Tietoa Vartiotorniseurasta ja Jehovan todistajista
Takaisin johanneksenpoika.fi etusivulle * Hakusivulle * Uutissivuille * Uutisarkistoon


Raymond Franz


Kuva: YouTube

Raymond Franz (8. toukokuuta 1922 - 2. kesäkuuta 2010) oli eräs tunnetuimmista entisistä Jehovan todistajista. Hän oli osa Jehovan todistajien korkeinta päättävää elintä, hallintoelintä, yhdeksän vuotta vuosina 1971-1980. Franz työskenteli Jehovan todistajien päätoimistossa Brooklynissä vuosina 1965-1980. Raymond Franz erotettiin Jehovan todistajista vuonna 1981 ja on eronsa jälkeen kirjoittanut kaksi yksityiskohtaista kriittissävytteistä kirjaa Jehovan todistajista, heidän opeistaan ja Jehovan todistajien hallintoelimestä. Hänen kirjansa Crisis of Conscience ja In Search of Christian Freedom ovat olleet erittäin suosittuja ja niitä on käännetty useille kielille. Hänen hyvin dokumentoidut kirjansa ovat herättäneet huomiota liikkeestä kiinnostuneiden keskuudessa ympäri maailman.

Raymond Franz syntyi ja kasvatettiin Jehovan todistaja -perheessä. Hän oli sukunsa kolmannen polven Jehovan todistaja. Hänen isänsä kastettiin vuonna 1913. Tuohon aikaan Jehovan todistajia kutsuttiin vielä "Raamatun tutkijoiksi". Raymondista tuli aktiivinen jäsen vuonna 1938 hänen ollessaan 16-vuotias. Hänet kastettiin vuonna 1939. Raymondin sedällä, Frederick William Franzilla, oli voimakas vaikutus Jehovan todistajien opetuksiin, kehitykseen, palvontaan sekä oppikysymyksiin. Hänestä tuli Vartiotorniseuran varapresidentti vuonna 1945 ja tämän jälkeen seuran presidentti vuonna 1977. Raymond Franz pääsi Vartiotorni-seuran Gilead-kouluun (lähetystyöntekijöiden kouluun) vuonna 1944 ja vuonna 1946 hänestä tuli matkustava lähetystyöntekijä Puerto Ricossa, Neitsytsaarilla sekä Dominikaanisessa tasavallassa. Vuonna 1957 diktaattori Rafael Trujillon kielsi Jehovan todistajien työn Dominikaanisessa tasavallassa ja karkotti ulkomaalaiset lähetystyöntekijät. Kun Raymond Franz täytti 37 vuotta, hän löysi vaimonsa Cynthian. He menivät naimisiin ja Cynthia liittyi Franzin seuraan lähetystyömatkoille Neitsytsaarille. Myöhemmin vuonna 1961, he palasivat Dominikaaniseen tasavaltaan ja toimivat siellä Jehovan todistajien lähetystyöntekijöinä viisi vuotta. He kohtasivat paljon ongelmia, koetuksia ja todellisia vaaroja saarnatessaan ja asuessaan sodan repimässä maassa.

Vuonna 1965 Vartiotorniseuran tuolloinen presidentti Nathan Homer Knorr pyysi Raymond Franzia lopettamaan lähetystyön ja pyysi häntä työskentelemään ja asumaan Jehovan todistajien päätoimistossa (jota kutsutaan nimellä "Beetel") Brooklynissa, New Yorkissa. Raymond mainitsee ensimmäisessä kirjassaan että hän piti lähetystyöstä enemmän, mutta hyväksyi silti tarjouksen. Yksi hänen ensimmäisistä tehtävistään oli työskennellä muiden kanssa suuressa kirjaprojektissa, jonka nimi oli "Raamatun ymmärtämisen opas" (Aid to Bible Understanding). Raamatun ymmärtämisen opas oli tietosanakirjamainen teos, jossa käsiteltiin aihe aiheelta aakkosjärjestyksessä Jehovan todistajien opetuksia ja uskomuksia. Hän kertoo kokemuksistaan päätoimistossa ensimmäisessä kirjassaan Crisis of Conscience.

Vuonna 1971 Raymond Franz kutsuttiin Jehovan todistajien hallintoelimen jäseneksi. Hallintoelin vastasi tuolloin sekä Jehovan todistajien hengellisestä johdosta että Vartiotorniseuran hallinnosta ja taloudesta. Hallintoelimen jäsenet ovat hyvin samantyyppisessä asemassa kuin kardinaalit katolisessa kirkossa. Franz hyväksyi aseman ja vietti useita vuosia matkustaen ympäri maailmaa sekä seuraten järjestön rakennetta, työskentelyä ja palvontaa kaikilla tasoilla ja useissa maissa. Hän kertoo kirjassaan ristiriidoista, joita hänen elämässään oli ilmennyt viimeisten 15 vuoden aikana, jotka hän vietti päätoimistossa. Varsinkin viimeiset yhdeksän vuotta, jotka hän vietti hallintoelimen jäsenenä olivat erittäin tärkeitä. Noina yhdeksänä vuotena mielikuvat kohtasivat todellisuuden. Hän sanoo huomanneensa eläneensä koko elämänsä isossa myytissä, joka ei vastannut todellisuutta. Tämä ei vaikuttanut hänen uskoonsa Raamattuun, mutta se muutti hänen käsitystään Jehovan todistajien järjestöstä. Hän huomasi, että hallintoelin ei perustellut opetuksiaan Raamatulla, vaan toimi samoin kuten arvostelemansa valtakirkot, perinteidensä mukaan.


Kirjassaan Crisis of Conscience Franz kirjoittaa elokuun 1979 tapahtumista. Vuoteen 1975 kohdistuneitten odotusten - Jehovan todistajat odottivat tuolloin Harmageddonia - rauettua tyhjiin osa Brooklynin Beetelin henkilökunnasta alkoi tutkia kriittisesti Vartiotorniseuran opetuksia. Joillakin Beetelin vanhempia jäseniä oli "eriäviä mielipiteitä" opetuksista, jotka liittyivät vuoteen 1914 ja 33 jaa., sekä siitä, milloin viimeiset päivät alkoivat. Erimielisyyksiä aiheutti myös taivaspaikkojen määrä (Jehovan todistajat uskovat että taivaaseen pääsee vain 144 000) sekä tulkinta siitä, että kristityt jaettaisiin kahteen eri luokkaan. Osa kristityistä saisi taivaallisen ylösnousemuksen ja osa taas nousisi ruumiillisesti paratiisimaahan. Franz kuvailee, miten päätoimistossa alkoi kuohua ja hallintoelin epäili lähes kaikkia salaliitosta. Hänen mukaansa sen sijaan, että olisi tutkinut kriittisesti edellä mainittuja opinkohtia ja aloittanut keskustelut "toisinajattelijoiden" kanssa, hallintoelin aloitti noitavainoja muistuttavan toiminnan. Se ei hänen mielestään sallinut asiallisia kysymyksiä oppeja kohtaan, epäilijöitä ei siedetty ollenkaan. Maaliskuussa 1980 Raymond Franz ja hänen vaimonsa päättivät, että heidän oli aika lähteä päätoimistossa. Heidän terveydentilansa heikentyi ja heillä oli epäilyksiä Vartiotorni-seuran toimintatapoja ja opetuksia kohtaan. 24.3-24.7.1980 he asuivat vanhan Jehovan todistaja -ystävänsä Peter Gregersonin luona.

Lähdettyään Beetelistä Franz sai useita puhelinsoittoja, joissa kerrottiin, miten heidän mukaansa päätoimistossa useita jäseniä oli syytetty, kuulusteltu sekä erotettu luopioina ilman kunnollisia raamatullisia perusteita, koska he epäilivät vartiotorniseuran opetuksia vuodesta 1914, 144 000 taivaspaikasta sekä muista Jehovan todistajien pääopetuksista. 22. huhtikuuta 1980 hallintoelimen Albert Schroeder kertoi Raymond Franzille puhelimitse, että "järjestön oikeuskoneisto oli toiminnassa ja kohtaisi pikaisesti epäilevät". 25. huhtikuuta 1980 Cris Sánchez ja hänen vaimonsa Nestor Kuilan, jotka olivat kumpikin Beetelin pitkäaikaisia jäseniä, erotettiin. Samoin kävi myös René Vázquesille, joka oli toiminut useita vuosia päätoimistossa. Sekä hänet että hänen vaimonsa erotettiin luopioina. Raymond Franz kertoo kuulleensa asioista sellaisilta ihmisiltä, joille kyseiset asiat eivät edes kuuluneet, vaikka hän oli edelleenkin hallintoelimen jäsen. Hallintoelin ei vaivautunut kertomaan erottamisista Franzille, mutta se kylläkin tiedotti asiasta niille yli 5000, jotka työskentelivät päätoimistossa.

8. toukokuuta 1980 Raymond Franz palasi New Yorkin päätoimistoon ja löysi työpöydältään papereita, jotka käsittelivät Jehovan todistajien uskonkäsityksiä hyvin lainopilliseen sävyyn. 20. toukokuuta 1980 hän tapasi komitean puheenjohtajan ja hänelle soitettiin nauhalta kuubalaisen Jehovan todistajan haastattelu, jossa hän kertoi huhuja yksityisistä raamatuntutkisteluista, joissa keskusteltiin vartiotorniseuran opetuksista arvostelevaan sävyyn. Franzin mukaan koko nauha oli kaksi tuntia pitkä vuodatus, joka sisälsi johdattelevia kysymyksiä huhuista huhujen perään. 21. toukokuuta 1980 Raymond Franz kutsuttiin hallintoelimen kokoukseen, Keskustelu nauhoitettiin. Hän kuvaili, kuinka häneltä kyseltiin erilaisia kysymyksiä järjestöstä ja sen opetuksista, eikä lainkaan niistä jotka olivat erotettu ja syytetty "luopumuksesta". Franz kertoi, ettei suurin osa hallintoelimestä kommentoinut asioita millään tavalla, he vain istuivat ja kuuntelivat. Kolmen tunnin jälkeen hänelle sanottiin, että hän voisi lähteä. Seuraana aamuna häntä pyydettiin kommentoimaan nauhalle mielipiteensä toisesta nauhasta, jossa jotkut Jehovan todistajat juoruilivat toisista jäsenistä. Hän kieltäytyi kommentoimasta perusteettomia huhuja.

22. toukokuuta 1980 puheenjohtaja Albert Schroeder tuli Franzin huoneeseen, ja kertoi hänelle jonkun hallintoelimen jäsenen haluavan hänen erottamistaan Jehovan todistajista. Riittäviä todisteita häntä vastaan ei kuitenkaan ollut. Asiasta äänestettiin, mutta enemmistö oli erottamista vastaan. Franzin annettiin ymmärtää olevan parasta, jos hän itse eroaisi hallintoelimestä. Hän päättikin kirjoittaa erokirjeen. Samalla hän myös torjui erikoistienraivaajan tehtävät. Raymond ja hänen vaimonsa lähtivät päätoimistosta. Ennen lähtöään ja joitakin päiviä eroamisen jälkeen he tapasivat Ed Dunlapin, joka oli pitkäaikainen kirjoitusosaston jäsen. Myös häntä vastaan oli hyökätty samalla tavalla kuten Franzia vastaan. Muut kirjoitusosaston jäsenet ja hallintoelin aiheuttivat ongelmia, koska hän halusi ajatella eri tavalla joidenkin Raamatun kohtien tulkinnasta kuin Vartiotorniseuran kirjallisuudessa jo esitetyt raamatuntulkinnat esittävät. Hänet oli kutsuttu kuulusteluun. Pian Dunlapkin erotettiin "luopumuksen" takia. Tässä tapauksessa luopumus tarkoitti sitä, että hänen käsityksensä joidenkin Raamatun kohtien ymmärtämisestä oli tullut sovittamattoman ristiriitaisiksi Jehovan todistajien virallisen opin kanssa. Ed Dunlap oli uhrannut koko elämänsä Vartiotorni-seuran toimiin ja palvellut järjestöä uskollisesti yli 40 vuotta, hän oli erittäin kunnioitettu 69-vuotias Jehovan todistaja. Hän kuului myös "voideltujen luokkaan". Kun hänet erotettiin, hän ja hänen vaimonsa joutuivat lähtemään välittömästi päätoimistosta, ja asumaan erittäin huonoissa olosuhteissa.
Jatkuu...



Lue teksti kokonaan Wikipediasta.
 



Raymond Franz: Omantunnon kriisi, 2. luku
11.11.2020 Käännöskomitea

OMANTUNNON KRIISI

(CRISIS OF CONSCIENCE)


Neljäs laitos


RAYMOND FRANZ
(1922-2010)

Jehovan todistajien hallintoelimen
entinen jäsen
Kirjan kääntäminen ja julkaiseminen suomeksi on tehty Raymond Franzin luvalla.

Käännöskomitean jäsenet haluavat pysytellä tuntemattomina.



2. luku, SYYT TÄMÄN KIRJAN KIRJOITTAMISEEN  (PDF-version voi lukea täältä)

Puhun totta Kristuksen yhteydessä enkä valehtele. Omatuntoni todistaa kanssani pyhän hengen ohjauksessa... Toivoisinpa, että minut itseni erotettaisiin Kristuksen yhteydestä ja kirottaisiin veljieni, maanmiesteni, sijasta.  – Roomalaisille 9:1, 3
 
 
Uskon, että se, mitä tähän mennessä on sanottu, antaa hyvän syyn tämän kirjan kirjoittamiseen. Joku voisi kuitenkin vielä kysyä, miksi juuri minä kirjoitan sen.

Yksi syy on taustani, ja näkökulma, jonka se antaa. Vietin elämäni Jehovan todistajien yhteydessä lapsesta kuusikymmenvuotiaaksi saakka. Vaikka monet muutkin voisivat sanoa samaa, on epätodennäköistä, että heillä olisi yhtä laaja kokemus, joka minulle kertyi noina vuosina.

Omilla kokemuksillani on suurempi painoarvo siksi, että olosuhteitteni kautta sain käsiini tietoa, jota valtaosalla todistajista ei ole mitään mahdollisuutta päästä tutkimaan. Olosuhteeni olivat harvoin itse aiheuttamiani. Tiedot, joita sain, olivat usein täysin odottamattomia, jopa häiritseviä.

Lopullinen syy kirjoittamiseen, joka on seurausta kahdesta edellisestä syystä (kokemustausta ja tiedot), on omatunto. Mitä teet, kun näet kasaantuvasti todisteita siitä, että syyttömät joutuvat kärsimään ja vieläpä pahimmalla tavalla? Mikä on velvollisuutemme Jumalan edessä ja muita ihmisiä kohtaan, kun näemme tietoa salattavan niiltä, joille salaamisesta koituu vakavimmat seuraukset? Nämä olivat kysymyksiä, joiden kanssa jouduin kamppailemaan. Seuraavassa annan laajemman selvityksen näistä syistä.
 
Monella tavalla haluaisin mieluummin ohittaa ensimmäisen näistä, koska se käsittelee erityisesti omaa "kokemustani". Nykytilanne näyttää kuitenkin edellyttävän sen esittämistä. Tilanne on vähän kuten Paavalin tapauksessa; silloin olosuhteet velvoittivat häntä esittämään todistuksen henkilökohtaisista kokemuksistaan Korintin kristityille, ja sanomaan lopuksi:
 
"Olen nyt ollut mieletön, mutta te olette pakottaneet minut siihen. Teidänhän olisi tullut pitää minun puoltani. Vaikka en mitään olekaan, en silti ole ollut millään tavoin noita mainioita apostoleja huonompi." 1

En mitenkään väitä olevani Paavalin veroinen, mutta uskon, että syyni ja motiivini ovat ainakin samankaltaiset kuin hänellä.

Isäni ja äitini (ja kolme neljästä isovanhemmastani) olivat todistajia. Isäni kastettiin vuonna 1913, kun todistajat tunnettiin vielä raamatuntutkijoina. Minusta tuli aktiivinen todistaja vasta 16-vuotiaana, vuonna 1938. Vaikka olin vielä koulussa, käytin noin 20-30 tuntia kuukaudessa kulkien "todistamassa" ovelta ovelle ja seisomassa kadun kulmissa tarjoamassa lehtiä. Jakelin traktaatteja ja pidin ylläni mainoskilpeä, jossa sanottiin: "Uskonto on ansa, Raamattu kertoo miksi. Palvele Jumalaa ja Kristus Kuningasta."

Tuona vuonna 1938 olin osallistunut todistajien konventtiin Cincinnatissa (vastapäätä kotiamme Ohio-joen toisella puolen) ja kuunnellut Vartiotorni-seuran presidentin Joseph F. Rutherfordin puhetta radiopuhelimen välityksellä Lontoosta. Pääpuheessa, jonka otsikko oli "Face the Facts" (Kohtaa tosiasiat), Rutherfordin alkusanoissa sanottiin mm. seuraavasti:

——————

1 2. Korinttilaisille 12:11 (KR-92), vertaa 3:1, 2; 5:12, 13; 6:4-10; 11:21-29.
Vaikka tosiasioiden lausuminen saattaa järkyttää joitakin henkilöitä, ei ole mitään syytä tai perustetta evätä heiltä mitään tietoja, etenkin, kun kyse on heidän omasta hyvinvoinnistaan. Kuulijoiden on kohdattava esitetyt tosiasiat rauhallisesti ja vilpittömästi, ja valittava sitten alttiisti kurssi, joka on heidän omaksi parhaakseen. Ei pitäisi koskaan sallia sitä, että aikaisempi uskomus tai mielipide estäisi tosiasioiden kohtaamisen ja pohtimisen. 2

Tämä vetosi minuun arvokkaana periaatteena, jota noudattaa elämässä. Olin avoin kuulemaan tosiasioista, joista hän puhui.

Toinen maailmansota ei ollut vielä alkanut, mutta natsismi ja fasismi saivat valtaa, ja olivat kasvava uhka demokraattisille maille. Vartiotorni-seuran presidentin puheessa korostettiin mm. näitä pääkohtia:
"Jumala on tehnyt selvästi nähtäväksi niille, jotka etsivät ahkerasti totuutta, että uskonto on palvonnan muoto, mutta joka kieltää Jumalan voiman ja kääntää ihmiset pois Jumalasta... Uskonto ja kristillisyys ovat siis täysin toistensa vastakohdat..." 3

"Mitä on Jeesuksen profetian mukaan odotettavissa, kun maailmanloppu tulee? Vastaus on maailmansota, nälänhätä, rutto ja kansakuntien ahdistus, sekä hirmuvallan ilmaantuminen maan päälle... Nämä ovat kiistattomia konkreettisia tosiasioita, jotka ovat tapahtuneet ja todistavat, että Saatanan maailma on loppunut , eikä näitä tosiasioita voida sivuuttaa..." 4

"Nyt Saksa on liittoutumassa paavinvallan kanssa, ja Iso-Britannia etenee nopeasti samaan suuntaan. Vaikka Amerikan Yhdysvallat on demokratian linnoitus, sen on tarkoitus tulla osaksi totalitaarista hallintoa... Kiistämättömät tosiasiat osoittavat, että maan päällä on nyt Saatanan diktatuurinen hirmuvalta, joka uhmaa Jehovan valtakuntaa ja vastustaa sitä... Totalitaarinen valta tulee saamaan hallintaansa Englannin ja Amerikan. Et voi estää sitä. Älä yritä. Turvasi on olla Herran puolella..." 5

Olen kursivoinut lausunnoista osia, jotka syöpyivät mieleeni tuolloin. Ne saivat tuolloin minussa aikaan voimakkaan tunteen, jopa levottomuutta, jollaista en ollut ennen kokenut. Kuitenkaan todistajat eivät nykyään usko enää mihinkään niistä.

Rutherfordin toinen merkittävä puhe, "Täyttäkää maa”, esitteli uuden näkemyksen. Vuoteen 1935 asti Jumalan sanoma oli suunnattu ihmisille, jotka hallitsisivat taivaassa Kristuksen kanssa, eli "pienelle laumalle”. Nyt Jumalan sanoma suunnattiinkin maalliselle luokalle, "muille lampaille". Lähestyvän Harmageddonin sodan jälkeen nämä lisääntyisivät ja täyttäisivät maan vanhurskailla jälkeläisillä. Heistä Rutherford sanoi:
"Heidän on löydettävä suoja Jumalan järjestöstä, mikä osoittaa, että heidät on upotettava, kastettava tai piilotettava kyseiseen järjestöön. Arkki, jonka Nooa rakensi Jumalan käskystä, kuvasi Jumalan järjestöä. .." 6

——————

2 Face the Facts, s.3.
3 Face the Facts, s.7, 8 [Jehovan todistajat näkevät nykyään "uskonnon" hyväksyttävänä terminä tosi palvonnalle.]
4 Face the Facts, s.9 [Tuolloin opetus oli, että koska Saatanan valta päättyi vuonna 1914, "maailma loppui" siinä merkityksessä. Seuran julkaisut eivät enää opeta näin.]
5 Face the Facts, s.16, 17, 27. [Kuten tiedetään, toinen maailmansota päättyi natsi-fasistisen "diktatuurisen hirmuvallan" tappioon, täsmälleen päinvastoin kuin tässä ennustettiin.]
6 Face the Facts, s.40, 41 [Tämä näkemys arkin symbolisesta merkityksestä on muuttunut, joskin se esitetään edelleen pelastuksen kannalta samalla tavalla; järjestöön on edelleen välttämätöntä kuulua, jotta voi pelastua.]
 


Kun Vartiotornin presidentti huomautti, että Nooan kolme poikaa alkoivat ilmeisesti saada jälkeläisiä vasta kaksi vuotta vedenpaisumuksen jälkeen, hän osoitti sanansa niille, joilla nykyaikana on maanpäällinen toivo:
Olisiko heidän pyhien kirjoitusten mukaan sopivaa mennä nyt
naimisiin ja alkaa kasvattaa lapsia? Ei, on vastaus, jota Raamattu
tukee. - - On paljon parempi olla ilman häiritseviä asioita ja
ilman taakkoja, jotta he voivat nyt tehdä Herran tahdon, kuten Herra
käskee, ja olla ilman hankaloittavia tekijöitä Harmageddonin
aikana. 7

Joseph Rutherford puhui voimakkaasti ja tunnusomaisella, lopullisuutta korostavalla soinnilla. Nämä olivat tosiasioita, jopa "kiistämättömiä tosiasioita", vankkoja totuuksia, joiden perustalle voitiin rakentaa elämän tärkeimmät suunnitelmat. Olin syvästi vaikuttunut järjestön tärkeydestä, miten se oli välttämätön pelastukselle, ja myös siitä, että todistustyön on oltava etusijalla verrattuna sellaisiin henkilökohtaisiin asioihin kuin avioliittoon ja lasten hankkimiseen. 8


Vuonna 1939 minut kastettiin, ja kesäkuussa 1940 valmistuttuani lukiosta aloitin heti kokoaikaisen palveluksen. Tuo vuosi oli myrskyisä maailmalle ja Jehovan todistajille. Toinen maailmansota oli käynnissä, useiden maiden hallitukset kielsivät Jehovan todistajien työn, ja satoja todistajia vangittiin. Yhdysvalloissa suuri määrä Jehovan todistajien lapsia erotettiin koulusta heidän kieltäydyttyään tervehtimästä lippua (se katsottiin kuvan palvonnaksi). Todistajien ottama puolueeton kanta kirvoitti usein väkivaltaisia vastareaktioita niiden taholta, jotka olivat ylpeitä isänmaallisuudestaan, ja väkijoukkojen julmat hyökkäykset alkoivat levitä.

Tuona kesänä vuonna 1940 perheemme matkusti suureen todistajien konventtiin Detroitiin, Michiganiin. Siellä vallitsi kireän enteilevä henki, kuin olisimme olleet piirityksen alaisena. Konventin lopussa tuomari Rutherford antoi ymmärtää, että ’Tämä voi olla viimeinen kokous, joka meillä olisi ennen suurta ahdistusta.' Kun syksy 1940 tuli ja laitoin kesävaatteeni pois, muistan ajatelleeni, etten todennäköisesti koskaan enää ota niitä esille – joko Harmageddon olisi tullut, tai olisimme siihen mennessä kaikki keskitysleireillä, kuten monet natsi-Saksan todistajat.

Jengien väkivalta saavutti huippunsa 1940-luvun alussa. Osallistuin Connersvillessä, Indianan osavaltiossa oikeudenkäyntiin, jossa kahta sisarta syytettiin kapinanlietsonnasta ("mellakoiva salaliitto") vain siksi, että he tutkivat Vartiotornin julkaisuja osana Raamatun kotitutkistelua. Oikeudenkäynti kesti viisi päivää, ja viimeisenä päivänä, kun yö oli jo laskeutunut, oikeus antoi langettavan tuomion. Lähdettyään oikeustalosta puolustusasianajaja (Victor Schmidt -niminen todistaja) ja hänen vaimonsa joutuivat väkivaltaisen jengihyökkäyksen kohteeksi, ja heidät pakotettiin kävelemään sateessa koko matka kaupungin rajalle asti. Matkalla tilanteen aiheuttama kauhu sai Schmidtin vaimon kuukautiset alkamaan äkillisesti.

——————

7 Face the Facts, s.46, 47.
8 Menin naimisiin lopulta vasta vuonna 1959, kun olin 36-vuotias; vaimoni ja minä olemme lapsettomia. Olemme olleet tarkkoja ehkäisyn suhteen suurimman osan avioliitostamme.
   
Minulla oli autoryhmässäni todistajien edustaja (Jack Rainbow), jota jotkut näistä jengiläisistä olivat aiemmin uhanneet kuolemalla, jos hän palaisi "heidän kaupunkiinsa". Saapuessani kaupunginrajalle näin siellä Schmidtin ja hänen vaimonsa, joita loput väkijoukosta seurasi. Ajattelin, että minun on riskeerattava ja yritettävä poimia heidät kyytiin, ja onnistuinkin siinä. Toinen todistaja oli yrittänyt tätä aiemmin, mutta saanut vain autonsa ikkunan palasiksi. Schmidtin vaimo alkoi huutaa hysteerisesti, kun saimme hänet autoon; hänen aviomiehensä kasvot olivat mustelmilla ja veren peitossa syvistä viilloista, joita ilmeisesti nyrkkirautojen lyönnit olivat aiheuttaneet. 9 Tällainen omakohtainen kokemus raa'asta ja tunteettomasta suvaitsemattomuudesta jätti elävän vaikutelman nuoreen mieleeni. Olin entistäkin vakuuttuneempi, että olin oikealla tiellä ja niiden seurassa, jotka olivat selvästi Jumalan tosi palvelijoita.

Myöhemmin Vartiotorni-seuran lakimies Hayden Covington suositteli taktiikkaa, jossa suuri todistajaryhmä tekisi todistustyötä "yllätyshyökkäyksenä”. Niinpä 75 todistajaa Cincinnatin, Ohion alueelta (mukaan lukien vanhempani, kaksi sisartani ja minä) matkustivat Connersvilleen. Yhtä poikkeusta lukuun ottamatta meidät kaikki, miehet, naiset ja lapset, pidätettiin ja suljettiin eri vankiloihin. Olimme viikon pidätettyinä, kunnes takuut saatiin maksettua. Olin yhä teini-ikäinen, kun koin ensimmäistä kertaa, miltä tuntuu nähdä massiivisen metallisen oven kääntyvän kiinni ja kuulla salvan työnnettävän paikalleen – ja tajuta, että vapaus on nyt viety.


Joitakin kuukausia myöhemmin olin ylimmän oikeusistuimen istunnossa Indianapolisissa, Indianassa, joka pidettiin Connersvillen tapahtumien johdosta. Setäni Fred Franz, joka oli ollut Vartiotornin päätoimiston henkilökunnan jäsen vuodesta 1920 lähtien ja tuomari Rutherfordin läheinen avustaja, oli myös tullut paikalle Brooklynistä eräänlaisena asiantuntijatodistajana Seuran puolesta. Paikallinen seurakunta pyysi häntä puhumaan heille eräänä iltana. Puheensa aikana hän alkoi kiinnittää huomiota siihen monien ajattelutapaan, että todistamistyön luultiin jo olevan melkein lopussa. Lievästi sanottuna hämmästyin kuullessani setäni puhuvan täysin päinvastaista sanoen, että Brooklynissa he eivät odottaneet lopettavansa mitään, ja että 'kenenkään, joka halusi ottaa Vartiotorni-lehden tilauksen, ei tarvinnut ottaa sitä vain kuudeksi kuukaudeksi – nyt sen voi ottaa koko vuodeksi tai kahdeksikin vuodeksi, jos haluaa!'

Hänen puheensa oli niin paljon ristiriidassa Seuran presidentin kommenttien kanssa, jotka tämä oli antanut Detroitin konventissa, että minusta selvästi tuntui hänen puhuvan omiaan; hän ei voinut esittää Seuran asianmukaisesti valtuuttamaa viestiä. Minusta jopa tuntui, että minun täytyy mennä hänen luokseen ja kehottaa varovaisuuteen, jotta hänen esille tuomansa asiat eivät kulkeutuisi takaisin Brooklyniin asti. Häntä pidettäisiin epäuskollisena, sillä moisilla puheilla olisi hajaannuttava, heikentävä vaikutus siihen äärimmäiseen kiireellisyyden tunteeseen, joka oli syntynyt. Vaikka setäni oli tuolloin 1940-luvun loppupuolella lähellä viittäkymmentä ja suhteellisen nuori mies tuomari Rutherfordiin verrattuna, huomasin olevani epävarma siitä, miten suhtautua hänen puheisiinsa; hyväksyäkö se asianmukaisena vai jättääkö se huomiotta itsekkäänä ja jossain määrin röyhkeänä.

Lähtiessäni sinä vuonna kotoa ja saadessani nuoren todistajatoverin kumppanikseni paikalliselle kaivosalueelle Länsi-Virginiaan ja Itä-Kentuckyyn, huomasin olevani alueella, jossa väkivallan uhka oli melkein päivittäistä. Jotkut kaivosleirit koostuivat pitkistä puisista "rivitaloista", jotka oli rakennettu moottoritien suuntaisesti.

——————

9 Ks. Jehovan todistajien vuosikirja 1975, sivut 186-188. Yllä oleva kuva henkilökohtaisista arkistoistani osoittaa, miltä Victor Schmidt näytti, kun veimme hänet kotiinsa ja autoimme hänet riisuutumaan verisistä vaatteistaan.



Toisinaan, kun saavuimme viimeisen tällaisen rivitalon päähän ja katsoimme taaksepäin lähtöpisteeseen, josta olimme aloittaneet todistustyömme, näimme miehiä ja poikia juoksevan keräämässä innokkaasti kokoon väkijoukkoja.

Kentuckyn "Octavia J" -kaivosleirillä joukko vihaisia kaivostyöläisiä piiritti vanhaa Ford-mallista autoamme, ja he käskivät: "Häipykää täältä ja koko Kentuckyn osavaltiosta, älkääkä tulko takaisin jos arvostatte elämäänne". Yrityksemme selittää herättivät vain entistä suurempaa vihaa. Palasimme kuitenkin muutamaa kuukautta myöhemmin takaisin. Silloin he ampuivat meitä kohti ja lähtivät ajamaan meitä takaa. Pääsimme pälkähästä ajamalla sivuteitä pitkin vuoren yli, kunnes vihdoin pääsimme kotiin. Kaivosmiehiä näytti motivoivan enemmänkin uskonnollinen fanaattisuus kuin isänmaallinen kiihko. Se ettemme uskoneet helvetintuliopetukseen (joka sai nuoret pojat huutamaan "Helvetin kieltäjät!" ajaessamme ohi), oli lähes yhtä paha asia kuin kantamme sotaa kohtaan. Pidin tuollaista fanaattista kiihkoilua silloin vastenmielisenä. Olin iloinen voidessani olla järjestössä, jossa tällaista suvaitsemattomuutta ei ollut.

Tuli vuoden 1941 kesä, ja odotusteni vastaisesti olinkin jälleen läsnä konventissa, joka nyt pidettiin St. Louisissa, Missourissa. Muistan yhä, kuinka väkijoukkoja kokoontui, kun tuomari Rutherford ajoi konventtipaikalle isolla autollaan. Suurikokoiset miehet Hayden Covington ja varapresidentti Nathan Knorr seisoivat auton astinlaudoilla kuin henkivartijat. Konventin viimeisenä päivänä Rutherford pyysi kaikki 5-18 -vuotiaat lapset ja nuoret istumaan lavan eteen. Varsinaisen puheensa jälkeen hän puhui heidän kanssaan ilman käsikirjoitusta.

Rutherford oli pitkä mies, joka näytti ja kuulosti yleensä ankaralta, mutta nyt hän puhui melkeinpä isällisesti ja suositteli lapsille, että he unohtaisivat avioliittoaikeet mielestään. Abraham, Iisak, Jaakob ja muut entisaikojen uskolliset miehet ja naiset palaisivat pian, kun he saisivat ylösnousemuksen, ja he opastaisivat nuoria valitsemaan puolisonsa. Jokaiselle lapselle annettiin ilmainen oma kappale uudesta Lapset-kirjasta. Sen aineiston päähenkilöinä esiteltiin kuvitteellinen nuori todistajapariskunta John ja Eunice, jotka olivat kihloissa, mutta jotka olivat päättäneet lykätä avioliittoaan jo niin lähellä olevan uuden järjestelmän saapumiseen asti. Kirjassa John sanoi Eunicelle:
Toivomme, että muutaman vuoden kuluttua avioliittomme voidaan täyttää ja Herran armosta meillä on suloisia lapsia, jotka ovat kunnia Herralle. Voimme lykätä avioliittoamme, kunnes pysyvä rauha tulee maan päälle. Nyt emme saa lisätä taakkojamme, vaan pysymme vapaina ja varustettuina palvelemaan Herraa. Sitten kun TEOKRATIA vallitsee, ei ole raskasta olla perheellinen. 10

Olin silloin yhdeksäntoista, ja nykyään yli 80-vuotiaana voin vielä muistaa tunteet, jotka minussa myllersivät; ne olivat kuin outo sekoitus levottomuutta ja masennusta. Kun kuulin tuossa iässä lausuntoja, jotka pohjimmiltaan kehottivat minua päättämään lykkäämään kiinnostustani avioliittoon määräämättömäksi ajaksi, oli sillä minuun epämiellyttävä vaikutus. Ehkä saatoin ymmärtää paremmin, mitä ne nuoret miehet kokivat, jotka harkitsisivat katolisen papin uraa. Tietysti Vartiotornin presidentin kehotuksen voimakkuus perustui sen ajan lyhyyteen, joka Harmageddoniin oli enää jäljellä. Vartiotorni 15. syyskuuta 1941 kuvaili tätä tilaisuutta myöhemmin:
"Vastaanotettuaan lahjan [kirjan Lapset] marssivat lapset puristivat sitä, mutta eivät kuin joutavaa vapaa-ajan lelua, vaan kuin Herran antamaa työvälinettä arvokkaimman työn tekemiseen Harmageddonia edeltävien kuukausien aikana." 11

——————

10 Kirjasta Lapset, engl. Children, julk. 1941, sivu 366.
11 Katso Vartiotorni, engl., 15. syyskuuta 1941, s. 288, alleviivaus Raymond Franzin.



Vuosia myöhemmin sain tietää, että Tuomari Rutherford oli siinä vaiheessa menehtymässä syöpään. Hän oli elänyt erossa vaimostaan monien vuosien ajan, joka oli myös todistaja, ja asui invalidisoituneena Kaliforniassa. Hänen aikuisikään tullut poikansa taas ei osoittanut mitään kiinnostusta isänsä uskontoa kohtaan. Setäni Fred Franz sanoi, että Tuomarin heikentynyt kunto ja hänen voimakas halunsa nähdä "loppu" vielä omana elinaikanaan motivoivat häntä antamaan monia sellaisia lausuntoja, kuin hän antoi vuosina 1940 ja 1941.

Olen siitä lähtien ajatellut, että jos kirjan nuoripari olisi ollut todellinen, heidän kihlausaikansa olisi ollut melko pitkä, eikä se itse asiassa olisi vieläkään päättynyt. Kaikki tuossa konventissa läsnä olleet nuoret tytöt olisivat nyt huomattavasti yli hedelmällisyysiän, ainakin 60- tai miltei 70-vuotiaita. Jotkut niistä, jotka olivat silloin konventissa läsnä lapsena, noudattivat kuitenkin uskollisesti annettuja ohjeita ja pysyivät naimattomina läpi niiden vuosien, jolloin tavallisesti avioidutaan, ja pysyivät naimattomina sen jälkeenkin.

Vuonna 1942 ”erikoistienraivaaja" -määräys Wellstoniin, Ohioon, tarjosi lisää kokemuksia. 12 Toinen nuori todistaja ja minä asuimme pienessä perävaunussa, kotitekoisessa "pyörillä varustetussa laatikossa”, joka oli
kooltaan 1,8 x 4,3 metriä. Siinä ei ollut minkäänlaista eristystä seinissä, ja pieni puuhella piti tulta yllä korkeintaan muutaman tunnin. Monina talviöinä perävaunun sisällä säiliössä oleva vesi jäätyi, eikä ollut harvinaista herätä kylmyyteen. Uudelleen nukahtaminen oli vaikeaa, koska jalat olivat kylmyydestä tuskallisen kipeät. Meillä ei ollut varaa parempaan, sillä lukuun ottamatta osuuttamme ihmisten kirjallisuudesta antamista korvauksista, saimme järjestöltä kuukausittaisena korvauksena enintään viisitoista dollaria. 13 Vuoden parempana aikana päivän pääateriamme koostui yleensä keitetyistä perunoista, oleomargariinista, sekä päivän vanhasta leivästä (jota sai puolet halvemmalla kuin tuoretta leipää). Kumppanillani oli vanha auto, mutta meillä oli harvoin rahaa polttoaineeseen.

Tässäkin kaupungissa vihamielisyys kasvoi. Silloin tällöin nuoret pojat rikkoivat jokaisen ikkunan asuntovaunustamme. Eräänä iltana kotiin palatessani löysin vaunun kaadettuna kyljelleen. Kerran minut jälleen pidätettiin ja jouduin yöksi paikalliseen putkaan. Siellä vilisi lutikoita, enkä pystynyt menemään makuulle putkan punkkaan, joten vietin koko yön istuen ämpärin päällä, jonka joku oli jättänyt selliin.

Vuonna 1944 minut kutsuttiin viiden kuukauden kurssille Gileadiin, lähetystyöntekijöiden kouluun. Valmistumisen jälkeen odotellessani aluemääräystäni vietin puolitoista vuotta matkatyössä kiertäen seurakuntia "kierroksella", joka kattoi Arizonan ja ison osan Kaliforniaa. Vieraillessani San Diegossa, Kaliforniassa, vietin viisi yötä Bet Sarimissa (= ruhtinaiden talossa). Se oli Seuran rakennuttama suuri talo, jonka oli tarkoitus olla Raamatun aikojen uskollisten miesten, kuten Abelin, käytössä heidän saatuaan ylösnousemuksen. 14 Tuomari Rutherford, jolla oli keuhkovaivoja, vietti eläessään talvensa Bet Sarimissa. Muistan, että minulle tuli talossa jotenkin epätodellinen olo. San Diego oli mukava kaupunki ja talo oli hieno, yläluokan asunto.

——————

12 "Erikoistienraivaajat" ovat kokoaikaisia palvelijoita ("tienraivaajia"), joille Seura antaa erikoismääräyksiä; heillä on korkeampi tuntitavoite ja he saavat kuukausikorvauksen kulujensa kattamiseksi.
13 Tämän korvauksen hakulomakkeessa oli kohtia, joiden avulla pystyi pitämään kirjaa, paljonko kirjallisuudesta oli saatu, paljonko rahaa oli käytetty ja mikä oli erotus. Koska toisinaan erotus ei ollut aivan viittätoista dollaria, tuntui oikealta pyytää vähemmän. Mutta tämä johti siihen, että varani jatkuvasti vähenivät, ja pyysin siksi pienempiä ja pienempiä summia. Myöhemmin ymmärsin, että useimmat "erikoistienraivaajat" pyysivät vain suoraan viisitoista dollariaan.
14 Katso kirja Vapautus, 1939, s.311-312.



Mutta en ymmärtänyt miksi miehet, joista olin lukenut Raamatusta, haluaisivat asettua sinne. Asiassa ei tuntunut olevan järkeä. 15

Aluksi minut määrättiin lähetystyöntekijäksi Ranskaan. En voinut kuitenkaan lähteä, koska asevelvollisuusviranomaiset ("Draft board" suom. huom. on osa Yhdysvaltain asevelvollisuuden palvelujärjestelmää) eivät antaneet minulle lupaa lähteä maasta. (Vaikka olin saanut vapautuksen asepalveluksesta "pappina", he perustelivat kieltonsa sillä, että olin edelleen ikäni puolesta asevelvollinen). Sen jälkeen minut määrättiin Puerto Ricon saarelle (sen katsottiin sijaitsevan Yhdysvalloissa). Vuonna 1946 ennen lähtöäni Seuran uusi presidentti Nathan Knorr (Rutherford oli kuollut vuoden 1942 alussa), puhui meille nuorille miehille, jotka olimme lähdössä johtotehtäviin eri maihin ”haaratoimiston valvojiksi”. Muiden asioiden lisäksi hän korosti erityisesti, että jos halusimme pitää lähetystyöntekijän pestimme, meidän tulisi välttää kaikkea, mikä voisi johtaa seurusteluun ja avioliittoon. Sääntö oli: Naimattomuuden menetys tarkoitti tehtävämääräyksen menettämistä. 16

Eipä aikaakaan, kun ”lähetyskoti”-ryhmämme San Juanissa Puerto Ricossa koostui yhdestä avioparista, seitsemästä päälle parikymppisestä nuoresta tytöstä ja minusta. Me kaikki asuimme kaksikerroksisessa, kuuden makuuhuoneen talossa. Vaikka noudatin Knorrin neuvoa ja pysyin kiireisenä (toisinaan johdin yli viittätoista raamatuntutkistelua viikossa), avioliittosääntö ja olosuhteet kodin ahtaissa tiloissa loivat painetta, joka rasitti minua koko ajan raskaammin. Punatautijaksot, pikkulavantauti kovine vatsakipuineen ja verisine ulosteineen, ja myöhemmin maksatulehdus eivät nekään helpottaneet tilannetta. (Työskentelin toimistossa punatauti- ja pikkulavantautitartuntojen aikana joskin oloni oli niin heikko, että jaksoin tuskin nousta toimistoon johtavia portaita; olin poissa töistä vain viikon maksatulehduksen takia). Kahdeksan vuoden ja kaiken rasituksen jälkeen olin lähellä hermoromahdusta.

Kirjoitettuani [Seuran] presidentille minut vapautettiin tehtävistäni haaratoimistossa (mitä en ollut pyytänyt), ja minulle annettiin mahdollisuus palata Yhdysvaltoihin tekemään matkatyötä. Pyysin, että minun sallittaisiin sen sijaan jäädä tehtävääni Puerto Ricoon, ja sain siirron toiseen kaupunkiin. Vaikka Aguadilla oli kaupunki, johon en sinänsä tuntenut vetoa, anoin siirtoa sinne, sillä siellä tarve näytti olevan suurempi.

Noin vuoden kuluttua minut määrättiin matkatyöhön vierailemaan seurakunnissa Puerto Ricon saarella ja läheisillä Neitsytsaarilla (jotka sijaitsevat Puerto Ricosta itään).

Lisäksi Seura pyysi minua ajoittain tekemään matkoja Dominikaaniseen Tasavaltaan, missä diktaattori Rafael Trujillon hallitus oli kieltänyt Jehovan todistajien työn. Pääasiassa tarkoituksena oli salakuljettaa järjestön kirjallisuutta maahan. 17 Tein siten monet kerrat, ja sitten vuonna 1955 minua pyydettiin toimittamaan vetoomus henkilökohtaisesti diktaattorille. Koska tiesin, että ihmiset jotka joutuivat hänen epäsuosionsa olivat yksinkertaisesti kadonneet, otin tehtävän vastaan jossain määrin pelokkaana.

Kun saavuin Ciudad Trujilloon (nykyään Santo Domingo), lähetin sähkeen sotavoimien ylipäällikölle ja esittelin vain itseni "Pohjois- Amerikkalaiseksi kouluttajaksi, jolla on erittäin tärkeää tietoa hänelle ja hänen maalleen."

——————

15 Muutaman vuoden kuluttua Bet Sarim myytiin. Myös opetuksesta "vanhan ajan arvollisten" miesten paluusta ennen Harmageddonia luovuttiin.
16 Sama sääntö koski käytännössä kansainvälistä päätoimistoa ja kaikkia haaratoimistoja; 1950-luvun puolivälissä sääntö muuttui; Knorr itse meni naimisiin.
17 Vaikka olin keskimääräisen pituinen, painoni oli vain noin 53 kg (katso kuva s.8) Pystyin helposti laittamaan monta lehteä kehoni ympärille ja alusvaatteisiini, ja vaikka sujautin 384-sivuisen kirjan shortsien alle, näytin silti normaalilta. Ainoa ongelma oli, että kun istuin paikalleni lentokoneessa, kirjan nurkat viilsivät reisiäni aiheuttaen epämukavuutta.



Haastattelu kansalliseen palatsiin myönnettiin, ja pystyin toimittamaan vetoomuksen hänelle. 18 Yllätyksekseni minua ei karkotettu, ja jatkoin säännöllisiä "salakuljetus-keikkojani" joutumatta pidätetyksi.

Vuonna 1957 alkoi väkivaltainen vainon aalto, jonka seurauksena kaikki amerikkalaiset lähetystyöntekijöinä toimivat todistajat karkotettiin Dominikaanisesta tasavallasta. Monia paikallisia todistajia pahoinpideltiin raa'asti ja vangittiin. Miespuoliset todistajat olivat kieltäytyneet "marssimisesta", jota sotilaskoulutuslait vaativat, ja tämä aiheutti ongelmia. Lisäksi esiintyi merkittävää uskonnollista vastustusta pappien ja muiden antaessa lehdistölle vihaa lietsovia lausuntoja.

Seura pyysi minua menemään paikan päälle Dominikaaniseen Tasavaltaan tarkistamaan todistajien tilannetta. Olin juuri vähän aikaa aiemmin käynyt siellä toimittamassa ohjeita lähetystyöntekijöille ja tuonut esiin seikkaperäisiä tietoja siellä tapahtuvasta todistajien ankarasta vainosta. Vaino oli näkyvästi esillä Puerto Ricolaisissa sanomalehdissä. Kuulimme Trujillon lähipiiriin kuuluvalta lähteeltä, että tämä epäedullinen julkisuus raivostutti diktaattoria.

Tunsin itseni merkityksi mieheksi ja muistan, että ensimmäisenä yönä hotellissa Ciudad Trujillossa minulle annettiin huone maan tasalta, jossa oli ranskalaiset ikkunat aivan sänkyni vieressä. Vaaran tunne oli niin voimakas, että kyhäsin ihmishahmon muodon sänkyyn ja nukuin itse lattialla sen takana. Pystyin kuitenkin jälleen pääsemään maahan ja sieltä pois ilman välikohtauksia ja tekemään sinne lisää matkoja tulevina vuosina.

Myöhemmin Seura muutti sääntöjään avioliiton suhteen. Kolmetoista vuotta sen jälkeen, kun saavuin Puerto Ricoon ja lähestyessäni 37-vuoden ikää, menin naimisiin. Vaimoni Cynthia aloitti kanssani matkatyön. Taloudellinen tilanne saarella oli huono, merkittävästi huonompi kuin nykyään. Asuimme palvelemiemme ihmisten kanssa ja jaoimme
heidän pienet kotinsa. Joskus niissä oli sähkö sekä juokseva vesi ja joskus taas ei. Joskus niissä oli jonkin verran yksityisyyttä, mutta usein sitä ei juurikaan ollut. Suhteellisen nuorina sopeuduimme tilanteeseen, vaikka tilanne tuli vaikuttamaan vaimoni terveyteen vakavasti.

Vain muutama kuukausi häidemme jälkeen palvellessamme pienellä Tortolan saarella, vaimoni sairastui vakavasti gastroenteriittiin. Se aiheutui ilmeisesti likaisesta juomavedestä tai pilaantuneesta ruoasta. Olimme vieraana kodissa, jossa asui mainio pariskunta Länsi-Intiasta ihanine lapsineen. Valitettavasti heidän vuokraamansa talo oli täynnä torakoita, olioita, jotka saavat vaimoni lähes paniikkiin. Iltaisin tarkastimme säännöllisesti vuoteemme torakoiden varalta ennen kuin laskimme hyttysverkon alas. Epäilin, että suuret vaatelaatikot huoneen nurkassa olivat ötököiden päämaja, joten eräänä päivänä otin sumutettavaa hyönteismyrkkyä, menin laatikoiden luo ja nostin päällimmäistä vaatetta. Laskin sen kuitenkin nopeasti, sillä laatikon sisältö näytti elävältä. Sisällä näytti olevan satoja pieniä torakoita ja pelkäsin hyönteismyrkyn sumutuksen levittävän ne ympäri huoneistoa. Lisäksi keittiössä (huoneemme ja ainoan kylpyhuoneen vieressä) vieraili joka ilta suuri rotta, jonka koko riitti hyllyillä olevien säilyketölkkien liikuttamiseen.

——————

18 Ylipäällikkö otti minut vastaan täydessä univormussa kaikki mitalit päällään (monet ellei suurin osa niistä olivat hänen itsensä myöntämiä). Kun hän ymmärsi, mikä tehtäväni todellisuudessa oli, haastatteluni loppui lähes heti. Sillä ilmeisesti kuitenkin oli suotuisa vaikutus, koska jonkin aikaa myöhemmin kielto kumottiin noin vuodeksi, kunnes se astui voimaan taas uudelleen.



Vaimoni sai näissä olosuhteissa gastroenteriitin, joka aiheutti äärimmäisen kovaa ripulia ja säännöllistä oksentelua. Onnistuin saamaan hänet saaren ainoalle lääkärille ja injektio lopetti oksentelun hetkellisesti. Myöhään samana iltana se alkoi uudelleen. Oksentelu sekä jatkuva ripuli saivat Cynthian nestehukan partaalle. Juoksin noin kilometrin pimeässä herättääkseni lääkärin, ja veimme Cynthian pienelle klinikalle lääkärin jeepillä. Hänen verisuonensa olivat melkein antaneet periksi, ja sairaanhoitajat joutuivat pistämään uudelleen ja uudelleen ennen kuin saivat neulan paikalleen, jotta suolaliuosta voitiin antaa. Hän pääsi lähtemään sairaalasta muutaman päivän päästä, mutta hänen terveytensä ei koskaan palannut entiselleen. Myöhempi loisinfektio (piiskamato) pahensi ongelmaa.

Jatkoimme matkatyötä vuoteen 1961 asti, jonka jälkeen saimme siirron Dominikaaniseen tasavaltaan. Diktaattori Trujillo oli murhattu hieman ennen saapumistamme.

Näimme neljän eri hallituksen kaatuvan niiden lähes viiden vuoden aikana, jotka olimme siellä. Lisäksi huhtikuussa 1965 syttyi sota, joka keskittyi asuinpaikkaamme pääkaupungin seudulle. Suurin osa amerikkalaisista ja muista ulkomaalaisista pakeni maasta. Lähetystyöntekijäryhmämme ei halunnut jättää tehtävämääräystämme eikä Dominikaanisen tasavallan Jehovan todistajia, joten saimme tuntea millaista on elää sodan keskellä.

Yöt täyttyivät satojen kiväärien ja konekiväärien tulituksesta, sekä sinkojen ja muiden raskaiden aseiden jyskeestä. Päivisin taistelussa oli taukoja ja pääsimme ulos hoitamaan asioita jossakin määrin, mutta joskus olimme silloinkin jäädä tulituksen uhriksi. Vielä tänäkin päivänä mietin miten läheltä luodin täytyy lentää, kun kuulet sen viheltävän vierestäsi kuin vihainen ampiainen. Eräs sotilas lohduttikin minua: "Sitä ei tarvitse murehtia, et kuule sitä luotia joka sinuun osuu."

Kokoajanpalveluksemme viimeiset 15 vuotta olivat melko erilaisia, sillä palvelimme sen ajan järjestön Päätoimistossa Brooklynissä, New Yorkissa. Kuvailin aiempia kokemuksiamme ennen vuotta 1966 yksityiskohtaisemmin siitä syystä, että ne muistuttavat Paavalin kokemuksia, vaikkakin toki vähäisemmässä määrin. Kun hän todistelee kokemuksillaan sitä, miten aitoa hänen Jumalan ja Kristuksen palvelemisensa oli, hän sanoi:
Kaikessa me osoitamme olevamme Jumalan palvelijoita. Me kestämme sitkeästi vaikeudet, vaivat ja ahdingot. (KR-92)

Seuraavissa jakeissa hän ei mainitse mitään pitämistään esitelmistä tai kuinka suurille yleisölle hän puhui, eikä kerro esimerkkejä järjestön saavutuksista, kun mukaan liittyi suuria määriä uusia. 19

En väitä, että se mitä jouduin kokemaan, olisi yhtään enempää kuin monet muutkaan ovat kokeneet, olivatpa he sitten Jehovan todistajien tai jonkun muun uskonnon lähetystyöntekijöitä. Lukija voi itse päättää mitä arvoa kertomallani on, etenkin kun hän arvioi tässä kirjassa esitetyn aineiston oikeellisuutta ja rehellisyyttä.

——————

19 2. Korinttilaisille 6:4-10


 
OLOSUHTEET JA SEURAUKSET
Mutta me emme voi lakata puhumasta siitä, mitä olemme nähneet ja kuulleet. – Apostolien teot 4:20

Sillä mitä näin, kuulin ja koin seuraavien 15 vuoden aikana, oli minuun suuri vaikutus. En tiedä reagoiko tämän kirjan lukija samalla tavalla vai ei, mutta yksi asia on varma: Kukaan ei voi ymmärtää, miten päädyin kriisitilanteeseeni tietämättä näistä kehitysvaiheista. Sananlasku toteaa osuvasti: "Se, joka vastaa ennen kuin kuulee tosiasiat, on tyhmä ja nolaa itsensä." 20

Dominikaanisessa tasavallassa puhjennutta sotaa edeltävänä vuotena, ja sen jälkeen, kun olin sairastanut denguekuumeen, joka vaurioitti hermonpääni yliherkiksi, osallistuin 10 kuukautta kestävään Gilead-kouluun. 21 Koulun lopussa Seuran presidentti N. H. Knorr pyysi minua jättämään lähetystyöni Karibialla ja muuttamaan vaimoni kanssa järjestön päätoimistoon, eli "Beteliin" Brooklyniin, jossa palvelisin kirjoitusosastolla. Vaikka epäilemättä muut olisivat pitäneet tätä kunniana, en rehellisesti sanottuna halunnut lähteä. Kerroin veli Knorrille hänen toimistossaan, kuinka paljon nautin nykyisestä tehtävästäni, ja kuinka pidin työstäni ja alueen ihmisistä. Sitä ilmeisesti pidettiin arvostuksen puutteena tarjottua mahdollisuutta kohtaan, sillä Knorr näytti selvästi loukkaantuneelta. Sitten kerroin, että halusin hänen vain tietävän tunteeni ja rakkauteni lähetystyötä kohtaan, mutta että ottaisin vastaan tarjotun tehtävän.

Kun olimme olleet Betelissä muutaman kuukauden ja olin työskennellyt kirjoitusosastolla, presidentti Knorr pyysi minut erääseen toimistoon. Toimistossa oli pöytä, jolle oli kasattu korkeita paperipinoja. Knorr pyysi minua aloittamaan Raamatun sanakirjan valmistamisen. 250 miehelle eri puolilla maailmaa oli annettu tutkimustehtäviä, ja papereihin oli koottuna heidän työnsä tulokset. Nämä tehtävämääräykset oli annettu yleensä henkilöille, joilla oli jokin asema järjestössä (he olivat haaratoimistojen henkilökuntaan kuuluvia, painonvalvojia jne.). Harvoilla heistä oli kokemusta kirjoitustyöstä, ja vielä harvemmilla oli kokemusta tutkimustyöstä, saati aikaa tai kirjastoja sitä varten. Uskon, että varovasti arvioiden ainakin 90% tästä materiaalista jäi käyttämättä.

Aloitin hakusanasta "Aaron”, ja jatkoin seuraavilla sanoilla kuten "aaronilaiset", "Ab", "Abaddon" jne., mutta pian kävi selväksi, miten epäkäytännöllistä vain yhden kirjoittajan oli ottaa tällainen tehtävä hoitaakseen. Ensin Vartiotorni-seuran virkailija Lyman Swingle määrättiin avuksi ja pian sen jälkeen myös Gilead-koulun kirjaaja Edward Dunlap. Lopulta Reinhard Lengtat palvelusosastolta ja John Wischuk kirjoitusosastolta liittyivät hekin ryhmään. Muitakin oli ajoittain työssä mukana eri mittaisia ajanjaksoja, mutta mainitut viisi henkilöä olivat päävastuussa projektista, kunnes 1696-sivuinen Aid to Bible Understanding -tietoteos saatiin valmiiksi viisi vuotta myöhemmin. 22

Projektin alkuvaiheessa presidentti Knorr antoi lausunnon, joka oli avaintekijänä siinä, miten koko tehtävää lähestyimme. Ymmärsimme lausunnon väärin, koska epäilemättä hän valitsi sanansa tahattomasti. Hän sanoi meille, jotka olimme määrätty tehtävään: "Haluamme vain tuoda esille sen, mitä Raamattu sanoo; ei ole tarvetta tarkistaa kaikkea Seuran julkaisuista."

Myöhemmin tajusimme hänen ajaneen takaa sitä, että projekti voitaisiin saattaa päätökseen nopeasti, ja että sen tuloksena syntyisi vain suhteellisen pieni "käsikirja", jota sanaa hän jälkeenpäin käytti. Kun kirjassa vain toistettaisiin, mitä tietyissä Raamatun jakeissa sanottiin tietystä aiheesta, eikä mukana olisi juuri lainkaan lisäselvityksiä, tutkimustyöhön tarvittaisiin vain vähän aikaa.

——————

20 Sananlaskut 18:13
21 Denguekuume leviää moskiittojen välityksellä kuten malaria, mutta paranee itsestään. Se jätti minuun pysyvän vaurion mahdollisesti lapsuudessa sairastetun tulirokon vuoksi.
22 Kirjoitusosaston valvoja Karl Adams määräsi meille käsiteltävät aiheet. Kirjan korvasi vuonna 1988 kaksiosainen Insight on the Scriptures (suom. Raamatun Ymmärtämisen Opas), joka oli Aid to Bible Understanding -kirjan uusi versio hyvin pienin korjauksin.



Luulimme hänen tarkoittaneen sitä, että meidän pitäisi aina pyrkiä esittämään, mitä Raamattu todella sanoi, ja ettei meitä edellytetty esittämään asioita sillä tavalla kuin ne esitettiin Vartiotornin julkaisuissa. Siten lopputuloksena oli huomattavan erilainen julkaisu kuin oli ollut tarkoitus. 250 miehen lähettämä aineisto lähes poikkeuksetta esitti tiedot Seuran julkaisujen "hyväksytyn näkemyksen" mukaisesti, mutta meidän tutkimuksemme paljasti usein eroavuuksia näiden näkemysten kanssa.

Seuran varapresidenttiä, Fred Franzia, pidettiin järjestön tärkeimpänä raamatunoppineena. Kävin monia kertoja hänen toimistossaan kyselemässä eri asioista. Yllätyksekseni hän usein kehotti minua tutkimaan Raamatun selitysteoksia, ja saattoi sanoa: "Katsopa mitä Adam Clarke tai Cooke sanoo asiasta". Tai jos aihe kosketti pääasiassa heprealaisia kirjoituksia, hän saattoi kehottaa katsomaan, mitä Soncinon selitysteokset sanovat.

Omassa Betelin kirjastossamme oli hyllykaupalla näitä selitysteoksia. Koska ne olivat kuitenkin toisten uskontojen oppineiden tuotoksia, en ollut pitänyt niitä kovinkaan tärkeinä. Minä, kuten muutkin osastolla jossain määrin, epäröimme käyttää niitä, ja tunsimme jopa epäluottamusta niitä kohtaan. Kirjoitusosaston vanhempi jäsen Karl Klein sanoi joskus hyvin suoraan, että näiden kirjojen käyttäminen olisi kuin "imisi Suuren Babylonin rintoja"; Seuran tulkinnan mukaanhan Ilmestyskirjan suuri portto merkitsee väärän uskonnon maailmanmahtia. 23

Mutta mitä enemmän etsin tietoa näistä selitysteoksista, sitä syvemmän vaikutuksen minuun teki vankka usko Raamatun jumalalliseen henkeytykseen, jota suurin osa teoksista ilmaisi. Olin vaikuttunut vieläkin enemmän siitä tosiasiasta, että vaikka jotkut teoksista oli kirjoitettu jo 1700-luvulla, niiden sisältämä tieto oli yleisesti ottaen erittäin hyödyllistä ja paikkansapitävää. En voinut olla vertaamatta niitä omiin julkaisuihimme, jotka usein muutaman vuoden jälkeen tulivat ”vanhentuneiksi”, eikä niitä enää julkaistu. En toki ajatellut näiden selitysteoksien olevan virheettömiä, mutta niissä oleva hyvä aineisto selvästi jätti varjoonsa ne satunnaiset kohdat, jotka mielestäni olivat väärässä.

Aloin ymmärtämään paremmin kuin koskaan ennen, miten elintärkeää konteksti oli minkä tahansa raamatunkohdan merkityksen selvittämisessä. Tämän oivalluksen myös muut Aid –projektissa säännöllisesti työskentelevät näyttivät tekevän. Huomasimme myös, että Raamatun on annettava määritellä omat terminsä sen sijaan, että vain käyttäisimme jotain aiemmin omaksuttua näkemystä tai englanninkielisen sanakirjan määritelmää. Aloimme käyttää enemmän Betel-kirjaston heprean ja kreikan sanakirjoja, sekä sanahakemistoa, jotka perustuivat alkuperäiskielisiin sanoihin, ennemmin kuin englanninkielisiin käännöksiin.

Oli kasvattavaa ja myös nöyrryttävää, kun havaitsimme, että Raamatun ymmärryksemme oli paljon vähäisempää kuin olimme ajatelleet. Emme olleetkaan sellaisia edistyneitä raamatunoppineita, joita olimme kuvitelleet olevamme. Vaikka olin lukenut Raamatun läpi useaan otteeseen, olin edeltävän kahdenkymmenenviiden vuoden ajan ollut sellaisessa toiminnan oravanpyörässä, että en ollut kyennyt vakavasti otettavaan, yksityiskohtaiseen Raamatun tutkimiseen. Tosiasiassa en tuntenut suurta tarvetta tutkimiseen, koska oletin toisten tekevän sen puolestani. Osallistuin kahteen Gilead-koulun kurssiin, ja ne olivat niin täynnä ohjelmaa, että mietiskelyyn, kiireettömään tutkimustyöhön ja analysointiin jäi vain vähän aikaa.

Siitä oli hyötyä, että nyt oli sekä aikaa että mahdollisuus käyttää Raamatun tutkimisen apuvälineitä – sanakirjoja, selitysteoksia, heprean ja kreikan sanahakemistoja jne. Eniten vaikutti kuitenkin sen ymmärtäminen, miten tärkeää oli antaa tekstiyhteyden toimia oppaana ja Raamatun itsensä ohjata. Näkökulman muutos ei ollut äkillinen, vaan vähitellen vuosien kuluessa ymmärrykseni syveni siitä, miten välttämätöntä oli antaa Jumalan sanan puhua puolestaan mahdollisimman laajasti. Ymmärsin, miksi Betelin kirjastossamme olleiden sata- ja kaksisataavuotiaiden Raamatun selitysteosten arvo ei ollut ajan kuluessa juurikaan muuttunut. Ne selittivät Raamattua jae jakeelta, ja tämä lähestymistapa melko lailla velvoitti pysymään tekstiyhteyden tarkoittamassa merkityksessä. Se rajoitti niitä merkittävästi harhautumasta lahkonäkemyksiin tai mielikuvituksellisiin tulkintoihin.

——————

23 Minun on vaikea uskoa, että hän oli vakavissaan sanoessaan näin, sillä hän käytti näitä teoksia itse ja tiesi, että Fred Franz käytti niitä varsin usein.



Kirjoitusosaston valvojan Karl Adamsin minulle antamien tutkimusaiheiden joukossa olivat ”vanhempi mies (vanhin)” ja ”valvoja”. Sain vain nuo sanat, mukana ei seurannut ohjeita tai suosituksia aiheiden käsittelystä. Huomaa kuitenkin, kuinka Vartiotorni[seura] esittää asian vuonna 1993 julkaistussa kirjassa Jehovan todistajat – Jumalan valtakunnan julistajia, sivulla 233:
Valmistautuminen räjähdysmäiseen kasvuun

Kun hallintoelimen johdolla tehtiin tutkimustyötä valmistettaessa hakuteosta Aid to Bible Understanding (Raamatun ymmärtämisen opas), huomio kiintyi jälleen kerran tapaan, jolla ensimmäisen vuosisadan kristillinen seurakunta oli järjestetty. Sellaisia raamatullisia termejä kuin "vanhin", "valvoja" ja "palvelija" tutkittiin huolellisesti. Voitiinko Jehovan todistajien nykyinen järjestö saattaa tarkemmin sen mallin mukaiseksi, joka Raamatussa on säilytetty oppaaksemme?

Jehovan palvelijat olivat päättäneet edelleenkin taipua Jumalan ohjaukseen. Vuoden 1971 konventtisarjassa kiinnitettiin huomio varhaiskristillisen seurakunnan hallintojärjestelyihin. Osoitettiin, että kun Raamatussa käytettiin ilmausta pre·sbyʹte·ros (vanhin), sitä ei rajoitettu iäkkäisiin eikä se soveltunut kaikkiin niihin seurakunnan jäseniin, jotka olivat hengellisesti kypsiä. Sitä käytettiin nimenomaan virallisessa merkityksessä seurakuntien valvojista. (Apt. 11:30; 1. Tim. 5:17; 1. Piet. 5:1-3.) Nämä saivat asemansa siten, että heidät nimitettiin niiden vaatimusten mukaisesti, joista tuli osa henkeytettyä Raamattua (Apt. 14:23; 1. Tim. 3:1-7; Tiit. 1:5-9). Jos oli käytettävissä riittävästi päteviä miehiä, niin seurakunnassa oli enemmän kuin yksi vanhin (Apt. 20:17; Fil. 1:1). He muodostivat "vanhimmiston", johon kuuluvilla oli kaikilla sama virallinen asema ja joista yksikään ei ollut seurakunnan huomattavin tai voimakkain jäsen (1. Tim. 4:14). Selitettiin, että vanhinten avuksi oli myös nimitetty "avustavia palvelijoita", jotka täyttivät apostoli Paavalin mainitsemat vaatimukset (1. Tim. 3:8-10, 12, 13).

Järjestelyt organisaation saattamiseksi tarkemmin tämän Raamatun mallin mukaiseksi pantiin nopeasti toimeen.

Tässä annetaan kuva, joka on huomattavan vääristynyt, ja antaa väärän vaikutelman tapahtumien kulusta. Väitetään että Aid to Bible Understanding -kirjan valmistaminen tapahtui "hallintoelimen johdolla". Halutaan välittää ajatus miesryhmästä, joka johti työtä sujuvasti ja jonka motiivina oli halu pitää ehdottomasti kiinni Raamatun sanomasta. Todellisuudessa mikään tuon ajan hallintoelin ei pannut alulle Aid -kirjaprojektia eikä valvonut sitä, vaan asialla oli Vartiotorni-seuran presidentti Nathan Knorr. Ja vaikka hän pani projektin alulle, todellinen työn johtaminen hänen osaltaan oli hyvin etäistä ja rajallista, sillä oikeasti vain kirjoitusosaston valvoja Karl Adams ohjasi projektia. Knorr ei laatinut listaa kirjaan tulevista aiheista, eikä valvonut aihemääräysten antamista kirjoittajille tai työn etenemistä. Karl Adams teki kaiken tämän.

Adams ei ollut hallintoelimen jäsen, eikä hän myöskään kuulunut "voideltuihin". Ainoa henkilö, jota olisi voitu kutsua "hallintoelimen jäseneksi”, ja joka henkilökohtaisesti ja suoranaisesti oli mukana
kirjan tutkimustyössä ja kirjoittamisessa, oli Seuran johtokunnan jäsen Lyman Swingle. Swinglen tehtävämääräykset tulivat Karl Adamsilta, jonka
alaisuudessa hän työskenteli. Swingle toimitti kaiken kirjoittamansa
Karlille muokattavaksi ja hyväksyttäväksi, ja sama päti meihin muihin
Karl Adams projektissa työskennelleisiin. Nathan Knorr ja Fred Franz kyllä lopulta lukivat jotkut valmiista artikkeleista, mutta Knorr jätti Karl Adamsin päätettäväksi, mitkä artikkelit Knorrin ja Franzin oli syytä lukea. Näitä artikkeleita oli huomattavan vähän.



Kuten jo mainittiin, kun aiheet "vanhin" ja "valvoja" annettiin minulle tutkittavaksi, sain vain nuo sanat, en mitään muuta. En ollut siinä vaiheessa hallintoelimen jäsen, eikä minkään hallintoelimen tai edes Karl Adamsin ohjaus vaikuttanut valmistuneiden artikkelien sisältöön. Sedälläni, Fred Franzilla, oli jonkin verran osuutta asiaan, mutta vain siksi, että otin sen itse puheeksi hänen kanssaan; lisäksi hänen myöhempi toimintansa vaikutti lähes siltä, kuin hän olisi kieltänyt hänellä olleen mitään tekemistä asian kanssa. Oli varsin ilmeistä, että tutkimusteni tulos oli jotain sellaista, mitä Nathan Knorr ja Fred Franz eivät olleet odottaneet, ja josta he eivät erityisesti pitäneet.

Tutkimus paljasti, että Raamatun aikoina järjestely, joka liittyi vanhimpiin ja seurakuntien ohjaukseen, oli hyvin erilainen kuin Jehovan todistajilla tuohon aikaan. Todistajilla vallitsi enemmän tai vähemmän "monarkiaalinen" toimintatapa. Jokainen seurakunta toimi yhden henkilön eli "seurakunnanpalvelijan" tai "seurakunnanvalvojan" alaisuudessa. Termi "valvoja" soveltui ainoastaan häneen, ja muita pidettiin vain hänen avustajinaan. Tuomari Rutherford oli lopettanut raamatullisen vanhimmistojärjestelyn äkisti vuonna 1932. Näin tapahtui, koska jotkut vanhimmat eivät halunneet toimia Seuran ohjelmien ja toimintatapojen mukaan. 24 Rutherfordilla oli presidentin asemassaan valta tehdä tämä muutos, ja kaikkia seurakuntia pyydettiin äänestämään vanhimmistojen lakkauttamisen puolesta, sekä siitä, että Seuran nimittämä "Palvelusjohtaja" korvaisi vanhimmistot. Seuraavien 40 vuoden aikana seurakunnissa ei ollut vanhimmistoja. Tästä syystä Seuran 1950-luvulla julkaisema Raamatun Uuden maailman käännös käytti ilmausta "vanhemmat miehet”, eikä "vanhimmat"; sittemmin tuo termi on osoitettu vääräksi. 25

Olin jossain määrin järkyttynyt siitä, mitä olin tutkimuksissani saanut selville, ja kerroin sedälleni löydöksistäni. Hänen vastauksensa yllätti minut. "Älä yritä ymmärtää Raamattua sen pohjalta, mitä näet järjestössä nykyään", hän sanoi ja lisäsi: "Pidä Aid-kirja puhtaana." Olin aina pitänyt järjestöä sinä ainoana kanavana, jota Jumala käyttää totuuden jakamisessa, joten tämä ohje kuulosti vähintäänkin epätavalliselta. Kun kiinnitin huomiota siihen, miten Seuran Uuden Maailman käännös kääntää Apostolien tekojen 14:23:n, ja miten sana "virkaan" on ilmeisesti lisätty tekstiin, jossa puhutaan vanhinten nimittämisestä, ja miten se jossain määrin muuttaa tekstin merkitystä, Franz vastasi: "Mikset tarkistaisi asiaa joistain toisista käännöksistä, jotka eivät ehkä ole yhtä paljon ennakkoasenteiden värittämiä?" 26 Poistuessani hänen toimistostaan mietin, olinko todella juuri kuullut, mitä olin kuullut. Tulevina aikoina tulisin muistuttamaan häntä näistä lausunnoista hallintoelimen kokouksissa useampaan kertaan.

Kieltämättä tämä keskustelu vaikutti voimakkaasti siihen, millaista lähestymistapaa käytin kun tutkin Raamattua. Arvostin syvästi hänen kommenteistaan ilmennyttä rehellisyyttä raamatullista totuutta kohtaan. Siksi hänen myöhempi reaktionsa projektin lopputuloksiin tuntui entistä hämmentävämmältä ja järkyttävämmältä.


Saatuani valmiiksi aiheet ”Vanhempi mies” (vanhin) ja ”Valvoja”, luovutin artikkelit eteenpäin. Yleensä presidentti Nathan Knorr ja varapresidentti Fred Franz eivät lukeneet näitä artikkeleita. Kuitenkin Karl Adams, joka oli kirjoitusosaston valvoja, kertoi minulle, että luettuaan aineiston, hän meni veli Knorrin luokse ja sanoi: ”Luulen, että sinun täytyy lukea tämä. Se tulee muuttamaan paljon asioita.”

——————

24 Rutherfordin toimintaa perustellaan yleensä sillä, että jotkut vanhimmat eivät olleet yhteistyöhaluisia ovelta-ovelle-työn suhteen, jota silloin painotettiin voimakkaasti. Heidät esitetään miehinä, jotka olivat vain kiinnostuneita johtamaan kokouksia ja pitämään puheita. Sitä ei koskaan mainita, että Vartiotorni-seuran presidentti tuomari Rutherford oli itsekin juuri sellainen mies. Selitykseksi tälle on annettu, että hänelle ei jäänyt vastuutehtäviltään aikaa ovelta-ovelle-työhön.
25 Uuden maailman käännöksen myöhemmät versiot käyttivät sanaa "vanhin”, mutta vain Ilmestyskirjassa, kun siinä puhutaan 24 vanhimmasta Jumalan valtaistuimen ympärillä.
26 Uuden Maailman käännöksen uudemmat laitokset jättivät tämän ilmauksen pois. Ensimmäisissä laitoksissa sanottiin: "Lisäksi he nimittivät vanhempia miehiä virkaan kuhunkin seurakuntaan, ja paastoten rukoiltuaan he jättivät heidät Jehovan huomaan."



Katsohan nyt edellä esitettyä Valtakunnan julistajat -kirjaa. Toinen kappale väliotsikon ”Valmistautuminen räjähdysmäiseen kasvuun” alta on oikeastaan yhteenveto lähettämieni artikkeleiden sisällöstä, kun sitä verrataan Aid -kirjan artikkeleihin. (Ainoa poikkeus on siinä, kuinka se painottaa vanhinten ”virallista asemaa”.) En tietenkään odottaisi kirjoittajan tai kirjoittajien mainitsevan erikseen, kuka nämä Aid -kirjan artikkelit kirjoitti. Mutta tämän kappaleen ja seuraavan kappaleen alun perusteella lukija ymmärtäisi, että artikkelien johdosta päätettiin saattaa kaikki halukkaasti ja miltei välittömästi yhdenmukaiseksi raamatullisen järjestelyn kanssa. Mitä oikeastaan tapahtui?

Kuten Karl Adams kertoi minulle, luettuaan materiaalin Knorr meni Fred Franzin toimistoon huomattavan kiihtyneenä ja sanoi: "Mitä tämä tarkoittaa? Tarkoittaako tämä, että meidän on muutettava kaikki näin pitkän ajan jälkeen?” Fred Franz vastasi, ettei hän usko sen olevan tarpeellista, vaan että nykyisillä järjestelyillä voitaisiin jatkaa ongelmitta.

Kun Karl välitti tämän tiedon minulle myöhemmin, minun oli vaikea uskoa siihen etenkin sen vuoksi, mitä setäni oli minulle sanonut aiemmin. Tunsin velvollisuudekseni mennä hänen huoneeseensa kysymään asiasta eräänä iltana. Hän vahvisti, että hänen mielestään muutoksia ei tarvitse tehdä. Koska tiesin, että Aid -kirja julkaistaisiin sinä kesänä piirikonventeissa, kysyin häneltä, miten hän ajatteli julkaistun tiedon vaikuttavan veljiin; kirjassa kun esitettiin todisteet siitä, että ensimmäisen vuosisadan seurakunnassa oli vanhimmistot, ja että kaikki vanhimmat palvelivat valvojina – eikä meillä silti ollut aikomusta noudattaa tätä raamatullista mallia.

Hän sanoi tyynesti, ettei uskonut sen aiheuttavan ongelmaa, ja että voimassaoleva järjestely voitaisiin "sovittaa" Aid -kirjan tietoihin. Esitin syvän huoleni siitä, että tämän raamatullisen ennakkotapauksen sivuuttaminen voisi huolestuttaa veljiä suuresti. Hän pysyi kannassaan ja viittasi siihen, miten veljet edellisinä vuosikymmeninä olivat järkeilleet: Kristus oli ottanut valtakunnan vallan vuonna 1914, ja siksi tapaan, jolla asiat hoidetaan maan päällä, voisi perustellusti tulla muutoksia. Hän lisäsi, että oli uskonut ja edelleen uskoi, että Kristus Jeesus ohjaisi ja hallinnoisi palvelijoidensa asioita kautta maan käyttämällä vain yksittäistä henkilöä tai virkaa, ja että tilanne jatkuisi tällaisena Uuteen järjestelmään saakka. Nämä sanat kuulostivat niin erilaiselta kuin hänen aiemmat puheensa, että minun oli vaikea sovittaa niitä yhteen.

Myöhemmin varapresidentti kuitenkin valmisteli konventtiaineistoa, joka osoitti että seurakuntien toimintatapaan tulisi muutos. Kun Karl Adams sai käsiinsä kopion tästä aineistosta, hän tajusi, mitä seurauksia sillä olisi ja otti heti yhteyttä presidentti Knorriin ja sanoi: "Luulen, että sinun on parasta puhua veli Franzin kanssa uudelleen. Uskon, että hän on muuttanut mieltään." Veli Knorr teki työtä käskettyä ja Franz oli tosiaan muuttanut mieltään. Tämän seurauksena 40 vuotta käytössä ollut järjestely muuttui.

Kirja Jehovan todistajat – Jumalan Valtakunnan julistajia maalaa muutoksen taustoista idealistisen ja epätoden kuvan. Se esittää "hallintoelimen" valvoneen tutkimustyötä ja raamatullisten termien "huolellista tutkimista”, ja että hallintoelimen päähuolena oli saattaa "järjestö tarkemmin sen mallin mukaiseksi", joka on Raamatussa. Kirjan mukaan hallintoelimen jäsenet olivat "päättäneet edelleenkin taipua Jumalan ohjaukseen" ja suorittaa heti "järjestelyt organisaation saattamiseksi tarkemmin" Raamatun mallin mukaiseksi. Joko kirjoittajat olivat tietämättömiä asian todellisista kehitysvaiheista, tai sitten on kyse kaksinaamaisuudesta, jonka tarkoituksena oli nostaa yhden ihmisryhmän roolia todistajien mielissä. Tosiasiat paljastavat, miten vahvasti valta oli uskottu muutamalle yksilölle, ja miten yhden miehen (Fred Franzin) varsin omalaatuinen päätös pystyi vaikuttamaan koko maailmanlaajuisen järjestön suuntaan.



Kun minulle annettiin aihe "Ajanlasku", seurasi siitäkin vakavia kysymyksiä. 27 Yksi Jehovan todistajien ydinopetuksista on, että Raamatun profetia osoittaa vuoden 1914 "pakanain aikojen" (Luukas 21:24) päättymisajankohdaksi; tuona vuonna Kristus otti aktiivisesti valtakunnan vallan ja alkoi hallita näkymättömänä. Danielin 4. luvun viittaukset "seitsemän ajan" ajanjaksoon olivat tämän aikalaskelman pohjana. Käyttämällä muita kohtia Raamatusta nämä "seitsemän aikaa" muunnettiin 2520 vuodeksi, jotka alkoivat vuonna 607 eaa. ja päättyivät vuonna 1914 jaa. Alkuajankohtaa, vuotta 607 eaa. pidettiin vuotena, jolloin babylonialainen valloittaja, Nebukadnessar, tuhosi Jerusalemin. Tiesin, että vuosi 607 eaa. näytti esiintyvän vain meidän julkaisuissamme, mutta en oikeastaan tiennyt syytä siihen.

"Ajanlasku" -aihetta tutkittiin kuukausien ajan, ja siitä tulikin lopulta pisin artikkeli Aid -kirjaan. 28 Suurin osa ajasta kului siihen, että pyrittiin löytämään historiasta todisteita ja tukea vuodelle 607 eaa., joka oli niin äärimmäisen tärkeä vuoteen 1914 osoittavissa laskelmissamme. Päätoimiston jäsen Charles Ploeger toimi sihteerinäni tuohon aikaan, ja hän yritti löytää New York Cityn alueen kirjastoista mitä tahansa, joka tukisi tuota vuotta historiallisesti.

Emme löytäneet kerrassaan mitään, mikä tukisi vuotta 607 eaa. Kaikki historioitsijat viittasivat 20 vuotta myöhäisempään ajankohtaan. Ennen kuin valmistelin aineistoa Aid -kirjan aihetta "Arkeologia" varten, en tiennyt, että Mesopotamian alueelta oli löydetty kymmeniätuhansia nuolenpääkirjoitustauluja muinaisen Babylonian ajalta. Mikään niissä ei viitannut siihen, että Uus-Babylonian maailmanvallan aikakausi (jonka aikana myös Nebukadnessar hallitsi) olisi ollut riittävän pitkä, jotta Jerusalemin tuho olisi sopinut ajoittamaamme vuoteen 607 eaa. Kaikki viittasi aikakauteen, joka oli 20 vuotta lyhyempi kuin meidän julkaisemamme ajanlasku väitti.

Vaikka tämä huolestutti minua, halusin uskoa, että meidän ajanlaskumme oli oikeassa kaikista vastakkaisista todisteista huolimatta, ja että nuo todisteet olivat jotenkin väärässä. Niinpä kun aineistoa valmisteltiin Aid -kirjaan, käytettiin paljon aikaa sen arkeologisen ja historiallisen todistusaineiston uskottavuuden heikentämiseen, joka tekisi meidän vuosiluvustamme 607 eaa. virheellisen. Tuo todistusaineisto antaisi meidän vuosilaskelmillemme toisen alkuajankohdan, ja siten loppuajankohtakin olisi jokin muu kuin vuosi 1914.

Charles Ploeger ja minä matkustimme Brownin yliopistoon Rhode Islandin Providenceen. Halusimme haastatella professori Abraham Sachsia, joka oli erikoistunut vanhoihin nuolenpääkirjoituksiin, etenkin niihin, joissa oli astronomisia tietoja. Halusimme nähdä, onko olemassa minkäänlaista tietoa, joka viittaisi jonkinlaiseen virheeseen tai heikkouteen niissä nuolenpääkirjoitusten astronomisissa tiedoissa, jotka osoittivat meidän vuosilukumme 607 eaa. vääräksi. Lopulta kävi selväksi, että 607 eaa. pitäisi paikkansa vain siinä tapauksessa, että muinaiset kirjurit olisivat tehneet salaliiton ja väärentäneet faktoja – ilman mitään ymmärrettävää syytä. Olin kuin asianajaja, jolla oli vastassaan ylitsepääsemättömiä todisteita. Nämä todisteet olivat historiallisia tekstejä Uus-Babylonian maailmanvallasta, 29 ja niinpä yritin horjuttaa uskoa tai heikentää luottamusta niiden kirjoittajiin. Esittämäni argumentit olivat sinänsä rehellisiä, mutta tiedän, että niiden tarkoituksena oli tukea ajankohtaa, jolle ei löydy historiallista tukea.

——————

27 Minulle määrättiin myös suurin osa historiallisista aiheista, jotka käsittelivät Egyptin, Assyrian, Babylonian, Meedo-Persian, ja muiden valtojen hallitsijoita, sekä historiaa (Babylonin kohdalla vain hallitsijoita).
28 Se käsitti kirjasta 27 sivua (322-348). Kun kirjasta vuonna 1988 julkaistiin uusi versio, suurin muutos koski tätä aihetta: Sivujen määrä oli pudonnut 20:een, ja kaikki maininnat vuoteen 607 eaa. liittyvistä ongelmista oli poistettu.
29 Ks. Aid to Bible Understanding -kirjan sivut 326-328, 330, 331.



Joten vaikka halusimmekin pitää kiinni tietyistä periaatteista enemmän kuin ennen, Aid -kirjassa oli silti nähtävissä useasti, miten yritimme pysyä uskollisina Seuran opetuksille. Monessa mielessä se, mitä opimme kokemuksestamme, vaikutti enemmän meihin itseemme kuin itse julkaisuun. Siitä huolimatta Aid to Bible Understanding -kirja lisäsi monien todistajien kiinnostusta Raamattuun. Ehkä kirjan sävy ja lähestymistapa olivat syynä siihen, samoin kuin se, että useimmat kirjoittajat pyrkivät välttämään dogmaattisuutta. Myös sen tunnustaminen, että kaikkea aineistossa ei ehkä voitu todistaa, saattoi olla hyödyksi. Silti näissäkin piirteissä toimimme selvästi ajoittain vajavaisesti. Annoimme ennakkoajatusten ottaa vallan, emmekä pitäneet kiinni itse Raamatusta niin tiukasti kuin olisi pitänyt. Tiedän, että tämä piti paikkansa minusta itsestäni, kun valmistin aineistoa sellaisista aiheista kuin "kansakuntien määräajat", "uskollinen ja ymmärtäväinen orja”, sekä "suuri joukko"; kaikki nuo tekstit sisältävät argumentteja, joiden tarkoituksena on tukea Vartiotornin julkaisujen nykyisiä opetuksia. Koska omassa mielessäni nuo opetukset olivat "faktoja", huomasin itse tekeväni sen, mitä itse myöhemmin kirjoittamani "Esipuheen" mukaan ei ollut tarkoitus tehdä. Sivulla 6 otsikon "Kirjan tarkoitus" alla sanotaan: "Aid to Bible Understanding -kirjan ei ole tarkoitus olla opillinen tai tulkinnallinen selitysteos." Lisäksi, miten Raamatun kuvaannollisia ja symbolisia ilmauksia kirjassa sovellettiinkin, sitä ei tehty "mielivaltaisesti tai jonkin uskontunnustuksen mukaisesti". Pääasiassa tämä piti paikkansa. Mutta joskus syvään juurtuneet uskomukset päihittivät ponnistelumme pitää kiinni tästä periaatteesta.


Samana vuonna kuin Aid -kirja julkaistiin, minut pyydettiin jäseneksi hallintoelimeen, joka johtaa tätä nykyä Jehovan todistajien toimintaa noin 230 maassa. Tuohon vuoteen asti hallintoelimen oli muodostanut Pennsylvaniassa perustetun Vartiotornin Raamattu- ja Traktaattiseuran 7-henkinen johtokunta; tuon yhdistyksen perustaja oli sen ensimmäinen presidentti Charles Taze Russell. 20. lokakuuta 1971 minut ja kolme muuta nimitettiin tämän laajennetun hallintoelimen jäseniksi. Tämä uusi tilanne oli ehkä suurin syy siihen, että jouduin kasvotusten sellaisten tosiasioiden kanssa, joita en ikinä olisi odottanut kohtaavani.


Monet Jehovan todistajat olivat eri mieltä eräästä lausunnosta, joka esitettiin pitkälti minun tapaustani käsitelleessä Time-aikakauslehden
artikkelissa 22. helmikuuta 1982. Artikkelin kirjoittajat kuvasivat Jehovan todistajien järjestöä "salamyhkäiseksi". Tuntuu ehkä oudolta, että sellaista sanaa käytetään järjestöstä, joka kannustaa voimakkaasti
julkisimpaan mahdolliseen työmuotoon: Talosta-taloon -palvelukseen sekä kaupungeissa että maaseudulla ympäri maailman. Time-lehden toimittajat ilmeisesti käyttivät sanaa huomattuaan, miten äärimmäisen vaikeaa heidän
oli saada päätoimistoa kommentoimaan mitenkään tämän kirjan ensimmäisessä luvussa kuvailtua tilannetta.

Mutta tosiasia on, että edes hyvin harvat Jehovan todistajat tietävät, miten järjestön ydin toimii. He eivät tiedä, miten opillisista kysymyksistä päätetään. He eivät tiedä miten hallintoelin, joka johtaa todistajien kaikkea toimintaa ympäri maailman, käy keskustelujaan, ja ovatko sen päätökset jatkuvasti yksimielisiä, tai mitä tapahtuu, jos asioista ollaan erimielisiä.



Kaikki tämä on salaista, sillä hallintoelimen istunnot ovat suljettuja. Yhdeksän vuoden jäsenyysajaltani muistan vain kaksi tai kolme kertaa, kun joidenkin muiden kuin hallintoelimen jäsenten sallittiin olla läsnä hallintoelimen säännöllisessä kokouksessa. Näissäkin tapauksissa heidän osansa oli vain esittää hallintoelimen pyytämä raportti, jonka jälkeen heidän piti poistua. Sen jälkeen hallintoelin jatkoi pohdintojaan yksityisesti, eivätkä nämä henkilöt saaneet olla läsnä esittämiensä raporttien tärkeydestä huolimatta. Todistajille ei myöskään koskaan anneta tarkkoja tietoja Seuran tuloista, kuluista, omaisuudesta tai sijoituksista (tosin heille kerrotaan lyhyesti menoista vuosittain Vuosikirjassa). 30

Monissa uskonnoissa niiden eri toimintatavat ovat jokseenkin yleisesti tiedossa, mutta samaa ei voi sanoa Jehovan todistajista. On paljon seikkoja, joista suuri enemmistö todistajista tietää vain hämärästi, jos lainkaan. Tästä huolimatta hallintoelimen pieni ryhmä miehiä voi tehdä päätöksiä, jotka voivat vaikuttaa, ja usein vaikuttavat todistajien elämään hyvin henkilökohtaisella tasolla, ja niitä on määrä noudattaa maailmanlaajuisesti.

Tästä pääsemmekin siihen viimeiseen syyhyn, miksi päätin kirjoittaa. Se on kaikkein tärkein, sillä ilman sitä edellisillä ei ole suurta merkitystä.
VELVOLLISUUS
Kaikki, minkä tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää te heille. Tässä on laki ja profeetat. – Matteus 7:12, KR-92

Tämä Jeesuksen Kristuksen esittämä periaate sitoo kaikkia meitä, jotka väitämme olevamme kristittyjä, kaikessa mitä teemme. Kukaan rehellinen ihminen ei voi väittää noudattavansa noita sanoja täydellisesti, enkä minäkään väitä sellaista. Mutta uskon voivani sanoa, että kaikki kirjoittamani on seurausta vilpittömästä halustani noudattaa tuota periaatetta.

Apostoli Paavali sanoi olevansa "velkaa" kaikenlaisille ihmisille. 31 Hän tunsi olevansa velvollinen puhumaan heille, ja itse tunnen samoin. Jos joku tietää tosiasioista, jotka voisivat olla minulle arvokkaita kun teen elintärkeitä päätöksiä, haluaisin, että tuo henkilö kertoisi minulle niistä. En halua, että hän tekisi päätöksiä puolestani, vaan että hän välittäisi minulle tietonsa, jotta voisin itse punnita niiden arvoa ja tärkeyttä. Jos hän olisi ystävä, aito sellainen, uskon että hän tekisi siten.

Ne yhdeksän vuotta, jotka palvelin hallintoelimessä, vaikuttivat minuun paljon ja erityisesti omaantuntooni. Havaitsin tulleeni elämässäni suureen kriisiin, kuin tienhaaraan, johon en ollut koskaan olettanut joutuvani. Tein päätökseni itse ja se maksoi minulle huomattavasti. Mutta en kadu sitä, enkä myöskään sitä, että hankin tietoja, jotka saivat tekemään päätökseni. Jotkut saattaisivat päättää toisin ja ovatkin tehneet niin. Tämä on heidän etuoikeutensa, heidän ja Jumalan välinen asia.

Jätettyäni hallintoelimen jäsenen tehtävän toukokuussa 1980, monet sanomalehdet ja aikakauslehdet ottivat minuun yhteyttä ja halusivat tietoa järjestössä vallitsevasta tilanteesta. Neuvoin heitä aina ottamaan yhteyttä Brooklynin päätoimistoon. He puolestaan kertoivat toistuvasti kysyneensä sieltä, ja saaneensa vastaukseksi vain: "Emme kommentoi". Vastasin heille, että minä en voi toimia heidän tietolähteenään. Pysyin tässä kannassani lähes kahden vuoden ajan. Se mitä tapahtui noiden kahden vuoden aikana, ei vain minulle, vaan myös muille, sai minut arvioimaan kantani uudelleen.

Noiden kahden vuoden aikana joidenkin todistajien motiivit, persoona ja käytös esitettiin huonoimmassa mahdollisessa valossa, kun he eivät voineet olla hyvällä omallatunnolla samaa mieltä järjestön kanssa.

——————

30 Vuonna 1978 hallintoelimelle annettu talousraportti listasi omaisuutta 332 miljoonan dollarin edestä (kiinteistöjä, talletuksia jne.). Hallintoelimessäkin vain harvat tiesivät paljoakaan Seuran omaisuudesta. Epäilemättä omaisuus on nykyään paljon suurempi.
31 Roomalaisille 1:14.



Näiden todistajien mielestä Jumalan Sanan tuli olla ensi sijalla, mutta tämän ajattelutavan esitettiin olevan seurausta kunnianhimosta, kapinallisuudesta ja ylpeydestä, ja se oli synti Jumalaa ja Kristusta vastaan. Ei pidetty mahdollisena, että kenelläkään näistä ihmisistä olisi voinut olla vaikuttimenaan vilpittömyys, rakkaus totuutta tai nuhteettomuus Jumalaa kohtaan. Heitä ei yritetty nähdä eri yksilöinä, vaan kaikki niputettiin samaan ryhmään. Jos joku järjestön jättänyt käyttäytyi jotenkin huonosti tai osoitti väärää asennetta, kaikki lähteneet olivat samanlaisia. Niiden kohdalla, jotka todella ilmaisivat huonoa asennetta, ei edes yritetty ymmärtää, että taustasyinä on voinut olla turhautumista, pettymystä ja kärsimystä. Todistajien keskuudessa juoruiltiin eri maissa valtavasti, jopa vajoten ala-arvoisuuksiin. Uskollisia kristittyjä, joilla oli korkea moraali, nimiteltiin vaimonvaihtajiksi, homoseksuaaleiksi, tekopyhiksi ja egoisteiksi, jotka halusivat perustaa oman kulttinsa. Iäkkäämmille viitattiin kintaalla, ja heitä pidettiin "henkisesti häiriintyneinä" tai "seniileinä".

Miten toimivat ne ainoat ihmiset, jotka olisivat voineet lopettaa tällaiset puheet toteamalla, että em. henkilöt saattoivat olla aidosti vilpittömiä, ja että heidän omatuntonsa todella vaivasi heitä, sekä myös muistuttamalla juorujen kylväjiä siitä, miten vastenmielistä panettelu on Jumalalle? Nämä ihmiset todellisuudessa edistivät juorujen levittämistä julkaisemallaan aineistolla. 32

Mieti esimerkiksi, mitä miljoonat todistajat saivat lukea omalla kielellään ympäri maailman Vartiotornista 15.8.1981 (suom. 15.12.1981 s.22 kpl 14):
Silloin tällöin Jehovan kansan riveistä on noussut sellaisia, jotka alkuperäisen Saatanan tavoin ovat omaksuneet riippumattoman, arvostelevan asenteen. He eivät halua palvella ”yksimielisesti” maailmanlaajuisen veljesseuran kanssa. (Vrt. Ef. 2:19–22.) Sen sijaan he ovat kääntäneet ”uppiniskaisina selkänsä” Jehovan sanoille. (Sak. 7:11, 12) Herjaten sen ”puhtaan kielen” mallia, jonka Jehova on niin armollisesti opettanut kansalleen kuluneen vuosisadan aikana, nämä kopeat yrittävät vetää ”lampaita” pois siitä kansainvälisestä ”laumasta”, jonka Jeesus on koonnut maan päällä. (Joh. 10:7–10, 16) He yrittävät kylvää epäilystä ja erottaa pahaa aavistamattomat hengellisen ravinnon yltäkylläisen ”pöydän” ääreltä, joka on katettu Jehovan todistajien valtakunnansaleihin, mistä ei tosiaankaan ’mitään puutu’. (Ps. 23:1–6) He sanovat, että riittää, kun lukee yksinomaan Raamattua joko yksinään tai pienissä ryhmissä kotonaan. Mutta on omituista, että sellaisen ’Raamatun lukemisen’ avulla he ovat palanneet takaisin luopio-oppeihin, joita kristikunnan pappien selitysteoksissa opetettiin sata vuotta sitten, ja jotkut ovat jopa palanneet viettämään uudelleen kristikunnan, juhlia, kuten joulukuun 25. päivänä vietettäviä roomalaisten saturnaaleja! Jeesus ja hänen apostolinsa varoittivat sellaisista laittomista. – Matt. 24:11–13; Apt. 20:28–30; 2. Piet. 2:1, 22.

Tässä yhdessä ainoassa kappaleessa ihmisiä nimitetään Saatanan kaltaisiksi, riippumattomiksi, arvosteleviksi, uppiniskaisiksi, herjaajiksi, kopeiksi, luopioiksi ja laittomiksi. Mitä he olivat tosiasiassa tehneet saadakseen osakseen tämän syytösryöpyn? Mainittujen "väärintekojen" joukossa on eri mieltä oleminen joidenkin mainitsemattomien järjestön opetusten kanssa jollain määrittelemättömällä tavalla. Lisäksi oli väärin ajatella, että Raamatun henkeytetty sana yksin riittää, ja että suuret kokoukset jossain rakennuksessa eivät ole välttämättömiä.

Voidaanko yksistään tällaisten seikkojen perusteella joku ihminen luokitella saatanalliseen kategoriaan? Tällaisen käsityksen tekstistä saa, ja uskomatonta kyllä, monien todistajien (myös vanhinten ja matkavalvojien) mielestä jo tällaiset asiat riittävät ihmisten luokittelemisen Saatanan kaltaisiksi, ja niinpä heitä on myös kohdeltava sen mukaisesti.

Vertaa näitä tuomitsevia sanoja artikkeliin Herätkää!-lehdessä 22. kesäkuuta 2000. Siinä varoitetaan: "Yleistämällä on helppo hämärtää todellisiin kysymyksiin liittyviä tärkeitä seikkoja, ja sen avulla halvennetaan tämän tästä kokonaisia ihmisryhmiä." Kappaleessa sivulla 6 sanotaan otsikon "Nimittely" alla:

——————

32 2. Mooseksen kirja 20:16; 3. Mooseksen kirja 19:16; Psalmit 15:3; 1. Pietarin kirje 2:21-23.
Jotkut solvaavat niitä, jotka ovat heidän kanssaan eri mieltä, asettamalla heidän persoonallisuutensa ja vaikuttimensa kyseenalaisiksi, sen sijaan, että he keskittyisivät itse asioihin. Nimittelemällä saadaan ihmiseen, ryhmään tai ajatukseen lätkäistyä kielteinen leima, joka on helppo muistaa. Nimittelijä toivoo leiman pysyvän. Jos ihmiset torjuvat henkilön tai ajatuksen tuon kielteisen leiman perusteella, sen sijaan, että he punnitsisivat todisteita itse, nimittelijän strategia on tehonnut.

Lue edellinen Vartiotornin teksti uudelleen ja vertaa sitä tähän lausuntoon. Herätkää!-lehden artikkelin tarkoitus on puolustaa Jehovan todistajia siten, ettei uskonnolle lätkäistäisi "lahkon" tai vastaavan leimaa. Varmasti "luopion" leima on vähintään yhtä halventava. Siitä huolimatta Jehovan todistajien odotetaan käyttävän tuota sanaa kenestä tahansa todistajasta, joka saattaa olla eri mieltä järjestön johdon näkemysten kanssa. Kaikkien niputtaminen yhteen luokkaan on epäreilua ja siten epäkristillistä. Ihmiset jättävät järjestön hyvin monista erilaisista syistä. Ja vuosittain lähtevien määrä on huomattava.

Kun taulukoimme maailmanlaajuisia raportteja vuodesta 1970 vuoteen 1999 näemme, että yhteensä 6587215 henkeä kastettiin tuona aikana. Järjestön tapana on arvioida, että prosentti todistajista kuolee vuosittain. Kun tätä sovelletaan jokaiseen vuoteen, arviolta 985734 jäsentä olisi kuollut jakson aikana. Jos vähennämme kastettujen määrästä kuolleiden määrän, jäljelle jäisi 5601481 henkilöä – se olisi todistajien määrän kasvu 30 vuodessa mikäli oletamme, että kaikki eloonjääneet jäivät järjestöön.

Mitä numerot kertovat? Tätä 30 vuoden jaksoa edeltävänä vuonna 1969 aktiivisia todistajia oli 1256784 henkeä. Kun lisäämme tähän äskeisen luvun 5601481, saamme yhteensä 6858265, jonka verran todistajia olisi pitänyt olla vuonna 1999. Tuon vuoden raportissa on kuitenkin vain 5912492 todistajaa. Se tarkoittaa sitä, että 30 vuoden aikana 945773 henkilöä joko jätti järjestön tai lakkasi olemasta aktiivinen. Tämä vastaa 14 prosenttia kastettujen määrästä.

Yksittäiset esimerkit vuoden 1999 maailmanlaajuisesta raportista osoittavat selvästi monissa etenkin teollistuneissa maissa vallitsevan tilanteen. Kahdentoista suuren länsieurooppalaisen maan sekä Britteinsaarten luvut ovat seuraavat:


Vaikka kastettiin 21 376 uutta, kokonaisjulistajamäärä laski 9 900:lla. Se tarkoittaa, että yli 31000 henkeä joko lähti järjestöstä tai tuli "toimettomaksi" tuona aikana. Tyynenmeren reunuksenkolme suurta maata (Japani, Korea ja Australia) raportoivat seuraavasti:


Vaikka sielläkin kastettiin 12162 uutta, kasvua oli vain 656 henkeä. Niinpä 12162 tuli mukaan ja 11506 joko jätti järjestön tai tuli "toimettomaksi". Yhdysvaltojen ja Kanadan kohdalla on
nähtävissä sama suuntaus:




Vaikka 34123 kastettiin, "julistajien" määrä väheni 4826:lla, joten 38949 joko jätti järjestön tai tuli "toimettomaksi" vuosien 1998 ja 1999 välillä.

Jos laskemme yhteen kaikkien näiden 19 suuren maan luvut, saamme yhteensä 67661 kastettua. Mutta vastaavan kasvun sijaan vuoden 1999 luvut osoittavat vähennystä 14070 henkeä, joten noissa 19 maassa 81731 jätti järjestön tai tuli "toimettomaksi".

Koska maailmanlaajuinen raportti vuodelta 1999 näytti kahden prosentin kasvua, on selvää, että joissain maissa todella oli kasvua. Kuitenkin se, että "takaovesta" lähtee väkeä mainituissa huomattavissa maissa, ei ole pelkästään huomionarvoista, vaan silmiinpistävää. Näin on erityisesti siksi, että mainitut maat Japania ja Koreaa lukuun ottamatta ovat ensimmäisiä maita, joissa Vartiotorni-Seura aloitti toimintansa; niissä järjestö alun perin alkoi kehittyä ja kasvaa.

On paljon syitä, miksi jotkut jättävät järjestön tai lakkaavat toimimasta siinä aktiivisesti. En kuvittele, että kaikki ne lähes miljoona ihmistä, jotka lähtivät 30 vuoden aikana vuosina 1970-99, tekivät sen omantunnonsyistä. En kuvittele, että he kaikki olivat välttämättä nöyriä ihmisiä, jotka lähtivät oikeista motiiveista, ja olivat enemmän kiinnostuneita totuudesta kuin itsestään. Monet selvästikään eivät olleet; jotkut valitsivat moraalittoman tien joko ennen lähtöään järjestöstä tai sen jälkeen. Jotkut, jotka jättivät järjestön erimielisyyksien takia, ovat syyllistyneet samoihin virheisiin, joita he järjestössä protestoivat; he ovat ilmaisseet kostonhimoa olemalla ivallisia, liioittelevia ja kertomalla puolitotuuksia. Jotkut ovat jopa aiheuttaneet häiriötä Jehovan todistajien kokouksissa ja konventeissa, ja sellaista käytöstä pidän valitettavana. Mutta tunnen myös henkilökohtaisesti monia, monia henkilöitä, jotka eivät ole sellaisia, vaan kaikesta päätellen kunnollisia, jumalaapelkääviä ja myötätuntoisia ihmisiä. Kun he ottivat kantansa ja valitsivat oman tiensä, heillä ei ollut mitään voitettavaa, vaan pelkkää hävittävää, jos asiaa ajatellaan itsekkäästä näkökulmasta.

Monissa tapauksissa he itse eivät kokeneet jonkinlaista tylyä kohtelua, joka olisi järkyttänyt heitä, vaan he näkivät muiden kohtaavan sellaista. He näkivät ihmisten kärsivän sen jäykkyyden, ahdasmielisyyden, ja jopa ylimielisyyden vuoksi, jota vanhimmat ja muut vastuuasemassa olevat ilmaisivat, tai huomasivat sellaisten järjestön sääntöjen vahingolliset vaikutukset, joilla ei ollut vankkaa raamatullista pohjaa. He eivät olleet tyytymättömiä, kostonhaluisia valittajia, vaan vain puhuivat myötätuntoisemman asenteen puolesta, sekä toivoivat tarkempaa pitäytymistä Jumalan oman Pojan, uskon kristillisen huonekunnan Mestarin, antamassa esimerkissä.

Uskoakseni tällainen myötäeläminen on yksi ratkaiseva tekijä arvioitaessa järjestön jättäneiden motiivien aitoutta. Muita samanlaisia motiiveja ovat totuudesta välittäminen ja huoli siitä, että syyllistyttäisiin esittämään Jumalan omaa sanaa väärin. Edelleen se, että joku ei halua ulkokultaisesti antaa kuvaa uskovansa johonkin, johon ei usko, tai ei halua tukea jotakin, jota hänen omatuntonsa ei tue, tai ei halua tuomita jotain sellaista, jota itse Raamattu ei näytä tuomitsevan – kaikki nämä seikat mielestäni kertovat järjestön jättäneiden motiivin aitoudesta. Tunnen monta sellaista henkilöä, joiden huolenaiheena olivat selvästi juuri nämä asiat, ja silti heidät leimattiin "luopioiksi", "antikristuksiksi" ja "Saatanan välineiksi". Kerta toisensa jälkeen perusteena moiselle tuomiolle oli se, että nämä ihmiset eivät voineet vilpittömästi olla samaa mieltä kaikista järjestön opetuksista ja toimintatavoista.

Tunnen velvollisuudekseni puhua näiden ihmisten puolesta. Kaikissa tapauksissa 3-5 miestä ("oikeuskomitea") tapasi heidät suljetussa kokouksessa, johon sai tulla todistajia antamaan oman todistuksensa, mutta nuo todistajat eivät saaneet kuulla koko keskustelua, joka käytiin. Myöhemmin seurakunnalle esitettiin lyhyt erottamisilmoitus, jossa ei kerrottu mitään todistajien lausunnoista eikä todisteista, joiden perusteella henkilö erotettiin. Ilmoituksen jälkeen kukaan Jehovan todistaja ei voinut puhua erotetun kanssa, ja niinpä tällä ei ollut mitään mahdollisuutta selittää asiaa ystävilleen ja tutuilleen. Jos hän olisi tehnyt sen ennen erottamistaan, sitä olisi pidetty "käännyttämisenä", "seurakunnan ykseyden heikentämisenä", "erimielisyyden kylvämisenä" tai "lahkon edistämisenä". Mikäli joku puhuisi erotetun kanssa ilmoituksen jälkeen, hän vaarantaisi oman asemansa, ja saattaisi tulla erotetuksi itsekin.



Näin saavutetaan tehokas "karanteeni”, ja kaikelle keskustelulle asiasta pannaan piste. Pöytäkirja kuulemisesta ja väitetyistä todisteista säilytetään kirjekuoressa Brooklynin päätoimiston Palvelusosaston (tai haaratoimiston) valtavissa arkistoissa, ja sen päälle laitetaan teksti "EI SAA HÄVITTÄÄ". Tämä pöytäkirja, joka sisältää syytteet henkilöä kohtaan ja tiedot kuulustelusta, on lisäksi salainen, eikä sitä saa tutkia.

Raamatun Sananlasku sanoo: "Tosi ystävä rakastaa aina, ja hänestä tulee kuin veli vaikeina aikoina." 33 Aikoinaan luulin, että minulla oli hyvin paljon tällaisia tosi ystäviä. Mutta kun kriisitilanteeni saavutti päätepisteensä, huomasin, että vain jokunen heistä oli jäljellä. Pidän silti näitä muutamiakin arvokkaina riippumatta siitä, missä määrin he pitivät minun puoliani. Koska minulla oli huomattava asema, ihmiset kyselevät tilanteestani. Lähes kukaan ei kuitenkaan kysele koskaan niistä, joilla sellaista huomattavaa asemaa ei ollut, vaikka he ovat käyneet läpi saman tuskallisen kokemuksen, joka on maksanut heille yhtä paljon.

Ajattele äitiä, joka on synnyttänyt tyttären, imettänyt häntä, huolehtinut hänestä sairaana, valmentanut häntä läpi kasvuvuosien, tukenut häntä hänen ongelmissaan, tuntenut hänen pettymyksensä ja surunsa kuin ominaan, ja itkenyt hänen kanssaan. Miltähän äidistä mahtaa tuntua, kun tuo nyt aikuinen tytär yhtäkkiä hylkää hänet vain siksi, että hän pyrki toimimaan rehellisesti Jumalaa kohtaan ja omantuntonsa mukaan?

Ajattele isää tai äitiä, joille heidän poikansa tai tyttärensä sanoo samasta syystä: "Olisi parempi, että ette tule häihimme"; tai ehkä vanhemmat kuulevat, että heidän tyttärensä on saanut lapsen, mutta eivät saa nähdä lastenlastaan.

Tämä ei ole mielikuvitusta. Juuri näin tapahtuu monille vanhemmille, jotka ovat olleet Jehovan todistajien yhteydessä.

Seuraavassa on vain yksi esimerkki. Eräs pennsylvanialainen äiti kirjoittaa:
Minulla on järjestössä aikuisia lapsia, jotka ovat naimisissa. Kun erosin seurakunnasta, he jopa tarjoutuivat ottamaan minut luokseen lepäämään, ja heidän mielipiteensä minusta henkilönä ei ollut muuttunut. Kun oppimuutos myöhemmin tuli, [Vartiotornissa 15.11.1981 annettiin tarkat ohjeet siitä, miten eronneisiin tuli suhtautua] he ovat karttaneet minua siitä lähtien, eivätkä puhu kanssani puhelimessa, eivätkä ole minuun yhteydessä. Minun täytyy tehdä asialle jotain, mutta en tiedä mitä. En halua tehdä väärää liikettä, jotta he eivät vieraantuisi minusta vieläkin etäämmälle. En uskalla soittaa heille, jotta he eivät vaihtaisi numeroaan salaiseksi, enkä kirjoita heille, sillä kuten sanottu, pelkään sanovani jotakin, jonka he tulkitsisivat loukkaavaksi. Olen joutunut tänä aikana sairaalaan tunneperäisen uupumuksen vuoksi. Lisäksi olen kokenut ylimääräisiä kriisejä lyhyen ajan sisään näiden tapahtumien vuoksi, ja ne ovat valitettavasti tuntuneet ylivoimaisilta. Ehkä olet kokenut samanlaista. En tiedä miten tulen selviytymään lasteni (ja tulevien lastenlasteni) menettämisestä. Menetys on suunnaton.

Jos aiempi merkittävä asemani voi nyt jotenkin vaikuttaa niin, että tällaisten omantuntonsa mukaan toimineiden ihmisten näkemykseen suhtauduttaisiin avarakatseisemmin; tai mikäli asemani voi auttaa muita tarkistamaan uudelleen omaa asennettaan tällaisia ihmisiä kohtaan – silloin tunnen, että asemani on palvellut edes yhtä hyödyllistä tarkoitusta.

Mieleeni tulee Paavalin seuraavat sanat:
Jumala kyllä näkee, millaisia me olemme, ja toivon teidänkin sisimmässänne näkevän sen. Emme me ryhdy taas suosittelemaan itseämme teille. Haluamme vain antaa teille aihetta olla ylpeitä meistä, niin että pystytte vastaamaan niille, jotka kerskuvat sillä, mikä näkyy ulospäin, eivätkä piittaa siitä, mitä on sydämessä.

Antakaa meille tilaa sydämessänne! Emme ole tehneet kenellekään vääryyttä, emme ole tuottaneet kenellekään vahinkoa emmekä hankkineet hyötyä kenenkään kustannuksella.

——————

33 Sananlaskut 17:17


 
Tätä en sano teitä tuomitakseni. Sanoinhan jo, että teillä on sija meidän sydämessämme, niin että haluamme teidän kanssanne elää ja teidän kanssanne kuolla. 34

Jos tämän kirjan aineisto auttaa edes yhtä tällaista äitiä siten, että hänen lapsensa ymmärtäisivät olla ylpeitä äidistään, joka toimi omantuntonsa mukaan, eivätkä häpeäisi häntä, kaikki työni on ollut vaivan arvoista.

Pohjimmiltaan tästä syystä kerron asioista, joita sain nähdä, kuulla ja kokea hallintoelimen jäsenenä yhdeksän vuoden aikana. Se on selvästi välttämätöntä, jotta pääsemme sen ongelman ytimeen, joka särkee monien ihmisten sydämiä, sekä puolin että toisin.

Tarkoitus ei ole, että kertomani asiat olisivat jonkinlainen "suuri paljastus". On kyllä totta, että jotkut asiat järkyttivät minua, mutta en kerro niistä niiden shokeeraavuuden vuoksi. Kerron niistä siksi, että ne ovat kuvaavia esimerkkejä hyvin perustavaa laatua olevista, vakavista ongelmista. Ne osoittavat, millaisiin äärimmäisyyksiin "uskollisuus järjestölle" saattaa johtaa. Ne osoittavat, miten pohjimmiltaan ystävällisiä ja hyvää tarkoittavia ihmisiä voidaan saada tekemään sellaisia päätöksiä, ja ryhtymään sellaisiin toimiin, jotka ovat sekä ankaria että epäoikeudenmukaisia, ja jopa julmia. Koska on välttämätöntä esittää asiat uskottavasti ja todenmukaisesti, nimet, ajat ja paikat on yleensä mainittu. Olen melko varma, että ilman niitä monet saattaisivat epäillä tai kieltää kerrottujen asioiden todella tapahtuneen. Kun nämä seikat eivät tunnu välttämättömiltä, ja kun ne voisivat aiheuttaa tarpeettomia vaikeuksia asianosaisille, nimiä ja muita tunnistettavia seikkoja ei ole mainittu.

Olen pyrkinyt esittämään lainaukset oikeudenmukaisesti siten, että niitä ei ole otettu pois asiayhteydestään, ja ettei alkuperäinen merkitys vääristy. Uskon että lainaamani kommentit ovat tyypillisiä henkilöille, jotka ne esittivät; ne ovat heidän näkemyksilleen, lähestymistavalleen ja persoonallisuudelleen luonteenomaisia. Olen silti jättänyt muutamat kommentit anonyymeiksi, sillä en toivo vaikeuksia kyseisille henkilöille tai heidän läheisilleen. On tietysti mahdotonta tehdä näin kaikissa tapauksissa, silloin kertomuksesta tulisi merkityksetön. Uskon myös, ettei kukaan meistä voi saada täyttä vapautusta siitä vastuusta, josta Jeesus sanoi: "Minä sanon teille: Jokaisesta turhasta sanasta, jonka ihmiset lausuvat, heidän on tuomiopäivänä tehtävä tili. Sanojesi perusteella sinut julistetaan syyttömäksi, ja sanojesi perusteella sinut tuomitaan syylliseksi." 35 Voimme tietysti pyytää anteeksi, ja saadakin anteeksi väärät tai vahingolliset puheemme, mutta olemme niistä silti vastuussa.

Jotkut tulevat todennäköisesti tuomitsemaan aineiston väittäen sen olevan kuin "likapyykin" esittelyä julkisesti. Outoa kyllä, nämä samat ihmiset eivät yleensä vastusta muiden uskontojen "likapyykin" esittelemistä, vaan saattavat olla siitä hyvin kiinnostuneita, ja jopa tekevät sen laajalti tunnetuksi. Mutta he ajattelevat, että siitä, mitä tapahtuu heidän omassa uskonnollisessa järjestössään, ei pitäisi keskustella sen ulkopuolella.

Kylmä tosiasia kuitenkin on, että Jehovan todistajien nykyisen yhteisön sisällä sellaista keskustelua ei yksinkertaisesti voida käydä. Jos joku yrittäisi tehdä siten, hänen katsottaisin osoittavan kapinallista henkeä, ja se vain johtaisi erottamiseen. Kun kerran keskustelua ei voida käydä järjestön sisällä, ja jos sitä ei pidä käydä sen ulkopuolellakaan, se merkitsee, että asiasta on vaiettava ja se on jätettävä huomiotta. Jotkut tietysti haluaisivat asian jatkuvan tällä tavalla, mutta olisiko se oikein?

On totta, että kristitty aivan oikein luottaa siihen, että Jumala näkee kaiken, ja että hän on totuudellinen ja lopullinen Tuomari kaikissa asioissa. Kiistatta vain Hän yksin voi korjata kaikki vääryydet täysin ja lopullisesti. Vihaiset kostotoimet tai vahingoniloiset syyttelyt eivät ole koskaan oikeutettuja, eivätkä parjauskampanjat tule kyseeseen. Raamattu ei jätä tätä asiaa epäselväksi. 36

——————

34 2. Korinttilaisille 5:11, 12; 7:2, 3 (KR-92)
35 Matteus 12:36, 37.
36 Psalmit 37:5-9, 32, 33; Roomalaisille 12:17-21; 1. Pietarin kirje 2:21-23.



Tarkoittaako tämä kuitenkaan sitä, että epäoikeudenmukaisuudesta pitäisi vaieta? Vaatiiko Raamattu pysymään hiljaa, kun virheitä tehdään Jumalan nimessä? Osoittaako asioista puhuminen ehkä epäkunnioitusta jumalallisesti asetettua arvovaltaa kohtaan? 37

Järjestön kanta on, että epäoikeudenmukaisuutta ei esiinny, ja että kaikki mitä on tehty ja tehdään, on täysin sopusoinnussa Raamatun kanssa, ja että itse asiassa Raamattu vaatii, että asiat tehdään sillä tavalla. Jos näin on, avoimelle keskustelulle asiasta ei pitäisi olla estettä. Sellainen keskustelu todellisuudessa osoittaisi järjestön kannan oikeaksi entistä selvemmin, ja puhdistaisi sen kaikista epäoikeudenmukaisuussyytöksistä. Vain sellaiset henkilöt, jotka todella ovat vastuussa epäoikeudenmukaisuudesta, valitsevat vaitiolon ja vaativat sitä. Tämä on nähty diktatuuristen hallitusten ja autoritääristen uskontojen kohdalla, niin menneisyydessä kuin lähiaikoinakin.

Kehottavatko raamatulliset esimerkit olemaan paljastamatta väärintekoja, kun niihin on sekaantunut korkeassa valta-asemissa olevia? Ei näytä siltä, sillä heprealaisten profeettojen työ keskittyi jatkuvasti sellaisiin henkilöihin. Nämä profeetat tekivät tunnetuksi, millä tavoin Israelin johtajat ja valtaapitävät miehet, jopa ylimmäiset papit, olivat harhautuneet Jumalan normeista, ja siten aiheuttaneet ongelmia. Jehovan todistajat viittaavat usein tähän Raamatun suoruuteen ja avoimuuteen, ja sanovat sen olevan yksi todiste Raamatun totuudellisuudesta, siitä, että se todella on Jumalan Kirja. 38

Entä miten oli Jeesuksen apostolien ja opetuslasten laita? Juuri Jumalan liittokansan auktoriteetit – sen Sanhedrin, sen vanhimmat, ja jumalallisesti asetettu papillinen valta – vastustivat sinnikkäästi sitä, kun apostolit tekivät tunnetuksi, miten epäoikeudenmukaisesti Jeesusta oli kohdeltu. 39 Molemmissa tapauksissa, niin heprealaisten profeettojen kuin kristillisten apostolien kohdalla ne, jotka tekivät väärinkäytökset tunnetuksi, tekivät sen kunnioituksesta ja tottelevaisuudesta korkeampaa auktoriteettia kohtaan. Se oli myös kansan eduksi, jonka oli syytä tietää asiasta.

On selvää, että kenelläkään ei ole tänä päivänä jumalallista toimivaltaa profeettana tai apostolina. Mutta ihmisen ei tarvitse olla profeetta seuratakseen Jumalan profeettojen antamaa esimerkkiä. Muussa tapauksessa ne Jeesuksen rohkaisun sanat, jotka hän sanoi niille joita häpäistiin ja joista puhuttiin kaikenlaista pahaa, menettäisivät merkityksensä: ”Samalla tavallahan vainottiin profeettoja, jotka elivät ennen teitä." 40 Koska nuo kristityt toimivat samaan tapaan kuin profeetat, he saivat osakseen myös samanlaista kohtelua. Ihmisen ei tarvitse olla apostoli seuratakseen apostolien mallia, eikä hänen tarvitse olla tai väittää olevansa Messias seuratakseen Jeesuksen Kristuksen askelissa. 41

Sillä kohtelulla, jota Jumalan Poika sai osakseen, on tietysti valtava ero siihen kohteluun, jota tässä nykytilanteessa olevat ihmiset saavat osakseen; näin on, kun verrataan näiden kahden asian tärkeyttä, merkitystä ja seurauksia. Mutta se periaate, että Jumala hyväksyi asioiden avoimen paljastamisen em. esimerkeissä, näyttäisi olevan voimassa nykyäänkin. Ne osoittavat ainakin sen, ettei hän mitenkään vastusta epäoikeudenmukaisuuden ja asioiden vääristelyn paljastamista, kunhan motiivina on auttaa ihmisiä ja valpastuttaa heitä tosiasioilla, jotka voivat auttaa heitä tekemään oikeita johtopäätöksiä. Sanonta, jonka mukaan "pahuus vallitsee kun hyvät ihmiset pysyvät hiljaa", tuntuu tässä pitävän paikkansa.

Vaikka kertomani asiat ovat vakavia, ne yksin eivät saaneet minua tekemään päätöstä. Mutta ne saivat minut pohtimaan Raamatun keskeisten osien ja pääopetusten merkitystä vakavammin kuin koskaan aiemmin. Miksi apostoli Paavali painotti pelastumista uskon välityksellä, ja sanoi, että "se ei siis ole seurausta teoista, jotta kenelläkään ei olisi perustetta ylpeillä"? Mikä on todellinen ero lain teoista saatavan vanhurskauden ja Jumalan armosta tai ansaitsemattomasta hyvyydestä tuloksena olevan vanhurskauden välillä?

——————

37 Kun Vartiotorni 15.11.1982 käsittelee Juudaksen kirjeen 8. jakeen sanoja niistä, "jotka pilkkaavat kunniakkaita", se toteaa, että nämä kunniakkaat ovat "nimitettyjä kristittyjä valvojia”, ja varoittaa "taipumuksesta jättää huomioon ottamatta Jumalan asettama auktoriteetti". Katso myös sivun 29 tekstiruutua.
38 Ks. kirjaa Koko Raamattu on Jumalan henkeyttämä ja hyödyllinen, julkaistu suomeksi vuonna 1965, 1991, s. 337.
39 Apostolien teot 4:5-23; 5:17-40.
40 Matteus 5:11, 12; vrt. Jaakob 5:10, 11.
41 1. Korinttilaisille 11:1; Efesolaisille 5:1; 1. Pietarin kirje 2:21.


 
Miten tärkeä on Jumalan Pojan rooli kristillisen seurakunnan Päänä? Mikä seurakunnan todellinen tarkoitus on? Mikä on syy siihen, että Jumala antaa valtaa seurakunnan sisällä, ja miten tuota valtaa voidaan käyttää väärin? Se, mitä sain nähdä, kuulla ja kokea Jehovan todistajien hallintoelimen jäsenenä, osana sisäistä johtoryhmää, teki minulle selväksi noiden opetusten ratkaisevan tärkeyden paremmin kuin mikään muu.

Monet sellaiset Jehovan todistajat, joilla ei ollut käytössään niitä tietoja jotka kerron tässä kirjassa, tulivat samaan tienristeykseen, ja tekivät oman päätöksensä vain sen pohjalta, mitä he olivat lukeneet Raamatusta. Toiset kuitenkin kohtaavat vakavan omantunnonkriisin ja tekevät päätöksensä epävarmoina, tuntien hämmentynyttä ahdistusta ja jopa syyllisyyttä. Toiveeni on, että tässä kirjassa esitetyt tiedot voivat olla avuksi; tunnen, että olen heille nämä tiedot velkaa. He voivat soveltaa tietoja omantuntonsa mukaan, kun he alistuvat Jumalan hengen ja sanan opastukseen.

Lue luku 3 täältä.
  
 
Takaisin alkuun
Takaisin etusivulle
 

Kotisivuohjelma: KompoZer  *  Kuvankäsittely: GIMP  *  Äänenkäsittely: Audacity