotakin sellaista oli sanottu, todisteet kyllä löytyisivät. Huomautin, että näin ollen hallintoelimen ei varmasti tarvitsisi luottaa asiassa huhupuheisiin, vaan joku varmasti kirjoittaisi ja kysyisi siitä. Kysyin Grant Suiterilta, tiesikö hän henkilökohtaisesti sellaista jostakin hallintoelimen tai kirjoitusosaston jäsenestä. Hän vastasi vain, että "tällaista puhutaan" ja että jotkut haaratoimistokomitean jäsenet, jotka olivat osallistuneet kursseille päätoimistossa, olivat sanoneet olleensa "hämmentyneitä", koska olivat kuulleet joitakin ristiriitaisia näkemyksiä kurssien opettajilta. Päätettiin, että Opetuskomitean (joka valvoi kursseja) pitäisi tutkia asiaa. Myöhemmässä istunnossa se ilmoitti, ettei ollut löytänyt todisteita mainituista asioista, ja että ainoa haaratoimistojen edustajien tuntema "hämmennys" liittyi erääseen hallintoelimen jäsenen, Carey Barberin, luokalle esittämään ajatukseen. Hän käsitteli Kristuksen valtakunnan tulemista vuonna 33 hänen noustuaan taivaaseen, ja joillakin oli vaikeuksia sovittaa tämä yhteen 1914-opetuksen kanssa. 11 Asiasta päätettiin sopia niin, että kaikki hallintoelimen jäsenet olisivat huolellisia pitäessään puheita; istunnossa todettiin silti selvästi, että tarkoituksena ei ollut millään tavalla kontrolloida jäsenten yksityisiä keskusteluja henkilökohtaisten ystäviensä kanssa. Tämä jälkimmäinen kanta ei jatkossa pitänyt käytännössä paikkaansa. Pidin tätä keskustelua merkityksellisenä. Vaikka Grant Suiter ei osoittanut tietävänsä yhtään tapausta, jossa hallintoelimen jäsen oli puhetta pitäessään esittänyt virallisen näkemyksen vastaisia kommentteja, tiedän, että joitakin sellaisia olisi voitu mainita. Hallintoelin oli jo pohtinut Albert Schroederin vierailua joihinkin Euroopan haaratoimistoihin ja sitä, miten hän oli edistänyt näkemystä, jonka mukaan ilmaus "tämä sukupolvi" saattoi tarkoittaa jotain muuta kuin mitä julkaisuissa oli esitetty. Tieto tästä oli kiirinyt meille useammasta paikasta. Oli myös tiedossa, että presidentti Fred Franz oli esitellyt uuden näkemyksen "valtakunnan avaimista" (Matteus 16:19), kun hän opetti joitakin luokkia Gilead-koulussa, ja tuo näkemys oli ristiriidassa järjestön julkaiseman opetuksen kanssa. Tämä oli tehty konsultoimatta ensin hallintoelintä, eikä näkemystä esitetty ehdotuksena vaan oikeana näkemyksenä. 12 —————— 10 Oletettavasti sillä viitattiin yhdistyksen presidenttiin, Fred Franziin. Jotkut ilmeisesti uskoivat (virheellisesti), että presidentinviralla oli sama valta kuin sillä oli ollut vuoteen 1976 asti. 11 Virallisen selityksen mukaan noustuaan taivaaseen Kristus alkoi hallita kuninkaana vain seurakuntaansa, ja että vuonna 1914 hän sai täyden vallan hallita koko maata. 12 Lopulta asia tuli hallintoelimen käsiteltäväksi ja se hyväksyttiin (ei yksimielisesti) pitkän väittelyn jälkeen ja julkaistiin Vartiotornissa 1. lokakuuta 1979, s.16-29. Gilead-koulusta valmistuneiden kokonaisia luokkia lähti määräalueilleen mielessään tämä uusi näkemys, josta muut todistajat eivät olleet edes kuulleet. Mitään näistä tapauksista ei kuitenkaan tuotu esille hallintoelimen istunnoissa, enkä tuntenut tarvetta tehdä siten. 13 Mutta tunsin, että jonkinlainen pohjavirtaus oli liikkeellä ja tulisi pintaan ennemmin tai myöhemmin. Enkä epäillyt lainkaan, että kun se tapahtuisi, sen kohteena ei olisi kukaan näistä henkilöistä, vaan minä itse ja hallintoelimen ulkopuolelta Edward Dunlap. Aistin useista hallintoelimen jäsenistä jotain sellaista, jonka vuoksi olin jo punniskellut, olisiko järkevää luopua Palveluskomitean tehtävästä ja rajoittaa komiteajäsenyyteni vain pelkästään Kirjoituskomiteaan. Keskustelin eräänä päivänä Palveluskomitean sihteerin Robert Wallenin kanssa (joka ei ollut itse hallintoelimen jäsen) ja mainitsin, että olin päättämässä jättäytyä pois tuosta komiteasta. 14 Hän vastasi: "Et voi tehdä sitä. Komiteassa täytyy vallita jonkinlainen tasapaino." Hän kehotti minua muuttamaan mieleni. Sama kielteinen ilmapiiri, joka tuli esille istunnossa 14. marraskuuta 1979, nousi pintaan toisessakin istunnossa, ja kuten olin ajatellutkin, minut mainittiin nyt erityisesti. Istunnon aikana Lloyd Barry, jonka vastuulla oli valvoa, että jokainen Vartiotornin numero koottiin yhteen ja valmiiksi julkaisua varten, esitti voimakkaan huolensa siitä, että en ollut pannut nimikirjaimiani merkittävään määrään (hän kertoi luvunkin) kirjoitusosastolla kiertäviin Vartiotornin artikkeleihin. (Jokainen julkaistavaksi tarkoitettu artikkeli kiersi ensin komitean viiden jäsenen keskuudessa, ja heidän nimikirjaimensa merkittiin yläreunaan hyväksymisen merkiksi.) Vaikka en ymmärtänyt, miksi hän toi asian esille hallintoelimen istunnossa eikä puhunut minulle ensin yksityisesti tai Kirjoituskomitean kokouksessa, tunnustin, että hän puhui totta. (Olin itse asiassa yllättynyt kuullessani tarkan luvun niistä artikkeleista, joita en ollut allekirjoittanut, sillä en ollut niitä laskenut – mutta hän oli.) Selitin, etten ollut allekirjoittanut yksinkertaisesti siitä syystä, että en sitä omantunnonsyistä voinut tehdä. Samalla en ollut mitenkään yrittänyt estää kyseisten artikkelien julkaisua (jotkut niistä olivat presidentin kirjoittamia artikkeleita Jeremian profetiasta ja painottivat voimakkaasti järjestön "profeetallista roolia" ja tiettyjä ajankohtia kuten 1914 ja 1919), enkä ollut yrittänyt tehdä asiasta mitään numeroa. Nimikirjainten puuttuminen edusti pidättyväisyyttä, ei vastustusta. Sanoin koko hallintoelimelle, että jos tämä nähtiin ongelmana ja jos sitä, että joku kieltäytyi allekirjoittamasta omantunnonsyistä pidettiin ei-toivottuna, siihen olisi yksinkertainen ratkaisu. He voisivat nimittää jonkun sellaisen jäsenen Kirjoituskomiteaan, jonka omatunto ei estäisi hyväksymästä aineistoa. Mainitsin silloin ajatuksistani jättää tehtäväni Palveluskomiteassa, jotta voisin käyttää enemmän aikaani Kirjoituskomitean tarpeisiin. Joten jätin asian heidän käsiinsä ja tein selväksi, että minkä päätöksen he tekisivätkin, se sopisi minulle. Istunnon jälkeen Lyman Swingle, joka oli silloin sekä Kirjoituskomitean että kirjoitusosaston koordinaattori, puhui minulle toimistossaan ja sanoi: "Et voi tehdä tätä minulle. Jos he päättävät itse vaihtaa sinut johonkin toiseen Kirjoituskomiteassa, olkoon niin. Mutta et saa tarjoutua luopuvasi tehtävästä." Hän sanoi sen huomattavan voimakkaasti. Kerroin hänelle, että jätin sen yksinkertaisesti hallintoelimen asiaksi, mutta että olin väsynyt kiistaan ja olisin iloinen mistä tahansa, joka vähentäisi tuntemaani stressiä. Hän toisti kehotuksensa. —————— 13 Kokouksessa (luullakseni Chicagossa), jossa oli läsnä todistaja-asianajajia ja -lääkäreitä, hallintoelimen jäsen Grant Suiter pyysi heitä kertomaan mielipiteensä siitä, oliko silloinen Seuran tapa käyttää termiä "vihitty palvelija" oikein. Vaikka hän ei avoimesti sanonut tuossa kokouksessa olevansa siitä eri mieltä, hän oli tehnyt niin hallintoelimen istunnossa, ja vastaukset jotka hän sai kysymykseensä osoittivat, että kuulijat tunsivat voivansa vapaasti kritisoida silloista kantaa. 14 Muut komitean jäsenet olivat silloin Ted Jaracz (koordinaattori), Milton Henschel, Albert Schroeder ja Martin Pötzinger. Hallintoelin ei tehnyt muutoksia tehtävääni. Minulla oli silti vahva aavistus, että ongelmia oli kytemässä. En silti voinut tietää, että kuuden kuukauden sisällä löytäisin itseni lähes fanaattisen voiman saaneen myrskyn keskeltä, kun hallintoelin reagoi ankarin keinoin johonkin sellaiseen, jota se piti "salaliittona", jolla oli vakavat mittasuhteet ja joka uhkasi itse järjestön ydintä. Mietipä nyt, mikä tämä "vaarallinen salaliitto" todellisuudessa oli, kuinka "massiiviset" mittasuhteet sillä oli ja kuinka "rikollisia" siihen liittyneet henkilöt olivat. Mieti, miten oikeutettua oli se "piiritysmieliala", joka kehittyi järjestön sisällä ja joka jatkuu edelleen tänä päivänä. Mieti tapahtumia, jotka johtivat kevään 1980 "puhdistukseen". Päivää ennen kuin nousin Pariisin lennolle, Länsi-Afrikan matkani ensimmäiselle osuudelle (16. marraskuuta 1979), Seuran presidentti Fred Franz johti aamupalvonnan keskustelua Päivän tekstistä (hän toimi puheenjohtajana tuolla viikolla). Kommenteissaan hän sanoi, että jotkut kyseenalaistivat Seuran kannan (joka oli esitetty hiljattain Vartiotornissa), jonka mukaan Jeesus Kristus on vain "voideltujen" eikä miljoonien muiden Jehovan todistajien välittäjä. 15 Hän sanoi sellaisista yksilöistä: He niputtaisivat kaikki yhteen ja tekisivät Jeesuksesta Kristuksesta kenen tahansa Tomin, Dickin tai Harryn välittäjän.
En voinut olla miettimättä kaikkia niitä keitä tahansa Tomeja, Dickejä ja Harryja, jotka olivat paikalla päätoimiston jäseninä ja miltä nuo sanat heistä mahtoivat tuntua. Tiesin että päätoimiston perheen keskuudessa käytiin tästä aiheesta huomattavasti keskustelua, ja osa siitä oli selvästi tuon kommentin tuomitsevaa. Presidentti jatkoi vakuutteluaan siitä, että Seuran opetus oli oikeassa. Raamatunkohta, johon hän viittasi, oli Heprealaiskirjeen 12. luku ja sen sanat: Se,
mitä kestätte, on kuritukseksi. Jumala kohtelee teitä kuin poikiaan.
Sillä mikä poika se on, jota isä ei kurita? Mutta jos olette vailla
kuria, josta kaikki ovat tulleet osalliseksi, niin tehän olette
aviottomia lapsia ettekä poikia.
Hän kertoi sitten kuvauksen hevosesta, jonka isäntä käyttää kuria opettaakseen sitä kävelemään ympyrää ja sanoi: "Joskus voidaan tarvita muutama ruoskanisku, jotta se tottelisi." Hän kehotti jokaista, jolla oli epäilyksiä Seuran opetuksesta tässä asiassa, pitämään opetuksesta kiinni, ottamaan kurin vastaan ja "osoittamaan, että hänellä on kanttia pysyä opetuksessa!" 16 Tuona iltana lähdin Pariisiin, mutta tunsin päivien ajan itseni sairaaksi – en pelkästään noiden sanojen takia, vaan koko sen asenteen ja hengen takia, jota olin viimeiset vuodet ollut todistamassa. Raamattu osoitti mielestäni selvästi, että Kristus tarjosi välittäjyyttään kenelle tahansa "Tomille, Dickille tai Harrylle" tuodakseen heille sovituksen Jumalan kanssa; se että hän antoi elämänsä kaikkien ihmisten puolesta, ja antoi lunastusuhrin ja siitä saatavat edut tarjolle kaikille niille ihmisille, jotka päättäisivät ottaa ne vastaan, oli täysin päinvastainen sen asenteen kanssa, jota ilmaistiin tuossa puheessa päätoimistossa. Vaikutti siltä, että kyse oli "erilaisesta hyvästä uutisesta" kuin siitä, josta ensimmäisen vuosisadan henkeytetyt kirjoittajat puhuivat. —————— 15 Ks. Vartiotorni 1.8.1979 s. 31; 15.2.1980 s. 21-27. 16 Ed Dunlap kommentoi tätä myöhemmin: "Luulin aina, että mikä auttoi meitä kestämään, oli usko, ei kantti". Viimeistä edeltävä maa Afrikassa, jossa vierailin, oli Mali. Useimmat lähetystyöntekijöistä siellä olivat Ranskan kansalaisia. Kun olin käynyt läpi ranskaksi aineiston, jonka käsittelin lähetystyöntekijöiden kanssa joka maassa, kysyin oliko heillä mitään kysyttävää. Toinen kysymys kuului näin: "Vartiotorni sanoo, että Jeesus on vain voideltujen eikä meidän muiden välittäjä. Voitko selventää tätä meille? Eikö hän ole välittäjämme edes rukouksissamme?" Jos olisin ollut kiinnostunut kylvämään epäilyksiä, tässä olisi ollut siihen ilmeinen tilaisuus. Sen sijaan yritin rauhoittaa heitä ja tähdensin 1. 
Johanneksen kirjeen 2:1:tä, joka puhuu Jeesuksesta "Auttajana" niille,
joille hän on "sovitusuhri syntien edestä", mukaan lukien "koko
maailman" syntien. Sanoin, että jos heidän ei pitänytkään ajatella
Jeesusta Välittäjänään, he varmasti voisivat pitää häntä Auttajanaan.
Ja että yhdestä asiasta he voisivat olla varmat: Että hän oli yhtä
kiinnostunut heistä kuin kenestä tahansa muusta maan päällä.Luulin pystyneeni estämään sen, ettei asiasta muodostunut heille vakavaa ongelmaa, ja että en ollut sanonut mitään sellaista, joka olisi asettanut Vartiotornin lausunnot kyseenalaisiksi millään tavalla. Kuitenkin muutamaa päivää myöhemmin lähetystyöntekijät tulivat minua saattamaan mennessäni lentokentälle, josta jatkaisin matkaa Senegaliin. Yksi naispuolisista lähetystyöntekijöistä lähestyi minua ja kysyi: "Eikö Jeesus ole välittäjämme edes rukouksessa?" En voinut tehdä muuta kuin toistaa ja korostaa uudelleen periaatteessa ne samat näkökohdat, jotka olin esittänyt aiemmin kokouksessa lähetystyöntekijäkodissa. Palasin Brooklyniin noin kolme viikkoa myöhemmin. Ainoa Afrikassa kokemani vaikeus oli junan suistuminen raiteilta, kun matkustin 20 tuntia  yöjunassa Ylä-Voltan Ouagadougousta Norsunluu-rannikolle Abidjaniin.Kotiin palattuani eräs vieraileva haaratoimistokomitean jäsen ja hänen vaimonsa istuivat viereeni aamiaispöydässä seuraavana aamuna. Aamiainen oli tuskin alkanut kun vaimo halusi tietää, voisiko hän kysyä minulta kysymyksen. Vastasin: "Voit kysyä. En tiedä, osaanko vastata." Hän sanoi, että he olivat edellisenä iltana osallistuneet Vartiotornin tutkisteluun, jossa käsiteltiin Kristuksen tehtävää välittäjänä, ja sitten hän esitti käytännössä saman kysymyksen, jonka ranskalainen lähetystyöntekijä Malissa oli esittänyt. Annoin saman vastauksen. Samana viikonloppuna matkustin puhujamatkalle New Jerseyyn ja puheen jälkeen eräs nainen yleisöstä (aktiivinen todistaja) tuli luokseni ja sanoi hänellä olevan joitain kysymyksiä. Kysymyksiä oli kolme ja toinen niistä koski Kristuksen välittäjän asemaa. Jälleen kerran annoin saman vastauksen. Kerron näistä tapauksista siksi, että ne edustivat tavallista toimintatapaani, kun tällaiset henkilöt esittivät kysymyksiä, jotka liittyivät järjestön julkaisemiin opetuksiin. Mikäli minulla oli kysymyksiä järjestön opetusten raamatullisista perusteista, keskustelin niistä vain pitkäaikaisten henkilökohtaisten ystävien kanssa, jotka kaikki olivat (kun oli kyse miehistä) seurakunnan vanhimpia. En usko, että vuoteen 1980 mennessä koko maan päällä oli vaimoni lisäksi enempää kuin neljä tai viisi sellaista henkilöä, jotka olisivat tienneet merkittävässä määrin huolenaiheistani, ja heistäkään kukaan ei tiennyt kaikista niistä syistä, jotka ne aiheuttivat. Olisi tarvittu jokin tämänkaltainen kirja, jotta he olisivat voineet tietää niistä. Minulla ei kuitenkaan ollut pienintäkään epäilystä siitä, että hyvin monilla Jehovan todistajilla oli joitakin samoja huolenaiheita kuin itselläni oli. 17 Vuoteni hallintoelimessä olivat osoittaneet minulle, että noita kysymyksiä ei haluttaisi kohdata rehdisti eikä niille suotaisi sitä huomiota, jonka ne ansaitsisivat. Niitä ei tutkittaisi huolellisesti ja perinpohjaisesti Raamatun pohjalta ja tehtäisi siten päätöstä – ei vanhojen vakiintuneiden näkemysten – vaan raamatullisten todisteiden tai niiden puutteen perusteella. Todisteiden perusteella oli sitä vastoin tehtävä se johtopäätös, että mikä tahansa avoin keskustelu näistä pulmista nähtiin suurena vaarana järjestölle, uskottomuutena sen etuja kohtaan. Nähtävästi ykseys (tosiasiassa yksimielisyys) laskettiin totuutta tärkeämmäksi. Järjestön opetuksia koskevista kysymyksistä voitiin keskustella hallintoelimen sisäpiirissä, mutta ei missään muualla. Vaikka väittely olisi ollut tuossa sisäpiirissä jostain aiheesta miten kiihkeää tahansa, hallintoelimen täytyi esittää "yksimielistä naamaa" kaikille ulkopuolisille, vaikka moinen "naama" tosiasiassa kätki vakavan erimielisyyden jossain kysymyksessä. En löytänyt Raamatusta mitään, joka oikeuttaisi tämän teeskentelyn, sillä se tunnusti varhaiskristittyjen, myös apostolien ja vanhinten välillä vallinneet mielipide-erot ja näin suositti itseään totuudenmukaisena rehellisyydellään, avoimuudellaan ja suoruudellaan. Mikä tärkeämpää, en löytänyt Raamatusta mitään perustelua sille, että keskustelut pitäisi rajoittaa vain salaiselle, suljetulle miesryhmälle, jonka kahden kolmasosan enemmistön päätökset kaikkien kristittyjen olisi sitten hyväksyttävä "paljastettuna totuutena". En uskonut, että totuudella oli mitään syytä pelätä avointa keskustelua tai piiloutua huolelliselta tarkastelulta. Mikä tahansa opetus, jota piti suojella sellaiselta tutkimukselta, ei ansainnut kannatusta. Siitä lähtien kun kirjoitimme Aid to Bible Understanding -hakuteoksen, olin ollut läheisesti tekemisissä Edward Dunlapin kanssa. Tapasin hänet ensimmäisen kerran vuonna 1964, kun osallistuin kymmenen kuukautta kestäneelle Gilead-koulun kurssille. Hän oli silloin koulun kirjaaja ja yksi sen neljästä opettajasta. Kurssillamme (39. kurssi) oli noin sata henkeä, jotka olivat pääosin miehiä haaratoimistoista. —————— 17 Eräänä päivänä eräs palvelusosaston pitkäaikainen työntekijä lähestyi minua ja esitti kysymyksen artikkelista, jonka presidentti oli kirjoittanut. Sanoin, etten voinut vastata artikkelin puolesta ja ehdotin, että hän kysyisi asiasta kirjallisesti. Hän vastasi: "Ei, tein siten aiemmin ja siitä tuli vain ongelmia." Sanoin, että jos ihmiset eivät kirjoita, kukaan ei saisi tietää heidän huolenaiheistaan. Hän vastasi: "Jos todella haluat tietää, mitä ihmiset ajattelevat näistä artikkeleista, käske kierros- ja piirivalvojia kirjoittamaan, mitä he ajattelevat joistakin artikkeleista. Mutta sinun täytyy sanoa, että he EIVÄT pane niihin omaa nimeään, sillä muuten he kirjoittavat vain sellaista, mitä päätoimistossa halutaankin lukea." Hän sanoi että sama pitäisi paikkansa, jos Betel-vanhimpia pyydettäisiin kirjoittamaan. Voidaan totuudenmukaisesti sanoa, että monet heistä pitivät Dunlapin kursseja Raamatun ymmärtämisestä selvästi opettavaisimpina. 18 Jokseenkin hienostelemattoman oloisella Edillä, joka oli kotoisin Oklahomasta, oli tavallinen koulutus, mutta silti kyky käsitellä hyvin vaikeita, monimutkaisia aiheita ja selittää ne ymmärrettävällä tavalla, olipa kyse sitten Mooseksen lain piirteistä tai genetiikan tieteellisestä tutkimuksesta. Minulle kuitenkin tärkeämpää oli hänen vaatimattomuutensa. Hän oli kyllä mieltynyt räikeisiin solmioihin, mutta pohjimmiltaan hän oli hillitty, matalan profiilin mies, mitä tuli ulkoasuun, käytökseen ja puheeseen. Annettiinpa hänelle mikä vastuutehtävä tahansa, hän pysyi samana ihmisenä. Erään Gilead-koulun kokeen yhteydessä hän teki huomautuksen, joka kuvasti hyvin hänen persoonallisuuttaan. Kävimme kurssilla läpi Paavalin eri kirjeitä, ja joka viikko pidettiin koe käsitellyistä asioista. Niissä kysyttiin yleensä kunkin kirjeen todennäköisestä kirjoitusajasta ja -paikasta. Kun yksi kirje käsiteltiin kerrallaan, noita seikkoja ei ollut vaikea muistaa. Mutta kun tuli aika pitää koe lukukauden lopussa, tajusin, että nyt aineisto käsitti KAIKKI Paavalin kolmetoista kirjettä, ja kaikkien paikkojen ja aikojen muistaminen tuotti melkoisen ongelman. Kirjeet eivät ole Raamatun kaanonissa aikajärjestyksessä. Tein töitä asian parissa pitkään ja lopulta keksin muistisäännön, jonka avulla muistaisin nämä seikat. Koe pidettiin ja aikaa sen suorittamiseen annettiin kaksi tuntia. Sain työn valmiiksi melko aikaisin ja lähtiessäni luokkahuoneesta törmäsin Ediin, joka oli tulossa sisään. Hän kysyi: "Millainen koe oli?" Vastasin: "Ei se paha ollut. Mutta en koskaan tule antamaan sinulle anteeksi." Hän kysyi, mitä tarkoitin. Vastasin: "Näin vaivaa todella paljon kehittääkseni järjestelmän, jonka avulla muistaisin jokaisen kirjeen kirjoitusajankohdan ja -paikan, ja sitten et kysynytkään koko aiheesta ainoatakaan kysymystä." Hän otti huomautukseni vähän vakavammin kuin olin sen tarkoittanut, ja sanoi: "Tiedätkö syyn siihen, miksi en laita kysymyksiä niistä tähän kokeeseen? En saa itsekään niitä jäämään päähäni." Koulussa oli neljä opettajaa: Ulysses Glass, Bill Wilkinson, Fred Rusk ja Ed Dunlap. Uskoakseni on kohtuullista sanoa, että noista neljästä vain Ed olisi vastannut tuolla tavalla. Se oli luonteenomaista hänen vaatimattomalle persoonallisuudelleen. Hän oli ollut aina perin pohjin uskollinen järjestölle; hänellä oli vuosia kokoajanpalveluksessa yhtä paljon kuin itselläni. Toinen seikka, joka kertoo hänestä jotain, liittyy sairauteen, johon hän sairastui 1960-luvun lopulla. Sitä kutsutaan yleensä nimellä tic douloureux (ranskalainen termi, joka merkitsee "kivuliasta kouristusta") ja sen lääketieteellinen nimi on  kolmoishermosärky;
se on kolmehaaraisen kasvohermon tulehdus, joka saa aikaan yhden
kivuliaimmista tunnetuimmista vaivoista. Mikä tahansa saattaa laukaista
iskevän, äärimmäisen kivun: pieni tuulenvire, kosketus, mikä vain, joka
ärsyttää hermoa. Ja kun sairaus pahenee, sen uhri voi tuskin tehdä edes
tavallisia toimiaan, kuten kammata hiuksiaan, harjata hampaitaan tai
syödä kipukohtauksen pelossa. Jotkut paljon sairaudesta kärsineet ovat
jopa ajautuneet itsemurhaan.Ed kärsi tästä sairaudesta seitsemän vuotta. Välillä vaiva helpotti ja sitten paheni taas. Tänä aikana presidentti Nathan Knorr tuli siihen tulokseen (ehkä perustuen toisten ajatuksiin) että kyse oli Edin tunneperäisestä oireilusta, ei aidosti fyysisestä vaivasta. —————— 18 Myös Lloyd Barry oli tällä kurssilla ja hän sanoi tähän suuntaan useampaan kertaan hallintoelimen jäsenenä ollessaan. Uskon, että kellään oppilaalla ei ollut mitään epäilystä Edin syvästä rakkaudesta Raamattua kohtaan ja hänen laajasta Raamatun tuntemuksestaan. Eräänä päivänä hän puhui Edin kanssa ja kysyi tämän avioelämästä ja muista asioista, jotka saattoivat liittyä vaivaan. Ed vakuutti hänelle, ettei kyse ollut lainkaan sellaisesta, vaan hän saattoi olla vaikkapa mukavalla lomalla ja kipukohtaus voi silti iskeä varoittamatta. Presidentti ei kuitenkaan välittänyt lainkaan Edin perusteluista, vaan kertoi hänelle, että oli päättänyt laittaa hänet töihin painoon joksikin aikaa, jotta hän saisi enemmän liikuntaa. Hänen oli määrä tehdä töitä sidontaosastolla. Ed oli silloin yli kuudenkymmenen ja jonkin aikaa käyttänyt henkilökunnan lääkärin määrämää vahvaa lääkitystä kipukohtausten vaimentamiseen. Välillä hän oli vuoteenomana päiviä tai viikonkin vaivansa vuoksi. Mutta nyt hänet lähetettiin sitomoon ja laitettiin siellä syöttämään erästä konetta sidontalinjalla. Hän teki tuota työtä kuukausia ja pyrki nöyrästi näkemään hyvät puolet tästä "teokraattisesta" tehtävämääräyksestä. Hän kuitenkin uskoutui minulle, että tämä sai hänet näkemään ensi kerran, miten täydellinen määräysvalta järjestöllä oli hänen elämäänsä. Hänen selitysyrityksensä jätettiin huomiotta ja vastoin kaikkea tervettä järkeä pantiin tehtävään, johon tuollaisesta sairaudesta kärsivä vähiten olisi halunnut. Muutamia vuosia myöhemmin kun hän oli aivan epätoivon partaalla, hän sai kuulla eräästä neurokirurgista Pittsburghissa, joka uskoi löytäneensä syyn tähän ikivanhaan sairauteen, ja oli kehittänyt siihen mikrokirurgisen parannuskeinon. Ed meni tähän operaatioon (jossa avattiin osa kallosta ja tehtiin korjaava toimenpide aivojen päävaltimoon, joka kulkee rinnakkain tulehtuneen hermon kanssa). Näin hän viimeinkin parani. Hän ei odottanut järjestöltä anteeksipyyntöä siitä vakavasta arviointivirheestä, jonka se oli tehnyt arvioidessaan ja käsitellessään hänen tuskallista ongelmaansa. Eikä hän sellaista saanut. Koska työpaikkamme olivat sekä Aid-projektin aikana että sen jälkeen aina hyvin lähellä toisiaan, keskustelimme säännöllisesti ja kerroimme toisillemme mielenkiintoisista asioista, joita tutkimustyössämme tuli vastaan. Hallintoelimen Kirjoituskomitea määräsi meidät työskentelemään yhdessä monissa projekteissa, kuten Jaakobin kirjeen selitys -kirjan parissa. Emme aina olleet samaa mieltä kaikesta keskusteluissamme, mutta se ei vaikuttanut ystävyyteemme ja keskinäiseen kunnioitukseemme. Kerron tästä kaikesta, koska Edward Dunlap oli yksi niistä harvoista ihmisistä, jotka tiesivät, miten paljon olin huolissani siitä, mitä näin järjestössä ja etenkin sen hallintoelimessä. Hänkin oli huolissaan siitä. Kuten minäkin, hänkin näki, kuuli ja luki paljon sellaista, jota hän ei pystynyt sovittamaan yhteen Raamatun kanssa ja oli siksi huolissaan. Vaikka hän oli ollut järjestön yhteydessä 1930-luvun alkupuolelta asti, hän ei laskenut itseään "voideltujen" joukkoon. Puhuin tästä hänen kanssaan eräänä päivänä 1970-luvun loppupuolella ja hän kertoi, että kun hän aloitti toimintansa seurakunnassa 1930-luvulla, Vartiotorni opetti, että oli kaksi luokkaa, jotka perisivät taivaallisen elämän: "Valitut" (jotka koostuivat 144 000:sta) sekä "suuri joukko" (Ilmestyksen 7. luvusta). "Suuren joukon" jäsenten sanottiin olevan vähäuskoisempia kristittyjä kuin valittujen, ja siksi vaikka hekin perisivät taivaallisen elämän, he eivät hallitsisi Kristuksen kanssa kuninkaina ja pappeina. Koska näistä kahdesta luokasta toinen oli selkeästi ylempiarvoinen ja toinen alempiarvoinen, Ed luonteenomaisesti oletti itsensä kuuluvan alempiarvoiseen luokkaan, "suureen joukkoon". Vuonna 1935 Tuomari Rutherford ilmoitti "paljastetun totuuden" konventissa Washingtonissa (D.C.), jonka mukaan "suuren joukon" jäsenet tulisivat Raamatun mukaan elämään maan päällä eikä taivaassa. Ed kertoi, että hänellä oli aina ollut toivo taivaallisesta elämästä ja hän oli ajatellut, ettei voisi olla mitään ihmeellisempää kuin palvella Jumalan läsnäolossa ja hänen Poikansa seurassa. Mutta koska järjestö ilmoitti näkemyksen muutoksesta, hän vaimensi nuo toiveet ja hyväksyi sen, minkä kerrottiin olevan hänen toivonsa osana "suurta joukkoa". Vasta vuonna 1979 hän tuli selvästi siihen tulokseen, ettei ihmisjärjestö voi muuttaa Raamatussa esitettyä kutsua. Se ei voi asettaa ajankohtaa, jolloin Raamatussa kenelle tahansa Tomille, Dickille, Harrylle – tai Edwardille – avoinna oleva toivo olisi muuttunut. Joten 44 vuotta vuoden 1935 jälkeen hän alkoi ottaa osaa Herran illallisen vertauskuviin, leipään ja viiniin, kuten vain "voidellut" Jehovan todistajien keskuudessa tekevät. Kun joku todistaja tai kuka tahansa muu kysyy, miten joku voi tietää, kuuluuko hän "voideltujen" luokkaan, jolla on taivaallinen toivo, vakiovastauksena on viitata Paavalin sanoihin Roomalaiskirjeen 8:16, 17:ssa: Henki
itse todistaa meidän henkemme kanssa, että olemme Jumalan lapsia. Jos
siis olemme lapsia, olemme myös perillisiä; tosiaankin Jumalan
perillisiä, mutta perijätovereita Kristuksen kanssa, edellyttäen että
kärsimme yhdessä, jotta meidän myös yhdessä kirkastettaisiin.
Virallinen opetus on ollut ja on edelleenkin, että vain 144 000:lla "voidellulla" voi olla tämä "hengen todistus", ja että se kertoisi heidän kuuluvan valittuun 144 000:n ryhmään, jolla ainoastaan on taivaallisen elämän toivo. Kaikki muut luokiteltaisiin vain "mahdollisiksi" tuleviksi Jumalan lapsiksi, ja heidän toivonsa on oltava maallinen. Kun Ed tutki tekstiyhteyttä luvun alusta alkaen, hänelle oli selvää, että apostoli Paavali tosiaan puhui kahdesta luokasta. Mutta luokkia ei jaotella sen mukaan, onko heidän toivonsa elää tulevaisuudessa taivaassa vai maan päällä. Sen sijaan nämä kaksi luokkaa olivat selvästi ensinnäkin ne, joita Jumalan henki johdatti ja toisaalta ne, joita syntinen liha hallitsi. Apostoli ei tehnyt eroa taivaallisen ja maallisen elämän välillä, vaan itse elämän ja kuoleman välillä, sekä sen välillä, oliko joku Jumalan ystävä vai hänen vihollisensa. Jakeissa 6-9 sanotaan: Sillä
mielen kohdistaminen lihaan merkitsee kuolemaa, mutta mielen
kohdistaminen henkeen merkitsee elämää ja rauhaa. Koska mielen
kohdistaminen lihaan merkitsee vihollisuutta Jumalan kanssa, se ei ole
alamainen Jumalan laille eikä voikaan olla. Niinpä ne, jotka ovat
sopusoinnussa lihan kanssa, eivät voi miellyttää Jumalaa. Te ette
kuitenkaan ole sopusoinnussa lihan vaan hengen kanssa, jos Jumalan
henki todella asuu teissä. Mutta jos jollakulla ei ole Kristuksen
henkeä, niin sellainen ei kuulu hänelle.
Paavali ei käsitellyt taivaallista tai maallista elämää, vaan yksinkertaisesti sitä, elikö joku Jumalan hengen mukaan vai syntisen lihan mukaan. Paavali teki selväksi, että kyse oli jommastakummasta: Joko jollakulla oli Jumalan henkeä ja hän tuotti sen hedelmää, tai hän oli Jumalan vihollinen eikä kuulunut Kristukselle. Ilman tuota henkeä ei voinut olla "elämää ja rauhaa", vain kuolema. Jos hänellä oli Jumalan henkeä, silloin hän oli Jumalan poika, sillä Paavali sanoo jakeessa 14: Sillä kaikki, joita Jumalan henki johdattaa, ovat Jumalan poikia. 19
—————— 19 Vertaa apostolin käyttämää samaa ilmausta "henki johdattaa" Galataiskirjeen 5:18:ssa. Siinä tehdään samanlainen ero syntisen lihan ja Jumalan hengen välillä ja todetaan, että ne joita "henki johdattaa", eivät ole "lain alaisuudessa". Jos tämän ei sanota soveltuvan kaikkiin kristittyihin vaan vain valittuun ryhmään, se jättäisi kaikki muut edelleen lain ja sen tuomion alaisiksi. Kuten Ed pani merkille, Paavali sanoi, että eivät jotkut, vaan "KAIKKI, joita Jumalan henki johdattaa" ovat hänen poikiaan, hänen lapsiaan. Niillä, joita tuo henki johtaa, olisi siitä hengen "todistus", mukaan lukien todisteita sen hedelmästä elämässään jotakuinkin samaan tapaan kuin Raamattu sanoo Abelista, Hanokista ja muista: "He saivat todistuksen", että he miellyttivät Jumalaa. 20 Näiden seikkojen merkitys tulee selväksi kun kerrotaan, mitä myöhemmin tapahtui. Riittänee kun todetaan, että Ed Dunlapilla oli samat perushuolenaiheet kuin itselläni, ja häntä erityisesti huoletti järjestön ilmeinen dogmaattisuus ja autoritäärinen henki. Hänen kuten minunkin näkemykseni oli, että ihmisten määräysvalta, kun se viedään sille kuuluvien rajojen ulkopuolelle, väistämättä vahingoittaa Kristuksen Jeesuksen roolia seurakunnan Päänä. Pian sen jälkeen kun olin palannut Afrikasta, eräs pitkäaikainen ystäväni tuli huoneeseemme päätoimistossa. Hänen nimensä oli René Vázquez ja olin tuntenut hänet noin kolmekymmentä vuotta. Tapasin hänet ensi kerran Puerto Ricossa Mayagüezin kaupungissa, jossa hän asui uudelleen avioituneen isänsä kanssa. René oli silloin alle parikymppinen lukiolainen. Sekä hänen isänsä ja tämän vaimo vastustivat voimakkaasti, että René tutki Jehovan todistajien kanssa. Heidän vastustuksestaan tuli niin kiihkeää, että eräänä iltana tutkittuaan eräiden todistaja-lähetystyöntekijöiden kotona hänestä tuntui, ettei hän kestäisi enää kauempaa. Hän vietti yön puiston penkillä julkisella torilla. Seuraavana aamuna hän meni erään setänsä ja tätinsä kotiin ja pyysi saada asua heidän luonaan, johon he suostuivat. Vaikka he eivät kannattaneet Jehovan todistajia, he olivat suvaitsevaisia ihmisiä. Valmistuttuaan koulusta René aloitti heti "tienraivauspalveluksen". Osallistuttuaan konventtiin New Yorkissa vuonna 1953 hän päätti jäädä Yhdysvaltoihin, meni naimisiin, ja hän ja hänen vaimonsa palvelivat yhdessä "tienraivaajina". Heidät kutsuttiin matkatyöhön espanjankielisiin seurakuntiin Yhdysvaltain länsiosassa, ja myöhemmin he osallistuivat Gilead-kouluun, josta heidät lähetettiin Espanjaan. René nimitettiin tuossa maassa pian piirivalvojaksi. Jehovan todistajien työ oli virallisesti kielletty ja hän vaimoineen matkusti ympäri maata. Hän oli tietoinen siitä vaarasta, että heidät voitaisiin löytää, pidättää tai karkottaa, joten hänen täytyi olla jatkuvasti varuillaan poliisin takia. Kaikki kokoukset pidettiin salassa. Tällainen "maanalainen" toiminta kulutti vuosien mittaan Renén hermot romahduksen partaalle. Tässä vaiheessa he olivat olleet Espanjassa seitsemän vuotta. Oman terveytensä sekä vaimonsa perheen tarpeiden takia he matkustivat Yhdysvaltoihin maksamalla itse matkansa ja saapuivat maahan varattomina. Palattuaan René ei löytänyt muuta työtä kuin terästehtaassa, jossa piti nostaa raskaita taakkoja. Pienikokoisena miehenä hänen hauras kehonsa petti jo toisena päivänä, ja hän joutui sairaalaan. Myöhemmin hän löysi toisen työn, ja kun he olivat selvinneet talousongelmistaan, hän ja hänen vaimonsa palasivat "tienraivaus-palvelukseen", ja sen jälkeen kierros- ja piirityöhön. Lopulta heidät pyydettiin osaksi päätoimiston henkilökuntaa, jossa Renén vastuulle annettiin valvoa Palveluspöytää, joka huolehti kaikista Yhdysvaltojen espanjankielisistä seurakunnista, joissa oli yhteensä noin 30 000 todistajaa. Hän palveli siellä vuoteen 1969 asti, kunnes hänen vaimonsa tuli raskaaksi, ja siten heidän piti keskeyttää "Betel-palveluksensa". René kertoi minulle, että hän toivoi voivansa jäädä New Yorkiin, mutta ei siksi että hän piti kaupungista; hän ajatteli, että jos hänen olosuhteensa sallisivat, hän saattaisi olla jotenkin avuksi päätoimistossa. Näin kävi, ja muutaman vuoden kuluttua hän auttoi päätoimistossa parina päivänä viikossa: Hän teki käännöksiä espanjaksi, valvoi espanjankielisten konventtinäytelmien äänittämistä, sekä teki osa-aikaisesti kierros- ja piirivalvojien työtä espanjankielisissä seurakunnissa New Yorkin alueella. Hän oli asunut jonkin aikaa myös Portugalissa, ja kun portugalinkielisiä seurakuntia perustettiin, hän paranteli kielitaitoaan ja palveli myös niitä. —————— 20 Heprealaisille 11:1-7. Uskon vahvasti, että niiden 30 vuoden aikana, jotka René oli toiminut järjestössä, tuskin kenelläkään Puerto Ricossa, Espanjassa tai Yhdysvalloissa oli koskaan ollut valituksen sanaa hänen palveluksestaan. Hän oli luonteeltaan varsin lempeä, mutta myös samalla periaatteen mies; hän oli kuitenkin oppinut olemaan luja olematta silti kova tai ankara. Jopa ottaen huomioon hänen tilanteensa myöhemmin, johon tulemme kohta, luulen, että kaikki ne ihmiset, jotka olivat työskennelleet Renén kanssa kaikissa mainituissa paikoissa, pitäisivät edellä sanottua rehellisenä arviona hänestä ihmisenä. Jos hänellä oli jokin huomattava puute, se oli hänen itsensä mukaan se, että hän oli ehkä liian suostuvainen, kun häntä pyydettiin tekemään jotain toisten hyväksi – erityisesti Seuran taholta. Hänestä tuntuu tänä päivänä siltä, että hänen perhe-elämänsä kärsi tarpeettomasti tämän vuoksi. Eräänä esimerkkinä voidaan mainita tilanne, kun hänellä ja hänen vaimollaan ei ollut ollut kunnon lomaa muutamaan vuoteen, ja hän oli järjestänyt heille matkan Espanjaan. Vähän ennen matkan alkua Harley Miller, joka oli silloin palvelusosaston valvoja, soitti ja pyysi Renéä kierrostyöhön juuri tuona aikana. Renéstä tuntui oikealta ottaa tehtävä vastaan, sillä hän ei ollut koskaan sanonut ei "Herran järjestön" tehtävämääräykselle. Hänen vaimonsa teki Espanjan matkan äitinsä kanssa. René asui lähellä La Guardian lentokenttää. Kun palvelusosaston jäsenet Harley Miller mukaan lukien matkustivat puhujamatkoillaan lentokoneella, he pyysivät palatessaan säännöllisesti Renéä tulemaan heitä vastaan ja antamaan heille kyydin Beteliin. Jotkut lennot laskeutuivat lähellä puoltayötä, jotkut myöhemminkin. René oli vaatinut, että hän palvelisi minua tällä tavoin, ja suostuin siihen pitkän ystävyytemme takia, kunnes kuulin, missä määrin muut käyttivät hänen halukkuuttaan auttaa. Minusta hänen hyväluontoisuuttaan käytettiin hyväksi, joten sen jälkeen yleensä järjestin kuljetuksen eri tavalla. Voisin kuvitella, että jos olisi mahdollista tietää, keitä hallintoelin piti päähenkilöinä siinä "salaliitossa järjestöä vastaan", jota he niin radikaalein toimin ryhtyivät hävittämään, veikkaan, että he ajattelivat meitä kolmea: Ediä, Renéä ja minua. Kuitenkaan me kolme emme olleet edes kertaakaan viettäneet aikaa yhdessä. Kyseisenä ajanjaksona olin keskustellut Renén kanssa pidempään ehkä kahdesti ja sama piti paikkansa Edin ja Renén kohdalla. Mitä olivat ne oletetut pahat asiat, joihin syyllistyimme? Me yksinkertaisesti keskustelimme Raamatusta ystävinä ja pitkäaikaisten ystävien kanssa. Sinä iltana kun René tuli huoneeseemme, hän oli osallistunut Seuran järjestämälle vanhinten kurssille. Keskustelimme, miltä se hänestä oli tuntunut, ja pohjimmiltaan hänellä oli siitä myönteistä sanottavaa. Yhdessä vaiheessa hän kuitenkin sanoi: "Tuntuu, että lähes palvomme numeroita. Joskus toivon, että lopettaisimme raportoinnin kokonaan." Hän viittasi todistajien tapaan raportoida joka kuukausi, miten paljon "todistusta" oli annettu, montako tuntia oli käytetty, paljonko kirjallisuutta levitetty jne. 21 —————— 21 Näitä raportteja pidetään kiistämättä tärkeinä. Jokainen todistaja raportoi seurakunnalle, jokainen seurakunta maansa haaratoimistolle ja jokainen haaratoimisto lähettää yksityiskohtaisen kuukausiraportin päätoimistoon, jossa nämä kuukausiraportit kerätään, keskiarvot lasketaan, ja kasvuprosentit pannaan merkille. Niitä tutkitaan yhtä suurella kiinnostuksella kuin jokin suuryritys tutkii tuotantolukujaan, myyntinsä kasvua jne. Jos raportoivien todistajien, tuntien tai levitettävän kirjallisuuden määrässä tapahtuu vaihtelua tai laskua, on aihetta huoleen. Haaratoimiston edustajille on epämukavaa, jos heidän maansa kuukausiraportit eivät osoita kasvua tai vielä pahempaa, osoittavat laskua. Muistelin joitakin näkökohtia, jotka oli esitetty edellisen piirikonventin ohjelmassa "uskosta ja teoista" ja puhuimme niistä, sekä siitä, mitä apostoli kirjoitti aiheesta Roomalaiskirjeessä. Siten kuin asian ymmärsin, apostolin opetuksissa edellytettiin ensin sitä, että ihmisiä rakennettaisiin uskossa; kun niin tehtäisiin, siitä seuraisi tekoja, sillä aito usko on tuottoisaa ja aktiivista samalla tavoin kuin aito rakkaus on. Ihmisiä voidaan muistuttaa tekemään tiettyjä tekoja jatkuvasti ja he saattavat tehdä niitä paineen alaisena. Mutta mikä todistaa siitä, että tekojen taustalla on usko ja rakkaus? Ja jos ne eivät ole tekojen motiivina, miten paljon nuo teot ylipäätään miellyttäisivät Jumalaa? Näytti ilmeiseltä, että uskon tekojen piti olla luonnollisia, ei järjestettyjä tai tiettyyn muottiin mukautettuja, aivan kuten rakkauden tekojen tulisi olla spontaaneja eikä jotakin sellaista, joka suoritetaan pelkästä tottelevaisuudesta muiden laatiman tarkan ohjelman mukaisesti. Järjestyksellinen toiminta on sopivaa sinänsä, mutta sen tarkoituksena tulisi olla toiminnan jouhevuus, eikä hienovarainen pakko, joka syyllistäisi niitä, jotka "eivät sopisi muottiin". Mitä tarkemmin ihmiset yrittävät valvoa kristittyjen tovereidensa elämää ja toimintaa, sitä enemmän he todellisuudessa vievät uskolta ja rakkaudelta tilaa motivoida ja hallita. Tunnustin, että on vaikeampaa ja työläämpää rakentaa ihmisten uskoa ja arvostusta Raamatun avulla kuin vain pitää "kannustuspuheita" tai saada ihmiset tuntemaan syyllisyyttä, mutta apostolin sanojen perusteella tuo vaikeampi toimintatapa vaikutti minusta ainoalta raamatullisesti oikealta ja viisaalta tavalta. Tämä oli keskustelun ydin. Kysymys raporttikaavakkeista sysäsi keskustelun liikkeelle, mutta sen jälkeen siitä ei puhuttu. Tavatessani Renén myöhemmin erään rakennuksen aulassa hän sanoi, että hänen piiri- ja kierrostyönsä oli paljon nautittavampaa ja hänen keskustelunsa vanhinten kanssa merkityksellisempiä, kun hän sovelsi Paavalin Roomalaiskirjeessä käyttämää lähestymistapaa. Muutaman viikon kuluttua minä ja vaimoni menimme Renén ja hänen vaimonsa luokse syömään. Vaikka olimme olleet ensimmäisten päätoimistovuosien aikana samassa espanjankielisissä seurakunnassa Queensissa, New Yorkissa, sen jälkeen olimme tavanneet melko satunnaisesti. Sekä ennen että jälkeen aterian René halusi keskustella Roomalaiskirjeen opetuksista. Vaikkakin vähemmässä määrin kuin vaimoni kanssa keskustellessa, tunsin velvollisuudekseni vastata hänen kysymyksiinsä sen sijaan, että olisin väistellyt niitä. Olin tuntenut hänet 30 vuotta ja tiesin hänen olevan syvällinen Raamatun tutkija. Puhuin hänelle ystävänä enkä järjestön toimihenkilönä, ja kun keskustelin Jumalan Sanasta hänen kanssaan, tunsin olevani ensisijaisesti vastuussa Jumalalle enkä ihmisille tai järjestölle. Jos pidättäytyisin puhumasta ihmisille asioista, joita pidin Raamatun selväpiirteisinä opetuksina, miten voisin sanoa kuten Paavali sanoi efesolaisille vanhimmille Apostolien tekojen 20. luvun jakeissa 26 ja 27? Siksi
kutsun teidät todistamaan juuri tänä päivänä, että olen viaton kaikkien
ihmisten vereen, sillä en ole pidättynyt kertomasta teille kaikkea
Jumalan tahtoa.
Paavali tiesi, että Efesoksen synagogassa puhuttiin hänestä pahaa siksi, että hän oli toiminut tällä tavalla. 22 Minäkin tiesin, että puheellani voisi olla samanlaisia seurauksia. —————— 22 Apostolien teot 19:8, 9. Muiden kohtien lisäksi puhuimme Roomalaiskirjeen 8. luvun alkuosasta (jota käsiteltiin tässä luvussa aiemmin). Olin kiinnostunut tietämään, miten hän ymmärsi jakeen 14 maininnan Jumalan lapsen asemasta, kun sitä tarkasteltiin tekstiyhteydessään. Hän ei ollut koskaan tutkinut sitä tekstiyhteydessään (kuten ei luultavasti lähes kukaan muukaan Jehovan todistaja). Kun hän teki niin, hänen reaktionsa oli sekä spontaani että mieltä kuohuttava. Asia, joka saattaa olla muille ihmisille ilmeinen, voi iskeä Jehovan todistajaan kuin kyseessä olisi jokin ilmestys. René kommentoi: "Minusta on tuntunut vuosien ajan, että vastustin pyhää henkeä lukiessani kristillisiä kirjoituksia. Luin tekstiä ja sovelsin itseeni kaiken lukemani, kunnes äkkiä lopetin ja sanoin: 'Mutta nämä asiat eivät sovellu minuun, ne soveltuvat vain voideltuihin'". Minä tiedän, hän tietää ja Jumala tietää, että en millään tavalla suostutellut häntä näkemään asioita eri tavalla. Sen sijaan siihen suostuttelivat apostolin omat sanat Raamatussa tekstiyhteydessään luettuina. Hän mainitsi eräässä tilanteessa ohimennen myöhemmin, että koko Raamatusta tuli hänelle elävämpi ja sillä oli hänelle paljon suurempi merkitys tuosta hetkestä lähtien. Tämä voi kuulostaa oudolta, mutta se pitää paikkansa: Kun Jehovan todistaja (joka ei kuulu pieneen "voideltujen" ryhmään) tulee siihen johtopäätökseen, että kaikki sanat Matteuksesta Ilmestyskirjaan on kohdistettu hänelle ja soveltuvat varsinaisesti ja suoraan eivätkä vain "välillisesti" häneen, se avaa oven koko joukolle kysymyksiä; ne ovat kysymyksiä, joihin on usein kaivattu vastausta, mutta joita ei ole uskallettu esittää. Kun näen, miten järjestö on viime aikoina yrittänyt ylläpitää järjestön tulkintoja manipuloimalla Raamattua ja faktoja, olen vain kiitollinen siitä, että en pelännyt järjestön reaktiota niin paljon, että se olisi estänyt minua kiinnittämästä edes joidenkin ihmisten huomion näihin seikkoihin Raamatussa. 4. maaliskuuta 1980 pyysin hallintoelimen Henkilökuntakomitealta, että saisin virkavapaata maaliskuun 24. päivästä heinäkuun 24. päivään saakka. Sekä minä että vaimoni koimme, että terveydentilamme vaati pidempiaikaista vaihtelua. Tuon ajan kuluessa toivoin myös selvittäväni, millaisia mahdollisuuksia minulla olisi saada työtä sekä löytää asuinpaikka, mikäli lopettaisimme palveluksemme päätoimistossa. Omaisuutemme koostui lähinnä seitsemän vuotta vanhasta autosta ja 600 dollarin säästöistä. Olimme tutustuneet Peter Gregerson -nimiseen todistajaan aiemmin, kun olimme olleet läsnä piirikonventeissa Alabamassa. Myöhemmin hän oli pyytänyt meidät pariin otteeseen luokseen Gadsdeniin, Alabamaan, jotta saatoin pitää puheita paikallisissa seurakunnissa. Peter oli perustanut pienen supermarket-ketjun Alabaman ja Georgian alueella. Vuonna 1978 kun matkustin vaimoni kanssa "vyöhykevieraluille" Israeliin, Peter ja hänen vaimonsa liittyivät siellä seuraamme ja vietimme osan parin viikon ajasta kiertelemällä tuota Raamatun maata. Peter kertoi silloin vakavan huolensa niistä vaikutuksista, joita vuotta 1975 koskevilla ennustuksilla oli ollut. Hän sanoi, että hänen mielestään olisi vakava virhe, jos Seura painottaisi voimakkaasti vuotta 1914; vuoden 1975 pettymys ei olisi mitään siihen verrattuna, joka seuraisi, mikäli Seuran olisi pakko loitontua vuoden 1914 ajanlaskusta. Tunnustin, että hänen arvionsa oli epäilemättä oikea, mutta emme keskustelleet asiasta enempää. Kun Peter kuuli virkavapaa-aikomuksestamme, hän kehotti meitä viettämään aikaa heidän kanssaan ja korjasi yhden poikansa asuntovaunun, jotta voisimme asua siinä. Hän tarjosi minulle pihatöitä tontillaan, jotta siten korvaisimme osan kuluistamme ja saisin samalla kunnon liikuntaa, jota minulle oli lääkärintutkimuksessa hiljattain suositeltu. Peterin isästä tuli Jehovan todistaja kun Peter oli pikkulapsi, ja häntä oli viety kokouksiin nelivuotiaasta lähtien. Nuorena miehenä hän aloitti kokoaikaisen "tienraivauksen", ja jopa avioitumisen ja ensimmäisen lapsensa syntymän jälkeen hän ponnisteli jatkaakseen sitä ansaiten elantonsa talonmiehenä. 23 Seura oli lähettänyt häntä "ongelma-alueille" Illinoisiin ja Iowaan auttamaan pulmien ratkaisemisessa ja vahvistamaan tiettyjä seurakuntia. Vuonna 1976 hän oli mukana eräässä vanhinten edustajaryhmässä, joka kutsuttiin keskusteluihin hallintoelimen kanssa. Noin vuosi tämän seminaarin jälkeen hän kuitenkin päätti luopua vanhimman tehtävästä. Hän oli äskettäin antanut elintarvikeliikkeensä johtajan paikan yhdelle veljistään, ja käyttänyt lisääntyneen vapaa-aikansa tutkimalla enemmän Raamattua. Jotkut järjestön opetukset vaivasivat häntä, ja hän halusi vakuuttua uudelleen niiden paikkansapitävyydestä, ja vakiinnuttaa jälleen luottamuksensa uskontoon, johon oli kuulunut koko ikänsä. (Hän oli silloin päälle viidenkymmenen.) Tulos oli täysin päinvastainen. Mitä enemmän hän tutki Raamattua, sitä enemmän hän vakuuttui siitä, että järjestön opetuksissa oli vakavia virheitä. Tämän vuoksi hän päätti jättää vanhimman tehtävänsä. Hän kuvaili asiaa minulle näin: "En yksinkertaisesti voi seistä lavalla ja johtaa tutkisteluja asioista, joille en näe raamatullista perustelua. Tuntisin itseni tekopyhäksi jos tekisin siten, eikä omatuntoni salli sellaista." Vaikka kuultuani hänen päätöksestään kehotin häntä aluksi harkitsemaan asiaa uudelleen, en voinut kieltää, että hänen vakavat kysymyksensä olivat perusteltuja, ja minun oli kunnioitettava hänen tunnontarkkuuttaan ja inhoaan tekopyhyyttä kohtaan. Hän oli tullut omaan tienristeykseensä minua aiemmin. Tämä oli mies, jonka järjestön laatima sääntö myöhemmin luokitteli "pahaksi ihmiseksi", jonka kanssa ei saanut edes syödä. Se että aterioin hänen kanssaan eräässä ravintolassa vuonna 1981, johti oikeudenkäyntiini ja karkottamiseeni järjestöstä. Elettiin huhtikuuta 1980 ja olimme edelleen poissa päätoimistosta Gadsdenissa, kun aloin kuulla ensimmäistä kertaa tapahtumista Brooklynissä, joita pidin outoina. Odotettu myrsky oli alkanut puhjeta yllämme. INKVISITIO
Kun
Jeesus lähti sieltä, oppineet ja fariseukset olivat alkaneet suhtautua
häneen vihamielisesti. He tivasivat häneltä vastauksia kaikenlaisiin
kysymyksiin ja vaanivat häntä saadakseen hänet kiinni hänen omista
sanoistaan. – Luukas 11:53, 54 (UT20)
Inkvisitio (engl. inquiry) merkitsee uskonnollisessa mielessä kyselyä yksilön henkikökohtaisista vakaumuksista ja uskonkäsityksistä. Historian aikana sen tarkoituksena ei ole ollut auttaa yksilöä tai luoda perusta keskustelulle hänen kanssaan, vaan osoittaa hänet syylliseksi ja tuomita harhaoppisena. Kyselyn aloittamisen syynä ei useinkaan ole se, että yksilö on ollut häiritsevä, pahansuopa tai edes tuonut erityisemmin uskomuksiaan ääneen esille. Pelkkä epäilys on riittävä syy kyselyjen aloittamiseen. Epäillyllä ei siten katsota olevan mitään oikeuksia: Jopa hänen henkilökohtaisia keskustelujaan läheisten ystävien kanssa pidetään sellaisina, joihin inkvisiittoreilla on täysi oikeus paneutua. —————— 23 Hänellä ja hänen vaimollaan on nyt seitsemän lasta ja seitsemäntoista lastenlasta. Espanjan inkvisitio ei ole saanut halveksittua mainettaan historiassa ainoastaan sen jakamien rangaistusten hirvittävyyden vuoksi. Maine on peräisin myös uskonnollisen oikeusistuimen toiminnasta: Se käytti usein kiihkomielistä autoritaarista lähestymistapaa ja ylimielisiä kuulustelumenetelmiä osoittaakseen syyllisyyden. Kidutus ja väkivaltaiset rangaistukset, joita määrättiin silloin, ovat nykyään laittomia. Mutta autoritaarista lähestymistapaa ja ylimielisiä kuulustelumenetelmiä voidaan harjoittaa edelleen ilman näkyviä seuraamuksia. Mieleeni muistuu Herätkää!-lehdessä 22. huhtikuuta 1981 ilmestynyt artikkeli "Mistä löytyvät lakien juuret?". Se painotti Mooseksen laissa olleita ylivertaisia lakiopillisia ennakkotapauksia ja sanoi muunmuassa: Koska
paikallinen tuomioistuin sijaitsi kaupungin porttien luona, ei ollut
epäilystäkään oikeudenkäynnin julkisuudesta! (5Mo 16:18–20) On selvää,
että julkiset oikeudenkäynnit lisäsivät tuomareitten huolellisuutta ja
oikeudenmukaisuutta, jotka ominaisuudet joskus häviävät suljettujen
ovien takana pidetyissä oikeudenkäynneissä.
Tätä periaatetta ylistettiin tuossa Seuran julkaisussa. Tosielämässä se hylättiin täysin. Kuten Jeesus sanoi, "he puhuvat yhtä ja tekevät toista". 24 Kuten todisteet selvästi osoittavat, he suosivat "suljettujen ovien takana pidettyjä oikeudenkäyntejä". Vain pelko totuuden voimaa kohtaan saa ryhtymään sen tyyppisiin toimiin. Sellaiset metodit eivät palvele oikeutta tai armoa, vaan niiden ihmisten asiaa, jotka pyrkivät osoittamaan jonkun syylliseksi. Myös Herätkää! 22. toukokuuta 1986 kertoo: Kuka
tahansa – mies, nainen, lapsi tai orja – saattoi syyttää
jotakuta toista harhaoppisuudesta, eikä hänen tarvinnut pelätä, että
hän joutuisi vastatusten syytetyn kanssa tai että syytetty saisi edes
tietää, kuka hänet oli antanut ilmi. Syytetylle löytyi harvoin
puolustajia, sillä jos joku juristi tai todistaja olisi tullut syytetyn
avuksi, häntä olisi syytetty harhaoppisen auttamisesta. Niinpä syytetty
sai yleensä seistä yksin tutkijoitten edessä, jotka samalla kertaa
toimivat syyttäjinä ja tuomareina.
Ed Dunlap soitti, kun olin ollut Alabamassa neljä viikkoa. Alkujutustelun jälkeen hän kertoi, että kaksi hallintoelimen jäsentä Lloyd Barry ja Jack Barr olivat tulleet hänen toimistoonsa, ja kuulustelleet häntä hänen henkilökohtaisista uskonkäsityksistään kolmen tunnin ajan. Yhdessä vaiheessa Ed oli kysynyt: "Mikä on tämän 'kolmannen asteen kuulustelun' tarkoitus?" He vakuuttivat hänelle, että ei ollut kyse sellaisesta, vaan että he vain halusivat kuulla, mitä hän ajatteli joistain asioista. He eivät antaneet hänelle mitään selitystä siitä, mikä heidän kuulustelujensa motiivina oli. Vaikka he väittivät keskustelun olleen vain informatiivinen, Ed sai selvästi sellaisen käsityksen, että kyseessä oli sellaisen järjestöllisen toiminnan alku, joka osoittautuisi sekä inkvisitiomaiseksi että rankaisevaksi. He kyselivät hänen näkemyksestään järjestöstä, vuotta 1914 koskevista opetuksista, kristittyjen kahdesta luokasta ja taivaallisesta toivosta ja samankaltaisista asioista. Mitä järjestöön tuli, hän kertoi kuulustelijoilleen päähuolenaiheensa olevan, että hallintoelimen jäsenet eivät selvästikään tutkineet Raamattua riittävästi. Hänen mielestään heidän velvollisuutensa veljiä kohtaan oli tehdä sen tutkimisesta ykkösasia, eikä käyttää aikaansa niin paljon paperityöhön ja muihin toimiin, jotka veivät aikaa Raamatun tutkimiselta. Vuoden 1914 suhteen hän tunnusti rehellisesti, että hänen mielestään sen suhteen ei pitänyt olla dogmaattinen, ja hän kysyi heiltä, uskoiko hallintoelin itse opetuksen olevan täysin varma ja luotettava. Nuo kaksi miestä vastasivat, että 'vaikka yhdellä tai kahdella oli siitä epäilyksiä, kokonaisuutena hallintoelin tuki ajankohtaa täysin'. Hän kertoi heille, että mikäli muut kirjoitusosastolla kertoisivat mielipiteensä, olisi selvää, että lähes kaikilla oli erilaisia näkemyksiä tietyistä asioista. —————— 24 Matteus 23:3, KR92. Eräänä toisena päivänä Albert Schroeder ja Jack Barr aloittivat jokaisen kirjoitusosaston jäsenen kuulustelun yksi kerrallaan. Kukaan heistä ei myöntänyt olevansa epävarma tietyistä opetuksista, vaikka henkilökohtaisissa keskusteluissa käytännössä jokaisella oli joku seikka, josta he olivat esittäneet erilaisen näkemyksen. Ironista tässä oli se näkemysten kirjavuus, joka vallitsi itse hallintoelimen keskuudessa ja josta kuulustelijat itse tiesivät, mutta jota he eivät koskaan maininneet tai tunnustaneet niille, joille he kysymyksiään esittivät. Tiesin, että Lyman Swingle, joka oli hallintoelimen Kirjoituskomitean sekä kirjoitusosaston koordinaattori, oli parhaillaan vyöhykevierailumatkalla. Minusta oli arvoituksellista, että tällainen intensiivinen tutkimus aloitettiin hänen poissaollessaan. Tutkimusta tehneet hallintoelimen jäsenethän eivät olleet antaneet ymmärtää, että mitään sellaista tavallisesta poikkeavaa olisi tapahtunut, joka olisi antanut syyn tällaiselle perinpohjaiselle kyselylle. Se ettei tälle heidän toiminnalleen annettu mitään selitystä, ei oman järjestökokemukseni perusteella antanut siitä harmitonta tai hyväntahtoista kuvaa; pikemminkin tuntui, että kun asia tulisi päivänvaloon, se voisi osoittautua varsin tuhoisaksi niille ihmisille, joita se koski. Siksi soitin maanantaina 21. huhtikuuta 1980 Alabamasta päätoimistoon puhuakseni hallintoelimen jäsenen Dan Sydlikin kanssa. Seuran puhelinvaihteen hoitajan mukaan hän ei ollut tavoitettavissa. Pyysin sitten puhua Albert Schroederin kanssa, joka oli hallintoelimen puheenjohtajana tuona vuonna. Hänkään ei ollut tavoitettavissa. Jätin soittopyynnön, että jompikumpi soittaisi minulle takaisin. Albert Schroeder soitti seuraavana päivänä. Ennen kuin käsittelemme keskustelua sekä sitä tapaa, jolla hän hallintoelimen puheenjohtajana vastasi kysymyksiini, mietipä mitä silloin oli jo tapahtunut ja parhaillaan tapahtumassa, ja josta kuulin vasta myöhemmin. 14. huhtikuuta eli kahdeksan päivää ennen, kuin Schroeder soitti minulle takaisin, Joe Gould -niminen todistaja New Yorkista soitti palvelusosastolle ja puhui Harley Millerin kanssa, joka oli 5-jäsenisen Palvelusosastokomitean jäsen. 25 Hän kertoi Millerille, että hänen työkaverinsa, kuubalainen todistaja nimeltä Humberto Godínez, oli kertonut hänelle keskustelusta, jonka tämä oli kotonaan käynyt Betelissä työskentelevän ystävänsä kanssa. Hän sanoi, että tämä beteliläinen oli esittänyt useita sellaisia mielipiteitä, jotka erosivat järjestön opetuksista. Miller neuvoi, että Gould yrittäisi saada selville Godínezilta kyseisen beteliläisen nimen. Hän teki niin ja Cris Sánchezin nimi välitettiin eteenpäin. Godínez sanoi myös, että minun nimeni sekä Ed Dunlapin ja René Vázquezin nimet olivat tulleet esiin keskustelussa. Miller ei suositellut Gouldille ja Godínezille, että he pyrkisivät selvittämään asiat itse noiden henkilöiden kanssa, eikä että he etsisivät ratkaisua veljellisesti keskustelemalla. Miller ei puhunut hyvin tuntemansa Ed Dunlapin kanssa, jonka toimisto oli heti kadun toisella puolella. Hän ei soittanut René Vázquezille, jonka hän oli tuntenut vuosia ja jonka vapaaehtoisia kyydityspalveluja hän jatkuvasti käytti. Hän ei yrittänyt ottaa yhteyttä Cris Sáncheziin, joka työskenteli Seuran painossa, ja jonka olisi saanut kiinni puhelimitse. —————— 25 Tämä komitea valvoo palvelusosastoa, jossa siihen aikaan oli noin 40 työntekijää. Sen sijaan hän puhui ensin Palvelusosastokomitean jäsenille ja kysyi, oliko kenelläkään heistä mitään samanlaista tietoa. Sitten hän meni hallintoelimen puheenjohtajan Albert Schroederin puheille. Milleriä käskettiin pyytämään Godínez ja hänen vaimonsa päätoimistoon haastateltavakseen. Mitään ei sanottu Cris Sánchezille, Ed Dunlapille ja René Vázquezille, eikä myöskään minulle ilmoitettu mitään. Hallintoelimen Puheenjohtajan komitea oli nähtävästi sitä mieltä, että sellainen ystävällinen toimintatapa, jolla olisi pyritty estämään tekemästä asiasta suurta numeroa, ei ollut suotava tapa edetä asiassa. Kun Miller haastatteli Godínezin pariskuntaa, hän ehdotti, että Humberto Godínez soittaisi René Vázquezille ja ottaisi "hienotunteisesti" selvää, jos tämä esittäisi mielipiteitään asioista. Miller ei itse nähnyt sopivaksi tehdä siten, eikä hän pitänyt suositeltavana soittaa Ed Dunlapille tai kävellä kadun toiselle puolelle puhuakseen asiasta hänen kanssaan. Renélle soitettiin puhelu ja ilmeinen tavoite saavutettiin; René vastasi tavalla, jonka voitaisiin katsoa osoittavan hänet syylliseksi. Godínezin pariskuntaa haastateltiin toistamiseen, ja tällä kertaa paikalla oli hallintoelimen Puheenjohtajan komitean jäsenet Schroeder, Suiter ja Klein. Tämä tapahtui 15. huhtikuuta. Edelleenkään Renélle, Edille, Crisille tai minulle ei oltu kerrottu mitään. Haastattelu kesti kaksi tuntia ja se nauhoitettiin. Jäsenet kuulivat Godínezin muistikuvien ja vaikutelmien pohjalta keskustelusta, joka oli käyty Godínezin ja hänen kuubalaisen maanmiehensä ja pitkäaikaisen ystävänsä Cris Sánchezin välillä; keskustelu oli käyty Godínezien kotona aterian jälkeen. Useista kiistanalaisista seikoista keskusteltiin. Godínezin esitys sisälsi useita viittauksia Renéen, Ed Dunlapiin ja minuun. Nauhoituksen lopuksi kaikki hallintoelimen kolme jäsentä Schroeder, Suiter ja Klein kiittelivät Godínezin pariskuntaa heidän uskollisuudestaan ja ilmaisivat (nauhalla) paheksuntansa niitä kohtaan, joista haastattelussa oli puhuttu. Millerin tavoin hallintoelimen Puheenjohtajan komiteakaan ei ollut yrittänyt lainkaan puhua Cris Sánchezin kanssa, josta he olivat kuulleet vain kuulopuheisiin perustuvia todisteita. He eivät olleet yrittäneet puhua lainkaan René Vázquezin, Ed Dunlapin tai minun kanssani, joista he olivat vain kuulleet toisen käden tietoja. Siitä huolimatta Puheenjohtajan komitea esitti koko nauhoitetun haastattelun hallintoelimelle seuraavana päivänä 16. huhtikuuta 1980 hallintoelimen viikottaisessa kokouksessa (josta Milton Henschel, Lyman Swingle ja minä olimme poissa). Kaikki tämä oli tapahtunut yhtä viikkoa sitä ennen, kun Schroeder puhui minulle puhelimessa, ja jonka puhelun hän oli soittanut vain koska itse sitä pyysin. Vasta sen jälkeen kun hallintoelin oli kuunnellut nauhan, Ed Dunlapia ja sitten koko kirjoitusosaston henkilökuntaa kuulusteltiin. Nauha oli syynä kuulusteluihin. Hallintoelimen jäsenet Barry, Barr ja Schroeder, jotka suorittivat kuulustelut, tiesivät asian olevan siten. Kuitenkaan he eivät sanoneet siitä mitään, eivät edes silloin, kun Ed Dunlap kysyi Barrylta ja Barrilta syytä kuulustelulle. Miksi? Toiminta oli nopeaa, laajaa ja koordinoitua. Nyt Cris Sánchezia ja hänen vaimoaan, sekä myös Nestor Kuilania ja hänen vaimoaan kuulusteltiin. Cris ja Nestor työskentelivät molemmat espanjankielisellä käännösosastolla, jossa myös René palveli kahtena päivänä viikossa. Harley Miller soitti nyt Renélle ja pyysi häntä toimistolle sanoen: "Haluamme vain sinulta hiukan tietoja eräistä seikoista." Puheenjohtajan komitea oli järjestänyt, että muodostettiin tutkintakomiteat, jotka hoitaisivat näiden kunkin henkilön kuulustelut. Komiteat koostuivat henkilökunnan jäsenistä, eikä niissä ollut hallintoelimen jäseniä Dan Sydlikiä lukuunottamatta. Hallintoelin johti kaikkia toimenpiteitä sen puheenjohtajan komitean kautta, mutta tästä eteenpäin pysyi itse taustalla. He järjestivät nyt niin, että varustaakseen tutkintakomiteoissa toimivat miehet tehtäväänsä, nämä kuuntelisivat osia siitä kahden tunnin nauhasta, jonka hallintoelin oli kuunnellut. Tämän vuoksi nämä komiteat sitten käyttivät minun ja Edin nimiä toistuvasti, kun he kuulustelivat Sánchezia, Kuilania and Vázquezia. Silti Puheenjohtajan komitea ei vieläkään ollut nähnyt sopivaksi informoida meitä siitä, että koko nauha oli edes olemassa. Miksi? Tutkintakomiteoiden tavoite oli ilmeinen heidän kuulustelujensa suunnan perusteella. Nestor Kuilania kuulustellut komitea pyysi häntä kuvailemaan henkilökohtaisia keskustelujaan Ed Dunlapin ja minun kanssani. Hän vastasi, että hänen mielestään muilla ei ole oikeutta kysellä hänen henkilökohtaisista keskusteluistaan. Hän teki selväksi, että jos hänen mielestään oli sanottu jotain väärää tai "syntistä", hän ei epäröisi kertoa siitä heille, mutta että sellaista ei varmasti ollut tapahtunut. Hänen kuulustelijansa sanoivat hänelle, että hänen pitäisi "tehdä yhteistyötä, tai hän voisi joutua tulla erotetuksi." Hän vastasi: "Erotetuksi? Mistä syystä?" Vastaus kuului: "Luopumuksen peittelystä." Kuilan sanoi: "Luopumuksen? Missä sellaista on? Ketkä ovat luopioita?" He vastasivat, että siitä otettiin vasta selvää, mutta he olivat varsin varmoja, että sellaisia oli olemassa. Tätä voisi verrata siihen, että miestä uhataan vankeudella, ellei hän tee yhteistyötä antamalla tietoa tietyistä henkilöistä. Kun hän kysyy syytä, hänelle kerrotaan että vankeustuomio tulisi osallisuudesta pankkiryöstöön. Kun hän kysyy: "Mikä pankki ryöstettiin ja ketkä ovat ryöstäjiä?", hänelle vastataan: "No, emme tiedä vielä mikä pankki ryöstettiin tai kuka sen teki, mutta olemme varsin varmoja, että jossain oli pankkiryöstö, ja ellet vastaa kysymyksiimme, me tuomitsemme sinut rikos-kumppanuudesta ja sinua uhkaa vankeustuomio." Nestor selitti, että hän oli opiskellut Gilead-koulussa, jossa Ed Dunlap oli yksi hänen opettajistaan, joten hän oli tuntenut Edin siitä alkaen, ja että hän oli tuntenut minut siitä lähtien, kun palvelin lähetystyöntekijänä ja haaratoimistonvalvojana Puerto Ricossa. Hän myönsi, että oli keskustellut meidän kummankin kanssa silloin tällöin, mutta että noissa keskusteluissa ei ollut mitään syntistä tai pahaa, ja että ne olivat hänen henkilökohtainen asiansa. Huhtikuun 22. päivänä, kun Albert Schroeder vastasi soittopyyntööni, järjestön oikeuskoneisto oli jo täydessä toiminnassa ja vauhdissa. Schroeder hallintoelimen puheenjohtajana tiesi kaikki nämä tosiseikat paremmin kuin kukaan muu, sillä kaikki tutkintakomiteat toimivat Puheenjohtajan komitean valvonnassa. Hän tiesi, että hänen komiteansa oli antanut koko hallintoelimen kuunnella mainitun kaksituntisen nauhan viikkoa ennen, kun hän soitti minulle. Hän tiesi, että kaikki eri tutkintakomiteat oli "perehdytetty" asiaan antamalla heidän kuulla osia nauhasta, ja että silloin kun hän puhui kanssani, komiteat jo käyttivät minun ja Ed Dunlapin nimiä kuulusteluissaan. Hän tiesi, että komiteoiden kuulemisissa oli esitetty äärimmäisen vakava syytös "luopumuksesta". Hänen täytyi tietää ne hyvin vakavat seuraukset, jotka asialla voisi olla meihin kahteen mieheen, jotka hän oli tuntenut vuosikymmeniä, ja joita hän kutsui "veljikseen". Mitä hän siis sanoi minulle puhelimessa? Mietipä seuraavaa. Alkutervehdysten jälkeen kysyin: "Kerrohan Bert, mitä kirjoitusosastolla oikein on meneillään?" Hän vastasi: No,
hallintoelin näki hyväksi, että jotkut meistä tutkisivat osastoa
nähdäksemme, mitä voitaisiin tehdä osaston koordinoinnin, yhteistyön ja
tehokkuuden kehittämiseksi – ja nähdäksemme, onko kellään veljistä
epäilyksiä joistakin seikoista.
Tämä viimeinen ilmaus epäilyksistä esitettiin melko rennolla tavalla, ikään kuin se olisi toisarvoisen tärkeä. Hänellä oli ollut selkeä tilaisuus kertoa minulle tosiasiat siitä, mitä oli tapahtumassa. Hän päätti olla tekemättä niin. Kysyin sitten, mitä syytä moiseen täysimittaiseen tutkimukseen saattoi olla? Hänellä oli nyt toinen tilaisuus kertoa minulle tilanteesta rehellisesti. Hän vastasi: No, osasto ei toimi niin tehokkaasti kuin pitäisi. Tämän kesän konventin kirja tulee menemään myöhässä painoon.
Jo toisen kerran hän päätti antaa väistelevän vastauksen sen sijaan, että olisi vastannut kysymykseeni suoraan. Vastasin hänelle, että siinä ei ollut mitään uutta, mutta että edellisenä vuonna kirjat Jaakobin kirjeen selitys (kirjoittaja Ed Dunlap) ja Parhaan elämäntavan valitseminen (kirjoittaja Reinhard Lengtat) olivat ehtineet hyvissä ajoin painoon tammikuun alkupuolella. (Tiesin tämän, sillä tehtäväni oli valvoa, että nämä kirjaprojektit toteutettiin ajallaan. Vuoden 1980 kirjan Onnellisuus – miten löydät sen? kirjoittaja oli Gene Smalley, joka ei ollut kirjoittanut kirjaa aiemmin, ja se projekti ei ollut minun valvonnassani.) Lisäsin, etten ymmärtänyt, miksi tämän vuoksi tehtäisiin moisia tutkimuksia. Schroeder jatkoi: Ja
sitten jotkut veljet eivät ole kovin iloisia siitä, miten heidän
artikkeleitaan parannellaan. Ray Richardson sanoi, että hän oli
luovuttanut artikkelin [tässä hän kertoi artikkelin aiheen] ja oli
hyvin tyytymätön siihen, miten sitä oli muokattu.
Sanoin: "Bert, jos tiedät jotain kirjoittajista, tiedät sen, ettei kukaan pidä siitä, jos hänen aineistoaan 'operoidaan'. Mutta ei siinäkään mitään uutta ole, asia on ollut siten niin kauan kuin kirjoitusosasto on ollut olemassa. Mitä Lyman [Swingle, kirjoitusosaston koordinaattori] tästä ajattelee?" Hän vastasi: "Aa, Lyman ei ole täällä juuri nyt." "Tiedän, ettei hän ole siellä", vastasin. "Hän on vyöhykevierailumatkalla. Oletko kirjoittanut hänelle?" "En ole.", hän vastasi. Sanoin sitten: "Bert, minusta tämä on hyvin outoa. Jos esimerkiksi Milton Henschel [Julkaisukomitean koordinaattori, joka valvoo kaikkea painon toimintaa] olisi poissa, ja joku toinenkin Julkaisukomitean jäsen, vaikkapa Grant Suiter olisi poissa, ja hallintoelimelle tulisi tietoja, joiden mukaan paino ei toiminut niin tehokkaasti kuin sen pitäisi – luuletko, että hallintoelin aloittaisi perinpohjaisen tutkimuksen painosta ja sen toiminnasta kun nämä kaksi veljeä on poissa?" (Tiesin, ettei niin edes harkittaisi tehtävän.) Hän epäröi jonkin verran ja sanoi: "No, hallintoelin pyysi meitä tekemään tämän ja raportoimme vain heille. Aiomme tehdä sen huomenna." Vastasin: "Arvostaisin, jos voisit esittää minun ajatukseni asiasta. Minusta on loukkaus Lyman Swingleä, hänen palvelusvuosiaan ja asemaansa kohtaan tehdä tällaista kysymättä häneltä asiasta, tai edes antamatta hänen tietää siitä." Schroeder sanoi välittävänsä tämän ajatuksen. Lisäsin, että jos olisi mitä tahansa sellaista, joka oli oikeasti hyvin tärkeää ja vaati keskustelua, voisin aina tulla paikalle. Hän sanoi: "Voisitko?" Vastasin: "Tottakai voisin. Minun täytyy vain hypätä koneeseen ja tulla paikalle." Hän kysyi, voisinko tulla seuraavana keskiviikkona. Vastasin: "Mitä hyötyä siitä olisi, jos Lyman Swingle ei ole silloin paikalla?" Keskustelu päättyi siihen. Jehovan todistajien hallintoelimen puheenjohtajalla oli ollut useita tilaisuuksia vastata tietopyyntöihini avoimesti ja rehellisesti sanomalla: "Ray, meistä eräs hyvin vakava asia on tullut esille ja on esitetty jopa syytöksiä luopumuksesta. Meidän mielestämme sinun on syytä tietää, että sinun nimesi on tullut esille, ja ennen kuin teemme mitään, ajattelimme, että ainoa kristillinen tapa toimia on puhua ensin sinun kanssasi." Hän olisi voinut tehdä siten. Sen sijaan hän ei sanonut mitään eikä viitannut sanallakaan, että siitä oli kyse. Tietenkään hän ei olisi voinut enää sanoa viimeistä lausetta, sillä hän ja muut Puheenjohtajan komitean jäsenet olivat jo panneet alulle laajamittaisen operaation nauhoituksineen, tutkintakomiteoineen ja kuulusteluineen. Hallintoelimen edustajan minulle antama kuva oli suoraan sanottuna petollinen ja keksitty. Mutta silloin minulla ei ollut mitään mahdollisuutta tietää, miten petollinen ja keksitty se todellisuudessa oli. Aloin pian kuulla asiasta, mutta pääasiassa hallintoelimen ulkopuolisista lähteistä. Jos hallintoelimen ja sen Puheenjohtajan komitean käytöstä on tässä asiassa vaikea ymmärtää, pidän vielä käsittämättömämpänä – ja anteeksiantamattomampana – että he eivät olleet avoimia Ed Dunlapille, joka oli itse paikalla päätoimistossa. Kun hän kysyi Barrylta ja Barrilta, mikä hänen kuulustelemiselleen oli syynä, olisi ollut pelkästään reilua heiltä kertoa, miksi hallintoelin määräsi heidät kuulustelemaan häntä, ja mitä hyvin vakavia syytöksiä oli esitetty. Varmastikin raamatulliset periaatteet, kuten Herran Jeesuksen Kristuksen sanat, joiden mukaan meidän tulisi kohdella toisia siten, kuin toivomme itseämme kohdeltavan, olisivat edellyttäneet, että joku olisi kertonut hänelle kasvotusten, millaisia "luopio"syytöksiä hänen selkänsä takana esitettiin. Ne ketkä tiesivät asiasta, päättivät tuolloin olla tekemättä niin. He päättivät olla tekemättä niin lähes kuukauttakin myöhemmin. Silti hänen nimensä kuten minunkin nimeni välitettiin tutkimuskomiteoiden ja sitten oikeuskomiteoiden jäsenille – ainakin yli kymmenelle miehelle – ja kuitenkaan kukaan hallintoelimestä ei voinut lähestyä häntä kertoakseen, millaisia haudanvakavia syytöksiä hänen nimeensä liitettiin. Näin oli siitäkin huolimatta, että monet heistä näkivät hänet päivittäin. En ymmärrä, miten tuollaista toimintaa voitaisiin ikinä kutsua kristilliseksi. Perjantaina 25. huhtikuuta, vain kolme päivää Schroederin puhelinsoiton jälkeen, oikeuskomiteat, jotka toimivat hallintoelimen Puheenjohtajan komitean hyväksynnällä ja ohjauksessa, erottivat Cris Sánchezin ja hänen vaimonsa sekä Nestor Kuilanin. Toinen komitea erotti René Vázquezin ja hänen vaimonsa sekä myös erään vanhimman Renén naapuriseurakunnasta. Nämä nimet lukuunottamatta seurakunnan vanhimman nimeä luettiin koko päätoimiston henkilökunnalle ja ilmoitettiin, että heidät oli erotettu. Hallintoelin kertoi siis asiasta yli 1500 ihmiselle. He eivät nähneet sopivaksi informoida minua asiasta. Lopulta tietysti kuulin siitä, mutta en keneltäkään tovereiltani hallintoelimessä, vaan tämän kohtelun saaneet ihmiset soittivat minulle itse. Diane Beers, joka oli palvellut päätoimiston henkilökunnan jäsenenä kymmenen vuotta, ja tunsi hyvin Sánchezit ja Kuilanit, kuvaili vaikutelmiaan viikon 21. – 26. huhtikuuta tapahtumista näin: Luullakseni
asia, joka hämmästytti mieltäni eniten tuon viikon aikana oli se julma
tapa, joilla näitä ystäviä kohdeltiin. He eivät koskaan tienneet,
milloin heitä vaadittaisiin menemään komitean kokoukseen. Yhtäkkiä
puhelin saattoi soida ja Crisin oli mentävä sinne. Sitten hän tulisi
takaisin, puhelin soisi jälleen ja sisään menisi Nestor. Sitä jatkui ja
jatkui. Heitä pidettiin jatkuvassa epävarmuudessa tuon viikon aikana.
Eräänä päivänä, kun puhuin Norman [Sánchez] kanssa, hän kertoi, että
komitea halusi hänen puhuvan hänen kanssaan ilman Crisin läsnäoloa,
eikä hän tiennyt mitä tehdä. Ehdotin, että Crisin pitäisi olla paikalla
kaiken aikaa, sillä muuten Normalla ei olisi todistajaa sille, mitä he
sanoivat hänelle ja mitä hän vastasi. He saattaisivat sanoa mitä
tahansa, eikä hän voisi todistaa mitenkään, ettei niin oltu sanottu.
Oli tulossa ilmeiseksi, että he yrittivät saada Norman puhumaan Crisiä
vastaan.
Lopulta perjantai-iltapäivänä [25. huhtikuuta] kello 16.45 komitea marssi kahdeksanteen kerrokseen, jossa me kaikki työskentelimme, ja menivät kokoushuoneeseen, joka oli aivan työpöytäni takana. Pian kaikki alkoivat lähteä töistään kotiin, mutta pysyin itse paikalla nähdäkseni, mikä lopputulos olisi. He kutsuivat Crisin, Norman, Nestorin ja Tonin sisään, ja kun kukin heistä tuli ulos, menin kuulemaan, mikä 'tuomio' olisi. Muistan, että kun menin Nestorin toimistoon puhuakseni Tonin ja Nestorin kanssa, he sanoivat, että minun olisi parasta lähteä, etten itsekin joutuisi pulaan, jos minut nähtäisiin heidän seurassaan. Kävelin yksinäni kotiin taistellen koko matkan kyyneleitä vastaan. Olin aivan pöyristynyt. En voinut uskoa, mitä oli tapahtumassa. En tule ikinä unohtamaan sitä tunnetta. Tämä paikka oli ollut kotini monia vuosia ja olin nauttinut ajastani siellä – nyt tuntui kuin olisin ollut täysin vieraassa paikassa. Ajattelin, miten Kristus sanoi, että heidän hedelmistään te tunnette heidät, enkä yksinkertaisesti pystynyt sovittamaan kristillisyyttä yhteen sen kanssa, mitä olin nähnyt ja kuullut sen viikon aikana. Se oli niin tylyä ja rakkaudetonta. Nämä olivat ihmisiä, jotka olivat palvelleet Seuraa vuosi toisensa jälkeen, joilla oli hyvä maine ja joita kaikki kovin rakastivat. Ja siltikään heille ei voitu osoittaa armoa. Se oli minusta käsittämätöntä. Minulla oli kokous tuona iltana, mutta kieltäydyin menemästä, sillä olin niin poissa tolaltani. Myöhemmin illalla kun Leslie [Dianen huonetoveri] oli tullut kokouksesta kotiin, juttelimme ja kuulimme ovelta koputuksen. Kello oli noin 23. Oven takana oli Toni Kuilan. Hän ei päässyt edes ovesta sisään ennen kuin murtui ja vain nyyhkytti. Hän ei halunnut Nestorin tietävän, miten järkyttynyt hän oli. Istuimme kaikki ja itkimme ja puhuimme. Kerroimme hänelle, että hän ja Nestor olivat ystäviämme edelleen kuten aina ennenkin, ja yritimme rohkaista häntä niin paljon kuin pystyimme. Sinä yönä en pystynyt nukkumaan kunnolla ja nousin yöllä kahden kolmen aikoihin. Istuin vain kylpyhuoneessa miettimässä, mitä oli tapahtunut ja se tuntui kuin painajaiselta – se ei tuntunut minusta todelliselta. Lauantaiaamuna menin katsomaan Nestoria, Tonia, Crisiä ja Normaa, ja kun saavuin Kuilanien huoneelle, John Booth [hallintoelimen jäsen] oli juuri käynyt heidän luonaan. Hänet oli lähetetty kertomaan, että hallintoelin oli hylännyt heidän valituksensa. Oikeuskomitea oli kertonut heille perjantai-iltana, että heidän oli valitettava seuraavan aamun kello kahdeksaan mennessä. Tämä itsessään oli naurettavaa, mutta he noudattivat ohjetta ja tekivät valituksen kello kahdeksaan mennessä. Booth lähetettiin kertomaan heille kielteinen vastaus. Nestor kysyi häneltä miksi, ja Booth kertoi olevansa vain 'lähettipoika' – hän teki selväksi, ettei halunnut keskustella kenenkään heidän kanssaan mistään. Nämä ihmiset olivat olleet mukana toiminnassa vuosikymmeniä ja antaneet elämästään monia vuosia kokosieluisesti ja kokoaikaisesti sellaiseen, jonka he uskoivat olleen Jumalan palvelusta, ja silti vain kuudessa päivässä, maanantaista perjantaihin 21.-26. huhtikuuta, kaikki se kumottiin ja heidät erotettiin. Kun heidän kuulustelijansa käyttivät raamatunkohtia tuon viikon aikana, se tehtiin syyttävällä ja tuomitsevalla tavalla, eikä siten kuin Paavali kuvailee toisessa kirjeessään Timoteukselle sen 2. luvun jakeissa 24 ja 25: Herran
palvelijan ei pidä tapella vaan olla ystävällinen kaikille,
kärsivällinen ja valmis opettamaan. Hänen on opastettava
vastaanväittäjiä nöyrästi, jotta Jumala antaisi heidän kääntyä ja oppia
tuntemaan totuuden. – UT20
Mielestäni mistä tahansa uskonnosta kertoo huonoa, jos se on haluton käyttämään aikaa Jumalan Sanan pohtimiseen ihmisten kanssa, kun nuo ihmiset kyseenalaistavat tuon uskonnon joidenkin oppien raamatullisuuden. Aikaa siihen ei pitäisi käyttää vain muutamia tunteja tai edes päiviä, vaan viikkoja tai kuukausia. Kun ne, joita kuulusteltiin päätoimistossa, toivat esille raamatullisia seikkoja, heille ilmaistiin monin eri sanoin: "Me emme ole täällä keskustelemassa sinun raamatullisista kysymyksistäsi." Harley Miller sanoi René Vázquezille: "En väitä olevani raamatunoppinut. Yritän pysyä Seuran julkaisujen tasalla, enkä pysty juuri muuhun." Kuulustelijoiden mielestä tärkein asia ei ollut uskollisuus Jumalaa ja hänen Sanaansa kohtaan, vaan uskollisuus järjestölle ja sen opetuksille. Kuten on jo aiemmin esitetty, tälle ajattelulle he löysivät paljon tukea Seuran julkaisuista. Voidaan totuudenmukaisesti sanoa, että kellään näillä erotetuista henkilöistä ei ollut ollut minkäänlaista aikomusta erota Jehovan todistajista, eikä heillä ollut mitään aikomuksia rohkaista toisia eroamaan. Heidän asenteensa on koskettavasti ilmaistu tässä René Vázquezin kirjeessä, jossa hän teki valituksen itsensä ja vaimonsa erottamisesta seurakunnasta: Rakkaat veljet
Minun on jälleen välttämätöntä vedota tällä kirjeellä terveeseen järkeenne ja puolueettomaan arvostelukykyynne jotta ymmärrätte, että minä ja vaimoni emme ole syyllistyneet siihen, mistä meitä syytetään. Me emme tosiasiassa ymmärrä tai tiedä, keitä syyttäjämme ovat. Kuulemisemme aikana totesimme koko sydämestämme kaikessa totuudellisuudessa Jehovan edessä yhä uudelleen, että meille pelkkä ajatus lahkon edistämisestä tai luopiona olemisesta on kertakaikkisen mahdoton. Eikö 30 vuotta kestänyt, vihkiytynyt palvelukseni Jehova Jumalalle todista tätä; palvelus, jonka vuoksi olen antanut minimaalisen huomion omalle perheelleni ja maalliselle työlleni? Miksi lähiaikoina käymäni keskustelut joistakin Raamatun seikoista yksityisissä keskusteluissa joidenkin rakkaiden veljien ja ystävien kanssa yhtäkkiä nähdään hyökkäyksenä järjestöä vastaan ja luopumuksena? Miksi on syytä ottaa käyttöön niin äärimmäinen toimi kuin erottaminen, kun terve järki, ystävällisyys, tosi kristillinen rakkaus ja armo voisivat korjata ja parantaa kaikki mahdolliset väärinymmärrykset ja murheet, jotka ovat seuranneet harkitsemattomista puheista tai siitä, että on kerrottu eteenpäin asioita, jotka eivät ole sopusoinnussa sen kanssa, mitä Seura on julkaissut? Missä on se paha, ilkeä ihminen, Jehovan vihaaja, kapinallinen yksilö, ja pahojen tekojen katumaton harjoittaja, joka pitäisi talloa? Miksi luopumuksen legalistista määritelmää pitäisi käyttää niin kylmällä ja armottomalla tavalla tuomitsemaan ihmisiä, jotka ovat vain palvelleet uskollisesti ja uhranneet sielunsa veljien puolesta niin monien vuosien ajan? Ketkä aiheuttavat Jehovan nimelle häpeää ja antavat järjestölle huonon maineen? Eivätkö ne radikaalit toimet, jotka on pantu täytäntöön, ja ne rakkaudettomat toimintatavat, joita on käytetty, ja herjaavat huhupuheet, joita on levitetty, ja armon ja kristillisen rakkauden puute, sekä inkvisitiomaisten kuulustelujen epäily, pelko ja kauhu? Nämä ovat tuhatkertaistaneet kaikki mahdolliset väärinkäsitykset ja tahattoman vahingon, joka on aiheutunut, kun ihmiset ovat kertoneet sopimattomasti eteenpäin joitakin sanottuja asioita. Veljet,
sydämessämme on vain pelkkää rakkautta koko veljesseuraa kohtaan, ja
minä ja vaimoni emme ole koskaan halunneet millään pahalla tavalla
aiheuttaa hämmennystä tai häiriötä heidän uskolleen. Miten Jeesus
Kristus hoitaisi tällaisen tilanteen?
Tuntuu, että komitean päätehtävänä oli osoittaa syyllisyys näyttämällä toteen, että oli kyse luopumuksesta. Huolimatta siitä, että toistuvasti sydämestämme totesimme luopumuksen harjoittamisen olevan mahdotonta, ja ettei moinen asia koskaan tullut mieleemme, tuolla syytöksellä kovistelua jatkettiin. Komitea näytti olevan sitoutunut todistamaan, että olimme luopioita esittämällä, että jotkin henkilökohtaiset keskustelut, joita olimme käyneet rakkaiden ystäviemme kanssa, olivat todellisuudessa osa jotain pahaa juonta lahkon perustamiseksi tai jakauman aiheuttamiseksi luopumuksen avulla. Kahdesti veli Harold Jackson käytti kuvausta nuoresta tytöstä, joka oli harjoittanut haureutta, mutta hänen mielensä torjui ajatuksen siitä niin voimakkaasti, että hän ei todellisuudessa uskonut harjoittaneensa haureutta – mutta hän oli raskaana. Se soveltui siten, että vaikka miten inhottava se ajatus on meille, että olemme luopioita, ja että vaikka sydämemme ja omatuntomme sanoo meille sellaisen olevan mahdotonta, olemme silti luopioita. Mutta veljet, tiedämme eron oikean ja vasemman kätemme välillä. Tässä ei ole kyse nuoresta tytöstä, jolla ei ole ymmärrystä tai kokemusta. Mutta sanotaan, että asia olisikin niin, että olemme jotain sellaista mitä emme ole, koska emme ole sitä sydämessämme, mielessämme ja omassatunnossamme. Miten Jeesus Kristus käsittelisi asian? Eikö hän osoittaisi rakkaudellista huomaavaisuuttaan ja armoaan tuolle tytölle, jotta synti ei hallitsisi kuninkaana, koska hän kuoli, jotta meille voidaan osoittaa armoa? Toisaalta eikö olisi ylhäältä tulevaa viisautta käyttää esimerkkiä tytöstä siten, että hän on varma, ettei syyllistynyt haureuteen vaikka hänellä onkin iso vatsa? Mitä jos asian tutkiminen osoittaa, että hänellä on kohdussaan kasvain, ja että hän puhuikin totta, mutta puhui painostettuna toisin, ja lisäksi alkaisi levitä herjaavia juoruja, joiden mukaan hän oli raskaana, että hän saisi kaksoset, että hän sai jo kolmoset jne? Eikö sellainen olisi hyvin epäoikeudenmukaista? Ketkä aiheuttaisivat todellisen vahingon? Eikö Jeesuksen Kristuksen rakkaus ja armo estäisi sellaisen suuren epäoikeudenmukaisuuden? Tästä samasta syystä Jeesus sanoi niille, jotka tuomitsivat hänen parantamistyönsä sapattina: "Älkää enää tuomitko ulkonäön mukaan, vaan tuomitkaa vanhurskas tuomio." – Johannes 7:24 Veli Episcopo, joka oli yksi oikeuskomitean jäsenistä, esitti johdattelevilla kysymyksillä, että luopio voisi olla hyvin vilpitön siinä mitä hän opettaa, mutta hän olisi silti luopio. Siitä huolimatta, että toistuvasti sanoimme, että meille ajatuskin luopumuksesta on mahdoton, että emme ole koskaan suunnitelleet mitään pahaa järjestöä vastaan tai lahkon muodostamista, meitä edelleen pidetään luopioina niiden yksityisten keskustelujemme takia, joita kävimme ystäviemme kanssa. Mutta jos luopumus määritellään näin, sitten meidän pitäisi päätellä, että Jehovan todistajien järjestön historia on täynnä luopumusta. Kun opetimme, että Jeesuksen Kristuksen näkymätön läsnäolo alkoi vuonna 1874, olimme hyvin vilpittömiä. Mutta Jehova tiesi, että mitä opetimme ei ollut sopusoinnussa Raamatun totuuden kanssa. Veli Episcopon määritelmän mukaan Jehova olisi pitänyt meitä luopioina. Kerta toisensa jälkeen olemme järjestönä jumalallisella antaumuksella ja vilpittömyydellä opettaneet sellaista, joka ei osoittautunutkaan olevan sopusoinnussa Jumalan Sanan kanssa, ja monien usko kärsi, koska asiat eivät olleetkaan niin kuin opetimme. Olisiko armollista ja rakkaudellista tuomita järjestö tällä perusteella? Olisiko järkevää panna järjestö Hymenaioksen ja Filetoksen luokkaan, jotka mullistivat toisten uskon sanomalla, että ylösnousemus oli jo tapahtunut? Perusteena
toimille meitä vastaan on se, että keskustelimme tietyistä
raamatullisista seikoista muutamien veljien kanssa yksityisesti. Yksi
ihmisen perusoikeuksista on puhua luottamuksellisesti ystävän tai
luotetun kanssa. Jos tämä etuoikeus otetaan pois, tai jos meille
kerrotaan, että meidän täytyy paljastaa sellainen luottamuksellinen
puhe ja meidät sitten tuomitaan sen perusteella, tai jos niitä ihmisiä,
joihin luotimme, painostetaan pelolla tai uhkailulla, millaista
alamaisuutta järjestönä vaadimme? Eikö se olisi totaalista ja
täydellistä alamaisuutta? Eikö se merkitsisi sen Jeesuksen aseman
loukkaamista, joka hänellä on seurakunnan päänä?
Voimme kertoa monta esimerkkiä monista keskusteluista, joissa on ollut mukana myös joitakin komiteamme jäseniä ja joissa on puhuttu asioista, joista järjestö ei ole kirjoittanut ja joita se ei opeta. Jos minä itse tiedän sellaisista keskusteluista, kuinka monet muut tietävät tai tiesivät niistä? Kuinka monelle he puhuivat noista asioista eteenpäin? Pitäisikö meidän nyt aloittaa inkvisitiomainen tutkimus saadaksemme sen selville, ja väittää että he ovat luopioita? En halunnut mainita mitään esimerkkejä tai nimiä juuri siitä syystä, että tiedän olevan epäoikeudenmukaista tehdä niin. Emme halunneet antaa sellaista kuvaa, että osoitamme sormella jotakuta muuta. Pitäisikö veljien nyt olla sellaisen kauhun ilmapiirin alaisena, jossa vain maininta siitä, että luetaan Raamattua kotona, katsottaisiin epäilyttäväksi tai mahdollisesti luopumukseksi tai "harhaoppiseksi"? Kun kerroin meidän olevan hyvin pahoillamme siitä häiriöstä, jonka jotenkin katsottiin alkaneen meistä, kun tiettyjä seikkoja oli kerrottu eteenpäin monille veljille, ja kun vakuutimme, ettemme enää puhuisi sellaisista asioista muille, vaan sanoisimme ennemmin jos joku mainitsisi näistä asioista, että sellainen puhe pitäisi lopettaa, veli Harold Jackson totesi voimakkaasti, että minun olisi annettava heille siitä jonkinlainen vakuutus, ja jatkoi sanomalla että me olemme vaarana järjestölle, ja antoi ymmärtää että minä peittelin asioita, ja että hän ei henkilökohtaisesti uskonut puheitani. Minkälaista ohjausta Raamattu antaa tässä asiassa? Miten tällainen "vakuutus" voidaan antaa? Vaikka olisikin jotain perustetta syyttää jotakin lahkon edistämisestä, Tituksen kirjeen 3:10 sanoo: "Hylkää lahkoa edistävä ihminen ensimmäisen ja toisen vakavan neuvon jälkeen." Toinen vakava neuvo annettaisiin, koska henkilö jatkoi uusilla teoilla osoittaen, että hän edisti lahkoa. Vaikka meidät nähtäisiinkin sellaiseksi henkilöiksi, ensimmäisestä hyvin epäonnekkaasta väärinymmärryksestä lähtien me olemme olleet epätavallisen hiljaa välttääksemme uudet väärinymmärrykset. Koska pelkkä suullinen vakuuttaminen ei Paavalin ohjeen mukaan riitä, yksilön käytös, joka ei edellyttäisi toista vakavaa neuvoa, pitäisi riittää vakuutukseksi. Mutta meihin ei luoteta edes tällä tavalla. Veli Jackson totesi useamman kerran, että esitetyt lausunnot olivat hyökkäys järjestön ydintä vastaan. Mutta sellaista hyökkäystä ei ollut alun perinkään olemassa, enkä tiedä ketään, joka olisi sellaista yrittänyt. Voisiko olla, että tällaisen ilmauksen keksi joku arvostelukyvytön henkilö, joka teki tilanteesta hätäisen arvion ja valitti siitä? Pitäisikö joku lausunto tai tuollainen hätäinen arvio yhtäkkiä ottaa ehdottomana totuutena ja arvioida kaikki sen mukaan? Veljet, ne äärimmäiset ja oudot toimenpiteet, jotka tässä tilanteessa on tehty, ovat hyvin häiritseviä ja kummastuttavia. Valitamme
päätöksestä vanhurskauden ja armon perusteella, sillä meidät on
tuomittu sellaisesta väärinteosta, johon emme ole syyllistyneet.
Voitte olla varmat siitä, että rukoilemme Jehovaa, jotta tämä asia selviäisi ja hänen nimensä tulisi siunatuksi ja hänen kansansa voisi hyvin.  Noin kolmekymmentä vuotta aiemmin René oli lähtenyt isänsä kodista päästäkseen pakoon sellaista ilmapiiriä, jonka hän koki sortavan suvaitsemattomaksi ja ahdasmieliseksi. Hän halusi vapauteen voidakseen toimia Jehovan todistajana. Siitä lähtien hän oli antanut itsensä, sydämensä ja sielunsa palvellakseen heidän keskuudessaan. Nyt hän näki kahdessa viikossa, miten nuo 30 vuotta kumottiin kuin niillä ei olisi mitään merkitystä. Hänet alistettiin intensiivisiin kuulusteluihin, hänen motiivinsa vilpittömyys kyseenalaistettiin ja hänet leimattiin kapinalliseksi Jumalaa ja Kristusta vastaan. Hänen kirjeensä ilmaisee hänen tuskaisan ahdistuksensa, kun hän tajusi joutuneensa siihen samanlaisen uskonnollisen suvaitsemattomuuden ja ahdasmielisyyden ilmapiiriin, josta luuli paenneensa. Renélle annettiin lupa valittaa ja hän tapasi komitean jälleen (joka koostui viidestä eri vanhimmasta). Aina kun hän yritti olla sovinnollinen ja osoittaa, että hän ei pyrkinyt tekemään mitään numeroa tietyistä oppikysymyksistä eikä halunnut olla dogmaattinen niiden suhteen, se torjuttiin kiertelyksi ja todisteeksi syyllisyydestä. Yhdessä vaiheessa kun häntä oli pommitettu tunteja kysymyksillä, Sam Friend, valituskomitean jäsen (joka oli myös päätoimiston henkilökunnan jäsen) keskeytti hänet sanomalla: "Tuo kaikki on silkkaa pötypuhetta. Nyt luen sinulle sarjan kysymyksiä, johon haluan sinun vastaavan kyllä tai ei." Renén äidinkieli oli espanja, ja hänelle käytetty sana "pötypuhe" ei ollut tuttu. Vaikka hän myöhemmin tajusi, että se oli vain jokin paikallinen ilmaisu, hän sanoo että sillä hetkellä se iski häneen kuin jokin kirjaimellinen kuva saastaa, ja jokin hänessä "napsahti" ja hän vastasi: "Ei käy! En aio vastata enää kysymyksiinne. Te miehet yritätte seuloa sydäntäni enkä aio sietää sitä enää." Istunnossa pidettiin tauko. René käveli ulos ja puhkesi kadulla kyyneliin. Komitea piti erottamispäätöksen voimassa. Yksikään niistä ihmisistä, jotka René oli tuntenut ja joiden kanssa hän oli työskennellyt Brooklynin palvelusosastolla, mukaan lukien ne, jotka olivat olleet halukkaita hyödyntämään hänen ystävällisyyttään ja avuliaisuuttaan vuosien mittaan, ei astunut esiin sanomaan edes jotain hänen puolestaan tai esittämään pyyntöä, että häntä itseään kohdeltaisiin yhtä ystävällisesti. 26 Järjestön oikeusnormien mukaan hänen kiistämättömällä vilpittömyydellään ja virheettömällä 30 vuoden taustallaan ei ollut mitään painoarvoa, jos hän ei ollut täysin yhtä mieltä järjestön kanssa ja pysynyt hiljaa ja kyselemättä. Opetuslapsi Jaakobin sanat tuntuvat soveltuvan kaikkeen tähän, kun hän kirjoittaa: —————— 26 Vaikka on totta, että kaikki nämä istunnot pidettiin "suljettujen ovien takana", osastolla oli monia, jotka tiesivät mitä oli meneillään; heillä oli siitä joko suoraa tietoa tai olivat kuulleet siitä osaston "huhupuheiden" kautta. Vapauden lain mukaan
teidät tuomitaan; pitäkää se mielessänne, mitä puhutte tai teettekin.
Joka ei toista armahda, saa itse armottoman tuomion, mutta joka
armahtaa, saa tuomiosta riemuvoiton. 27
Lopulta 8. toukokuuta 1980 hallintoelin virallisesti ilmoitti minulle, että minun nimeni oli tullut esiin tässä kaikessa. Puheenjohtaja Albert Schroeder soitti ja kertoi, että hallintoelin halusi minun tulevan heidän kuultavakseen Brooklyniin. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun he antoivat minkäänlaista viitettä siitä, että minä liityin jollain tavalla asiaan. Edellisestä keskustelustamme, jossa puheenjohtaja oli toistuvasti vältellyt kertomasta minulle, mitä oikeasti tapahtui, oli kulunut 15 päivää. Olin edelleen tietämätön kaksituntisen nauhan olemassaolosta tai siitä, että se oli kuunneltu hallintoelimen täydessä istunnossa. Oli kulunut 23 päivää siitä kun se oli kuunneltu. Noiden 23 päivän aikana he eivät olleet esittäneet nauhaa vain hallintoelimelle, vaan myös esittäneet siitä sellaisia osia, joissa minun ja Ed Dunlapin nimet mainittiin, ainakin 17 hallintoelimen ulkopuoliselle henkilölle (jotka muodostivat tutkimus- ja oikeuskomiteat). Tuona aikana he olivat erottaneet kolme päätoimiston henkilökunnan jäsentä sekä kolme henkilöä sen ulkopuolelta, joista yksi oli ollut ystäväni 30 vuotta. He olivat lisäksi nauhoittaneet Bonelli-nimisen miehen haastattelun (tästä nauhasta kerrotaan myöhemmin) ja eivät olleet vain pyytäneet, vaan aktiivisesti etsineet mitä tahansa todisteita, jotka viittaisivat syyllisyyteen ja jotka voitaisiin hankkia Betel-perheen jäseniltä tai muilta; he uhkailivat joitakin henkilöitä jopa erottamisella saadakseen tietoja. Vasta kaiken tämän jälkeen hallintoelin näki hyväksi antaa minulle tiedoksi puheenjohtajan komitean kautta, että he katsoivat minun jollain tavalla sotkeutuneen siihen mitä oli meneillään. Miksi? Kaiken mitä tiesin, olin kuullut kokonaan muista lähteistä, en hallintoelimeltä, jonka jäsen olin ollut yhdeksän vuotta. Ne päätoimiston jäsenet, joita oli hiillostettu ja asetettu syytteeseen, olivat soittaneet minulle ja ilmaisseet tyrmistyksensä siitä epäystävällisestä ja suvaitsemattomasta asenteesta, jota oli osoitettu. He kertoivat uskovansa, että ne ketkä johtivat koko prosessia, kävivät heidät läpi vain saavuttaakseen todellisen tavoitteensa, Edward Dunlapin ja minut. Heistä tuntui, että johdossa olevat valitsivat strategian, jossa he aloittivat "pienistä tekijöistä" eli vähemmän tunnetuista ja huomattavista henkilöistä, ja näyttivät toteen heidän "syyllisyytensä". Näin näyttäisi siltä kuin asialla olisi suuret ja vaaralliset mittasuhteet, ja sitten kun mahdollisimman vahva perustus oli laskettu, oli aika hoidella tunnetummat ja huomattavammat henkilöt. Olipa asia niin tai ei, tämä oli heidän vaikutelmansa asiasta. Olisi kiinnostavaa kuulla Puheenjohtajan komitean jäseniltä, joille kaikki raportit lopulta toimitettiin, ja jotka vastasivat kaikkiin tutkinta- ja oikeuskomiteoiden kysymyksiin, mitkä olivat ne mahdolliset syyt, jonka vuoksi komitea toimi sillä tavalla kuin toimi. Kun puheenjohtaja Schroeder soitti minulle 8. toukokuuta, ilmaisin tunteeni siitä, miten vaikea minun oli ymmärtää, ettei kenelläkään hallintoelimen jäsenistä ollut veljellistä huomaavaisuutta kertoa minulle, mitä oli meneillään; olimme sentään eläneet ja tehneet työtä yhdessä viikosta toiseen yhdeksän vuoden ajan (joidenkin kanssa 15 vuoden ajan). (Oikeudenmukaisuuden nimissä on myönnettävä, että kaikki jäsenet eivät ehkä tienneet yksityiskohtaisesti, miten Puheenjohtajan komitea hoiti asioita. He eivät ehkä tienneet sen puhelinkeskustelun sisällöstä, jonka Albert Schroeder kävi kanssani 23. huhtikuuta, eivätkä hänen harhaanjohtavista vastauksistaan kysymyksiini – tosin näyttää mahdolliselta, jopa luultavalta, että tuokin keskustelu nauhoitettiin, kuten myöhemmät tapahtumat näyttävät osoittavan. Oli miten oli, on tunnustettava, että jotkut tai monet jäsenet ovat olettaneet ja uskoneet, että Puheenjohtajan komitea hoiti asioita tahdikkaasti kristillisten periaatteiden mukaan, kohtelemalla toisia siten kuin he olisivat kohdelleet itseään.) —————— 27 Jaakobin kirje 2:12, 13, KR92. Kysyin sitten Albert Schroederilta, miltä hänestä olisi tuntunut, jos silloin kun hän oli Euroopassa ja ilmaisi omia ajatuksiaan "tämän sukupolven" erilaisesta sovelluksesta, jotkut Brooklynissä asiasta kuulleet olivat syyttäneet häntä "luopiotaipumuksista". Sitten he olisivat alkaneet keräämään yhteen muita ajatuksia, joita hän oli saattanut esittää missä tahansa, milloin tahansa ja kenelle tahansa todisteeksi vahvistamaan tuota vakavaa syytöstä, ja tehnyt tämän kaiken kertomatta hänelle, mitä oli tapahtumassa. Miltä se hänestä olisi tuntunut? Hän ei vastannut. Kerroin hänelle tulevani Brooklyniin kuten oli pyydetty ja keskustelu päättyi. Kun saavuin Brooklyniin 19. toukokuuta, jatkuva hermopaine oli saanut minut shokkitilan partaalle. Se mitä oli tapahtumassa ja ne metodit joita käytettiin – kaikessa siinä oli jotain niin järjetöntä. Jotkut kutsuivat sitä "painajaiseksi". Joidenkin mielestä tarvittiin voimakkaampaa sanaa, nimittäin "vainoharha". Viattomia kristittyjä kohdeltiin kuin he olisivat vaarallisia vihollisia. Jokin aika sitten löysin lehtileikkeen, jonka olin ottanut talteen vuosia sitten New York Times -lehdestä. Artikkelissa "Nixonin henkilökunnasta löytynyt epäilyksiä" sanottiin mm.: Valkoisen
Talon henkilökunnassa vuosina 1971-73 toiminut eräs psykiatri sanoo,
että Richard M. Nixonin sisäpiiri epäili syvästi toisten ihmisten
motiiveja, ja piti luonteen heikkoutena sitä, jos ihmisten tunteista
välitettiin, eikä voinut kunnioittaa oppositiota tai toisinajattelua.
"Erimielisyys ja epälojaalius olivat käsitteitä, joilla ei ollut koskaan riittävästi eroa heidän mielissään." Dr. Jerome H. Jaffe sanoi. "Se oli todella traagista. Eri mieltä oleminen merkitsi epälojaaliutta. Tämä teema toistui yhä uudelleen ja uudelleen"... "Hallinto ihaili ihmisiä, jotka pystyivät olemaan kylmiä ja neutraaleja tehdessään henkilöstöä koskevia päätöksiä", hän sanoi. "Myönnytysten tekeminen ihmisten tunteiden vuoksi tai sen tunnustaminen, että tiettyyn päämäärään pääsemiseksi ei pitänyt tuhota ihmisiä – tällaisia ajatuksia ei ihailtu lainkaan. Sellaisten miettimistä pidettiin tuhoisana heikkoutena." "He epäilivät syvästi muiden ihmisten motiiveja eivätkä kyenneet uskomaan, että ihmiset voisivat nousta itsekkäiden motiivien yläpuolelle", hän sanoi. 28 Näen pelottavan läheisen samankaltaisuuden tämän tilanteen ja Brooklynissä keväällä 1980 vallinneen ilmapiirin välillä. Artikkeli sanoi: "Eri mieltä oleminen merkitsi epälojaaliutta. Tämä teema toistui yhä uudelleen ja uudelleen". Jeesukselle Kristukselle ominainen huomaavaisuus näytti olevan täysin poissa. Kaikki ystävyyden lämpö sekä se myötätuntoinen ymmärrys, joka antaa ystävyydelle sen lämmön – sen tilalla näytti olevan kylmä järjestöllinen asenne, joka ajatteli ihmisestä pahinta. Ihmisestä ei uskottu hyvää, ja pidättyväisyyttä ja kärsivällisyyttä pidettiin heikkoutena; se oli haitallista järjestön eduille ja sen yhdenmukaisuuden ja muottiin mukautumisen päämäärille. Tuntui kuin jokin massiivinen lainopillinen kone olisi pantu liikkeelle ja se jyräsi eteenpäin tunteettomalla ja armottomalla tavalla kohti lopullista päämääränsä. Minun oli vaikea uskoa, että näin oli oikeasti tapahtumassa. —————— 28 The New York Times, 12. tammikuuta 1976, s. 12. Kun saavuin päätoimistoon, löysin pöydältäni Puheenjohtajan komitean 28. huhtikuuta 1980 kirjoittaman paperin (ks. seuraava sivu). Jotkut seikat siinä yllättivät minut, sillä en ollut koskaan edes pohtinut niitä saati keskustellut niistä muiden kanssa. Minua etoi se dogmaattinen tapa, jolla kaikki seikat esitettiin. Ajattelin, että alaosan kohdassa "Huomautuksia" oli asian todellinen ydin. Niissä nimittäin keskityttiin painottamaan "Seuran kristillisen uskonkäsitysten raamatullista 'perusrunkoa'" ja "'terveellisten sanojen mallia', jonka Jehovan kansa on vuosia hyväksynyt." Tällä oli tuttu sointi, sillä se oli väittämä, jota kovin säännöllisesti käytettiin hallintoelimen istunnoissa. Sen mukaan Seuran pitkäaikaisia, perinteisiä opetuksia pitää noudattaa, ikään kuin vain se, että niihin oli uskottu vuosia, väistämättä todistaisi ne oikeiksi. Nämä perinteiset opetukset, eivätkä Jumalan Sana itse, olivat asian ydin. 20. toukokuuta tapasin Puheenjohtajan komitean, ja sain kuunnella nauhan raportista, jonka he olivat antaneet hallintoelimelle; se liittyi kirjoitusosaston jäsenten haastatteluihin sekä Puheenjohtajan komitean sitä seuranneisiin toimiin, joilla tutkivat ja oikeudelliset prosessit pantiin käyntiin. Sitten he antoivat minulle kaksi nauhaa kuunneltavaksi, joista ensimmäinen oli kaksituntinen kuubalaisen pariskunnan (Godínezit) haastattelu ja toinen lyhyempi Bonelli-nimisen todistajan haastattelu. Kuulin nyt ensimmäistä kertaa kaksituntisen nauhan olemassaolosta, ja että he olivat antaneet sen hallintoelimen kuunneltavaksi yli kuukautta aiemmin. Minusta on lähes absurdia, että kaiken sen tuhon jälkeen, joka oli aiheutettu ihmisten elämälle nauhan esittämisen jälkeen, he vasta nyt vaivautuivat antamaan minun kuulla sen, yhtä päivää ennen omaa kuulemistani hallintoelimen täysistunnossa. (Hallintoelimelle) TODISTEITA VIIME AIKOINA LEVITETYISTÄ VÄÄRISTÄ OPETUKSISTA Seuraavassa on joitakin vääriä opetuksia, joita on levitetty Betelistä kantautuneina. Nämä on tuotu kentältä hallintoelimen tietoon 14. huhtikuuta alkaen. 1. Että Jehovalla ei ole järjestöä nykyään maan päällä eikä Jehova ohjaa sen hallintoelintä.
2. Kaikilla niillä, jotka kastetaan Kristuksen ajasta alkaen (33 jaa.) loppuun asti, on taivaallinen toivo. Kaikkien näiden pitäisi ottaa osaa Muistonvieton vertauskuviin eikä vain niiden, jotka väittävät kuuluvansa voideltuun jäännökseen. 3. Ei ole olemassa järjestelyä, jossa "uskollinen ja ymmärtäväinen orjaluokka", joka koostuu voidelluista ja heidän hallintoelimestään, johtaa Jehovan kansan asioita. 4. Nykyään ei ole kahta luokkaa eli taivaallista luokkaa ja maallista luokkaa, joita kutsutaan "muiksi lampaiksi" Johanneksen 10:16:ssa. 5. Ilmestyksen 7:4:ssä ja 14:1:ssä mainittu luku 144000 on kuvaannollinen, eikä sitä pidä ymmärtää kirjaimellisesti. Ilmestyksen 7:9:ssä mainittu "suuri joukko" palvelee myös taivaassa, se ilmenee jakeesta 15, jossa joukon sanotaan palvelevan "yötä päivää hänen temppelissään" (naos) tai kuten K. Int. sanoo: "hänen jumalallisessa asuinpaikassaan". 6.
Että emme elä nyt erityistä "viimeisten päivien" ajanjaksoa, vaan että
"viimeiset päivät" alkoivat 1900 vuotta sitten vuonna 33 jaa. kuten
ilmenee siitä, miten Pietari Apostolien tekojen 2:17:ssä lainaa
profeetta Joelia.
7. Että vuosi 1914 ei ole merkittävä vuosi. Kristusta Jeesusta ei kruunattu silloin vaan hän on hallinnut valtakunnassaan vuodesta 33 jaa. lähtien. Että Kristuksen läsnäolo (parousia) ei ole vielä, vaan kun "ihmisen Pojan tunnusmerkki näkyy taivaalla" (Matt. 24:30) tulevaisuudessa. 8. Että Abraham, Daavid ja muut vanhan ajan uskolliset miehet saavat myös taivaallisen elämän perustuen Hepr. 11:16:een. Huomautuksia: Jotkut hyväksyvät yllämainitut raamatulliset käsitykset ja nyt niitä levitetään muille "uutena ymmärryksenä". Sellaiset käsitykset ovat vastoin Seuran kristillisen uskonkäsitysten raamatullista "perusrunkoa". (Ro 2:20; 3:2) Ne ovat myös vastoin sitä "terveellisten sanojen mallia", jonka Jehovan kansa on hyväksynyt vuosien ajan. (2Ti 1:13) Tällaiset "muutokset" tuomitaan Sananlaskujen 24:21, 22:ssa. Niinpä yllämainitut ovat "poikkeamia totuudesta, jotka mullistavat muutamien uskon." (2Ti 2:18) Kaiken huomioon ottaen eikö tämä ole LUOPUMUSTA ja anna perusteet seurakunnalliseen kuriin. Ks. ks-kirja s. 58. Puheenjohtajan komitea 28.4.80
Vein nauhat toimistooni ja kuuntelin ne. Tulin huonovointiseksi. Kaikesta annettiin niin ruma vaikutelma. En epäile, että Godínezit olivat pyrkineet toistamaan asioita, kuten he olivat ne kuulleet, sillä tunsin heidät ja olin aina pitänyt heitä rehellisinä ihmisinä. Mutta kun Harley Miller johdatteli heitä läpi haastattelun, kysyin itseltäni toistuvasti: "Sanottiinko asiat heille tosiaan niin äärimmäisellä tavalla, kuin ne tässä kuulostavat?" Minut oli tehokkaasti estetty arvioimasta sitä, sillä Puheenjohtajan komitea oli jo järjestänyt niin, että oikeuskomiteat olivat erottaneet asiaan liittyneet henkilöt. Nauhan lopussa kuulin, miten Puheenjohtajan komitean kolme jäsentä kukin tuntuivat olevan tyytyväisiä siihen, että heillä oli nyt selvä kuva asioista. Lisäksi he ensin kiittivät haastateltua pariskuntaa heidän uskollisuudestaan, mutta sen jälkeen tuomitsivat ne, jotka oli yhdistetty asiaan. Tämä sai minut voimaan entistäkin huonommin. Miten he saattoivat tehdä tämän edes puhumatta Cris Sánchezin kanssa? Miksei hän ollut ollut paikalla? Miksi René Vázquezille viritettiin tosiasiassa ansa Harley Millerin ehdotuksesta (joka vieläpä mainittiin tällä nauhalla) siten, että Godínez soitti Renélle ja otti "hienotunteisesti" selvää, jos tämä sanoisi mielipiteensä? Mitkä olivat näiden miesten intressit ja mitä he pyrkivät saavuttamaan? Yrittivätkö he vilpittömästi auttaa ihmisiä, ymmärtää heidän näkökantansa ja saada aikaan rauhaisan ratkaisun? Pyrkivätkö he selvittämään asiat siten, että aiheutuisi mahdollisimman vähän vaikeuksia ja tuskaa, neuvomalla ystävällisesti ja kehottamalla maltillisuuteen ja varovaisuuteen, jos niistä oli puutetta? Vai yrittivätkö he rakentaa syytöksiä ihmisiä vastaan? En löytänyt koko nauhalta mitään sellaista, joka olisi osoittanut, että tavoitteena oli jokin muu kuin viimeksi mainittu. Jos tämän ensimmäisen nauhan sisältö oli ollut paha, toinen oli paljon pahempi. Godínezin pariskunta kertoi muistinsa perusteella yhdestä keskustelusta, joka heidän kotonaan oli käyty, sekä siitä, miten sanotut asiat olivat vaikuttaneet heihin, ja kuten sanoin, uskon että he tekivät sen vilpittömästi. Toinen nauha oli täynnä lähinnä huhupuheita. Lannistavinta koko äänitteessä olivat silti päätoimiston haastattelijoiden käyttämät sanat. Bonelli oli jäsen Renén seurakunnan espanjankielisessä naapuriseurakunnassa. Nauhan alussa Albert Schroeder esitteli Bonellin mieheksi, joka oli ollut "avustava palvelija" (tai "diakoni") kahdessa edellisessä seurakunnassa, mutta ei ollut sellainen tällä hetkellä. Hän siteerasi Bonellin sanoneen, että häntä ei ollut nimitetty avustavaksi palvelijaksi nykyisessä seurakunnassa erään Angulo-nimisen vanhimman kielteisen asenteen vuoksi. Bonelli todisti sitten tätä samaa vanhinta vastaan, joka hänen mukaansa oli vastuussa siitä, ettei häntä oltu nimitetty avustavaksi palvelijaksi (Angulo oli yksi niistä, jotka erotettiin). Hän sanoi myös, että 31. maaliskuuta Muistonvieton (Herran illallisen) jälkeen hän oli mennyt René Vázquezin kotiin, missä hän näki Renén vaimon ja äidin ottavan osaa vertauskuviin leipään ja viiniin. 29 Bonelli sanoi, että hän itsekin otti osaa vertauskuviin. Tämä viimeinen lausunto sai aikaan yllättyneitä kommentteja hänen haastattelijoiltaan Albert Schroederilta sekä palvelusosaston Dave Olsonilta ja Harold Jacksonilta. Bonelli jatkoi selittääkseen asiaa, ja tässä lainaan hänen sanojaan siten kuin ne nauhalla ovat: "Olen viekas." Hän sanoi menneensä Renén kotiin saadakseen heistä tietoja. 30 Hän jatkoi ja sanoi ymmärtäneensä erään toisen todistajan puheista, että Angulo-niminen vanhin oli jo hankkinut erään rakennuksen, jossa hän ja René pitäisivät kokouksia, ja että he olivat jo kastaneet henkilöitä uuteen uskoonsa. Todellisuudessa, noissa huhupuheissa ei ollut yhtä totuuden sanaakaan. Kuulustelijat eivät kysyneet, missä tämä oletettu kokouspaikka oli, tai minkä nimisiä nämä oletetut kastetut henkilöt olivat. Vastausta ei olisi voitu antaa jos he olisivat kysyneet, sillä mitään kokouspaikkaa tai ketään kastettuja henkilöitä ei ollut olemassakaan. Myöhemmin nauhalla Bonellilla oli vaikeuksia ilmaista eräs asia englanniksi ja Harold Jackson, joka puhuu espanjaa, pyysi häntä sanomaan sen espanjaksi ja käänsi sen sitten englanniksi. Bonelli naurahti ja sanoi: "Englantini ei ole niin hyvää, mutta antamani tieto on." Dave Olsonin ääni sanoi sitten nopeasti: "Kyllä, veli, annat meille juuri sen, mitä tarvitsemme. Jatka." Kun kuulin nuo sanat, tuntui kuin sydämeni päälle olisi laskeutunut musertava paino. Koko haastattelun aikana tämä mies ei ollut sanonut yhtään mitään sellaista, jota olisi voitu pitää hyödyllisenä, mikäli tarkoituksena oli yrittää auttaa ihmisiä, jotka ymmärsivät Raamattua väärin. Vain mikäli tarkoituksena oli rakentaa syytös ja hankkia syylliseksi osoittavaa, tuomitsevaa todistusaineistoa, hänen voitiin sanoa 'antavan juuri sen, mitä tarvittiin.' Mutta esitetyistä todisteistakin puolet oli vain perusteetonta ja kertakaikkisen virheellistä huhupuhetta, ja toinen puoli voitiin nähdä merkityksellisenä vain, mikäli pidettiin kiinni sellaisesta näkemyksestä, jonka mukaan 1) jollain uskonnollisella järjestöllä on oikeus kieltää raamatulliset yksityiset keskustelut henkilökohtaisten ystävien kanssa, mikäli näissä keskusteluissa ei pidetä täysin kiinni tuon järjestön opetuksista, ja 2) jos tuolla järjestöllä on oikeus tuomita henkilöiden omantunnon mukaiset teot, vaikka ne tapahtuvat heidän omassa kodissaan. Bonellin nauhoitetun todistuksen lopussa Dave Olson kysyi häneltä, oliko hänellä antaa muiden "veljien" nimiä, jotka voisivat antaa samanlaista tietoa. Bonelli oli väittänyt, että suurelle määrälle ihmisiä oli puhuttu "luopioajatuksia". Hän vastasi Olsonin kysymykseen sanomalla, että hän ajatteli tuntevansa "veljen" New Jerseyssä, jolla voisi olla tietoja. Olson kysyi hänen nimeään. Bonelli vastasi, ettei hän muistanut, mutta ajatteli pystyvänsä ottamaan siitä selvää. Olson sanoi: "Mutta täytyyhän olla paljon muita, jotka voisivat antaa tietoja." Bonelli sanoi sitten, että hän ajatteli tuntevansa joitakin "sisaria", jotka voisivat tehdä sen. Mitkä heidän nimensä olivat? Siitäkin hänen pitäisi ottaa selvää. —————— 29 Ennen kuin lähdin virkavapaalle, René kertoi minulle, että hän, hänen vaimonsa ja äitinsä kaikki tunsivat, että heidän piti ottaa osaa vertauskuviin. Hän sanoi olevansa varma, että jos he kaikki tekisivät niin Valtakunnansalilla, se aiheuttaisi paljon keskustelua (espanjankielisissä seurakunnissa oli harvinaista, että niissä oli edes yksi "voidelluksi" tunnustautuva). Hän sanoi, että vähiten ongelmia tulisi, jos hän ja hänen vaimonsa ottaisivat osaa vasta yksityisesti kotona seurakunnan kokouksen jälkeen. Hän sanoi, että Bonelli ei ollut heidän seurakunnassaan, eivätkä he olleet pyytäneet häntä saattamaan heitä kotiin, vaan hän oli pyytänyt itse tehdä siten. (Renén äiti oli jossain vaiheessa johtanut Bonellin raamatuntutkistelua ja tunsi hänet hyvin.) 30 Henkilökohtaisesti epäilen, että se oli hänen silloin hänen motiivinsa. Albert Schroeder kiitti sitten Bonellia yhteistyöhalusta ja neuvoi häntä 'pitämään itsensä hengellisesti vahvana osallistumalla kokouksiin säännöllisesti' ja pyysi lisäksi, että mikäli Bonelli kuulisi lisätietoja, hän tulisi kertomaan siitä heille. Mielestäni tämä nimenomainen nauha kuvaa kaikkein selvimmin ja voimallisimmin tässä koko tutkimus-, kuulustelu- ja lopulta tuomitsemisprosessissa valittua linjaa. En osaa kuvitella mitään, josta olisi enemmän apua kaikille Jehovan todistajille kaikkialla, kuin tämän nauhan kuunteleminen. Siitä he eivät saisi yksipuolista vaan tasapainoisen kuvan noista tapahtumista ja vallinneesta ilmapiiristä, sekä niiden miesten käytöksestä, jotka toimivat Jumalan "kanavan" yhteydessä päätoimistossa. He voisivat verrata sitä siihen, mitä järjestö on heille kertonut tai mitä he ovat juorujen kautta kuulleet. Mutta heillä pitäisi olla myös oikeus kysyä siitä, mitä tehtiin tämän miehen todistuksen vahvistamiseksi faktojen erottamiseksi huhupuheista, sekä miksi päätoimiston miehet pitivät tämänkaltaista todistusta niin arvokkaana, "juuri sellaisena, mitä he tarvitsivat". Sen todennäköisyys, että järjestö antaisi kuunnella tämän nauhan (poistamatta siitä mitään kohtia) ja sallisi kysymyksiä tehtävän, on uskoakseni olematon. Uskon henkilökohtaisesti, että he mieluummin tuhoaisivat nauhan, kuin sallisivat sen tapahtua. En vieläkään ymmärrä, miten Puheenjohtajan komiteaa ei hävettänyt antaa minun kuunnella nauhaa. Hallintoelimellä oli hyvät edellytykset tietää, että muutaman päivän sisällä siitä, kun päätoimiston henkilökunnan jäsenet erotettiin, samankaltaiset huhupuheet kuin nauhalla oli, alkoivat kiertää Betel-perheen keskuudessa. "Luopiot" olivat perustamassa omaa uskontoaan, he olivat pitäneet omia kokouksiaan, kastaneet ihmisiä, heidän uusi uskonsa kantoi nimeä "Vapauden Pojat" – tällaista ja vastaavaa puhuttiin yleisesti. Nuo puheet olivat täysin paikkansapitämättömiä. Hallintoelimen jäsenet, jotka johtivat aamuisia raamatullisia keskusteluja, esittivät monia kommentteja "luopioista", mutta eivät nähneet tarpeelliseksi paljastaa liikkeellä olevien huhujen valheellisuutta. Noita huhupuheita ei kumottu ja ne levisivät lopulta joka puolelle maapalloa. Niinpä jokainen todistaja, joka pani niitä eteenpäin, antoi väärän todistuksen lähimmäisestään – vaikkakin tietämättään. Ainoat ihmiset, jotka olivat sellaisessa asemassa, että he saattoivat paljastaa noiden huhupuheiden olevan valhetta ja siten lopettaa väärän todistuksen antamisen, olivat hallintoelimen jäsenet. Vain he itse tietävät, miksi he eivät päättäneet tehdä siten. En epäile, että jotkut heistä oikeasti uskoivat, että heidän kuulemansa asiat pitivät paikkansa. Mutta uskon, että heidän vastuuasemassaan heidän velvollisuutensa olisi ollut tutkia asia ja auttaa muita näkemään, että puheet olivat pelkkää sepitettä, eivätkä vain pelkkää sepitettä, vaan vahingollista, jopa ilkeää sepitettä. En väittäisi, että arviointivirheitä tapahtui vain yhdellä puolella. En epäile vähääkään, että jotkut meidän joukostamme, jotka "tuotiin oikeuden eteen", esittivät epäviisaita lausuntoja. Todisteet antavat ymmärtää, että jotkut kaikkein äärimmäisimmistä lausunnoista esitti eräs mies, joka tarjoutui nopeasti 'syyttäjän todistajaksi' kun häneen otettiin yhteyttä, ja todisti vanhintoveriaan vastaan. En henkilökohtaisesti tunne tätä miestä, en ole koskaan tavannut häntä, enkä tunne toistakaan vanhinta. He ovat minulle täysin tuntemattomia. 31 En ajattele että hallintoelin olisi toiminut väärin tehdessään ainakin jotain kyselyjä niiden tietojen vuoksi, joita se oli saanut. Olisi ollut aivan luonnollista, että he tekisivät niin. Jos he uskovat, että mitä he opettavat, on totuus Jumalalta, olisi väärin, elleivät he tekisi niin. Mutta minun on vaikea ymmärtää ja pitää raamatullisena sitä tapaa, miten tämä tehtiin reagoimalla äkillisesti ja kiireellä, ja niitä metodeja, joita käytettiin. Tietoa piilotettiin ja pantattiin niiltä, joiden elämään asia läheisesti liittyi ja joiden hyvä maine oli vaakalaudalla. Vahingollisen tiedon hankkimiseen käytettiin petollisia tapoja ja pakkoa uhkailemalla erottamisella, ellei "yhteistyöhön" eli sellaisen tiedon antamiseen suostuttu. Ja ennen kaikkea vaikea oli ymmärtää kaikessa ilmennyttä henkeä, murskaavaa itsevaltiutta, tunteetonta legalistista lähestymistapaa ja toimenpiteiden julmuutta. Jos jotkut niistä, jotka 'pantiin oikeuden eteen' olivatkin saattaneet esittää joitakin epäviisaita lausuntoja, mielestäni tosiasiat osoittavat, että tapa jolla asia hoidettiin, oli aivan ylimitoitettu. Aivan kuten inkvisitiossa, inkvisiittoreilla oli kaikki oikeudet, mutta syytetyllä ei ollut mitään sellaisia. Kuulustelijat ajattelivat, että heillä oli oikeus esittää mikä tahansa kysymys ja samaan aikaan oikeus kieltäytyä vastaamasta heille esitettyihin kysymyksiin. He vaativat, että heidän oikeuskäsittelynsä olivat salaisia ja täysin ulkopuolisten tarkkailijoiden ulottumattomissa, mutta pidättivät silti itselleen oikeuden urkkia niiden ihmisten yksityisiä keskusteluja ja toimia, joita he kuulustelivat. Heille tällainen salainen oikeuskäsittely oli sopivaa ja "luottamuksellista", ja heidän oma kiertelynsä oli pelkästään "käytännöllistä" ja strategista, mutta syytetyn pyrkimykset pitää henkilökohtaiset keskustelunsa yksityisinä leimattiin petolliseksi ja todisteeksi kätketystä salaliitosta. Kuulustelijat olettivat, että heidän omat toimensa todistivat innokkuudesta Jumalan ja "paljastetun totuuden" puolesta, mutta samaan aikaan he epäilivät pahinta kaikessa siinä, mitä syytetty oli tehnyt, eivätkä ottaneet lainkaan huomioon heidän vilpitöntä haluaan asettaa Jumala etusijalle tai rakkauttaan totuuteen, vaikka perinteiset opetukset olivatkin ristiriidassa tämän totuuden kanssa. Esimerkiksi kun René Vázquez kuulustelussaan pyrki esiintymään maltillisesti ja vältti ehdottomuutta osoittaakseen, että hänellä ei ollut mitään halua tehdä suurta numeroa pienistä opillisista asioista, sekä tehdäkseen selväksi, ettei hän vaatinut kenenkään muun näkevän asioita hänen tavallaan tai omaksuvan hänen näkemyksiään, hän huomasi, ettei oikeuskomitean jäsenet tyytyneet siihen lainkaan. He pyrkivät panemaan hänet ahtaalle kysymällä hänen sisimmistä tunteistaan ja henkilökohtaisista uskonkäsityksistään. Kuten hän asian esitti, kun kysymys yhdestä suunnasta ei tuottanut tulosta tässä suhteessa, kysymys toisesta suunnasta yritti pakottaa häntä antamaan jonkin ehdottoman vastauksen. Hänen kuulemisessaan ennen ensimmäistä oikeuskomiteaa toinen vanhin nimeltä Benjamín Angulo oli myös "oikeuden edessä". Angulo oli hyvin varma, jopa peräänantamaton monissa mielipiteissään. Kun René käytti maltillisia ilmauksia, Harold Jackson, yksi komitean jäsenistä sanoi Renélle: "Sinä et ole edes hyvä luopio." Jackson sanoi, että René ei puolustanut uskonkäsityksiään selvästi ja jatkoi: —————— 31 Nämä vanhimmat olivat Renén naapuriseurakunnassa. Katso
Anguloa, hän puolustaa niitä. Sinä puhuit Angulolle näistä asioista ja
katso, miten hän puhuu niistä nyt. Hänet voidaan erottaa, ja silti sinä
et edes puhu selväpiirteisesti näistä seikoista.
Kuten todettiin, toisessa kuulemisessa, valituskomiteassa, Renén yritykset olla maltillinen kirvoittivat esiin ilmauksen "pötypuhe". Lempeys, maltillisuus ja halukkuus taipua kun tilanne sen sallii ovat ominaisuuksia, jotka eivät puhu vahvasti sen puolesta, että joku erotettaisiin kapinallisena "luopiona". Nämä ominaisuudet ovat kuitenkin René Vázquezille luonteenomaisia, ja ne ketkä hänet tuntevat, tietävät asian olevan siten. Kaksi vuotta Renén erottamisen jälkeen puhuin hänen kanssaan koko tapauksesta ja kysyin, mitä hän nyt ajatteli siitä, että oli puhunut muille Raamatusta lukemistaan asioista. Mitä hän sanoisi jos joku esittäisi sellaisen perustelun, että niin kauan kuin joku tekee töitä jollekin liikeyritykselle, hänen on pidettävä sen kaikista säännöistä kiinni, ja jos hän ei niin pystyisi tekemään, hänen pitäisi lähteä ennen kuin sanoisi mitään. Hän vastasi: Mutta
se pätee liikeyritykseen enkä ajatellut asioista siihen tapaan. Näin
että asiaan liittyi korkeampi suhde, suhde Jumalaan. Tiedän, mitkä
olivat tunteeni silloin ja mitä sydämessäni oli, eikä kukaan voi
väittää minulle asian olevan toisin. Jos olin mukana jossain juonessa,
miksi kieltäisin sen nyt? Kun kuulemiset pidettiin, rukoilin, ettei
minua erotettaisi. Muutkin tekivät samoin. Silti niin tapahtui.
Jos olisin halunnut pysyä järjestössä vain käännyttääkseni muita, olisin nyt aktiivinen. Missä on se 'lahko', jonka eteen tein töitä? Missä ovat nyt todisteet siitä, että pyrin sellaiseen? Nykyäänkin kun ihmiset ovat lähestyneet puhuakseen kanssani, haluan jälkeenpäin ennemmin, että he soittavat minulle kuin että ottaisin itse aloitteen. Jos minun pitäisi tehdä se kaikki uudelleen, kohtaisin saman ongelman. Koin että sain paljon hyvää siitä, mitä opin Raamatusta, ja että osoittautui suureksi siunaukseksi saada asioihin selvyyttä, ja se toi minut lähemmäksi Jumalaa. Jos mielessäni oli jokin 'juoni', olisin voinut suunnitella miten toimia. Mitä tein, oli yksinkertaisesti inhimillistä ja toimin inhimillisten impulssien mukaan. Tuo inhimillinen elementti vei voiton järjestön pelkäämisestä. Minulla ei ollut koskaan mielessä erota todistajista. Iloitsin vain siitä, mitä luin Raamatusta. Ne johtopäätökset, joihin tulin, olivat seurausta omasta Raamatun lukemisestani. En missään nimessä yrittänyt olla dogmaattinen. Kaikkien näiden 30 vuoden jälkeen, jotka olin todistaja, ne armon ja myötätunnon tunteet, jotka minulla oli – mikseivät he tunteneet niitä? Miksi juonitteleva tapa virittää ansa käyttäen kysymyksiä? Kuulemiset pidettiin kuin olisi kerätty tietoa syyllisyyden osoittamiseen, eikä 'erehtyneen' veljen auttamiseksi. Erään huhun mukaan, jota levitettiin laajalti ja jopa kansainvälisesti, nämä kolme miestä (Vázquez, Sánchez ja Kuilan), jotka kaikki työskentelivät espanjankielisellä käännösosastolla, tekivät kääntäessään tarkoituksellisesti muutoksia aineistoon, ja että minä tiesin asiasta ja hyväksyin sen. (Ranskankielisissä maissa huhu muokattiin soveltumaan ranskankieliseen käännöstyöhön.) René kommentoi tätä näin: Se
on naurettavaa. Se olisi ollut mahdotonta tehdä. Mitään muutoksia ei
tehty eikä se koskaan tullut mieleemme. Kukaan ei koskaan syyttänyt
meitä siitä. Noin viisi eri henkilöä tarkisti kaiken käännöstyön, ja
Fabio Silva oli viimeinen, joka luki tekstin. Käännöstyössä oli aina
välttämätöntä ponnistella pitääkseen kiinni alkuperäisestä ajatuksesta.
32
—————— 32 Kaikkea ei tarkastettu ainoastaan monen henkilön toimesta Brooklynissä, vaan suuri osa espanjankielisten haaratoimistojen henkilöstöstä osasi englantia ja luki julkaisut molemmilla kielillä. Mikäli syytös tekstin tarkoituksellisesta muuttamisesta olisi ollut totta, siitä olisi ilmoitettu nopeasti. Mikäli joku ajattelee toisin, se kertoo vain siitä, ettei tiedetä tosiasioista, tai siitä, että ne ketkä huhut panivat liikkeelle ja levittivät niitä, eivät välitä tosiasioista.. Luultavasti kaikkein ilkein huhupuhe, jota vanhimmat ja muut levittivät "totuutena" eri osissa maata oli, että luopioiden keskuudessa harrastettiin homoseksuaalisuutta. On vaikea kuvitella, mistä moinen julkea valhe sai alkunsa. Ainoa mieleeni tuleva selitys on, että noin vuotta ennen kuin inkvisitiotaktiikka alkoi, erästä järjestön huomattavassa vastuuasemassa olevaa jäsentä oli syytetty homoseksuaalisista taipumuksista. Hallintoelin käsitteli tapauksen ja pyrki olemaan siitä hiljaa. Silti vaikuttaa siltä, että jotain asiasta puhuttiin. Huhumyllyissä tämän miehen teot siirrettiin nyt "luopioille". Niin oli helppo tehdä, sillä huhujen levittäjät harvoin välittävät faktoista. En osaa keksiä asialle muuta mahdollista selitystä. Miksi ihmiset, jotka ylpeilevät ylevistä kristillisistä periaatteistaan, levittäisivät sellaisia ilkeitä huhupuheita, kun heillä ei ollut yhtään mitään muuta kuin juoruja niiden perustana? Uskon, että monessa tapauksessa oli kyse vain siitä, että moni koki tarvitsevansa omassa mielessään ja sydämessään oikeutuksen sille, mitä oli tapahtunut. Heillä oli oltava joitain muita syitä kuin oikeat syyt selittämässä, miksi oli ryhdytty niin pikaisiin ja julmiin toimiin sellaisia ihmisiä kohtaan, joilla oli tahraton tausta, ja joiden lähimmät ystävätkin tiesivät heidän olevan rauhaisia, sopuisia ihmisiä. Se että näiden ihmisten otsaan oli yhtäkkiä lätkäisty ruma sana "luopio" vaati perusteeksi jotakin enemmän kuin vain ne tosiasiat, jotka oli esitetty. Ilman sitä ne, jotka tunsivat nämä ihmiset, ja muut jotka olivat kuulleet heistä, olisivat olleet pakotettuja kohtaamaan sen mahdollisuuden, että se järjestö, jonka he näkivät Jumalan ainoana viestintäkanavana ja oppaana maan päällä, ei kenties ollutkaan sitä, mitä he ajattelivat. Monien oli edes mahdotonta ajatella sellaista. Se olisi häirinnyt vakavasti heidän turvallisuudentunnettaan, joka lepäsi pitkälti (paljon enemmän kuin useimmat myöntäisivät) heidän ehdottomassa luottamuksessaan ihmisjärjestöön. SANHEDRININ EDESSÄ
Kun tulin Brooklyniin, kaikki minulta salatut tiedot annettiin minulle yhtenä suurena annoksena. Seuraavana aamuna minun oli määrä mennä koko hallintoelimen kuultavaksi. Pystyin arvioimaan tietoja vasta jälkikäteen ja todella ymmärtämään mitä oli tehty, millaisia toimenpiteitä oli seurannut ja millaisia metodeja oli käytetty. Mutta sillä hetkellä ne vain aiheuttivat järkytyksen. En voinut kysyä mainituilta ihmisiltä pitivätkö tiedot paikkansa, sillä heidät oli jo erotettu, eikä heidän todistuksensa enää kelvannut hallintoelimelle. Minun oli edelleen vaikea uskoa, että ne ihmiset joiden parissa olin koko uskonnollisen elämäni viettänyt, saattaisivat ikinä tehdä sellaista, mitä näin heidän tehneen. Kun menin päätoimistoon, minulla oli kumma kyllä samanlaisia tuntemuksia kuin niihin aikoihin, kun tein matkoja Dominikaaniseen tasavaltaan diktaattori Trujillon ollessa vallassa. Lähtömaassani Puerto Ricossa elämä oli vapaata ja avointa, ja ihmiset juttelivat kaduilla ja julkisissa kulkuvälineissä ilman rajoituksia. Mutta heti kun koneeni laskeutui silloisen Ciudad Trujillon (nykyisen Santo Domingon) lentokentälle, muutos oli lähes käsinkosketeltava. Ihmiset olivat hyvin varovaisia puheissaan ja julkisissa kulkuvälineissä keskusteltiin niin vähän kuin mahdollista, sillä ihmiset pelkäsivät, että jotain huomautusta pidettäisiin jotenkin kielteisenä diktaattoria kohtaan, ja että tuon vallan aikana rehottanut vakoilijaverkosto ilmoittaisi siitä eteenpäin. Sellainen keskustelu ja ajatustenvaihto, jota pidettiin täysin normaalina Puerto Ricossa, oli vaarallista Dominikaanisessa tasavallassa, ja siitä saattoi saada itselleen valtion vihollisen leiman. Yhdessä maassa ihminen saattoi sanoa mielipiteensä, joka poikkesi enemmistön mielipiteestä, eikä hänen tarvinnut huolestua, jos hän kuuli myöhemmin, että joku oli siteerannut hänen puheitaan. Mutta toisessa maassa ihminen, joka esitti minkä tahansa sellaisen mielipiteen, joka ei myötäillyt vallitsevaa ideologiaa, tunsi myöhemmin ikään kuin hän olisi syyllistynyt rikokseen tai tehnyt jotain väärää, josta piti tuntea syyllisyyttä, ja ajatus siitä, että joku lainaisi hänen puheitaan, tuntui pahaenteiseltä. Jälkimmäisessä tapauksessa ei ollut kyse siitä, pitikö sanottu paikkansa vai ei, eikä siitäkään, olivatko puheet moraalisesti oikein tai oliko ne esitetty rehellisin motiivein. Kysymys oli sen sijaan: Miten vallassaolevat suhtautuisivat noihin puheisiin? Ennen vuoden 1980 kevättä en ollut kokenut mitään tällaista tunnetta päätoimistossa muuten kuin ohimennen ja hetkellisesti. Nyt se ympäröi minua ja tuntui musertavalta. Valtaapitävien henkilöiden näkemys oli tullut jo ilmeiseksi Puheenjohtajan komitean minulle antamasta "briiffauksesta", sekä niistä kommenteista, joita he ja palvelusosaston miehet esittivät nauhoilla. Siinä hyvin tunnepitoisessa ja epäilevässä ilmapiirissä, joka oli kehittynyt, oli vaikea kuvitella, että se mitä minä tai jotkut muut olivat sanoneet, voitaisiin tulkita millään muulla kuin samalla tylyllä tavalla. Oli vaikea pitää mielessä, että jokin asia, mikä saatettaisiin tuomita järjestöllisestä näkökulmasta harhaoppiseksi, saattaisi Jumalan sanan näkökulmasta olla oikein, sopivaa ja hyvää, varsinkin kun oli palvellut tiiviisti järjestön parissa koko elämänsä. Tiesin, että en ollut etsinyt ihmisiä, joille puhua näistä asioista; he olivat lähestyneet minua ja tunsin velvollisuudekseni ohjata heidät hakemaan vastaukset Jumalan Sanasta, vaikka nuo vastaukset olivatkin erilaisia kuin johtoasemassa olevien ajatukset. Olin varma siitä, että ylivoimainen enemmistö niistä miehistä, joiden puheille joutuisin, näkisi asian vain järjestöllisestä näkökulmasta. Jos koko asiaan olisi alun alkaen otettu toisenlainen lähestymistapa, uskon että se olisi hoidettu matalalla profiililla, rauhallisesti ja yksinkertaisesti keskustelemalla ystävällisesti ja veljellisesti. Olisi myös rohkaistu maltillisuuteen, mikäli oli puhuttu kohtuuttomalla tavalla, sekä kehotettu hienotunteiseen pidättyväisyyteen, jos sellaisesta oli ollut puutetta. Mikäli olisi vältetty tuomitsevia vastakkainasetteluja ja kieltäydytty turvautumasta omavaltaisiin ja legalistisiin toimintatapoihin, jotkut yksityiset keskustelut ja tilanteet, joihin kourallinen ihmisiä oli ottanut osaa, eivät olisi räjähtäneet sellaisiin mittasuhteisiin ja aiheuttaneet sellaista täysimittaista kohua, joka vaikutti rajusti monien ihmisten elämään ja aiheutti jälkikaikuja ja juoruilua muissa maissa asti. Kun olin menossa hallintoelimen kuultavaksi, en halunnut enää lisätä vettä myllyyn. Se oli jo vienyt mennessään joitakin kovasti rakastamiani ystäviä. Olin halukas tunnustamaan, että jotkut asianosaiset henkilöt olivat saattaneet esittää äärimmäisiä tai ehdottomia lausuntoja – jollaisen toiminnan henkilökohtaisesti tuomitsin. Tosin tuolloin en voinut mitenkään tietää, missä määrin se piti paikkansa, sillä kyse oli pitkälti henkilöistä, joiden kanssa en ollut keskustellut Raamatusta, enkä edes tuntenut kaikkia heistä. Keskiviikkona 21. toukokuuta puheenjohtaja Albert Schroeder avasi hallintoelimen kokouksen. Hän kertoi ensin, että Puheenjohtajan komitea oli kysynyt minulta, suostuinko keskustelun nauhoittamiseen, ja että se oli sopinut minulle sillä ehdolla, että saisin nauhasta kopion itselleni. Hallintoelimen kokoushuoneessa oli yksi pitkä ovaalinmuotoinen pöytä, jonka ympärille mahtui noin parikymmentä henkeä. Kaikki hallintoelimen 17 jäsentä olivat paikalla. Vasemmalla puolellani istuvaa Lyman Swingleä lukuunottamatta kukaan ei ollut keskustellut kanssani. Edellisenä päivänä kukaan (ei edes minulle sukua oleva jäsen) ei ollut vieraillut toimistossani tai huoneessani. Jos huoneessa oli jonkinlaista lämpöä tai veljellistä myötätuntoa, en sitä aistinut. Minusta tuntui samalta kuin silloin, kun olin aiemmin ollut maallisten tuomioistuinten kuultavana. Tämä oli kuitenkin erilaista, sillä noissa aiemmissa tilanteissa koin minulla olleen enemmän puhevapautta, ja tiesin että paikalla oli muita, jotka voisivat todistaa mitä sanottiin ja millaista henkeä ilmaistiin. Tämä taas oli suljettu ja salainen istunto, ja siinä vallitseva henki tuntui vain vahvistavan sen, mitä René Vázquez oli minulle kertonut häntä kohtaan osoitetusta asenteesta. Puheenjohtaja sanoi, että hallintoelin halusi ensin kuulla mielipiteeni niistä jokaisesta kahdeksasta kohdasta, jotka Puheenjohtajan komitea oli koonnut todisteiksi luopumuksesta (muistiossaan 28. huhtikuuta). Tein siten ja joka kohdassa pyrin olemaan maltillinen, joustava ja niin taipuisa ja sovinnollinen kuin omatuntoni salli olematta epärehellinen tai ulkokultainen. Se ehdoton tapa, jolla seikat esitettiin puheenjohtajan komitean muistiossa, ei vain sopinut minuun; siinä henkilö joko hyväksyi täysin mainitut järjestön opetukset tai suhtautui niihin ehdottoman kielteisesti. Mikään noista kahdeksasta kohdasta ei minusta ilmaissut sitä, mikä minusta oli varsinainen ongelma. Kysymys ei ollut siitä, oliko Jumalalla "järjestöä" maan päällä vaan millainen järjestö se oli – keskitetty, tarkkaan rakennettu, autoritaarinen järjestö, vaiko vain veljien seurakunta, jossa ainoa vaikutusvalta liittyi toisten auttamiseen, opastamiseen, palvelemiseen eikä koskaan alistamiseen. Niinpä vastasin uskovani, että Jumalalla oli järjestö maan päällä siinä mielessä, että Hänellä oli seurakunta maan päällä, kristillinen seurakunta, veljesseura. Kysymyksen ydin ei koskenut sitä, oliko Jumala ohjannut (tai ohjaisiko hän) niitä, jotka muodostivat tämän hallintoelimen, vaan missä määrin ja millä ehdoilla? En epäillyt tai kyseenalaistanut, että Jumala antaisi näille miehille ohjausta, jos sitä vilpittömästi haettiin (minusta jotkin varsinkin aiempina vuosina tehdyt päätökset olivat olleet hyviä ja myötätuntoisia), mutta olin varma, ettei se ollut automaattista, vaan aina ehdollista ja riippuvaista tietyistä tekijöistä. Joten vastauksessani esitin uskovani, että sellaiseen ohjaukseen vaikutti aina se, missä määrin Jumalan sanaa noudatettiin, ja että oli siitä kiinni, antoiko Jumala ohjaustaan vai pidättyikö antamasta sitä. (Uskon että tämä pitää paikkansa kenestä tahansa yksilöstä tai ihmisryhmästä.) Esitin vastaukseni kaikkiin kysymyksiin tähän tapaan. Jos joku syytetyistä oli puhunut näistä asioista sillä ehdottomalla ja absoluuttisella tavalla kuin hallintoelimen komitea esitti, olin halukas tekemään mitä vain voidakseni palauttaa jossain määrin järkevyyttä ja maltillisuutta, sovittelemaan ennemmin kuin kärjistämään, ja taivuin niin paljon kuin pystyin. Minulle ei tehty moniakaan muita kysymyksiä. Lyman Swingle kysyi mielipidettäni Raamatun selitysteoksista, ja tästä päättelin, että asiasta oli keskusteltu hallintoelimessä. Vastasin, että aloin käyttämään niitä enemmän setäni rohkaistua minua siihen (Aid-projektin aikana), ja että jos ajateltiin, ettei niitä pitäisi käyttää, sitten iso osa Betelin kirjastosta pitäisi tyhjentää, sillä siellä oli noita teossarjoja kymmenittäin. Martin Pötzinger, joka oli ollut keskitysleireissä monia vuosia natsihallinnon aikana, oli tyytymätön niihin vastauksiin, jotka olin esittänyt kahdeksaan opilliseen kysymykseen. Hän kysyi, miten saattoi olla, että olin sitä mieltä kuten olin sanonut, kun nämä muut ihmiset olivat esittäneet niin voimakkaita lausuntoja. (Kuten muutkaan, hän ei ollut henkilökohtaisesti puhunut kenenkään heidän kanssaan.) 33 Vastasin, että en voi olla vastuussa siitä, millä tavalla muut saattavat puhua asioista, ja kiinnitin hänen huomionsa Roomalaiskirjeen 3:8:aan ja 2. Pietarin kirjeen 3:15, 16:een esimerkkeinä siitä, miten jopa Paavalin ajatuksia vääristeltiin tai ymmärrettiin väärin. Vaikka en sanonut siitä ääneen, minusta tilanteeni tuntui samalta kuin kuvataan Luukkaan 11:53:ssa; olin kuin sellaisten miesten keskellä, jotka 'tivasivat minulta vastauksia kaikenlaisiin kysymyksiin ja vaanivat minua saadakseen minua kiinni omista sanoistani'. 34 Hallintoelimen toiminta edellisinä viikkoina ei antanut aihetta tuntea muulla tavoin. Pötzinger jatkoi ja teki selväksi, mitä mieltä hän oli erotetuista "luopioista" sanomalla painokkaasti, että nämä olivat näyttäneet todellisen asenteensa "heittämällä Vartiotorni-Seuran kirjallisuuden roskiin ennen lähtöään!" (Tämä oli yksi niistä huhupuheista, joka kiersi laajalti Betel-perheen keskuudessa, ja eräs hallintoelimen jäsen jopa kertoi siitä koko perheelle yhtenä aamuna.) Sanoin Martin Pötzingerille, että en ikinä halua tehdä mitään johtopäätöksiä, jos en ollut keskustellut asianosaisten kanssa kuullakseni tosiasiat. Sanoin, että niiden 15 vuoden aikana, jotka olin ollut päätoimistossa, oli ollut tavallista nähdä roskiksissa Betel-perheen jäsenten pois heittämää Seuran kirjallisuutta kuten vanhempia lehtiä ja kirjoja, ja että minun tietääkseni jotkut Betel-perheestä erotetuista lensivät Puerto Ricoon, ja nuo kirjat olisivat raskaimpia tavaroita, jotka olisi helpointa jättää pois matkatavaroista. Toistin, että minusta ei ollut oikein tuomita kuulopuheiden perusteella, ja että tuomarina istuvan oli erityisen sopimatonta toimia niin. Hän tuijotti minua, mutta ei sanonut muuta. Minulta kysyttiin myös muistonviettopuheesta (Herran illallinen), jonka olin pitänyt kuukautta aiemmin huhtikuussa Homesteadissa, Floridassa. 35 Pitikö paikkansa, että en ollut käsitellyt puheessani "muita lampaita" (niitä, joilla on maallinen toivo)? Sanoin, että se piti paikkansa, ja kerroin heille kokemuksestani, joka minulle sattui ensimmäisenä vuotena tultuani Brooklyniin Dominikaanisesta tasavallasta. Vaimoni ja minä olimme osallistuneet erään sellaisen seurakunnan muistonviettoon, joka piti tilaisuuden melko aikaisin illalla. Niinpä ehdimme ajoissa Beteliin päätoimistoon kuulemaan setäni, silloisen varapresidentin puheen. Puheen jälkeen päätoimiston henkilökuntaan kuuluva Malcolm Allen kutsui meidät ja setäni huoneeseensa. Vaimoni sanoi heti sedälleni: "Huomasin, ettet maininnut "muita lampaita" puheessasi lainkaan. Miksi?" Hän vastasi pitävänsä tuota iltaa erityisenä "voidelluille" ja sanoi "siksi keskittyvänsä vain heihin." Kerroin hallintoelimelle, että minulla oli edelleen muistiinpanot tuosta varapresidentin puheesta, ja että olin käyttänyt niitä usein pitäessäni muistonviettopuhetta. He saisivat katsoa niitä, jos haluaisivat. (Fred Franz oli tietysti paikalla, mikäli muut olisivat halunneet kysyä hänen puheestaan.) —————— 33 Lloyd Barry oli yhtä tyytymätön. Hän sanoi, että olin "väistellyt" jokaisen niiden kahdeksan seikan kohdalla, jotka Puheenjohtajan komitea oli koonnut todisteiksi "luopumuksesta". 34 Phillips Modern English -käännös. 35 Jehovan todistajat pitävät tämän juhlan vain kerran vuodessa juutalaisen pesahin aikoihin. Keskustelu siitä aiheesta päättyi. 36 Mielipahani siitä, mitä oli tapahtunut oli vilpitöntä – perustuen siihen olettamukseen, että jotkut ihmiset olivat ilmeisesti esittäneet äärimmäisiä lausuntoja. Kerroin hallintoelimelle, että jos olisin tiennyt asiasta, olisin tehnyt kaikkeni tehdäkseni sellaiselle lopun. En kieltänyt, ettei arvostelukyvyttömyyttä olisi osoitettu, enkä tarkoittanut tällä vain muita kuin itseäni, mutta sanoin, että minusta on väärin rinnastaa arvostelukyvyttömyys ilkeämielisyyteen. Kerroin kunnioituksestani ja luottamuksestani niiden ihmisten kristillisiä ominaisuuksia kohtaan, jotka tunsin henkilökohtaisesti, ja joita oli pidetty ilkeämielisinä ja kohdeltu siten. Kerroin heille, mitä tiesin René Vázquezin 30 vuoden palveluksesta, hänen vilpittömästä antaumuksestaan ja hänen tahrattomasta maineestaan Puerto Ricossa, Espanjassa ja Yhdysvalloissa. Ilmaisin myös tyrmistykseni jäsenille siitä, että vaikka olin tehnyt töitä ja elänyt heidän kanssaan niin monet vuodet, kukaan heistä ei ollut vaivautunut ottamaan yhteyttä ja kertomaan rehellisesti siitä, mitä oli tapahtumassa. Puheenjohtaja Schroeder oli ainoa joka vastasi. Hän sanoi nopeasti: "Mutta Ray, et sinäkään ollut täysin avoin meille. Et sanonut [puhelinkeskustelussa], miten tiesit kirjoitusosaston tutkimuksista." Vastasin: "Kysyitkö siitä?" Hän vastasi kieltävästi. Sanoin: "Jos olisit kysynyt, olisin kertonut epäröimättä. Ed Dunlap soitti ja mainitsi asiasta." Pian sen jälkeen Puheenjohtajan komitean toinen jäsen Karl Klein myönsi hymyillen: "Emme olleet täysin avoimia Rayn kanssa" ja lisäsi, että "jos René Vázquez olisi vastannut kysymyksiin samalla tavalla kuin Ray, häntä ei olisi erotettu." Koska Karl eikä kukaan mukaan koko hallintoelimestä ollut tehnyt mitään puhuakseen Renén kanssa tai osallistuakseen tämän ensimmäiseen "tutkivaan" haastatteluun eikä sitä seuranneisiin oikeus- ja valituskomitean kuulemisiin, he pystyivät arvioimaan hänen vastauksiaan vain perustuen niiden miesten raportteihin, jotka olivat suorittaneet nuo toimet heidän puolestaan. En tiedä, miten he luulivat voivansa tuomita tai vertailla sellaisen toisen käden tiedon perusteella. Puheenjohtajan komitea Karl Klein mukaan lukien oli ollut halukas käyttämään aikaa syyttäjien tapaamiseen ja syytösten kuulemiseen – mukaan lukien Godínezin pariskunnan ja Bonellin todistukset – mutta he eivät olleet järjestäneet aikaa puhuakseen yhdenkään syytetyn henkilön kanssa. Minusta tämä tuskin on esimerkillinen ilmaus veljellisestä rakkaudesta, yhteishengestä tai myötätunnosta. Suurin osa jäsenistä vain istui ja kuunteli eikä tehnyt kysymyksiä tai kommentoinut. Kahta tai kolmea tuntia myöhemmin (tilanne vaikutti minuun tunneperäisesti siten, etten ollut tietoinen kuluneesta ajasta) minulle sanottiin, että voin lähteä kokoushuoneesta ja että he ottaisivat yhteyttä. Menin toimistooni odottamaan. Puoliltapäivin näin ikkunasta hallintoelimen jäsenten kävelevän puutarhan läpi matkallaan ruokasaliin. Minulla ei ollut ruokahalua ja jäin odottamaan. Kolmeen mennessä tunsin itseni liian väsyneeksi jäädäkseni toimistoon ja menin huoneeseeni. Menneet viikot, puhelinsoitto puheenjohtajan kanssa ja shokki sen tietämisestä, miten harhaanjohtava se oli ollut, niiden ihmisten puhelinsoittojen virrassa ilmennyt ahdistus, jotka olivat joutuneet koviin kuulusteluihin ja paineen alle, sitä seuranneiden erottamisten nopeus ja säälimättömyys, sekä ennen kaikkea hallintoelimen vaitiolo kun se ei informoinut minua mistään näistä tapahtumista, oli nyt huipentunut kokemukseeni tuona aamuna, sen tunnekylmään ilmapiiriin, sekä sitä seuraaviin odotuksen tunteihin. Iltaan mennessä tunsin itseni fyysisesti sairaaksi. —————— 36 Yhden tavallisen huhupuheen mukaan (ja minulta kysyttiin tästä jopa Uudesta Seelannista saakka) olin puheessani kannustanut kaikkia ottamaan osaa vertauskuviin, ja että koko seurakunta oli tehnyt niin (mikä olisi todella huomiotaherättävää Jehovan todistajien keskuudessa). Tosiasiassa osanottajia Floridassa huhtikuussa 1980 oli kuitenkin kaksi: minä itse sekä eräs nainen, joka ei ollut todistaja vaan erään paikallisen kirkon jäsen. Samana iltana puheenjohtaja Schroeder soitti huoneeseemme ja pyysi minua tapaamaan hallintoelimen iltaistunnossa lisäkysymysten tekemistä varten. Vaimoni oli vastannut puhelimeen puolestani ja pyysin häntä sanomaan, että olin liian sairas mennäkseni, ja että olin sanonut sanottavani. He voisivat tehdä päätöksensä sen perusteella, mitä olivat kuulleet. Myöhemmin samana iltana Lyman Swingle, joka asui kaksi kerrosta yläpuolellamme, tuli katsomaan miten voin. Arvostin sitä ja kerroin hänelle, miten stressaava koko monen viikon jakso oli ollut. Kerroin hänelle, että minua ei huolettanut eniten se, mitä hallintoelin saattaisi päättää minun suhteeni, vaan että Jumalan Sanan kauniit totuudet oli pantu näyttämään rumilta. Tarkoitin sitä silloin ja olen edelleen sitä mieltä, että vakavin puoli kaikessa tapahtuneessa oli se tapa, jolla järjestöllisten opetusten kokoelmaa käytettiin normina, jota vasten arvioitiin Raamatun selviä lausuntoja, ja että nuo selvät lausunnot (koska ne eivät olleet yhdenmukaisia järjestöllisen tulkinnan "kaavan" kanssa) esitettiin vääristeltyinä opetuksina, joita pidettiin todisteena "luopumuksesta". Minulla oli mielessäni sellaiset yksinkertaiset, mutta kauniit Jumalan sanan lausunnot kuten nämä: Sillä yksi on teidän opettajanne, kun taas te kaikki olette veljiä.
Te ette ole lain alaisuudessa, vaan ansaitsemattoman hyvyyden alaisuudessa. Kaikki ne, joita Jumalan henki johdattaa, ovat Jumalan poikia. On yksi ruumis ja yksi henki, samoin kuin teidät kutsuttiin yhdessä toivossakin, johon teidät kutsuttiin; yksi Herra, yksi usko, yksi kaste; yksi Jumala ja kaikkien Isä, joka on yli kaikkien ja kaikkien kautta ja kaikissa. Sillä niin usein kuin syötte tätä leipää ja juotte tätä maljaa, te julistatte Herran kuolemaa, kunnes hän saapuu. Sillä on yksi Jumala ja yksi välittäjä Jumalan ja ihmisten välillä, ihminen, Kristus Jeesus. Ei ole teidän asianne saada tietoa ajoista eikä ajanjaksoista, jotka Isä on omassa tuomiovallassaan asettanut. 37 Sitä vastoin niistä Puheenjohtajien komitean kahdeksasta seikasta, joita he käyttivät kuin "Uskontunnuksena" tuomitakseen ihmisiä, yksikään ei ollut sellainen, johon liittyvää Seuran opetusta olisi voitu tukea yksinkertaisella ja selväpiirteisellä Raamatun lausunnolla. Mihin Raamatun selvään lausuntoon joku hallintoelimen jäsen tai kukaan muukaan voisi viitata ja sanoa: "Näin Raamattu selvästi sanoo": 1.
Että Jumalalla on "järjestö" maan päällä – sen tyyppinen kuin nyt tässä
on kyse – ja hän käyttää hallintoelintä ohjaamaan sitä? Missä Raamattu sanoo niin?
2. Että taivaallinen toivo ei ole avoinna kenelle tahansa ja kaikille, ketkä sitä haluavat, ja että se on korvattu maallisella toivolla (vuodesta 1935 lähtien), ja että Kristuksen leipää ja viiniä koskevat sanat "Tehkää tämä minun muistokseni" ei sovellu kaikkiin ihmisiin, jotka panevat uskonsa hänen lunastusuhriinsa? Mitkä raamatunkohdat sanovat niin? 3. Että "uskollinen ja ymmärtäväinen orja" on "luokka", joka koostuu vain tietyistä kristityistä, että se ei voi soveltua yksilöihin, ja että se toimii jonkun hallintoelimen kautta? Jälleen, missä Raamattu sanoo niin? 4. Että kristityt kuuluvat kahteen eri luokkaan, joilla on erilainen suhde Jumalaan ja Kristukseen perustuen maalliseen tai taivaalliseen päämäärään? Missä näin sanotaan? —————— 37 Matteus 23:8; Roomalaisille 6:14; 8:14; Efesolaisille 4:4-6; 1. Korinttilaisille 11:26; 1. Timoteukselle 2:5; Apostolien teot 1:7. 5.
Että Ilmestyksen 144000:n täytyy olla kirjaimellinen luku, ja että
"suuri joukko" ei viittaa eikä voi viitata ihmisiin, jotka palvelevat
Jumalan taivaallisissa esipihoissa? Mistä löydämme tätä tukevat lausunnot Raamatusta?
6. Että "viimeiset päivät" alkoivat vuonna 1914, ja että kun apostoli Pietari (Apostolien tekojen 2:17:ssä) puhui viimeisten päivien soveltuvan helluntaista alkaen, hän ei tarkoittanut samoja "viimeisiä päiviä" kuin Paavali (2. Timoteuskirjeen 3:1:ssä)? Missä? 7. Että kalenterivuonna 1914 Kristus virallisesti ensimmäistä kertaa kruunattiin koko maan Kuninkaaksi ja että tuo ajankohta on hänen parousiansa alku? Missä? 8. Että kun Raamattu Heprealaiskirjeen 11:16:ssa sanoo, että sellaiset miehet kuin Abraham, Iisak ja Jaakob "tavoittelevat parempaa paikkaa, toisin sanoen taivaalle kuuluvaa", se ei voi mahdollisesti tarkoittaa, että heillä tulisi olemaan taivaallinen elämä? Missä? Yhtäkään näistä Seuran opetuksista ei voida tukea millään selkeällä, suoralla lainauksella Raamatusta. Niiden jokaisen tukemiseen vaaditaan monimutkaisia selityksiä, eri jakeiden vaikeaselkoista yhdistelyä ja jossain tapauksissa aivovoimistelua. Silti näitä käytettiin tuomitsemaan ihmisten kristillisyyttä ja ne asetettiin perusteeksi päätettäessä, olivatko Jumalan palvelukseen elämänsä uhranneet ihmiset luopioita! Seuraavana aamuna puheenjohtaja Schroeder tuli huoneeseeni mukanaan nauhuri. Hän halusi nauhoittaa vastaukseni johonkin henkilökuntaan kuuluvan Fabio Silvan antamaan lisätodistukseen, jossa Silva muisteli, mitä René Vázquez oli sanonut hänelle antaessaan hänelle kyydin eräänä päivänä lentokentältä. Sanoin, ettei minulla ollut mitään kommentoitavaa sellaiseen kuulopuheeseen perustuvaan todistukseen. Aamun tunnin kuluivat. Tunsin, että minun oli päästävä ulos koko paikasta ja sen ahdistavasta ilmapiiristä. Kun tiesin lounastunnin päättyneen, lähdin huoneestani ja nousin ylös portaita ja pääsin puhumaan Lyman Swinglen kanssa, kun hän oli kävelemässä hissiltä huoneeseensa. Kysyin, kuinka pitkään minun pitäisi vielä odottaa. Hän sanoi, että päätös oli tehty ja että minulle ilmoitettaisiin samana iltapäivänä. Hänen kommenttiensa perusteella minulla oli syytä uskoa, että jotkut jäsenet olivat puhuneet vahvasti erottamiseni puolesta. Kun hän jatkoi hänen kasvonsa äkkiä kalpenivat ja hän sanoi: "En voi ymmärtää, miten jotkut miehet ajattelevat. Taistelin, voi miten taistelin". Sitten hän puristi huulensa yhteen, hänen hartiansa alkoivat tutista ja hän alkoi nyyhkiä avoimesti. Huomasin yrittäväni lohduttaa häntä vakuutellen, ettei minulle merkinnyt niin paljon, mikä heidän päätöksensä oli, vaan että vain halusin asian tulevan päätökseensä. Koska hän vuodatti edelleen kyyneleitä, kävelin pois, jotta  hän voisi mennä huoneeseensa.Tiedän, ettei hallintoelimessä ollut ketään muuta, joka olisi ollut omistautuneempi Jehovan todistajien järjestölle kuin Lyman Swingle. Tunsin ihailua ja kiintymystä häntä kohtaan hänen rehellisyytensä ja rohkeutensa vuoksi. En tiedä lainkaan, millainen hänen asenteensa minua kohtaan oli seuranneina vuosina. Se on saattanut olla täysin päinvastainen. Tiedän vain sen, että jos en muusta syystä, niin tulen aina rakastamaan tätä miestä niiden vilpittömien tunteiden takia, joita hän osoitti käytävässä sinä päivänä. Hänen surustaan sain voimaa. 38 Samana iltapäivänä puheenjohtaja Schroeder toimitti minulle hallintoelimen päätöksen. —————— 38 Vaikka Lyman Swingle seuraavina kuukausina jatkoi hallintoelimen jäsenenä, hänet poistettiin Kirjoituskomitean ja kirjoitusosaston koordinaattorin tehtävästä ja hänen tilalleen valittiin Lloyd Barry. Lyman on sittemmin kuollut. Ilmeisesti ne, jotka pyrkivät erottamaan minut, eivät olleet saaneet kokoon kahden kolmasosan enemmistöä, sillä hän vain ilmoitti minulle, että minua pyydettiin luopumaan hallintoelimen sekä myös päätoimiston jäsenyydestä. Hallintoelin tarjoutui panemaan minut (ja vaimoni) ns. heikkokuntoisten erikoistienraivaajien listalle (järjestely, jota usein tarjotaan niille kierros- ja piirivalvojille, joiden on jätettävä matkatyö korkean iän tai heikon terveyden vuoksi). Listalla olevat raportoivat Seuralle joka kuukausi ja saavat kuukausittaista taloudellista tukea, mutta heitä ei vaadita saavuttamaan mitään tiettyä "tuntivaatimusta" saarnaamistyössä. 39 Kerroin hänelle, että kumpikaan meistä ei halunnut olla mukana missään sellaisella järjestelyssä, joka piti sisällään jotain velvollisuuksia, edes nimellisesti. Hän esitti sitten muutaman huomion siitä, "miten uskomaton teos" Aid to Bible Understanding -kirja oli ollut. Sitten hän meni. Alla erokirjeeni. En ole jättänyt tekemättä sitä, mitä siinä kirjoitin aina tähän päivään asti.  22. toukokuuta 1980
Hallintoelin
Rakkaat veljet: Tällä kirjeellä jätän tehtäväni hallintoelimen jäsenenä. Päätän myös Betel-palvelukseni. Jatkan edelleen rukoilemista puolestanne, sekä Jehova Jumalan palvelijoiden puolesta ympäri maailman. Veljenne,
R. V. Franz —————— 39 Tuolloin kuukausikorvaus oli muistaakseni noin 175 dollaria kuussa. Vaimoni ja minä lähdimme päätoimistosta pariksi päiväksi saadaksemme tunteemme hallintaan, ja palasimme sitten pakkaamaan sen, mitä ottaisimme mukaamme. Jätin valtaosan kansioistani sinne ja otin mukaani pääasiassa sellaisia asioita sisältävät kansiot, joiden käsittelyssä olin ollut eniten itse mukana. Ajattelin että minun pitää pystyä dokumentoimaan kantani noissa asioissa, mikäli tuo kantani esitettäisiin väärässä valossa tulevaisuudessa, kuten useassa tapauksessa kävikin. Palatessamme näin Ed Dunlapin seisovan yhden päätoimiston rakennuksen ulkopuolella. Hänen oli määrä tavata oma oikeuskomiteansa samana päivänä. Ed oli nyt 69-vuotias. Vuotta aiemmin vuonna 1979 hän oli harkinnut vakavasti lähtemistä päätoimistosta. Hän tiesi olleensa henkilökohtaisen hyökkäyksen kohteena sekä hallintoelimen taholta että sen ulkopuolelta. Eräässä vaiheessa hän oli pyytänyt Kirjoituskomitealta helpotusta kiusaamiseensa. Kirjoituskomitea nimitti kolme jäsentään Lyman Swinglen, Lloyd Barryn ja Ewart Chittyn puhumaan hallintoelimen jäsenelle Karl Kleinille (joka ei silloin ollut Kirjoituskomitean jäsen, mutta hänestä tuli sellainen Chittyn luovuttua hallintoelimen jäsenen tehtävästä). He kehottivat häntä pysymään poissa Edin toimistosta ja lopettamaan puhumasta hänelle kriittisesti, sekä pidättymään puhumasta hänestä muillekaan siihen tapaan. Tällä tuntui olevan vaikutusta jonkin aikaa niihin lausuntoihin, jotka esitettiin hallintoelimen ulkopuolella, vaikkakaan ei niihin, jotka esitettiin hallintoelimen keskuudessa ja sen istunnoissa. Kun loppuvuonna 1979 kerroin Edille ajatuksistamme lähteä, hän sanoi punniskelleensa samaa ajatusta, mutta tulleensa siihen johtopäätökseen, ettei se ollut hänen kohdallaan mahdollista. Hän ei korkean ikänsä ja taloudellisen tilanteensa tähden pystynyt näkemään, miten voisi elättää itsensä ja vaimonsa. Jäämällä päätoimistoon heillä ainakin olisi asunto ja ruokaa, sekä lääkärinhoitoa tarvittaessa. Hän sanoi siksi päättäneensä jäädä ja lisäsi: "Jos he aiheuttavat minulle liikaa harmia kirjoitusosastolla, pyydän vain siirtoa puusepän työpajalle tai muuhun työhön." Ei kulunut vuottakaan, ja hänet haastettiin oikeuskomitean kuulusteluun. Hän sanoi minulle kun näin hänet: "Aion olla heille hyvin suora. On vastoin luontoani pyöritellä asioita." Hän sanoi, ettei juuri epäillyt, mitä komitea tulisi tekemään. Nyt oltiin lähellä toukokuun loppua. Oli kulunut kuutisen viikkoa siitä, kun Puheenjohtajan komitea oli antanut hallintoelimen kuunnella Godínezien nauhan, jolla Edin nimi mainittiin useaan kertaan. Lähes yhtä kauan oli kulunut siitä, kun Barry ja Barr olivat haastatelleet häntä ja vakuuttaneet, että he vain 'halusivat tietoja'. Kaikkien noiden viikkojen aikana – vaikka Ed Dunlap oli siellä heidän keskuudessaan ja jopa viimeiseen asti teki töitä hallintoelimen tehtävämääräyksen parissa ja valmisteli kirjaa Jeesuksen Kristuksen elämästä – yksikään Puheenjohtajan komitean jäsen ei lähestynyt häntä keskustellakseen näistä asioista hänen kanssaan ja kertoakseen niistä vakavista syytöksistä, jotka oli esitetty. Nämä miehet ohjasivat täysin asian hoitamista, ja he tunsivat Edin läheisesti, mutta silti aivan lopussakaan he eivät sanoneet hänelle sanaakaan koko asiasta. 40 —————— 40 Albert Schroeder oli ollut Edin opettajatoverina Gilead-koulussa monia vuosia. Karl Klein teki töitä samalla kirjoitusosastolla hänen kanssaan, ja hänen toimistonsa oli Edin toimiston vieressä. Grant Suiter oli noin vuotta ennen näitä tapahtumia tullut Edin luokse mukanaan tehtävämääräys, jonka hän oli saanut (valmistaa eräs jäsennys haaratoimistojen seminaarin luokan keskusteluja varten) ja hän pyysi Ediä valmistamaan sen puolestaan, sillä hän sanoi olevansa hyvin kiireinen, ja oli varma siitä, että Ed "tekisi sen paremmin joka tapauksessa". Barryn ja Barrin alkuperäisen haastattelun jälkeisten lähes kuuden viikon aikana kukaan koko hallintoelimestä ei mennyt Edward Dunlapin luokse puhumaan asiasta, eikä pohtimaan ja keskustelemaan Jumalan Sanasta tämän miehen kanssa, joka oli toiminut järjestön yhteydessä lähes puolen vuosisadan ajan, ollut kokoajanpalveluksessa noin 40 vuotta, jolla oli taivaallinen toivo, ja joka oli nyt lähes 70-vuotias. He itse voivat todistaa, että tämä pitää paikkansa. Miten erilaista tämä oli siihen paimeneen verrattuna, joka jätti 99 lammasta etsiäkseen "eksyneen" lampaan, sillä sellainen hän oli heidän silmissään. Kuten on todettu, on aivan mahdollista, että jotkut erotetuista olivat puhuneet arvostelukyvyttömästi. Valtaapitävien edellä mainitut toimet minun mielestäni kuitenkin puhuivat hyvin paljon kovempaa kieltä kuin mitkään sellaiset sanat. 41 Viiden miehen komitea, jonka jäsenet kuuluivat päätoimistoon henkilökuntaan, määrättiin suorittamaan Ed Dunlapin tuomintatyö. Hallintoelin pysyi taustalla. Kaikki viisi miestä oli Ediä nuorempia, eikä kukaan heistä tunnustautunut "voidelluksi". He päätyivät ratkaisuunsa vain yhden päivän pohdinnan jälkeen. Nämä ilmaukset kuvaavat kuulustelulle tyypillistä asennetta: Kun häneltä kysyttiin, mitä hän ajatteli järjestön opetuksesta kristittyjen kahdesta luokasta, Ed kiinnitti heidän huomionsa Roomalaiskirjeen 8:14:een, jonka mukaan "KAIKKI, joita Jumalan henki johdattaa" ovat Jumalan poikia. Hän kysyi: "Millä muulla tavalla tämän voi ymmärtää?" Fred Rusk, joka oli palvellut Gilead-koulun opettajana useita vuosia silloin, kuin Ed oli koulun kirjaaja, sanoi: "Ed, se on vain sinun tulkintasi siitä." Ed kysyi: "Millä muulla tavalla sitten selittäisit sen?" Fred Ruskin vastaus kuului: "Katsohan Ed, sinä se tässä olet kuulusteltavana, en minä." Kun häneltä kysyttiin mielipidettä siitä, miten järjestö laati sääntöjä, hän painotti, että kristitty ei ole lain vaan ansaitsemattoman hyvyyden (armon) alaisuudessa. Hän sanoi, että usko ja rakkaus motivoivat voimakkaammin vanhurskauteen kuin säännöt ikinä voisivat sen tehdä. Robert Wallen sanoi: "Mutta Ed, minä pidän siitä, että joku kertoo minulle, miten toimia." Edillä oli mielessään Heprealaiskirjeen 5:13, 14:n sanat, joiden mukaan kristittyjen ei pitäisi olla kuin lapsia, vaan kuin kypsiä ihmisiä "joiden havaintokyky on käytössä valmentunut erottamaan sekä oikean että väärän", ja hän vastasi: "Sitten sinun on luettava enemmän Raamattuasi." Robert Wallen hymyili ja vastasi: "Minun ja kahden miljoonan muun." Ed vastasi: "Se, että he eivät tee sitä, ei anna sinulle tekosyytä olla tekemättä niin." Hän painotti pääongelman olevan, että veljet eivät yksinkertaisesti tutkineet Raamattua, vaan he luottivat julkaisuihin, eivätkä heidän omatuntonsa olleet aidosti Raamatulla valmennettuja. Ilmeisesti pääaiheena keskustelussa oli se, että Ed oli keskustellut kahdesti raamatullisista asioista joidenkin niiden kanssa, jotka nyt oli erotettu. Oikeuskomitealla ei ollut tästä todisteita, mutta Ed kertoi tiedon vapaaehtoisesti, sillä hän oli sanonut alusta saakka olevansa täysin avoin kaikista seikoista heidän kanssaan. Nämä henkilöt olivat ottaneet häneen yhteyttä, ja kaksi kertaa hän oli aterioinut heidän kanssaan, ja sen jälkeen he olivat keskustelleet kohdista Roomalaiskirjeessä. 42 —————— 41 1. Johanneksen kirje 3:14-16, 18. 42 Hallintoelimen Opetuskomitea antoi Edin tehtäväksi pitää aina oppitunti Roomalaiskirjeestä Haaratoimistokomiteoiden jäsenten kursseilla. Oikeuskomitea halusi tietää, puhuisiko hän näistä seikoista kenellekään muille. Hän vastasi, ettei hänen tarkoituksenaan ollut "kampanjoida" veljien keskuudessa. Mutta hän sanoi, että jos jotkut yksityisesti tulivat hänen luokseen pyytämään apua ja jos hän pystyisi ohjaamaan heidän huomionsa Raamattuun, jotta he löytäisivät kysymykseensä vastauksen, hän tekisi siten, sillä hän tuntisi velvollisuudekseen auttaa heitä. Mitä todennäköisimmin tämä oli ratkaiseva tekijä. Tällainen vapaus yksityiseen raamatulliseen keskusteluun ja mielipiteenilmaisuun ei ollut hyväksyttävissä, vaan se nähtiin harhaoppisena ja vaarallisen hajottavana. Eräs lausunto vaikutti erityisen paradoksaaliselta. Ed oli kertonut heille suoraan, ettei hän halunnut tulla erotetuksi, että hän nautti veljien seurasta eikä hänellä ollut halua tai ajatusta erottautua heistä. Komitea kehotti häntä "odottamaan järjestöä" sanomalla: "Kuka tietää, ehkä viiden vuoden kuluttua monet tai kaikki nämä sanomasi asiat julkaistaan ja niitä opetetaan." He tiesivät järjestön opetusten ailahtelevaisen luonteen ja epäilemättä tältä pohjalta tunsivat voivansa sanoa näin. Mutta miten paljon tämä kertoi heidän omasta vakuuttuneisuudestaan siihen, että nämä kyseiset opetukset olivat oikein ja perustuivat vankasti Raamattuun? Jos he olivat halukkaita hyväksymään sen mahdollisuuden, että järjestön opetus näissä asioissa ei ollut sen vahvemmalla ja kestävämmällä pohjalla, miten he ikimaailmassa voisivat käyttää niitä perusteena päättäessään siitä, oliko tämä mies Jumalan uskollinen palvelija vai luopio? Jos he olivat sitä mieltä, että nämä opetukset (joita Puheenjohtajan komitea oli pitänyt niin keskeisen tärkeinä) olivat niin selvästi muutokselle alttiita, että kannattaisi odottaa ja katsoa mitä seuraavat viisi vuotta toisivat tullessaan, eikö olisi pitänyt myös unohtaa toistaiseksi kaikenlaiset oikeudelliset toimet tätä miestä vastaan, joka ei ollut palvellut järjestöä vain viittä, vaan viisikymmentä vuotta? Tällaista logiikkaa ja lähestymistapaa voidaan ymmärtää vain, jos hyväksytään ja omaksutaan sellainen ajattelu, että yksilön edut on uhrattavissa – hänen hyvä nimensä, kovalla työllä ansaittu maineensa, hänen palvelusvuotensa – mikäli ne häiritsevät järjestön päämääriä. Olen varma, että jokainen mies tuossa oikeuskomiteassa tunnusti, että Edward Dunlap rakasti syvästi Jumalaa, Kristusta ja Raamattua – mutta silti 
heistä tuntui, että heidän oli ryhdyttävä toimiin häntä vastaan. Miksi?
He tiesivät hallintoelimen keskuudessa vallitsevan mielenlaadun, jonka
Puheenjohtajan komitea oli tehnyt heille selväksi. Uskollisuus
järjestölle vaati heitä toimimaan siten, sillä tämä mies ei hyväksynyt
– ei pystynyt hyväksymään – kaikkia tuon järjestön väitteitä ja
tulkintoja.Niinpä he erottivat Ed Dunlapin ja häntä pyydettiin lähtemään kodistaan Betelistä, päätoimistosta. Hän palasi Oklahoma Cityyn, jossa oli varttunut ja jossa nyt 72-vuotiaana elätti itsensä ja vaimonsa tapetoimalla seiniä. Hän oli tehnyt sitä työtä ennen kuin aloitti 40-vuotisen palveluksensa Vartiotornin Raamattu- ja Traktaatti-seuran kokoaikaisena edustajana. 43 Miten ne, jotka olivat tästä kaikesta oikeasti ja ensisijaisesti vastuussa, voivat lähestyä Jumalaa iltarukouksessa ja sanoa "Osoita meille armoa, kuten mekin olemme osoittaneet toisille armoa" – sitä minun on vaikea ymmärtää. —————— 43 Edward Dunlap jatkoi ansiotyötä 86-vuotiaaksi asti (vaikka hän ei enää fyysisesti pystynyt jatkamaan tapetointityötä.) Hän kuoli 88-vuotiaana 19. syyskuuta 1999. Lue luku 12 täältä.
Takaisin alkuun Takaisin etusivulle |
|||||||||
| Kotisivuohjelma: KompoZer *
Kuvankäsittely: GIMP * Äänenkäsittely:
Audacity |
||||||||||
