|
||||||||||
Raymond FranzRaymond Franz (8. toukokuuta 1922 - 2. kesäkuuta 2010) oli eräs tunnetuimmista entisistä Jehovan todistajista. Hän oli osa Jehovan todistajien korkeinta päättävää elintä, hallintoelintä, yhdeksän vuotta vuosina 1971-1980. Franz työskenteli Jehovan todistajien päätoimistossa Brooklynissä vuosina 1965-1980. Raymond Franz erotettiin Jehovan todistajista vuonna 1981 ja on eronsa jälkeen kirjoittanut kaksi yksityiskohtaista kriittissävytteistä kirjaa Jehovan todistajista, heidän opeistaan ja Jehovan todistajien hallintoelimestä. Hänen kirjansa Crisis of Conscience ja In Search of Christian Freedom ovat olleet erittäin suosittuja ja niitä on käännetty useille kielille. Hänen hyvin dokumentoidut kirjansa ovat herättäneet huomiota liikkeestä kiinnostuneiden keskuudessa ympäri maailman. Raymond Franz syntyi ja kasvatettiin Jehovan todistaja -perheessä. Hän oli sukunsa kolmannen polven Jehovan todistaja. Hänen isänsä kastettiin vuonna 1913. Tuohon aikaan Jehovan todistajia kutsuttiin vielä "Raamatun tutkijoiksi". Raymondista tuli aktiivinen jäsen vuonna 1938 hänen ollessaan 16-vuotias. Hänet kastettiin vuonna 1939. Raymondin sedällä, Frederick William Franzilla, oli voimakas vaikutus Jehovan todistajien opetuksiin, kehitykseen, palvontaan sekä oppikysymyksiin. Hänestä tuli Vartiotorniseuran varapresidentti vuonna 1945 ja tämän jälkeen seuran presidentti vuonna 1977. Raymond Franz pääsi Vartiotorni-seuran Gilead-kouluun (lähetystyöntekijöiden kouluun) vuonna 1944 ja vuonna 1946 hänestä tuli matkustava lähetystyöntekijä Puerto Ricossa, Neitsytsaarilla sekä Dominikaanisessa tasavallassa. Vuonna 1957 diktaattori Rafael Trujillon kielsi Jehovan todistajien työn Dominikaanisessa tasavallassa ja karkotti ulkomaalaiset lähetystyöntekijät. Kun Raymond Franz täytti 37 vuotta, hän löysi vaimonsa Cynthian. He menivät naimisiin ja Cynthia liittyi Franzin seuraan lähetystyömatkoille Neitsytsaarille. Myöhemmin vuonna 1961, he palasivat Dominikaaniseen tasavaltaan ja toimivat siellä Jehovan todistajien lähetystyöntekijöinä viisi vuotta. He kohtasivat paljon ongelmia, koetuksia ja todellisia vaaroja saarnatessaan ja asuessaan sodan repimässä maassa. Vuonna 1965 Vartiotorniseuran tuolloinen presidentti Nathan Homer Knorr pyysi Raymond Franzia lopettamaan lähetystyön ja pyysi häntä työskentelemään ja asumaan Jehovan todistajien päätoimistossa (jota kutsutaan nimellä "Beetel") Brooklynissa, New Yorkissa. Raymond mainitsee ensimmäisessä kirjassaan että hän piti lähetystyöstä enemmän, mutta hyväksyi silti tarjouksen. Yksi hänen ensimmäisistä tehtävistään oli työskennellä muiden kanssa suuressa kirjaprojektissa, jonka nimi oli "Raamatun ymmärtämisen opas" (Aid to Bible Understanding). Raamatun ymmärtämisen opas oli tietosanakirjamainen teos, jossa käsiteltiin aihe aiheelta aakkosjärjestyksessä Jehovan todistajien opetuksia ja uskomuksia. Hän kertoo kokemuksistaan päätoimistossa ensimmäisessä kirjassaan Crisis of Conscience. Vuonna 1971 Raymond Franz kutsuttiin Jehovan todistajien hallintoelimen jäseneksi. Hallintoelin vastasi tuolloin sekä Jehovan todistajien hengellisestä johdosta että Vartiotorniseuran hallinnosta ja taloudesta. Hallintoelimen jäsenet ovat hyvin samantyyppisessä asemassa kuin kardinaalit katolisessa kirkossa. Franz hyväksyi aseman ja vietti useita vuosia matkustaen ympäri maailmaa sekä seuraten järjestön rakennetta, työskentelyä ja palvontaa kaikilla tasoilla ja useissa maissa. Hän kertoo kirjassaan ristiriidoista, joita hänen elämässään oli ilmennyt viimeisten 15 vuoden aikana, jotka hän vietti päätoimistossa. Varsinkin viimeiset yhdeksän vuotta, jotka hän vietti hallintoelimen jäsenenä olivat erittäin tärkeitä. Noina yhdeksänä vuotena mielikuvat kohtasivat todellisuuden. Hän sanoo huomanneensa eläneensä koko elämänsä isossa myytissä, joka ei vastannut todellisuutta. Tämä ei vaikuttanut hänen uskoonsa Raamattuun, mutta se muutti hänen käsitystään Jehovan todistajien järjestöstä. Hän huomasi, että hallintoelin ei perustellut opetuksiaan Raamatulla, vaan toimi samoin kuten arvostelemansa valtakirkot, perinteidensä mukaan. Kirjassaan Crisis of Conscience Franz kirjoittaa elokuun 1979 tapahtumista. Vuoteen 1975 kohdistuneitten odotusten - Jehovan todistajat odottivat tuolloin Harmageddonia - rauettua tyhjiin osa Brooklynin Beetelin henkilökunnasta alkoi tutkia kriittisesti Vartiotorniseuran opetuksia. Joillakin Beetelin vanhempia jäseniä oli "eriäviä mielipiteitä" opetuksista, jotka liittyivät vuoteen 1914 ja 33 jaa., sekä siitä, milloin viimeiset päivät alkoivat. Erimielisyyksiä aiheutti myös taivaspaikkojen määrä (Jehovan todistajat uskovat että taivaaseen pääsee vain 144 000) sekä tulkinta siitä, että kristityt jaettaisiin kahteen eri luokkaan. Osa kristityistä saisi taivaallisen ylösnousemuksen ja osa taas nousisi ruumiillisesti paratiisimaahan. Franz kuvailee, miten päätoimistossa alkoi kuohua ja hallintoelin epäili lähes kaikkia salaliitosta. Hänen mukaansa sen sijaan, että olisi tutkinut kriittisesti edellä mainittuja opinkohtia ja aloittanut keskustelut "toisinajattelijoiden" kanssa, hallintoelin aloitti noitavainoja muistuttavan toiminnan. Se ei hänen mielestään sallinut asiallisia kysymyksiä oppeja kohtaan, epäilijöitä ei siedetty ollenkaan. Maaliskuussa 1980 Raymond Franz ja hänen vaimonsa päättivät, että heidän oli aika lähteä päätoimistossa. Heidän terveydentilansa heikentyi ja heillä oli epäilyksiä Vartiotorni-seuran toimintatapoja ja opetuksia kohtaan. 24.3-24.7.1980 he asuivat vanhan Jehovan todistaja -ystävänsä Peter Gregersonin luona. Lähdettyään Beetelistä Franz sai useita puhelinsoittoja, joissa kerrottiin, miten heidän mukaansa päätoimistossa useita jäseniä oli syytetty, kuulusteltu sekä erotettu luopioina ilman kunnollisia raamatullisia perusteita, koska he epäilivät vartiotorniseuran opetuksia vuodesta 1914, 144 000 taivaspaikasta sekä muista Jehovan todistajien pääopetuksista. 22. huhtikuuta 1980 hallintoelimen Albert Schroeder kertoi Raymond Franzille puhelimitse, että "järjestön oikeuskoneisto oli toiminnassa ja kohtaisi pikaisesti epäilevät". 25. huhtikuuta 1980 Cris Sánchez ja hänen vaimonsa Nestor Kuilan, jotka olivat kumpikin Beetelin pitkäaikaisia jäseniä, erotettiin. Samoin kävi myös René Vázquesille, joka oli toiminut useita vuosia päätoimistossa. Sekä hänet että hänen vaimonsa erotettiin luopioina. Raymond Franz kertoo kuulleensa asioista sellaisilta ihmisiltä, joille kyseiset asiat eivät edes kuuluneet, vaikka hän oli edelleenkin hallintoelimen jäsen. Hallintoelin ei vaivautunut kertomaan erottamisista Franzille, mutta se kylläkin tiedotti asiasta niille yli 5000, jotka työskentelivät päätoimistossa. 8. toukokuuta 1980 Raymond Franz palasi New Yorkin päätoimistoon ja löysi työpöydältään papereita, jotka käsittelivät Jehovan todistajien uskonkäsityksiä hyvin lainopilliseen sävyyn. 20. toukokuuta 1980 hän tapasi komitean puheenjohtajan ja hänelle soitettiin nauhalta kuubalaisen Jehovan todistajan haastattelu, jossa hän kertoi huhuja yksityisistä raamatuntutkisteluista, joissa keskusteltiin vartiotorniseuran opetuksista arvostelevaan sävyyn. Franzin mukaan koko nauha oli kaksi tuntia pitkä vuodatus, joka sisälsi johdattelevia kysymyksiä huhuista huhujen perään. 21. toukokuuta 1980 Raymond Franz kutsuttiin hallintoelimen kokoukseen, Keskustelu nauhoitettiin. Hän kuvaili, kuinka häneltä kyseltiin erilaisia kysymyksiä järjestöstä ja sen opetuksista, eikä lainkaan niistä jotka olivat erotettu ja syytetty "luopumuksesta". Franz kertoi, ettei suurin osa hallintoelimestä kommentoinut asioita millään tavalla, he vain istuivat ja kuuntelivat. Kolmen tunnin jälkeen hänelle sanottiin, että hän voisi lähteä. Seuraana aamuna häntä pyydettiin kommentoimaan nauhalle mielipiteensä toisesta nauhasta, jossa jotkut Jehovan todistajat juoruilivat toisista jäsenistä. Hän kieltäytyi kommentoimasta perusteettomia huhuja. 22. toukokuuta 1980 puheenjohtaja Albert Schroeder tuli Franzin huoneeseen, ja kertoi hänelle jonkun hallintoelimen jäsenen haluavan hänen erottamistaan Jehovan todistajista. Riittäviä todisteita häntä vastaan ei kuitenkaan ollut. Asiasta äänestettiin, mutta enemmistö oli erottamista vastaan. Franzin annettiin ymmärtää olevan parasta, jos hän itse eroaisi hallintoelimestä. Hän päättikin kirjoittaa erokirjeen. Samalla hän myös torjui erikoistienraivaajan tehtävät. Raymond ja hänen vaimonsa lähtivät päätoimistosta. Ennen lähtöään ja joitakin päiviä eroamisen jälkeen he tapasivat Ed Dunlapin, joka oli pitkäaikainen kirjoitusosaston jäsen. Myös häntä vastaan oli hyökätty samalla tavalla kuten Franzia vastaan. Muut kirjoitusosaston jäsenet ja hallintoelin aiheuttivat ongelmia, koska hän halusi ajatella eri tavalla joidenkin Raamatun kohtien tulkinnasta kuin Vartiotorniseuran kirjallisuudessa jo esitetyt raamatuntulkinnat esittävät. Hänet oli kutsuttu kuulusteluun. Pian Dunlapkin erotettiin "luopumuksen" takia. Tässä tapauksessa luopumus tarkoitti sitä, että hänen käsityksensä joidenkin Raamatun kohtien ymmärtämisestä oli tullut sovittamattoman ristiriitaisiksi Jehovan todistajien virallisen opin kanssa. Ed Dunlap oli uhrannut koko elämänsä Vartiotorni-seuran toimiin ja palvellut järjestöä uskollisesti yli 40 vuotta, hän oli erittäin kunnioitettu 69-vuotias Jehovan todistaja. Hän kuului myös "voideltujen luokkaan". Kun hänet erotettiin, hän ja hänen vaimonsa joutuivat lähtemään välittömästi päätoimistosta, ja asumaan erittäin huonoissa olosuhteissa. Jatkuu...
Lue teksti kokonaan Wikipediasta. |
Raymond Franz: Omantunnon kriisi, 3. luku 20.11.2020 Käännöskomitea OMANTUNNON KRIISI
(CRISIS OF CONSCIENCE) Neljäs laitos RAYMOND FRANZ (1922-2010) Jehovan todistajien hallintoelimen entinen jäsen Kirjan kääntäminen ja julkaiseminen suomeksi on tehty Raymond Franzin luvalla.
Käännöskomitean jäsenet haluavat pysytellä tuntemattomina. 3. luku, HALLINTOELIN (PDF-version voi lukea täältä) En tarkoita, että olemme teidän uskonne herroja, vaan me olemme työtovereita teidän iloksenne, sillä juuri uskonne avulla te kestätte. – 2. Korinttilaisille 1:24 Nämä Paavalin sanat tulivat toistuvasti mieleeni niiden yhdeksän vuoden aikana, jolloin olin jäsenenä Jehovan todistajien hallintoelimessä. Toivoisin, että kaikki todistajat voisivat käydä läpi saman kokemuksen. Ehkä he sitten voisivat ymmärtää, mitä pelkät sanat eivät riitä kertomaan. Selvennänpä mistä hallintoelimessä on kyse: Jehovan todistajat uskovat, että Kristus Jeesus seurakunnan Päänä ruokkii ja hallitsee seurakuntaansa käyttämällä "uskollista ja ymmärtäväistä orjaluokkaa". Tämän luokan sanotaan nyt koostuvan niiden 144 000:n henkilön jäännöksestä, jotka ovat Kristuksen taivaallisen valtakunnan voideltuja perillisiä. 1 Mutta tästä joukosta valittu pieni miesten ryhmä toimii hallintoelimenä ja huolehtii koko maailmanlaajuisen seurakunnan hallinnosta. He eivät huolehdi vain niistä noin 20 000 "voidellusta", joiden keskuudesta nämä miehet on valittu, vaan myös niistä noin 8,5 miljoonasta muusta todistajasta, joiden ei katsota olevan taivaallisia perillisiä. 2 (Vuodesta 2013 lähtien "uskollinen ja ymmärtäväinen orja" on tarkoittanut vain hallintoelintä eikä koko "voideltujen" jäännöstä, eikä termiin enää liitetä sanaa "-luokka"; luvut päivitetty vuoden 2019 määriin, suom. huom.) Kun minusta tuli yksi maailmanlaajuisen järjestön hallintoelimen yhdestätoista jäsenestä, se tuntui mahtavalta vastuutehtävältä. (Jäsenten määrä kasvoi myöhemmin kahdeksaantoista jäseneen vuonna 1977 ja nyt vuonna 2008 jäseniä on yhdeksän (vuonna 2020 jäseniä oli kahdeksan, suom. huom.)) 3 Ensimmäiset viikoittaiset kokoukset (jotka pidettiin joka keskiviikko) joihin osallistuin, osoittautuivat kuitenkin varsin erilaiseksi kuin olin odottanut. Puheenjohtajan vuosittainen vuorottelu oli hiljattain otettu käyttöön, ja varapresidentti Fred Franz oli puheenjohtajana tuona vuonna. Keskusteltavista aiheista päätti kuitenkin yhdistyksen presidentti Nathan Knorr. Mistä aiheesta hän sitten näkikin hallintoelimen hyväksi keskustella, hän otti sen esiin kokouksessa, ja yleensä vasta siinä vaiheessa me muut kuulimme asiasta. Joinakin viikkoina kokouksissa harkittiin vain suosituksia eri maissa toimiviksi matkavalvojiksi. Listalta luettiin heidän nimensä, ikänsä, kastepäivänsä, olivatko he "voideltuja" vai eivät, sekä vuodet kokoajanpalveluksessa. Useimmiten nämä olivat meille pelkkiä nimiä ja harvoin tunsimme ketään näistä henkilöistä. Joten kuultuamme tällaisia listoja luettavan Surinamista, Sambiasta tai Sri Lankasta, äänestimme näiden miesten nimittämisestä. 4 Muistan, että Thomas Sullivan (jonka lempinimi oli "Bud") oli silloin yli kahdeksankymppinen, lähes sokea ja heikossa kunnossa. —————— 1 Termi "uskollinen ja ymmärtäväinen orja" on peräisin Jeesuksen vertauksesta Matteuksen 24:45-47:stä; luku 144 000 on otettu Ilmestyskirjan 7:4:stä ja 14:1, 3:sta. 2 Ks. Vartiotorni 1.1.2004 s. 21. 3 Nämä yksitoista jäsentä olivat Nathan Knorr, Fred Franz, Grant Suiter, Thomas Sullivan, Milton Henschel, Lyman Swingle, John Groh (nämä seitsemän olivat myös Vartiotorni-Seuran johtokunnan jäseniä), lisäksi William Jackson, Leo Greenlees, George Gangas ja Raymond Franz. Näistä yhdestätoista vain minä olen enää elossa (2008). 4 Jotkut todistajat epäilemättä ajattelivat, että itse hallintoelin nimittää seurakunnan vanhimmat. Alunperin kaksi hallintoelimen jäsentä tosiaan keskusteli Palvelusosaston jäsenen kanssa ja he arvioivat ja välittivät eteenpäin kaikki vanhinten nimitykset Yhdysvalloissa. Tämä toimintatapa kuitenkin lopetettiin melko pian ja nimitykset jätettiin sen jälkeen Palvelusosaston henkilökunnan tehtäväksi. Muissa maissa Vartiotornin haaratoimistot käsittelivät vanhinten nimitykset alusta alkaen. Hallintoelin huolehti tuosta ajasta eteenpäin ainoastaan matkavalvojien ja haaratoimistokomiteoiden jäsenten nimittämisestä sekä Yhdysvalloissa että muissa maissa. Uskon että näin tehtiin siksi, jotta nämä miehet voisivat esitellä itsensä "hallintoelimen edustajina" erityisessä merkityksessä; sillä oli enemmän painoarvoa, ja se viittasi suurempaan arvovaltaan paikallisiin vanhimpiin verrattuna. Hän usein nukahteli näiden kokousten aikana ja tuntui ikävältä herättää hänet äänestämään asioista, joista hän ei tiennyt juuri mitään. Välillä koko kokous kesti vain muutaman minuutin. Yhden muistan kestäneen vain seitsemän minuuttia alkurukous mukaan luettuna. Silloin tällöin presidentti Knorr toi mukanaan "ongelmakirjeenvaihtoa", jossa kysyttiin joidenkin yksittäisten todistajien toiminnasta ja käytöksestä. Hallintoelimen oli päätettävä, millainen toimintatapa kussakin asiassa otettaisiin käyttöön: Pitikö jostain toiminnasta erottaa seurakunnasta, antaa jotain vähäisempää kuria, vaiko jättää asia sikseen. Tuohon aikaan (ja aina vuoteen 1975 asti) kaikkien päätösten piti olla yksimielisiä. Keskustelun jälkeen tehtiin aloite, sitä kannatettiin ja sitten puheenjohtaja pyysi käsiäänestystä. Jos äänestystulos ei ollut yksimielinen (sillä toisinaan jotkut eivät äänestäneet aloitteen puolesta), kehiteltiin yleensä jonkinlainen kompromissiratkaisu, jotta asiaan saatiin yksimielinen päätös. Kuten tuollaisissa tilanteissa on luonnollista, oli tietynlaista painetta mennä mieluummin enemmistön mukana kuin olla ainoana eri mieltä asiasta, sillä se olisi näyttänyt omapäiseltä tai epäsopusointuiselta toiminnalta. Oli joitakuita sellaisia äänestyksiä, joissa en nostanut kättäni, mutta yleensä menin joukon mukana. Kun en muutamassa tilanteessa äänestänyt aloitteen puolesta, se johti jonkun ehdottamaan kompromissialoitteeseen. Vaikka sekään ei minusta tuntunut täysin oikealta, annoin asian olla ja äänestin enemmistön mukana. Myötäily näytti välttämättömältä, jotta asioita saatiin joudutettua ja päätöksiä tehtyä, eikä jääty pattitilanteeseen. Esiin alkoi kuitenkin tulla sellaisia asioita, jotka tekivät tämän myötäilyn minulle yhä vaikeammaksi. Seuraavina viikkoina käsiteltiin lukuisia erilaisia kysymyksiä: Onko isä pätevä vanhimmaksi, jos hän sallii poikansa tai tyttärensä mennä naimisiin vain 18-vuotiaana? Onko joku pätevä vanhimmaksi, mikäli hän hyväksyy poikansa tai tyttärensä hankkivan korkeampaa koulutusta? 5 Onko joku pätevä vanhimmaksi jos hän tekee vuorotyötä ja joskus (yövuorossa ollessaan) ei pääse seurakunnan kokouksiin? Voivatko vanhimmat hyväksyä aihetodisteet aviorikoksesta tai vaimon todistuksen siitä, että hänen aviomiehensä tunnusti hänelle aviorikoksen, ja onko tämä riittävä peruste raamatulliseen avioeroon ja uudelleen avioitumiseen? Onko avioero raamatullisesti hyväksyttävissä, vaikka aviorikos on tehty, mutta jos avioeroa hakeva on syyllinen eikä syytön aviopuoliso? 6 Mitä painoarvoa avioerolla on, jos se on otettu muun kuin aviorikoksen perusteella, mikäli avioeron myöntämisen jälkeen tulee todisteita ennen avioeroa tapahtuneesta aviorikoksesta? Mikä on tilanne silloin, jos tällainen avioero otetaan ja sen jälkeen tehdään aviorikos? Peruuttaako viattoman sukupuolisuhteet aviorikoksen tehneen puolison kanssa (sen jälkeen kun asia tuli tietoon) oikeuden ottaa avioero ja avioitua uudelleen? Onko todistajan sopivaa maksaa sakko, mikäli lain rikkominen on aiheutunut hänen todistustyöstään tai jonkun kannan vuoksi, jonka hän on ottanut noudattaakseen todistajien uskonkäsityksiä? 7 Onko sopivaa lähettää ruoka- tai muuta apua ihmisille Punaisen Ristin kautta? (Pääongelmana oli se, että risti on uskonnollinen symboli, ja niinpä Punainen Risti voisi olla ikään kuin uskonnollinen järjestö. Tämä keskustelu oli varsin pitkä ja jatkui seuraavassa kokouksessa). Oli kysymyksiä Seuran silloisesta toimintatavasta käyttää epätavallisia reittejä rahan siirtämiseksi tiettyihin maihin (kuten Indonesiaan), jolloin Amerikan dollareille saatiin lisäarvoa. Tehtäisiinkö näin vaikka tietty maa määritti sen laittomaksi? Oli kysymyksiä siitä, voitiinko tiettyä laitteistoa siirtää joihinkin maihin joutumatta maksamaan lain määräämää suurta tuontiveroa. Voivatko ammattiliittoihin kuuluvat todistajat osallistua lakkoon liittyviin toimiin? Voiko todistaja hyväksyä liiton määräyksen suorittaa liiton tilojen siivoustyötä sen sijaan, että he osallistuisivat mielenosoitukseen tai vastaavaan? Voiko todistaja suorittaa asevelvollisuuden vain tekemällä työtä puuvillapellolla (tämä kysymys oli Boliviasta)? —————— 5 Korkeampaa koulutusta paheksuttiin ja edelleen jossain määrin paheksutaan; ajatellaan, että se voi viedä uskon ja ilmapiiri saattaa kannustaa moraalittomuuteen. 6 Tuohon aikaan sääntö oli, että vain jos syytön puoliso haki avioeroa, se oli raamatullisesti pätevä. 7 Sääntö oli ollut, että sellaista sakkoa ei pitänyt maksaa, sillä se olisi näissä olosuhteissa syyllisyyden myöntämistä ja siten sovittelemista nuhteettomuudessa. Tämä sääntö on muuttunut. Tämä on vain osittainen näyte niistä aiheista, joita käsiteltiin kahden ensimmäisen jäsenyysvuoteni aikana. Tekemämme päätökset vaikuttivat merkittävällä tavalla toisten ihmisten elämään. Esimerkiksi avioerokysymyksissä seurakunnan vanhimmat toimivat kuin uskonnollisena oikeusistuimena. Jos heidän mielestään avioero ei ole pätevä, henkilö joka ottaa sellaisen eron ja avioituu myöhemmin uudelleen, tulee erotetuksi seurakunnasta. Eräs tilanne, jota ei edellä mainittu, mutta joka johti merkittäviin keskusteluihin, liittyi kalifornialaiseen todistajapariskuntaan. Joku oli nähnyt heidän makuuhuoneessaan kirjallisuutta ja valokuvia, joissa esiteltiin epätavallisia sukupuolitapoja. (En muista että olisimme kuulleet, miten ja miksi todistaja joka asiasta kertoi, oli edes päässyt pariskunnan makuuhuoneeseen). Paikallisten vanhinten tutkimukset ja kuulustelut varmistivat, että pariskunta harrasti muunlaisia sukupuolitapoja kuin tavallista sukupuoliyhteyttä. 8 Vanhimmat kirjoittivat asiasta Brooklyniin ja hallintoelintä pyydettiin päättämään, mihin toimiin avioparin suhteen tulisi ryhtyä, jos mihinkään. Ennen kuin kirje luettiin meille tuona aamuna, kenelläkään meistä ei ollut presidenttiä lukuun ottamatta mitään mahdollisuutta miettiä aihetta. Siitä huolimatta parin tunnin kuluessa oli päätetty, että pariskunta tuli erottaa seurakunnasta. Tästä tehtiin sen jälkeen virallinen julkaistu sääntö, joka soveltui keneen tahansa samanlaisia tapoja vapaaehtoisesti harrastaviin ihmisiin. 9 Julkaistu aineisto ymmärrettiin ja sovellettiin siten, että aviopuolisot tunsivat olevansa velvollisia kertomaan vanhimmille, mikäli heillä oli jotain tällaisia tapoja avioliitossaan, harrastettiinpa niitä yhteisellä päätöksellä tai vain toisen puolison aloitteesta. (Jälkimmäisessä tapauksessa puolison, joka ei tehnyt aloitetta, oli ilmoittauduttava ja välitettävä tämä tieto vanhimmille, mikäli aloitteentekevä puoliso ei ollut siihen halukas.) Jos joku ei ilmoittautuisi, se katsottaisiin merkiksi katumattomasta asenteesta, ja se puhuisi erottamisen puolesta. Kun pelissä on erottaminen järjestöstä, jonka uskotaan olevan ainoa tie pelastukseen, sekä tieto ystävien ja sukulaisten menettämisestä, on ihmisellä valtava paine toimia sääntöjen mukaan, olipa asian tunnustaminen (tai siitä raportoiminen) vanhimmille miten vaikeaa tahansa. Hallintoelimen vuonna 1972 tekemä päätös johti lukuisiin "oikeudellisiin kuulemisiin", kun vanhimmat tutkivat tarkemmin ilmoituksia tai tunnustuksia em. sukupuolitapojen harrastamisesta. Naiset saivat kokea nöyryytyksen tuskaa tällaisissa kuulemisissa, kun he joutuivat vastaamaan vanhinten kysymyksiin aviosuhteensa intiimiasioista. Monet sellaiset avioliitot, joissa toinen puoliso ei ollut todistaja, kävivät läpi myrskyisän ajan; ei-todistajapuolisot vastustivat sinnikkäästi tätä toimintaa, jota he pitivät epäoikeutettuna tunkeutumisena yksityisiin makuuhuoneen asioihin. Jotkut avioliitot hajosivat ja päättyivät avioeroon. 10 Viiden vuoden aikana saatiin ennennäkemätön määrä kirjeitä. Suurimmassa osassa kyseenalaistettiin hallintoelimen raamatullista perustetta puuttua toisten yksityiselämään tällä tavalla. Niissä ilmaistiin myös, ettei kyetty näkemään julkaisuissa esitettyjen, hallintoelimen näkemystä tukevien argumenttien pätevyyttä. (Pääasiallinen raamatunkohta, jota käytettiin oli Roomalaisille 1:24-27, jossa mainitaan homoseksuaalisuus. Seuralle kirjoittaneet huomauttivat, etteivät he voineet ymmärtää, miten tätä kohtaa voitaisiin oikeutetusti soveltaa miehen ja naisen välisiin heteroseksuaalisiin suhteisiin.) Muut kirjeet, jotka olivat usein vaimoilta, ilmaisivat vain hämmennystä ja tuskastuneisuutta; he olivat epävarmoja siitä, oliko heidän "seksuaalinen esileikkinsä" sopivaa. —————— 8 Vartiotornissa 15.2.1970 sivuilla 93 ja 94 oli artikkeli, joka oli kiinnittänyt huomiota tällaisiin sukupuolitapoihin ja käsitellyt niitä varsin laajasti. Tämä epäilemättä teki vanhimmat alttiimmiksi kuuntelemaan raportteja sellaisista tavoista. Itse asiassa luultavasti juuri artikkelin ansiosta koko raportti pariskunnan yksityisistä makuuhuoneen asioista alun perin tehtiin. 9 Ks. Vartiotorni 15.6.1973, s 294, 295 sekä 1.5.1975 s. 214. 10 Muistiossa hallintoelimelle, joka on päivätty 9.8.1976, päätoimiston kirjeenvaihtoa hoitanut henkilökunnan jäsen toteaa: "Näkemyksestä on seurannut paljon, paljon ongelmia, ja usein asiaan liittyy ei-uskova [tarkoittaa ei-todistajaa] aviomies. Vaimot ovat kieltäneet aviomiesten kiihottaa heitä tällä tavoin tai kieltäytyneet kiihottamasta miehiään tällä tavoin. Tämän seurauksena avioliittoja on hajonnut." Eräs nainen sanoi puhuneensa vanhimmalle, ja tämä oli käskenyt häntä kirjoittamaan hallintoelimelle "saadakseen varman vastauksen". Niinpä hän kirjoitti ja kertoi, että hän ja hänen aviomiehensä rakastivat toisiaan syvästi ja sitten kuvaili "tietyntyyppistä esileikkiä", jota heillä oli tapana harrastaa ja sanoi: "Uskon että tämä on omantunnonasia, mutta kirjoitan teille ollakseni varma asiasta." Hän päätti sanansa näin: "Olen
peloissani, olen loukkaantunut, ja olen tällä hetkellä etenkin
huolestunut, mitä aviomieheni ajattelee totuudesta… Tiedän, että te
kerrotte minulle miten toimia."
Toisessa tyypillisessä kirjeessä eräs vanhin kirjoitti, että hänellä oli mielessään ja sydämessään ongelma, jonka hän halusi ratkaista, ja hänestä tuntui parhaalta "ottaa yhteyttä 'äitiin' ja kysyä ohjeita". 11 Ongelma liittyi hänen avioliittonsa seksielämään, ja hän sanoi hänen ja vaimonsa olevan hämmentyneitä siitä, "mihin vetää raja esileikissä ennen varsinaisen seksin harrastamista". Hän vakuutti Seuralle: "Noudatamme tarkkaan mitä tahansa ohjeita, jotka annatte meille." Nämä kirjeet kuvastavat sitä ehdotonta luottamusta, joka näillä ihmisillä oli hallintoelimeen. He uskoivat, että hallintoelimen miehet voisivat kertoa heille "mihin vetää raja" jopa näin intiimeissä asioissa elämässään, ja että heidän pitäisi "tarkkaan" noudattaa tuota rajaa. Seuralta lähetettiin paljon vastauskirjeitä. Usein niissä yritettiin antaa rajallisessa määrin jotain selvennystä (sanomatta mitään tarkasti) siihen, millainen seksuaalinen esileikki kuuluisi tuomittavaan kategoriaan; muunlainen esileikki olisi siten hyväksyttävää. Seuran Palvelusosaston jäsenen muistio kesäkuulta 1976 kertoo vanhinten koulun erään opettajan käymästä puhelinkeskustelusta. Muistio kertoo opettajan soittaneen yhden vanhimman johdosta, joka oli osallistunut vanhinten kouluun ja tunnustanut harrastaneensa tuomittuja seksitapoja avioliitossaan. Muistiossa sanotaan: Veli
[opettajan nimi] keskusteli asiasta tarkkaan vanhimman kanssa
selvittääkseen, oliko kyseessä tosiaan ollut oraalinen sukupuoliyhteys…
[Opettaja] oli sanonut hänelle, että olosuhteet huomioon ottaen hänen
pitäisi mennä komitean toisten jäsenten puheille. Sattui niin, että
komitean kaksi muuta jäsentä olivat myös kurssilla ja niinpä hän meni
puhumaan heidän kanssaan. [Opettaja] mietti nyt, mitä muuta pitäisi
tehdä… hänelle ehdotettiin, että hän kirjottaisi asiasta Seuralle
täyden selonteon, joten kun jatkossa tulee samanlainen tapaus, hänellä
on ohjeet miten toimia, eikä hänen tarvitse soittaa asiasta.
Tämä kuvaa, miten pitkälle intiimeihin asioihin kuulusteluissa mentiin, sekä missä määrin päätoimiston organisaatio valvoi koko tilannetta. Kirje toisensa jälkeen paljasti, miten asianosaiset ihmiset tunsivat olevansa ehdottoman velvollisia Jumalalle ilmoittamaan vanhimmille, mikäli he olivat jollain tavalla poikenneet hallintoelimen asettamasta normista. Vanhimmat kertoivat eräälle miehelle Keskilännestä, joka oli tunnustanut rikkoneensa aviosuhteessaan hallintoelimen päätöstä, että he kirjoittaisivat asiasta Seuralle; mies kirjoitti myös oman kirjeensä. Kahdeksan viikkoa myöhemmin hän kirjoitti uudelleen Brooklyniin ja sanoi: "Tämä vastauksen odottamisen ahdistus on miltei enemmän kuin voin kestää". Hän sanoi, että häneltä oli evätty kaikki tehtävät seurakunnassa, myös rukouksen esittäminen kokouksissa, ja että "lähes viikoittain menetän jotakin, jonka eteen olen tehnyt työtä ja rukoillut 30 vuotta". Hän anoi pikaista vastausta ja sanoi: En voi saada henkistä helpotusta ennen kuin tiedän, mikä asemani Jehovan järjestössä on.
Jotkut vanhimmat yrittivät ottaa asiassa maltillisen lähestymistavan. Niin toimimalla he saattoivat kuitenkin saada moitteita Brooklynin päätoimistosta. Mieti seuraavalla sivulla esitettyä kirjettä. —————— 11 Monet todistajat viittaavat järjestöön "äitinämme", sillä Vartiotorni on käyttänyt termiä sillä tavoin mm. Vartiotornissa 1.2.1952 s. 80 ja 1.5.1957 s. 274, 284 (engl.); Ks. myös Vartiotornia 1.4.1994 s. 32. Se on kopio kirjeestä, jonka Seuran Palvelusosasto lähetti eräälle vanhimmistolle (nimet ja paikat on peitetty). 12 Kiinnostavaa kyllä, jotkut vanhimmat olivat jopa sitä mieltä, että hallintoelimen näkökanta oli jossain määrin suvaitsevainen ja riittämätön. Eräs yhdysvaltalainen vanhin sanoi kirjeessään: Jotkut
vanhemmista veljistä ajattelivat, että hallintoelimen olisi pitänyt
mennä vielä pidemmälle avioparien luonnottomien tapojen tuomitsemisessa
ja sisällyttää siihen tietyt asennot seksiä
harrastettaessa.
Myöhemmin tämä vanhin ilmaisi omat ajatuksensa näin: Koska
Jehova käsitteli seksuaalista käytöstä yksityiskohtaisesti 3. Mooseksen
kirjan 18. luvussa ja muissa luvuissa, miksei ole mitään mainintaa
siitä, minkälainen sukupuoliyhteys on aviopareille sallittua tai
kiellettyä? Eikö ole todennäköistä, että Jehova olisi tehnyt siten,
mikäli hän halusi tämän avioliiton henkilökohtaisen puolen olevan
julkisen tarkastelun kohteena, tai että asiasta olisi "tuomarien" tai
Israelin "vanhempien miesten" mielipiteitä, jotta voitaisiin ryhtyä
asianmukaisiin toimiin väärintekijöitä vastaan?
Kirje vanhimmistolle (suomennos) 4. elokuuta 1976 Rakkaat veljet:
Meillä on 21. heinäkuuta päivätty kopio kirjeestä S:n seurakunnan komitealta Kaliforniasta, jossa he kirjoittavat J:tä koskevasta asiasta. Pyydämme teitä kertomaan, mikäli joku seurakunnan vanhimmista on antanut vääriä ohjeita oraaliseen seksiin liittyvissä asioissa. Jos joku seurakunnan vanhimmista on ohjeistanut naimisissa olevia henkilöitä, että heidän ei olisi sopimatonta harrastaa oraalista seksiä, niin millä perusteella tällainen opastus annettiin? Mikäli väärää ohjeistusta annettiin, kertokaa meille onko otettu sopivia askeleita ja korjattu kaikki väärinymmärrykset kertomalla asiasta niille, jotka saivat väärää opastusta. Kertokaa meille myös siitä, ovatko ko. vanhimmat nyt samaa mieltä siitä, mitä Seuran julkaisuissa on sanottu oraalisesta seksistä. Jos joku teistä vanhimmista on ohjeistanut yksilöitä siten, että oraalinen seksi on luvallista esileikkinä ennen sukupuoliyhdyntää, tällainen ohje on väärä. Kiitos huomiostanne em. asiassa. Siunatkoon Jehova teitä kun pyritte aina huolehtimaan vanhimman vastuistanne esimerkillisellä tavalla. —————— 12 Kyseessä on hiilikopio kirjeestä, ja siten allekirjoituksessa ei ole leimattua Vartiotorni-Seuran allekirjoitusta. Kirjaimet "SCE" osoittavat, että kirjoittaja oli Brooklynin Palvelusosaston Merton Campbell. Jotkut järjestön päätöksestä kärsineet olivat sellaisia henkilöitä, joiden normaaleja seksuaalisia toimintoja jokin leikkaus tai onnettomuus oli vahingoittanut. Jotkut heistä ilmaisivat olevansa tyrmistyneitä tilanteesta, johon hallintoelin heidät asetti. Eräs henkilö, joka ollut tullut tällä tavoin impotentiksi, oli pystynyt harrastamaan seksiä yhdellä niistä tavoista, jonka järjestö nyt tuomitsi. Hän sanoi, että ennen hallintoelimen päätöstä hän ei tuntenut itseään vajavaiseksi mieheksi, koska pystyi edelleen tyydyttämäänsä vaimonsa tarpeet. Hän kirjoitti, ettei nähnyt Vartiotorni-Seuran kannalle raamatullista perustetta, mutta hänen vaimonsa tunsi velvollisuudekseen noudattaa sitä. Ja koska mies rakasti vaimoaan, hän myöntyi tähän. Hän sanoi tietävänsä olevansa sama mies kuin ennenkin, mutta oli tunneperäisesti murtunut, sillä hän pelkäsi asian vaikuttavan heidän avioliittoonsa vakavasti. Hän vetosi sen puolesta, että Jumalan tahdossa olisi joku "porsaanreikä", joka antaisi hänelle mahdollisuuden miellyttää vaimoaan. Kaikki nämä tilanteet rasittivat huomattavasti niiden vanhinten omaatuntoa, jotka joutuivat käsittelemään hallintoelimen päätöstä rikkoneiden henkilöiden tilannetta. Aiemmin mainittu vanhin sanoi kirjeensä lopuksi: Voin
käyttää vain niitä Raamatun lakeja ja periaatteita, jotka vilpittömästi
ja vakaumuksellisesti ymmärrän, kun edustan Jehovaa ja Kristusta
Jeesusta. Jos minun täytyy soveltaa näitä lakeja ja periaatteita
huolehtiessani vanhimman vastuustani seurakunnassa, en halua tehdä niin
siksi, että pidän itsestäänselvyytenä tämän olevan Jehovan järjestö ja
että noudatan mitä tahansa se sanookin, vaan teen sen siksi, että
todella uskon sen olevan raamatullisesti perusteltua ja oikein. Haluan
edelleen uskoa kuten Paavali kehotti 2. Tessalonikalaisille 2:13:ssa ja
ottaa vastaan Jumalan sanan en ihmisten sanana, vaan sellaisena kuin se
todella on, Jumalan sanana.
Hänen kantansa on huomionarvoinen. Suoraan sanoen epäilen, että monikaan vanhin nykyään kokisi olevansa vapaa ilmaisemaan itseään näin ja esittämään kantansa niin selkein ja rehellisin sanoin. Vaikka mainitut sukupuoliset tavat ovat selvästi omien normieni vastaisia, voin rehellisesti sanoa, että en kannattanut hallintoelimen tekemää päätöstä noita tapoja harrastavien erottamisesta. Mutta muuta en voi sanoa. Sillä kun asiasta äänestettiin, myönnyin enemmistön päätökseen. Olin tyrmistynyt, kun hallintoelin määräsi minut valmistamaan aineistoa päätöksestä, mutta otin silti tehtävän vastaan ja kirjoitin aineiston kuten hallintoelin halusi sen päätöksen mukaisesti. Niinpä en voi sanoa toimineeni saman oivallisen näkemyksen mukaan kuin se vanhin, josta edellä mainitsin. Koska uskoin järjestön olevan Jumalan ainoa edustaja maan päällä, toimin silloin ilman suurempia tunnontuskia. Suurin osa asiaa koskevasta kirjeenvaihdosta ei koskaan mennyt hallintoelimelle asti, vaan sen käsittelivät joko ne henkilökunnasta, jotka huolehtivat "kirjeenvaihtopöydistä" tai Palvelusosaston jäsenet. Olen kuitenkin varma siitä, että eri hallintoelimen jäsenet tiesivät henkilökohtaisten kontaktien ja keskustelujen kautta siitä, että monet kokivat heidän tunkeutuneen sopimattomalla tavalla ihmisten yksityiselämään. Kun asia viimein tuli jälleen esityslistalle noin viisi vuotta myöhemmin, erottamissääntö kumottiin ja nyt hallintoelin oikeastaan vetäytyi tältä toisten elämän intiimiltä alueelta. Hallintoelin määräsi jälleen minut valmistamaan julkaistavaksi aineistoa, joka tällä kertaa kertoisi muutoksesta. Tunsin henkilökohtaista tyydytystä saadessani tunnustaa, vaikkakin varsin epäsuorasti, että järjestö oli ollut väärässä. Aineisto julkaistiin Vartiotornissa 1.6.1978 ja siinä mainittiin mm.: Asian
huolellinen lisäharkinta on saanut meidät kuitenkin vakuuttuneeksi
siitä, että nämä ovat selvien raamatullisten ohjeiden puuttuessa
sellaisia asioita, joista avioparin täytyy itse kantaa vastuu Jumalan
edessä, ja että tällaiset intiimit aviosuhteet eivät kuulu niihin
asioihin, joita seurakunnan vanhimmat yrittävät valvoa, tai joiden
perusteella yksinomaan he ryhtyisivät erottamistoimiin. Tietenkin jos
joku haluaa pyytää vanhimmalta neuvoa, hän voi tehdä siten, ja vanhin
voi tarkastella Raamatun periaatteita hänen kanssaan toimien paimenena,
mutta yrittämättä itse asiassa valvoa tiedustelijan avioelämää.
Tämän ei pitäisi ymmärtää merkitsevän kaikenlaisten sukupuolielämän tapojen suvaitsemista, joita ihmiset harjoittavat, sillä siitä ei suinkaan ole kysymys. Se ilmaisee vain syvää vastuuntunnetta sen suhteen, että tulee antaa Raamatun hallita ja pidättyä omaksumasta jyrkkää kantaa silloin, kun todisteet eivät näytä antavan sellaiseen riittävää perustetta. Se ilmaisee myös luottamusta siihen, että Jehovan kansa kokonaisuutena haluaa tehdä kaiken ikään kuin hänelle ja heijastaa hänen erinomaisia ominaisuuksiaan kaikessa. Se ilmaisee halua jättää sellaisten intiimien aviosuhteiden tuomitseminen Jehova Jumalan ja hänen Poikansa käsiin, joilla on oikeiden ratkaisujen tekemiseen tarvittava viisaus, ja tieto kaikista olosuhteista. Olin oikeastaan tätä mieltä monista aiheista, joita käsittelimme; tunsin että Raamatusta ei löytynyt perusteita ottaa dogmaattista kantaa valtaosassa niistä asioista, joista teimme päätöksiä. Ilmaisin tämän kantani tässä artikkelissa, ja tässä tapauksessa hallintoelin hyväksyi sen. Ilmaisin saman kannan yhä uudestaan jatkossa, mutta se hyväksyttiin harvoin. Korjaavan aineiston kirjoittamisesta saamani tyydytys tuntuu varsin merkityksettömältä, kun katson näitä kirjeitä, joista osaa tässä lainasin. Tiedän, että sanottiinpa mitä tahansa, se ei voisi ikinä millään tavalla kompensoida tai korjata kaikkea aiheutunutta vahinkoa: Häpeää, henkistä hämmennystä, tunneperäistä tuskaa, syyllisyydentunteita ja särkyneitä avioliittoja. Nämä kaikki olivat seurausta päätöksestä, jonka muutama mies teki parissa tunnissa. Lähes kaikki heistä tekivät päätöksen "kylmiltään", ilman ennakkotietoa, harkintaa, mietiskelyä, rukousta tai Raamatun tutkimista asian johdosta. Silti tämä päätös pidettiin voimassa viisi vuotta ja sillä oli monen ihmisen kohdalla elinikäiset seuraukset. Mitään tästä ei olisi koskaan tarvinnut tapahtua. 13 Toinen jossain määrin samantyyppinen tapaus, joka tuli esille, koski todistajaa Etelä-Amerikassa, jonka aviomies oli tunnustanut olleensa seksisuhteessa toisen naisen kanssa. Ongelmana oli, että mies sanoi suhteen olleen jotain sellaista kuin aiemmin kuvattiin, tässä tapauksessa anaalinen sukupuoliyhteys. Hallintoelin päätti, että tämä ei täyttänyt haureuden tunnusmerkkejä, sillä haureudessa vaadittiin tiukasti sukupuolielinten käyttämistä "siten, että lasten saaminen on mahdollista". Niinpä miehestä ei ollut tullut "yhtä lihaa" naisen kanssa ja päätös oli, että vaimolla ei ollut perusteita raamatulliseen avioeroon ja uudelleen avioitumiseen. Voimassaoleva äänestyssääntö edellytti päätöksen yksimielisyyttä ja myönnyin siihen. Olin kuitenkin aidosti järkyttynyt, kun ajattelin tätä naista ja miten hänelle kerrottaisiin, ettei hän voisi raamatullisesti vapautua miehestä, joka oli syyllistynyt moiseen tekoon. Päätös merkitsi myös sitä, että miehestä, joka osallistui homoseksuaalisiin tekoihin toisten miesten kanssa tai jopa sekaantui eläimeen, ei voinut saada raamatullista eroa, sillä miehestä ei voinut tulla näiden kanssa "yhtä lihaa" lisääntymismielessä. Aiemmin samana vuonna Vartiotorni oli itse asiassa säätänyt asian olevan näin. 14 Järkytykseni sai minut tutkimaan alkuperäisiä kreikan sanoja, joita käytetään Matteuksen 19:9:ssä. Seuran Uuden maailman käännöksen mukaan Jeesus sanoi: Minä
sanon teille, että se, joka eroaa vaimostaan muun kuin seksuaalisen
moraalittomuuden [haureuden - UM-1995] perusteella ja menee naimisiin
toisen kanssa, tekee aviorikoksen.
Kohdassa käytetään kahta eri sanaa, "haureus" ja "aviorikos", mutta silti Vartiotornin julkaisut olivat vuosikymmeniä selittäneet, että ne viittaavat periaatteessa samaan asiaan; että "haureus" merkitsi aviomiehen uskotonta suhdetta vieraan naisen kanssa (tai vaimon uskottomuutta vieraan miehen kanssa). Kysyin itseltäni, miksi Matteus kirjatessaan Jeesuksen lausunnon käytti kahta eri sanaa (porneia ja moikheia), jos kerran ne molemmat tarkoittivat aviorikosta? —————— 13 Muutama vuosi sen jälkeen, kun jätin tehtäväni hallintoelimessä, järjestö oikeastaan palautti "kieroutuneisiin sukupuolitapoihin" liittyvän sääntönsä perusosat. Vartiotornissa 15.6.1983 todettiin kyllä, että vanhinten tehtävänä ei ole valvoa ”poliiseina” seurakunnan avioparien yksityisasioita. Siinä kuitenkin määrättiin, että "kieroutuneiksi sukupuolisuhteiksi" katsottujen tapojen kannattaminen tai harjoittaminen avioliitossa tekisi miehestä epäpätevän vanhimmaksi tai muuhun Seuran nimittämään asemaan ja se "voisi johtaa jopa seurakunnasta erottamiseen". Lloyd Barry ei ollut paikalla, kun hallintoelin päätti perua vuonna 1972 julkaistun toimintatavan ja palattuaan ilmaisi olevansa peruuttamisesta eri mieltä. Koska hän johti Kirjoitusosastoa ja valvoi Vartiotorniin tuotettavaa aineistoa, hän on saattanut olla vaikuttamassa siihen, että vanhaan kantaan pitkälti palattiin. Oli miten oli, tämä vuonna 1983 julkaistu aineisto ei aiheuttanut suurta piikkiä oikeudellisiin kuulemisiin, kuten kävi kun sääntö alun perin julkaistiin vuonna 1972. Ehkä syy tähän oli, että aiempi kokemus oli tuottanut riittävästi huonoa hedelmää, ja se hillitsi vanhinten intoa puuttua asiaan. 14 Ks. Vartiotorni 15.3.1972 s. 144. Tutkiessani monia käännöksiä, Raamatun sanakirjoja, selitysteoksia ja sanakirjoja Betelin kirjastossa, syy tuli ilmeiseksi. Käytännöllisesti katsoen jokainen kirja osoitti, että kreikan sana porneia (joka käännetään sanalla "haureus" Uuden maailman käännöksessä (vuoden 2013 laitoksessa "seksuaalinen moraalittomuus", suom. huom.)) oli hyvin laaja termi ja viittasi KAIKENtyyppiseen seksuaaliseen moraalittomuuteen, ja tästä syystä monet käännökset kääntävät sen vain sanoilla "moraalittomuus", "seksuaalinen moraalittomuus", "siveettömyys", "uskottomuus". 15 Sanakirjat osoittivat selvästi, että termiä sovellettiin myös homoseksuaalisiin suhteisiin. Minulle ratkaiseva seikka oli kuitenkin huomata se, että Raamatussa itsessään porneia -sanaa käytetään Juudaksen kirjeen jakeessa 7, jossa puhutaan Sodoman ja Gomorran ihmisten pahamaineisesta homoseksuaalisesta käytöksestä. Valmistelin tutkimuksen tuloksista neljätoista sivua aineistoa ja jaoin siitä kopiot kaikille hallintoelimen jäsenille. Olin kuitenkin hyvin epävarma siitä, miten asia otettaisiin vastaan, joten menin Fred Franzin toimistoon ja kerroin mitä olin tehnyt, sekä ilmaisin epäilyni siitä, ettei aineistoa otettaisi suotuisasti vastaan. Hän vastasi: "En usko että asiasta tulee mitään vaikeuksia". Vaikka hän esitti sen hyvin lyhyesti, sanoissa oli luottavainen sävy. Kun kysyin, halusiko hän nähdä mitä oli selvinnyt, hän kieltäytyi ja sanoi uudelleen, että hänen mielestään asiasta ei tule "ongelmia". Sain sen vaikutelman, että hän oli jo tietoinen joistain niistä seikoista, jotka tutkimukseni oli paljastanut, vaikka en voinut tietää miten pitkään asia oli ollut siten. Koska hän oli ollut Seuran Uuden maailman käännöksen pääasiallinen kääntäjä, ajattelin että hänelle on ainakin varmasti ilmoitettu sanan porneia ("haureus") todellisesta merkityksestä. 16 Kun asiaa käsiteltiin hallintoelimen istunnossa, toimittamani aineisto hyväksyttiin ja Fred Franz ilmaisi tukensa. Minut määrättiin valmistamaan artikkelit julkaistavaksi Vartiotornissa, joissa esitettäisiin muuttunut kanta asiassa. 17 Muistan vieläkin, miten jonkin aikaa artikkelien ilmestymisen jälkeen saapui kirje eräältä todistajalta, joka oli joitain vuosia aiemmin saanut selville aviomiehensä sekaantuneen eläimeen. Hän sanoi, "ettei voinut elää sellaisen miehen kanssa" ja otti avioeron. Myöhemmin nainen avioitui uudelleen. Hänet erotettiin sen tähden seurakunnasta, sillä hän ei ollut "raamatullisesti vapaa" avioitumaan uudelleen. Kun Vartiotornin artikkelit ilmestyivät, hän kirjoitti ja kysyi, voitaisiinko muutetun näkemyksen valossa tehdä jotain hänen maineensa puhdistamiseksi häpeästä, josta hän oli kärsinyt erottamisen vuoksi. Saatoin kirjoittaa hänelle vain, että julkaistut artikkelit itsessään todistivat hänet syyttömäksi. Vaikka olikin jälleen ollut tyydyttävää valmistaa aineistoa, jossa myönnettiin järjestön virheellinen näkemys ja korjattiin se, mielessäni pysyi se vakavoittava ajatus, että se ei voisi ikinä peruuttaa sitä vahinkoa, jota aiempi näkemys oli aiheuttanut vuosikymmenien aikana kukaties kuinka monelle ihmiselle. Hallintoelin oli tuohon aikaan todellisuudessa oikeusistuin ja myös lainsäädäntöelin, sillä sen päätöksillä ja määritelmillä oli lainvoima kaikkiin Jehovan todistajiin nähden. Se oli "hallintoelin" siinä mielessä kuin Raamatun ajan Sanhedrinista voitaisiin sanoa, sen toiminnot olivat samanlaisia. Aivan kuten kaikki tuon ajan Jehovan nimikansan suuret kysymykset tuotiin Sanhedrinin eteen ratkaistavaksi Jerusalemiin, samalla tavoin Jehovan todistajien hallintoelin toimi New Yorkissa. Mutta se ei ollut hallinnollinen elin sanan missään merkityksessä. Hallinnollinen auktoriteetti ja vastuu oli yksin yhdistyksen presidentillä Nathan H. Knorrilla. Tätä en ollut odottanut, sillä samana vuonna 1971, jona minut nimitettiin hallintoelimeen, varapresidentti Franz piti puheen (joka julkaistiin myöhemmin Vartiotornissa 1.3.1972), jossa hän kuvaili hallintoelimen roolia ja vertaili sitä yhdistyksen, Vartiotornin Raamattu ja -traktaattiseuran rooliin. —————— 15 Sanaksi "aviorikos" käännetty kreikan sana on moikheia ja toisin kuin porneia, sillä ei ole laaja vaan hyvin rajallinen merkitys, se viittaa aviorikokseen sanan tavallisessa merkityksessä. 16 Uuden maailman käännös ei mainitse kääntäjien nimiä vaan kääntäjäksi ilmoitetaan anonyymisti "Uuden maailman käännöskomitea". Tuon komitean muut jäsenet olivat Nathan Knorr, Albert Schroeder ja George Gangas. Fred Franz oli kuitenkin heistä ainoa, jolla oli riittävästi tietoa Raamatun kielistä voidakseen yrittää tehdä tällaisen käännöstyön. Hän oli opiskellut kreikkaa kaksi vuotta Cincinnatin yliopistossa mutta hepreassa hän oli vain itseoppinut. 17 Ks. Vartiotorni 15.2.1973 s. 95, 96. Varapresidentti käytti epätavallisen voimakasta ja suoraa kieltä, kun hän toisti yhä uudelleen, että yhdistys oli vain "hallintoväline" ja "tilapäinen väline", jota hallintoelin käytti. (s. 111, 116): Tätä
maailmanlaajuista evankelioimisjärjestöä ei ole muodostettu minkään
nykyisen laillisen yhdistyksen mukaisesti, eikä sille voida esittää
vaatimuksia niiden ihmistekoisten poliittisten hallitusten lakien
alaisuudessa, jotka ovat nyt Harmagedonissa käytävän ”Jumalan,
Kaikkivaltiaan, suuren päivän sodan” tuhon edessä. (Ilm. 16:14–16, Um)
Mikään maailman laillinen yhdistys ei muodosta tätä
evankelioimisjärjestöä eikä hallitse sitä. Päinvastoin se hallitsee
noita yhdistyksiä pelkästään tilapäisinä välineinä, jotka ovat hyödyksi
suuren Teokraatin työssä. Siksi se on muodostettu Hänen sitä varten
tekemänsä suunnitelman mukaan. Se on teokraattinen järjestö, jota
hallitaan ylhäältä Jumalasta alaspäin, eikä alhaalta ylöspäin. Sen
antautuneet, kastetut jäsenet ovat teokratian alaisuudessa! Maalliset
lailliset yhdistykset lakkaavat, kun ihmistekoiset hallitukset, jotka
ovat rekisteröineet ne, pian tuhoutuvat.
—————————
Seuran äänestävät
jäsenet näkevät siis, että tämä hallitseva elin voi suorimmin käyttää
tuota ”hallintovälinettä” ”uskollisen ja ymmärtäväisen palvelija”
-luokan työn välikappaleena siten, että hallitsevan elimen jäseniä on
Seuran johtokunnassa. He ymmärtävät, että Seura ei ole hallintoelin,
vaan ainoastaan väline asiain hoitamiseksi.Siksi Seuran äänestävät jäsenet eivät halua, että olisi mitään perustetta ristiriidalle tai hajaannukselle. He eivät halua aiheuttaa mitään sellaista tilannetta, missä ”hallintoväline” valvoisi ja ohjaisi tuon välineen käyttäjää, joka on ”uskollista ja ymmärtäväistä palvelija” -luokkaa edustava hallitseva elin. Yhtä vähän kuin että häntä heiluttaisi koiraa, sen sijaan että koira heiluttaa häntäänsä. Keisarin lain mukaan ei laillisen uskonnollisen välikappaleen pidä yrittää johtaa ja valvoa sen luojaa; päinvastoin tulee laillisen uskonnollisen välikappaleen luojan valvoa ja johtaa sitä. Käytetystä vertauksesta johtuen jotkut viittasivat puheeseen "häntä heiluttaa koiraa" -puheena. Kieltämättä puhe sisälsi voimakkaita ilmauksia. Ongelmana oli, että ne esittivät asiat täysin päinvastoin, kuin ne todellisuudessa olivat. Hallintoelin ei hallinnut yhdistystä silloin kun varapresidentti piti puheensa, eikä silloin kuin aineisto julkaistiin, eikä vielä neljään vuoteen sen jälkeenkään. Esitetty tilannekuvaus piti kyllä lopulta paikkansa, mutta vain hyvin radikaalin muutoksen jälkeen, ja tuota muutosta ei saatu aikaan ilman kiivaita tunteita ja huomattavia jakaumia. Niin oudolta kuin se suurimmasta osasta Jehovan todistajia nykyään voi tuntua, puheessa kuvatun kaltaista hallintoelintä ei ollut koskaan ollut olemassa koko järjestön historian aikana. Kesti yli 90 vuotta, ennen kuin se tuli olemassaoloon, ja se on ollut olemassa vain 1. tammikuuta 1976 lähtien eli vain noin viidenneksen järjestön historiasta. Selitän seuraavaksi miksi esitän tällaisen lausunnon ja miksi se pitää paikkansa. KOLME MONARKKIA
Te
tiedätte, että hallitsijat ovat kansojensa herroja ja maan mahtavat
pitävät kansoja valtansa alla. Niin ei saa olla teidän keskuudessanne.
Joka tahtoo teidän joukossanne tulla suureksi, se olkoon toisten
palvelija. – Matteus 20:25, 26 (KR-92)
Jehovan todistajien historia alkaa varsinaisesti siitä, kun ensimmäinen Vartiotornin numero ilmestyi 1. heinäkuuta 1879. Yhdistys nimeltä Vartiotornin Raamattu- ja Traktaattiseura perustettiin vuonna 1881 ja rekisteröitiin vuonna 1884. Pitää todellakin paikkansa, että tuolloin yhdistys ei "hallinnut, valvonut tai ohjannut" Vartiotorni-Seuran yhteydessä olevaa hallintoelintä (käyttääksemme varapresidentin sanoja). Se ei olisi voinut niin tehdäkään siitä yksinkertaisesta syystä, että mitään "hallintoelintä" ei ollut olemassa. Charles Taze Russell aloitti yksin Vartiotornin omana lehtenään ja oli sen ainoa toimittaja. Koko hänen elämänsä ajan kaikki Vartiotorni-Seuran yhteydessä olleet tunnustivat hänet yhdeksi ja ainoaksi Pastorikseen. On tietysti totta, että kun Seura perustettiin, sillä oli johtokunta (Russellin vaimo Maria oli yksi sen alkuperäisistä jäsenistä). Mutta johtokuntaa ei pidetty hallintoelimenä, eikä se palvellut sellaisena. Silti Vartiotornissa 1.3.1972 sanottiin näin: Miten
tämä hallitseva elin ilmaantui nykyaikana? Ilmeisesti Jehova Jumalan ja
hänen Poikansa Jeesuksen Kristuksen ohjauksessa. Saatavissa olevien
tosiasioitten mukaan hallitseva elin liittyi Pennsylvaniassa
rekisteröidyn Vartiotornin Raamattu- ja Traktaattiseuran yhteyteen. C.
T. Russell kuului selvästi tuohon hallitsevaan elimeen 19. vuosisadan
viimeisen neljänneksen aikana.
Minun on vaikea ymmärtää, miten Fred Franz saattoi sanoa asian olevan "saatavissa olevien tosiasioiden mukaan" näin, sillä hän itse liittyi järjestöön Russellin vielä eläessä ja tiesi itse, millainen tilanne oli silloin. Mitä "saatavissa olevat tosiasiat" oikeasti osoittavat? Russell itse sanoo johtokunnasta Siionin Vartiotornin erikoisnumerossa 25. huhtikuuta 1894 sivulla 59: Koska
minulla ja sisar Russellilla on 3705 äänivaltaista osaketta kaikista
6383 äänivaltaisesta osakkeesta, me tietysti valitsemme virkailijat ja
näin hallitsemme Seuraa; tämän virkailijat ymmärsivät alusta asti.
Ymmärrettiin, että heille tulisi käyttöä siinä tilanteessa, jos me
kuolisimme. 18
Se että Russell ei selvästikään ajatellut johtokunnan jäsenten (tai kenenkään muunkaan) toimivan rinnallaan minkäänlaisena hallintoelimenä, tulee ilmeiseksi hänen toimintatavastaan, jota hän jatkuvasti noudatti. Vartiotorni 1.3.1923 (engl.) sanoi sivulla 68: Kun
muut usein kysyivät: Kuka on uskollinen ja viisas palvelija, veli
Russell vastasi: "Jotkut sanovat että minä olen, toiset taas, että
Seura on."
Sitten artikkeli jatkaa: Molemmat
vastaukset pitivät paikkansa, sillä veli Russell todella oli Seura mitä
täysimmässä määrin; hän ohjaili Seuran menettelytapaa ja suuntaa
ottamatta huomioon ketään muita henkilöitä Maan päällä. Joskus hän
kysyi neuvoa toisilta Seuran yhteydessä olevilta ja kuunteli heidän
ehdotuksiaan, ja toimi sitten oman harkintansa mukaan uskoen, että
Herra odotti hänen niin toimivan.
C. T. Russell kirjoitti näin vastatessaan joidenkin Vartiotornin lukijoiden kysymykseen vuonna 1906: Niitä
totuuksia, jotka esitän Jumalan puhemiehenä, ei paljastettu näyissä tai
unissa tai Jumalan äänellä. Niitä kaikkia ei paljastettu kerralla vaan
vähitellen, erityisesti vuodesta 1870 ja varsinkin vuodesta 1880
lähtien.
—————— 18 Rouva Russell lopetti Vartiotornin apulaistoimittajana lokakuussa 1886 johtuen erimielisyyksistä miehensä kanssa ja 9. marraskuuta 1897 hän muutti pois Russellin luota. Hän pysyi kuitenkin Seuran johtokunnan jäsenenä 12. helmikuuta 1900 saakka. Vuonna 1906 hän haki avioeroa. Ei myöskään ole kyse sellaisesta totuuden selvästä
paljastamisesta, joka olisi tulosta ihmisennokkeluudesta
tai terävä-älyisestä havainnoinnista, vaan siitä, että Jumalan aika on
tullut, ja jos minä en puhuisi eikä toista edustajaa löytyisi, silloin
kivet huutaisivat. 19
Koska hän uskoi olevansa "Jumalan puhemies" ja Hänen edustajansa, joka paljastaisi totuuden, on ymmärrettävää, ettei hän nähnyt tarvetta millekään hallintoelimelle. Vuotta tämän lausunnon jälkeen Russell kirjoitti "Viimeisen Tahdon ja Testamentin", joka julkaistiin Vartiotornissa 1. joulukuuta 1916 hänen kuolemansa jälkeen. Koska mikään muu ei kuvaa selvemmin sitä täydellistä hallintaa, joka Charles Russellilla oli Vartiotorni-lehteen, koko testamentin teksti esitetään kirjan Liitteessä. Voimme tässä ottaa esille sen, mitä tämän viimeisen Tahdon toisessa kappaleessa sanotaan: Kuitenkin
pitäen silmällä sitä seikkaa, että lahjoittaessani (lehtien ja
kirjojen) kustannusoikeudet VARTIOTORNIN RAAMATTU- JA
TRAKTAATTISEURALLE, tein
sen ymmärtäen selkeästi, että minulla olisi oltava täysi hallinto
kaikkiin näihin julkaisuihin liittyviin etuihin elämäni aikana, ja että
niiden kanssa tulisi minun kuoltuani menetellä minun toivomusteni
mukaisesti.
Vaikka hän lahjoitti Vartiotorni-lehden yhdistykselle (kun se rekisteröitiin 1884), hän selvästi piti sitä omana lehtenään, jota julkaistaisiin hänen tahtonsa mukaan jopa hänen kuolemansa jälkeen. Hän määräsi, että kuolemansa jälkeen viiden miehen toimituskomitealla, jonka hän oli henkilökohtaisesti valinnut ja nimennyt, olisi täysi toimitusvastuu Vartiotorni-lehdestä. 20 Hän myös jätti kaikki äänivaltaiset osakkeet viidelle naiselle, jotka hän oli nimittänyt edunvalvojiksi, ja edellytti, että jos jotakin toimituskomitean jäsentä syytettäisiin, nämä naiset palvelisivat yhdistyksen toisten edunvalvojien (ilmeisesti johtokunnan jäsenten) kanssa, ja toimituskomitean jäljellä olevat jäsenet toimisivat tuomiokomiteana, joka päättäisi syytetyn toimituskomitean jäsenen asiasta. 21 Koska yksi henkilö ei voi muodostaa kollektiivista elintä, tosiasiat osoittavat, että Russellin elinaikana – eli vuoteen 1916 saakka – mistään hallintoelimestä ei ollut tietoakaan. Sama tilanne jatkui hänen seuraajansa Joseph F. Rutherfordin presidenttikauden aikana. Joku voisi olettaa, että toimituskomitean jäsenet Seuran johtokunnan ohella muodostivat hallintoelimen. Tosiasiat osoittavat kuitenkin sellaisen oletuksen vääräksi. Yhdistyksen vuosikokouksessa tammikuussa 1917 Rutherford valittiin Seuran presidentiksi Russellin tilalle. Hänen presidenttikautensa alkuvaiheessa neljä seitsemästä johtokunnan jäsenestä (eli enemmistö) kyseenalaisti presidentin toimet mielivaltaisina. Hän ei tunnustanut johtokuntaa eikä työskennellyt yhdessä sen kanssa, vaan toimi itsenäisesti; hän toimi ja kertoi heille myöhemmin mitä oli päättänyt tehdä. Heidän mielestään tämä ei ollut lainkaan sopusoinnussa Pastori Russellin, "uskollisen ja viisaan palvelijan" hahmotteleman toimintatavan kanssa. Vastalauseidensa takia heidät poistettiin tehtävästä nopeasti. 22 —————— 19 Vartiotorni 15. heinäkuuta 1906 s. 29 (engl.) 20 Russell ei sisällyttänyt Rutherfordia näiden viiden joukkoon vaan toiseen viiden varamiehen ryhmään, jonka jäsenet voisivat korvata tarpeen vaatiessa toimituskomitean jäseniä. 21 Kirja Jehovan todistajat Jumalan päätöksissä vuodelta 1959 sanoo sivulla 64, että lain mukaan Russellin äänet kuolivat hänen mukanaan. 22 Tyyppiesimerkki Rutherfordin linjasta oli hänen päätöksensä julkaista kirja nimeltä Täyttynyt Salaisuus. Se esiteltiin "Russellin postuumina työnä", mutta todellisuudessa sen kirjoittivat Clayton J. Woodworth ja George H. Fisher. Rutherford ei pelkästään jättänyt neuvottelematta kirjan kirjoittamisesta johtokunnan kanssa, vaan johtokunta ei edes tiennyt sen julkaisemisesta ennen kuin Rutherford julkisti sen "Betel-perheelle", päätoimiston henkilökunnalle. Myöhemmät Vartiotornin julkaisut kuten Jehovan todistajat Jumalan päätöksissä (s. 70, 71) antavat ymmärtää, että tämä oli alkuunpanevana ja ensisijaisena syynä niille vastalauseille, jotka neljän johtokunnan jäsentä esittivät. Tämä vääristää tosiasioita, sillä Rutherford ilmoitti näiden neljän erottamisesta johtokunnasta samana päivänä (17. heinäkuuta 1917) kuin hän julkisti Täyttynyt Salaisuus -kirjan päätoimiston henkilökunnalle. Itse asiassa jäsenten erottamisesta ilmoitettiin ennen kuin kirja esiteltiin. Rutherford huomasi, että vaikka C. T. Russell oli henkilökohtaisesti nimittänyt nämä neljä miestä eliniäksi, heidän asemaansa johtokunnan jäseninä ei oltu koskaan vahvistettu vuosittaisessa yhdistyksen kokouksessa. A. H. Macmillan, joka oli päätoimiston henkilökunnan jäsen, kertoo Rutherfordin konsultoineen ulkopuolista lakimiestä, joka oli samaa mieltä siitä, että tämän perusteella miehet voitaisiin erottaa – lakiteknisesti katsoen. 23 Rutherfordilla oli näin ollen vaihtoehto. Hän voisi hyväksyä johtokunnan enemmistön vastalauseet ja yrittää tehdä sovun. (Jos hän olisi ajatellut näiden miesten olevan sellaisen "hallintoelimen" enemmistö, jota kuvailtiin Vartiotornissa 1971, hän olisi ollut moraalisesti velvollinen tekemään siten). Tai hän voisi käyttää hyväkseen em. laillista keinoa ja presidentin valtuuksilla erottaa johtokunnan jäsenet, jotka olivat erimielisiä hänen kanssaan. Hän valitsi jälkimmäisen vaihtoehdon ja nimitti itse uudet jäsenet heidän tilalleen. Miten kävi toimituskomitealle? Vartiotorni 15. kesäkuuta 1938 s. 185 (engl.) osoittaa, että vuonna 1925 enemmistö tästä komiteasta "vastusti sinnikkäästi" artikkelin "Kansan Synty" julkaisemista (nimi viittasi siihen, että "valtakunta oli alkanut toimia" vuonna 1914). Vartiotorni kertoo mitä tapahtui niille, jotka vastustivat presidenttiä: .
. . mutta Herran armosta, se [artikkeli] julkaistiin, ja se merkitsi
toimituskomitealle sen lopun alkua ja osoitti, että Herra itse johtaa
järjestöään.
Toimituskomitea oli nyt poissa pelistä. Rutherford oli eliminoinut tehokkaasti kaiken vastustuksen ja hänellä oli nyt järjestössä täysi valta. Kiinnostava piirre kaikessa tässä on se, että koko tämän ajan Täyttynyt Salaisuus -kirjan lisäksi – joka oli merkittävä kiistakapula vuonna 1917 – myös Vartiotorni-lehti opetti painokkaasti, että Pastori Russell todella oli Raamatussa ennustettu "uskollinen ja viisas palvelija", jonka Isäntä asettaisi "huonekuntansa haltijaksi". 24 Lausunnot Vartiotornissa 1. toukokuuta 1922, s. 132 (engl.) osoittavat, miten kaikkia vaadittiin hyväksymään tämä opetus: USKOLLISUUS ON LOJAALIUTTA
Uskollisuus
merkitsee lojaaliutta. Lojaalius Herralle merkitsee tottelevaisuutta
Herralle. Herran valitun välineen hylkääminen tai kiistäminen merkitsee
itse Herran hylkäämistä ja kiistämistä sen periaatteen mukaan, että
kuka hylkää Isännän lähettämän palvelijan, hylkää siten Isännänkin.
Nykyisen totuuden yhteydessä ei ole ketään sellaista, joka voisi rehellisesti sanoa saaneensa tiedon jumalallisesta suunnitelmasta muualta kuin veli Russellin työn kautta, joko suoraan tai epäsuorasti. Profeettansa Hesekielin kautta Jehova esitti esikuvan palvelijasta, joka olisi puettu pellavaan ja jolla oli kirjurin mustesarvi. Hänet valtuutettiin kulkemaan läpi kaupungin (kristikunnan) lohduttamaan huokailevia valistamalla heidän mieliään Jumalan suuresta suunnitelmasta. On huomattava, että tätä palvelusta ei antanut ihminen, vaan Herra itse. Järjestelynsä mukaisesti Herra käytti ihmistä. Mies, joka täytti tämän tehtävän Herran armosta, oli veli Russell. —————— 23 A. H. MacMillan, Usko marssilla (Englewood Cliffs: Prentice-Hall, Inc., 1957), s. 80. Kirjan Esipuheen kirjoitti N. H. Knorr. 24 Ks. Täyttynyt Salaisuus, s. 4, 11; Vartiotorni 1. maaliskuuta 1922 s. 72, 73, 1. toukokuuta 1922 s. 131, 1. maaliskuuta 1923 s. 67, 68 (engl.) Jälleen Vartiotornissa 1. maaliskuuta 1923 sivuilla 68 ja 71 (engl.) artikkelissa "Uskollisuuden testi" Russellin opetusten ja toimintatapojen noudattaminen rinnastettiin Herran tahdon noudattamiseen: Uskomme
että kaikki ne, jotka riemuitsevat nykyisessä totuudessa tunnustavat,
että veli Russell täytti uskollisesti Herran erikoispalvelijan
tehtävän, ja että hänet asetettiin kaiken Herran omaisuuden haltijaksi.
——————————
Jokainen palvelijatoveri on - - alistunut
Herran tahtoon työskentelemällä Herran elonkorjuupellolla Herran
tavalla, jonka Herra näytti veli Russellin välityksellä, sillä veli
Russell täytti "uskollisen ja viisaan palvelijan" tehtävän. Hän teki
Herran työtä Herran tavalla. Jos veli Russell teki sen Herran tavalla,
sen tekeminen millä tahansa muulla tavalla on Herran tavan vastainen,
eikä olisi Herran valtakunnan etujen uskollista huolehtimista.Tilanne oli varsin selvä. Joko ihminen uskollisesti tuki ja noudatti "Herran huonekunnan haltijan" (Russellin) opetuksia ja toimintatapaa, tai hän syyllistyisi Kristuksen Jeesuksen kieltämiseen ja olisi luopio. Harvoin on puolustettu ihmisauktoriteettia yhtä voimakkaasti. Siksi onkin niin huomattavaa, että vain muutamaa vuotta Russellin kuoleman jälkeen, ja sinä samana aikana kuin nämä lausunnot esitettiin, uusi presidentti sivuutti Russellin tekemät järjestelyt ja hänen valvontatehtäviin valitsemansa henkilöt. Russellin "Tahdossa" olleet ilmaukset jätettiin huomiotta, niillä ei ollut lainvoimaa eikä nähtävästi myöskään moraalista voimaa. Vartiotorni 15. joulukuuta 1931 (engl.) sanoo tästä sivulla 376: Tosiasiat,
joiden hyvin tiedetään pitävän paikkansa, ja jotka soveltuvat Jeesuksen
profeetallisiin sanoihin, ovat seuraavat: Vuonna 1914 Jehova asetti
Kuninkaansa valtaistuimelleen. Seuraavan 3,5 vuoden aikana oli
tilaisuus tutkia olivatko ne, jotka olivat vastanneet valtakunnan
kutsuun, itsekkäitä vai epäitsekkäitä. Vuonna 1916 Vartiotornin
Raamattu- ja Traktaattiseuran presidentti kuoli. Löydettiin
kirjoitus, jonka hän oli allekirjoittanut, ja jota kutsuttiin hänen
"viimeiseksi tahdokseen ja testamentikseen", mutta joka tosiasiassa ei
ollut "tahto". Silloin ilmeni, että veli Russell joitakin vuosia
ennen kuolemaansa oli tullut siihen tulokseen, ettei hän voisi tehdä
sellaista tahtoa. Jumalan
järjestön työ ei ole alamainen ihmisen vallalle eikä sitä hallitse
minkään luomuksen tahto. Siksi ei ollut mahdollista jatkaa Seuran työtä
herran kirkkaudeksi ja kunniaksi siten, kuten tuossa "tahdossa"
hahmoteltiin.
Vain kahdeksan vuotta aiemmin, Vartiotorni, "Herran kanava", oli vakuuttanut, että Russell "teki Herran työtä Herran tavalla" ja siksi "sen tekeminen millä tahansa muulla tavalla on Herran tavan vastainen". Jos nyt kahdeksan vuotta myöhemmin jotkut vastustivat sitä, että Rutherford sivuutti sen miehen ohjeet, jonka Vartiotorni oli niin järkkymättömästi väittänyt olevan "uskollinen ja viisas palvelija", nähtiin heidän motiiveinaan kauna ja ilkeämielisyys, ja he olivat vääryyden työntekijöitä: Tämä
torjuttu luokka kuitenkin itkee ja valittaa ja he kiristelevät
hampaitaan veljiään vastaan, sillä he sanovat: "Veli Russellin tahto
sivuutetaan ja Vartiotornia
ei julkaista siten hänen ohjaamallaan tavalla". He nostavat kätensä
ylös pyhän kauhun vallassa ja vuodattavat krokotiilinkyyneleitä, koska
Herran järjestöä maan päällä ei käytetä yhden miehen tahdon mukaan. He
toisin sanoen teeskentelevät itkevänsä ja surevansa. He valittavat ja
itkevät, koska he eivät ole vastuussa Seurasta. He kiristelevät
hampaitaan niille, jotka osallistuvat Herran työhön, ja he osoittavat
kaikenlaista kaunaa, ilkeämielisyyttä ja esittävät valheellisia
lausuntoja niistä, jotka olivat heidän veljiään. Juudas mainitsee saman
luokan ja hänen sanansa osoittavat, milloin tämä valitus ja itku alkaa,
nimittäin kun Herra Jeesus Kristus tulee Jehovan temppeliin tuomiolle.
Hän sanoo: "Nämä ovat nurisijoita, valittajia, jotka menettelevät
omien halujensa mukaan [itsekkäiden halujen]; ja heidän suunsa puhuu
mahtipontisesti [väittäen heidän olevan Jumalan suosimia], samalla kun
ihailevat persoonallisuuksia oman hyötynsä takia [ts. he ilmaisevat
ihailunsa ihmistä kohtaan ja haluavat ihailua itselleen, ja heidän
käytöksensä ja toimintansa sopii täsmälleen apostolien sanoihin.]" He
esittävät suurta teeskentelevää rakkautta ja antaumusta yhtä miestä,
eli veli Russellia kohtaan, mutta on selvää, että he tekevät niin
saadakseen jotakin itsekästä hyötyä. Näistä asioista mainitaan siksi,
ja Herra sallii kansansa ymmärtää ne, jotta he voisivat välttää
sellaisia vääryyden työntekijöitä.
On vaikea perustella tällaista ailahtelevaa, epävakaata ja häilyvää linjaa. Ja silti tämän piti olla kanava, jonka Herra Jeesus Kristus oli nähnyt niin arvolliseksi, että hän käytti sitä ainoana välineenään ohjaamaan ihmisiä maan päällä. Todellisuudessa vuoteen 1925 mennessä J. F. Rutherford johti Seuraa kyseenalaistamatta ja seuraavina vuosina hän vain vahvisti valtaansa kaikissa järjestön toiminnoissa. 25 Tämä valta piti sisällään täyden hallinnan siihen, mitä julkaistaisiin Vartiotornissa ja muissa julkaisuissa, jotka toimivat hengellisen ravinnon kanavana maailmanlaajuiselle seurakunnalle. Muistan setäni kertoneen minulle eräänä päivänä toimistossaan tilanteesta, jossa Rutherford esitteli Betel-perheelle tietyn aiheen, uuden näkemyksen pohdittavaksi. 26 Setäni kertoi, että hän suhtautui keskustelussa kielteisesti uuteen näkemykseen, sillä se ei ollut raamatullinen. Hän sanoi, että myöhemmin presidentti Rutherford henkilökohtaisesti määräsi hänet valmistamaan aineiston, joka tukisi tätä uutta näkemystä, vaikka hän (Fred Franz) oli tehnyt selväksi, ettei se ollut hänen mielestään raamatullinen. Toisella kerralla hän kertoi, miten "Tuomari" (Rutherford) myöhemmin presidenttikautensa aikana teki tiukan säännön, jonka mukaan Vartiotornissa olisi vain artikkeleita, jotka painottivat profetioita tai saarnaamistyötä. Tästä syystä joidenkin vuosien aikana lehdessä ei ollut artikkeleita aiheista kuten rakkaus, hyvyys, armo, pitkämielisyys tai muista samanlaisista ominaisuuksista. Näin ollen sen lähes 60 vuoden aikana, jotka Russellin ja Rutherfordin presidenttikaudet yhteensä kestivät, molemmat miehet toimivat oman etuoikeutensa mukaisesti käyttäessään presidentin valtaansa, eikä mistään hallintoelimestä ollut tietoakaan. Vuonna 1993 järjestö julkaisi uuden historiastaan kertovan kirjan nimeltä Jehovan todistajat – Jumalan valtakunnan julistajia, ja se korvasi aiemman kirjan Jehovan todistajat Jumalan päätöksissä. Näyttää ilmeiseltä, että kirjan useissa kohdissa yritetään antaa vastine tietoihin, joita on viime vuosina julkaistu muualla, kuten mm. tämän kirjan vuonna 1983 julkaistuissa ensimmäisessä laitoksessa, sen jatko-osassa In Search of Christian Freedom (1991), sekä Carl Olof Jonssonin kirjassa The Gentile Times Reconsidered (1983). Tietyt tosiseikat myönnetään ensimmäistä kertaa tässä uudessa historiakirjassa. Ehkä ajatuksena oli hillitä noiden seikkojen vaikutusta todistajiin, mikäli he ovat kuulleet niistä muista lähteistä. Alussa kirjan julkaisijat vakuuttavat lukijaa pyrkimyksestään "olla objektiivisia ja selostaa historiaa rehellisesti". 27 Jehovan todistajien suuri enemmistö ei pääse käsiksi vanhoihin tietoihin, eikä heillä ole henkilökohtaista tietoa tapahtumista, jotka liittyvät järjestön kehitysvaiheisiin. Samoin järjestön keskushallinnon toiminnot ja tuon hallinnon muodostavat henkilöt ovat heille tuntemattomia. —————— 25 A. H. MacMillan kirjoittaa kirjassa Usko marssilla, s. 152: "Russell oli jättänyt paljolti yksilön päätettäväksi, miten velvollisuudet piti täyttää…. Rutherford halusi yhtenäistää saarnaamistyön ja sen sijaan että jokainen olisi saanut kertoa oman mielipiteensä ja mikä oli hänestä oikein ja tehdä oman mielensä mukaisesti, vähitellen Rutherfordista itsestään tuli järjestön pääasiallinen puhemies. Hänen mielestään sanoma voitiin siten esittää parhaiten ilman ristiriitoja." 26 Aiheena oli joko uusi näkemys, jonka mukaan Roomalaiskirjeen 13:1:n "esivallat" eivät olleet maallisia hallituksia vaan Jehova Jumala ja Jeesus Kristus, tai päätös vanhimmistojen lakkauttamisesta; en muista kummasta oli kyse. 27 Ks. kirjan "Esipuhe". Yksi esimerkki tiedosta, joka oli jo saatavilla muista lähteistä, on kuva sivulla 200, jossa Brooklynin päätoimiston henkilökunta viettää joulua vuonna 1926. Tuo kuva julkaistiin vuonna 1991 kirjan In Search of Christian Freedom sivulla 149. Kaksi vuotta myöhemmin se julkaistiin ensimmäistä kertaa Vartiotornin julkaisussa, uudessa historiakirjassa, vaikka tuo kuva oli ollut päätoimiston hallussa 67 vuotta. Niinpä he ovat pohjimmiltaan tämän historiakirjan julkaisijoiden väittämän puolueettoman, "rehellisen historian" armoilla. Olen harvoin lukenut "siistitympää" ja vähemmän "objektiivista" esitystä asioista. Kirjan kuvaus järjestön historiasta ja sen toimintatavoista eroaa merkittävästi todellisuudesta. Tämä pitää paikkansa, kun se käsittelee Russellin ja Rutherfordin presidenttikausia. Mitä tulee Matteuksen 24:45-47:n "uskollisen ja viisaan palvelijan" tunnistamiseen, kirja vihdoin tunnustaa (sivuilla 142, 143 ja 626), että "vuosien ajan" Vartiotorni-lehti tuki näkemystä, jonka mukaan Charles Taze Russell oli tuo valittu "uskollinen ja viisas palvelija", ja että vuodesta 1896 eteenpäin Russell itse myönsi tämän näkemyksen "näyttävän järkevältä". Se ei tunnusta sitä tosiasiaa, että Russell ei ainoastaan pitänyt "järkevänä" soveltaa valitun "uskollisen ja viisaan palvelijan" olevan yksittäinen henkilö (hän itse), vaan kyse oli enemmästä: juuri niissä Vartiotorneissa, jotka on mainittu kirjan alaviitteessä, Russell väitti, että tämä on oikea sovellus tästä raamatunkohdasta sen kannan sijaan, jonka hän oli ottanut aiemmin vuonna 1881. Sen sijaan että historiakirja tunnustaisi tämän, se harhaanjohtavasti jatkaa Russellin vuonna 1881 esittämän lausunnon painottamista, jossa hän sovelsi palvelijan olevan koko "Kristuksen ruumis". Kirjassa ei kerrota, että Vartiotornin numerossa 1. lokakuuta 1909 Russell kuvaili "vastustajiaan" niiksi, jotka soveltavat termin "viisas ja uskollinen palvelija" "kaikkiin Kristuksen kirkon jäseniin", eivätkä kehenkään yksilöön. Sitäkään ei kerrota, että Vartiotornin erikoisnumerossa 16. lokakuuta 1916 mainittiin, että vaikka Russell ei avoimesti väittänyt olevansa palvelija, hän "myönsi asian yksityisessä keskustelussa". Ja vaikka kirja viimein myöntää, että Vartiotorni-lehti itse kannatti opetusta Russellista "palvelijana" vuosia Russellin kuoleman jälkeen, kirja ei kerro lukijalle, millä intensiteetillä lehti niin teki. Sen mukaan jokaisen, jolla oli tietoa Jumalan pyhästä suunnitelmasta, piti totuudenmukaisesti myöntää, että "hän sai tämän tiedon tutkimalla Raamattua veli Russellin kirjoitusten valossa, ja että sitä ennen hän ei edes tiennyt Jumalalla olevan pelastussuunnitelmaa." Lehti myös sanoi niiden, jotka kyseenalaistivat minkä tahansa Russellin opetuksen, "torjuneen Herran", koska he torjuivat hänen erikoispalvelijansa. 28 Samoin kirja ei selitä Vartiotornin oman opetuksen luomaa paradoksia: Toisaalta nykyisen opetuksen mukaan vuonna 1919 Kristus Jeesus ehdottomasti valitsi, hyväksyi ja tunnisti "uskollisen ja viisaan palvelijaluokan" – mutta toisaalta, tuona samana vuonna ja vuosia sen jälkeen nämä samat valitut uskoivat, että "uskollinen ja viisas palvelija" ei ollut mikään luokka vaan yksittäinen henkilö Charles Taze Russell; kuninkaana hallitseva Kristus, joka oli ollut "läsnä" vuodesta 1874 lähtien, oli valinnut hänet vuosikymmeniä ennen vuotta 1914. Historiakirjan sivuilla 220 ja 221 yritetään kieltää se, että toinen presidentti Joseph F. Rutherford pyrki saamaan järjestön täyden ja totaalisen hallinnan. Kirjassa esitetään Karl Kleinin sitaatti, joka esittää presidentin pohjimmiltaan nöyränä miehenä, joka "rukoillessaan Jumalaa kuulosti pikkupojalta, joka puhuu isälleen." Historialliset tosiasiat paljastavat kuitenkin, että kuka tahansa, joka ilmaisi olevansa eri mieltä Rutherfordin kanssa, poistettiin nopeasti tehtävästään, olipa hänen asemansa mikä tahansa – tämä koski myös johtokunnan tai toimituskomitean jäseniä. Tarvitsee vain keskustella jonkun sellaisen henkilön kanssa, joka oli päätoimistossa Rutherfordin aikana saadakseen tietää, että Karl Kleinin maalaama kuva nöyryydestä ei pidä paikkaansa, vaan käytännössä "Tuomarin" sana oli laki. Olin aktiivisesti mukana järjestössä hänen presidenttikautensa viimeiset viisi vuotta ja tiedän vaikutuksen, joka miehellä oli minuun, sekä myös muiden ihmisten ilmaisemat näkemykset. Useimmilla todistajilla nykyään ei ole tätä kokemusta. Mutta Jumalan Poika sanoi, että "sydämen kyllyydestä suu puhuu", ja että "sanoistasi sinut julistetaan vanhurskaaksi tai tuomitaan". (Matteus 12:34, 37) Uskon, että kuka tahansa, joka vain lukee Vartiotorni-lehtiä 1920-luvulta alkaen vuoteen 1942 asti, voi nähdä nöyryyden hengen sijasta dogmaattisuuden ja autoritaarisuuden hengen artikkeleissa, jotka etupäässä Rutherford kirjoitti. Jos joku uskaltautui kyseenalaistamaan hänen johtamansa järjestön kantoja, toimintatapoja tai opetuksia, hänestä käytettiin väheksyvää, jopa karkeaa kieltä. —————— 28 Ks. kirjan Crisis of Conscience sivuja 219-222, sekä kirjan In Search of Christian Freedom sivuja 78-84. Historiakirjan samoilla sivuilla yritetään osoittaa, että järjestön jäsenet eivät pitäneet Rutherfordia "johtajanaan". Tämän todisteeksi lainataan hänen omia sanojaan, jotka hän lausui juuri ennen kuolemaansa, ja joissa hän itse kielsi sellaisen aseman vuonna 1941. Historiakirjan kirjoittaja tai kirjoittajat lisäsivät kuvatekstin tällä sivulla olevan Rutherfordin kuvan alle ("J. F. Rutherford vuonna 1941. Todistajat tiesivät, että hän ei ollut heidän johtajansa." suom. huom.) Tosiasiat puhuvat toista kieltä kuin nämä sanat. Vaikka Vartiotorni-Seuran kannattajat kieltämättä pitivät Kristusta näkymättömänä johtajanaan, tosiasia on, että he pitivät Rutherfordia näkyvänä johtajaan vastoin Kristuksen käskyä Matteuksen 23:10:ssä: "Älköön kukaan liioin kutsuko teitä johtajiksi, sillä yksi on teidän Johtajanne, Kristus." Rutherfordin on täytynyt tietää, että jäsenet näkivät hänet sillä tavalla. Mieti seuraavia kuvia ja kuvatekstejä The Messenger –konventtiraportissa 25. heinäkuuta 1931, jossa kerrottiin suurista tuona vuonna pidetyistä konventeista suurissa eurooppalaisissa kaupungeissa. Kuvatekstit ovat alkuperäiset kuvatekstit The Messengeristä. Vertaa niitä Seuran historiakirjan kirjoittajan/kirjoittajien kuvatekstiin oikealla, jossa väitetään, että "todistajat tiesivät, että hän ei ollut heidän johtajansa." The Messengerin ensimmäinen kuva on konventista Pariisista vuodelta 1931, ja sen alla Rutherfordia sanotaan selvästi "heidän näkyväksi johtajakseen": Seuraavissa kahdessa kuvassa Lontoosta ja Magdeburgista (Saksasta), kuvateksti käyttää Rutherfordista ilmausta "Päällikkö": Neljäs kuva nimittää häntä "konventin Generalissimoksi" (merk. ylipäällikkö). Tämä konventtiraportti painettiin kymmenen vuotta ennen Rutherfordin vuonna 1941 antamaa lausuntoa, jota lainattiin Seuran uudessa historiakirjassa. Ei ole mitään syytä uskoa, että Rutherford ei tiennyt, millainen näkemys Seuran kannattajilla oli hänestä suurimman osan hänen presidenttikaudestaan, eikä hän selvästikään tehnyt mitään muuttaakseen tuota näkemystä. Ne sanat, jotka hän lausui lähellä kuolemaansa ja joissa hän kielsi todistajien näkemyksen hänestä, tuntuvat merkityksettömiltä, kun huomioidaan todisteet koko hänen hallintonsa ajalta. Kun Tuomari Rutherford kuoli 8. tammikuuta 1941, johtokunta valitsi Nathan H. Knorrin yksimielisesti presidentiksi. Järjestörakenne pysyi jokseenkin samanlaisena, vaikka joitakin hienosäätöjä tehtiin ja Knorr jakoi hieman vastuuta. (Olosuhteet tekivät tämän välttämättömiksi, sillä todistajien määrä oli 108 000 Rutherfordin kuollessa, mutta se kasvoi yli kahteen miljoonaan Knorrin presidenttikauden aikana.) Knorrissa ei ollut niinkään kirjoittajan tai raamatuntutkijan vikaa, joten hän luotti niissä suhteissa varapresidentti Fred Franziin; Franzilla oli enemmän tai vähemmän viimeinen sana raamatullisissa kysymyksissä järjestön pääkirjoittajana. Sellaiset kysymykset, joista keskusteltiin hallintoelimen istunnoissa ja joista kerrottiin aiemmin tässä luvussa, annettiin vuosikymmenien ajan Franzin päätettäväksi. Jos presidentti Knorr oli sitä mieltä, että jollain päätöksellä voisi olla suuri vaikutus Seuran toimintaan tietyissä maissa, hän yleensä keskusteli asiasta henkilökohtaisesti Franzin kanssa. Hän ei epäröinyt tehdä tiettäväksi, mitä hänen mielestään olosuhteet vaativat pragmaattisella (käytännöllisellä) tavalla tekemään, ja hylkäsi varapresidentin kannan mikäli se oli välttämätöntä. Tämä työsuhde jatkui samanlaisena 1970-luvulle asti, kuten kävi ilmi mm. aiemmin mainitussa päätöksessä palauttaa vanhimmistot seurakuntiin. Kyseinen päätös riippui pitkälti yhden henkilön (varapresidentin) näkemyksestä ja mielipiteestä, ja kun hän muutti mielensä ja suositti palaamista vanhimmistojärjestelyyn, presidentti myöntyi siihen. Sama päti periaatteessa kaikkeen julkaistuun aineistoon. Presidentti valitsi eri kirjoittajien toimittamasta materiaalista pääartikkelit Vartiotorniin ja pani ne sitten eteenpäin Kirjoitusosastolle oikolukua ja hienosäätöä varten. Lopulta varapresidentti ja presidentti lukivat artikkelit, ja jos he hyväksyivät ne, artikkelit julkaistiin. Karl Adams, joka oli vastuussa Kirjoitusosastosta (kun aloitin työt siellä 1965), selitti minulle, että presidentti oli siihen mennessä antanut osastolle merkittävästi vapauksia muokata aineistoa. Hän mainitsi yhden poikkeuksen, nimittäin kaiken varapresidentin kirjoittaman aineiston, ja sanoi: "Veli Franzilta tulevan aineiston katsotaan olevan "julkaisuvalmista", ja siihen muutoksia ei tule tehdä." Tässäkin tilanteessa presidentti itse saattoi hylätä aineiston. Esimerkiksi vuonna 1967 Presidentti Knorr lähetti Karl Adamsille, Ed Dunlapille ja minulle "Lukijoiden kysymyksiä" -artikkelin, jonka Fred Franz oli valmistanut ja antanut julkaistavaksi. 29 Vain vuotta aiemmin oli julkaistu kirja, jonka Fred Franz oli kirjoittanut, ja siinä todettiin, että vuonna 1975 tulisi täyteen 6000 vuotta ihmisen luomisesta. Hän vertasi noita 6000 vuotta kuuteen tuhatvuotiseen päivään ja kirjoitti: —————— 29 Meistä kolmesta minä olin tuolloin ainoa, joka tunnustautui "voidelluksi"; olin tehnyt siten vuodesta 1946 alkaen. Näin
ollen meidän sukupolvemme aikana ei kulu montaakaan vuotta siihen, kun
me saavutamme sen ajankohdan, mitä Jehova Jumala voisi pitää ihmisen
olemassaolon seitsemäntenä päivänä.
Kuinka sopivaa olisikaan Jehova Jumalan tehdä tämä tuleva seitsemäs tuhatvuotisjakso levon ja vapautuksen sapattikaudeksi, suureksi riemuvuosisapatiksi, vapautuksen julistamiseksi kautta maan kaikille sen asukkaille! Se olisi mitä ajankohtaisinta ihmiskunnalle. Se olisi myös mitä sopivinta Jumalan taholta, sillä muista, että ihmiskunnalla on vielä edessäpäin se, mistä Pyhän Raamatun viimeinen kirja puhuu Jeesuksen tuhat vuotta kestävänä maan hallintana, Kristuksen tuhatvuotishallituksena. Jeesus Kristus sanoi itsestään profeetallisesti ollessaan maan päällä tuhat yhdeksänsataa vuotta sitten: "Sillä Ihmisen Poika on sapatin herra." (Matt. 12:8) Ei olisi pelkkä sattuma, vaan Jehova Jumalan rakkaudellisen päätöksen mukaista, että Jeesuksen Kristuksen, "sapatin Herran", hallituskausi sattuisi rinnakkaiseksi ihmisen olemassaolon seitsemännen vuosituhannen kanssa. 30 Nämä lausunnot saivat Jehovan todistajien keskuudessa aikaan sellaisen jännityksen tunteen, jollaista ei ollut ollut vuosikymmeniin. Odotukset nousivat huippuunsa ja ylittivät reilusti sen lopun läheisyyden tunteen, joka minulla ja muilla oli ollut 1940-luvun alussa. Siksi olimme hämmästyneitä nähdessämme Fred Franzin "Lukijoiden kysymyksiä" -arikkelin väittävän, että 6000 vuotta tulikin täyteen vuotta aiemmin kuin juuri julkaistussa kirjassa oli sanottu, eli vuonna 1974. Knorr oli kertonut Adamsille, että kun hän sai materiaalin, hän oli mennyt Fred Franzin puheille ja kysynyt, mistä moinen äkillinen muutos johtui. Franz vastasi varmuudella: "Näin se asia on. Vuosi on 1974." Knorrista muutos ei tuntunut hyvältä ja siksi hän lähetti meille kolmelle kopiot artikkelista ja pyysi, että toimitamme omat arviomme asiasta. Varapresidentin argumetointi oli rakennettu lähes täysin sen varaan, miten peruslukua ja järjestyslukua käytetään kertomuksessa vedenpaisumuksesta 1. Mooseksen kirjan 7:6, 11:ssä ("kuusisataa vuotta" ja "kuudessadas vuosi"). Väite pyrki osoittamaan, että uuden kirjan ajanlasku oli pielessä yhdellä vuodella vedenpaisumuksen kohdalla, ja niinpä yksi vuosi oli lisättävä. Näin 6000 vuotta tulisi täyteen vuotta aiemmin vuonna 1974 vuoden 1975 sijasta. Me kaikki kolme kirjoitimme kunnioittavasti, että meistä aineistoa ei pitäisi julkaista, ja että sillä olisi äärimmäisen huolestuttava vaikutus veljiin. 31 Presidentti oli ilmeisesti samaa mieltä, sillä varapresidentin valmistamaa aineistoa ei koskaan julkaistu ja se oli varsin harvinaista. Knorrin presidenttikauden aikana termiä "hallintoelin" alettiin ensimmäisen kerran käyttää jossain määrin. 32 Kirjallisuudessa alettiin yhdistää tämä elin Vartiotorni-Seuran johtokuntaan. Seuran kirjassa Pätevät palvelijoiksi (julk. engl. 1955) sanotaan sivulla 381: Sen jälkeen kun Herra tuli temppeliinsä, näkyvä hallintoelin on läheisesti samaistettu tämän yhdistyksen johtokuntaan.
Näin ollen johtokunnan seitsemän jäsenen ajateltiin olevan "hallintoelimen" seitsemän jäsentä. Tosiasia kuitenkin on, että heidän asemansa oli paljolti samanlainen kuin jäsenten asema oli ollut Russellin ja Rutherfordin aikana. —————— 30 Iankaikkinen elämä Jumalan lasten vapaudessa, julkaistu 1966, s. 29, 30. 31 Kiinnitin kirjeessäni huomion siihen, että argumentti oli rakennettu sellaisen raamatunkohdan varaan, josta on vaikea olla ehdottoman varma ja muutoksen perusteeksi annetut syyt olivat hataria. 32 Vartiotornissa 1. kesäkuuta 1938 (engl.) sivulla 138 artikkelissa "Järjestö" käytetään ilmauksia "keskuselin" ja "keskusvalta", mutta vain viitaten apostoleihin ja heidän läheisiin tovereihinsa ilman nykyajan sovellusta. Ensimmäisen kerran termiä "hallintoelin" käytettiin nykymerkityksessä Vartiotornissa 15. lokakuuta 1944 s. 315 ja 1. marraskuuta 1944 s. 328-333 (engl.) Marley Cole -niminen todistaja, joka kirjoitti yhteistyössä Seuran kanssa kirjan Jehovah’s Witnesses – The New World Society, kiinnittää tähän huomion. 33 Osiossa, joka on otsikoitu "Sisäinen kapina", hän kuvailee Rutherfordin ja johtokunnan välistä kiistaa vuonna 1917: Neljä
johtokunnan jäsentä halusi uudelleenjärjestelyä… Nykyisessä tilanteessa
presidentti oli yhtä kuin hallinto. Hän ei neuvotellut heidän kanssaan.
Hän antoi heidän tietää toimistaan vasta jälkeenpäin. Hän piti heitä
vain neuvonantajina yhdistyksen lakiasioissa.
Rutherford ei jättänyt epäselväksi, että hän "toimi". Pastori ennen häntä oli toiminut samoin. Pastori teki päätökset. Pastori antoi hallinnolliset määräykset ilman johtokunnan hyväksyntää. Sitten Cole toteaa alaviitteessä: Se
että Seuran presidentti tämän jälkeen edelleen käytti samanlaista
rajoittamatonta vapautta voidaan nähdä siinä, miten N. H. Knorr toimi
viedessään eteenpäin hanketta uudesta raamatun-käännöksestä. 34
Seuraavaksi kirjassa lainataan Vartiotornia 15. heinäkuuta 1950 (engl.) sivuilta 315 ja 316. Se paljastaa, että presidentti informoi johtokunnan jäseniä Uuden maailman käännöksen olemassaolosta vasta sen jälkeen, kun kreikkalaisten kirjoitusten osuus oli jo käännetty ja valmis painoon. (Käännösprojekti oli luultavasti yksi järjestön kaikkien aikojen suurimmista projekteista). Aina vuoteen 1971 asti, kun "häntä heiluttaa koiraa" -puhe pidettiin, johtokunnan jäsenet eivät kokoontuneet säännöllisesti, vaan ainoastaan silloin kun presidentti päätti kutsua heidät koolle. Joskus kului kuukausia ilman ainoatakaan kokousta. Yleisimpiä käsiteltäviä asioita olivat ilmeisesti sellaiset yhdistykseen liittyvät asiat kuin kiinteistön tai uuden laitteiston hankkiminen. Johtokunnalla ei ollut mitään sanomista siihen, millaista raamatullista aineistoa julkaistaisiin, eikä heidän suostumustaan kysytty. Varapresidentti Franz teki tämän selväksi, kun hän todisti oikeuden edessä Skotlannissa vuonna 1954 ns. Walshin jutussa. Kun häneltä kysyttiin miten toimittiin, jos jossain oppikysymyksessä tehtiin iso muutos, ja pitikö johtokunnan jäsenten ensin hyväksyä se, varapresidentti vastasi (Tämä aineisto on oikeuden virallisesta pöytäkirjasta, "K" merkitsee asianajajan kysymystä ja "V" Fred Franzin vastausta): K. Onko johtokunnan jäsenillä yhtä painava ääni hengellisissä asioissa? V.
Presidentti on puhemies. Hän pitää puheet, joissa kerrotaan Raamatun
ymmärtämisessä tapahtuneesta edistymisestä. Sitten hän voi nimittää
muita päätoimiston jäseniä väliaikaisesti pitämään muita puheita,
joissa kerrotaan mihin tahansa Raamatun osaan liittyvästä
lisääntyneestä valosta. K. Voitko kertoa, äänestävätkö johtokunnan jäsenet tästä Raamatun ymmärtämisessä tapahtuneesta "edistymisestä"? V. Eivät. K. Miten uudet näkemykset hyväksytään? V.
Ne käsitellään toimituskomiteassa ja minä annan niille hyväksynnän
raamatullisen tutkimisen jälkeen. Sitten annan ne eteenpäin Presidentti
Knorrille, ja hänellä on viimeinen sana asiassa. K. Eikö asiaa esitellä johtokunnalle lainkaan? V. Ei. 35
Tiesin henkilökohtaisesti, että johtokunnasta kerrotut asiat pitivät paikkansa. Ennen vuotta 1971 olin Karl Adamsin kutsusta kokouksessa, jossa oli paikalla useita kirjoitusosaston jäseniä. Heräsi kysymys, miten saisimme presidentin hyväksynnän joillekin ehdotetuille parannuksille Vartiotorni-lehteen. —————— 33 Marley Cole, Jehovah’s Witnesses—The New World Society (New York: Vantage Press, 1955), sivut 86-89. Cole kirjoitti kirjan kuin ei-todistajan objektiivisesta näkökulmasta. Ajatuksena oli, että ulkopuolisen kustantamon kirja saattaisi saavuttaa sellasia ihmisiä, jotka yleensä eivät ottaneet Seuran kirjallisuutta vastaan. Kirja oli siis eräänlainen PR-temppu. 34 Marley Cole, Jehovah’s Witnesses—The New World Society, s. 88. 35 Vaikka varapresidentti viittaa "toimituskomiteaan", hän myöhemmin sisällyttää johtokunnan jäsenistä vain hänet ja Presidentti Knorrin tuohon komiteaan. Todellisuudessa mitään virallista "toimituskomiteaa" ei ollut näiden kahden miehen lisäksi. Vuonna 1965 Karl Adams oli ainoa muu henkilö, jonka nimikirjoitus vaadittiin aina julkaistavaan aineistoon, eikä hän ollut johtokunnassa eikä tunnustautunut kuuluvansa "voideltujen" luokkaan. Joku ehdotti, että Lyman Swingle, joka oli yhtenä kirjoittajista läsnä, toisi asian Knorrin tietoon. Swinglen vastaus oli lyhyt, mutta kertoi hyvin paljon todellisesta tilanteesta. Hän sanoi: "Miksi minä? Mitä minä voin tehdä? Olen vain johtokunnan jäsen." Varapresidentin Skotlannin oikeudenkäynnissä esittämät lausunnot eivät ainoastaan todista, että mitään aitoa "hallintoelintä" ei ollut olemassa tuohon aikaan; ne osoittavat myös, miten fiktiivinen on ajatus "uskollisesta ja ymmärtäväisestä orjaluokasta", joka valmistaa "hengellistä ravintoa". Kaksi tai parhaimmillaan kolme miestä päätti siitä, mitä julkaistaisiin Vartiotorni-lehdessä tai muissa julkaisuissa – Nathan Knorr, Fred Franz ja Karl Adams, joista viimeinen ei kuulunut "voideltujen luokkaan". Kuten varapresidentin lausunnot selvästi osoittavat, edes johtokunnan jäseniä, jotka kaikki oletettavasti olivat "uskollisen ja ymmärtäväisen orjaluokan" jäseniä, ei kutsuttu antamaan hyväksyntäänsä sille "hengelliselle ravinnolle", joka julkaistaisiin. Niinpä aivan kuten Russell vuoteen 1916 asti käytti täyttä ja ainutlaatuista valtaa sen suhteen, mitä Vartiotorni-Seura julkaisi, ja aivan kuten Rutherford teki samoin koko presidenttikautensa ajan vuoteen 1942 asti, niin myös Knorrin presidenttikauden aikana valta "hengellisen ravinnon" valmistamiseen ja tarjoiluun todistajien yhteisölle rajoittui vain kahteen tai kolmeen mieheen. Sitä ei tehnyt mikään "luokka" ihmisiä, jonka Kristus oletettavasti oli nimittänyt "kaiken omaisuutensa hoitajaksi". 36 Tilanne pysyi samanlaisena jopa hallintoelimen laajentamisen jälkeen, kun siihen kuului muitakin kuin seitsemän johtokunnan jäsentä. Eräässä kokouksessa vuonna 1975 keskusteltiin varapresidentin laatimasta aineistosta, jonka hän oli valmistanut konventtipuhetta varten. Siinä käsiteltiin vertauksia sinapinsiemenestä ja hapatteesta (Matteuksen luvusta 13), ja väitettiin yksityiskohtaisesti, että "taivasten valtakunta", johon Jeesus näissä vertauksissa viittasi, oli oikeasti "valevaltakunta", väärennös. Yksi hallintoelimen jäsenistä, joka oli lukenut aineiston, ei ollut perustelusta vakuuttunut. Keskustelun jälkeen vain viisi neljästätoista jäsenestä (mukaan lukien Knorr ja Fred Franz) äänestivät sen puolesta, että aineistoa käytettäisiin konventtipuheessa, muut yhdeksän eivät. Niinpä sitä ei käytetty – puheena – mutta aineisto esitetiin kirjassa, joka julkaistiin konventissa, ja muutaman kuukauden päästä se ilmestyi myös Vartiotorni-lehdessä. 37 Vaikka lähes kaksi kolmesta läsnäolleista hallintoelimen jäsenistä oli ilmaissut ainakin jossain määrin luottamuksen puutetta aineistoa kohtaan, se ei vaikuttanut presidentin julkaisupäätökseen. (Fred Franzin "Valevaltakunta" -tulkinta kumottiin Vartiotornissa 15.7.2008, suom. huom.) Ei ollut kyse vain lehtien ja muiden julkaisujen sisällöstä, vaan kaikista Jehovan todistajien maailmanlaajuisen toiminnan osa-alueista: Oli kyse yli 90 haaratoimiston johtamisesta (jokaista Haaratoimiston Valvojaa kuvailtiin "johtavaksi kristillisyyden palvelijaksi sillä alueella ja sitä aluetta varten, johon hänet on nimitetty"), kaikkien matkavalvojien työn valvomisesta, lähetystyöntekijäkoulu Gileadin ohjaamisesta, kaikkien lähetystyöntekijöiden työmääräyksistä, sekä konventtien ja konventtiohjelmien suunnittelemisesta. Kaikki tämä ja paljon muuta kuului yhden ainoan miehen eli yhdistyksen presidentin valtaoikeuksiin. Se mitä näistä aihealueista hallintoelin käsitteli tai ei käsitellyt, riippui tiukasti hänen päätöksestään ja harkinnastaan. Kaikkea tätä oli vaikea sovittaa yhteen niiden artikkelien kanssa, jotka julkaistiin varapresidentin "häntä heiluttaa koiraa" -puheen jälkeen. Siinä käytetty kieli oli ollut niin voimakasta ja päättäväistä: Samoin
myös, vaikkei 19. vuosisadalla ollut yhtään Kristuksen apostolia läsnä,
Jumalan pyhän hengen on täytynyt toimia hallitsevan elimen
muodostamiseksi hänen ”uskollisen ja ymmärtäväisen palvelija” -luokan
voidellulle jäännökselleen. Tosiasiat puhuvat puolestaan.
—————— 36 Matteus 24:47. 37 Katso kirjaa Ihmisen pelastus maailman ahdingosta käsillä! (julk. 1975) s. 206-215; ks. myös Vartiotorni 1.tammikuuta 1976 s. 5-18. Näyttämölle
tuli voideltujen kristittyjen joukko, joka otti vastuun sen Jehovan
antautuneen, kastetun,
voidellun kansan asioitten hallitsemisesta, joka seurasi Jeesusta
Kristusta hänen askeleissaan ja yritti suorittaa työn, mikä oli
esitetty Jeesuksen ennustuksessa (Matt. 24:45–47). Tosiasiat puhuvat
äänekkäämmin kuin sanat. Hallitseva elin on olemassa. Jehovan kristityt
todistajat tietävät ja vakuuttavat kiitollisina, ettei tämä ole mikään
yhden miehen uskonnollinen järjestö, vaan että sillä on hengellä
voideltujen kristittyjen hallitseva elin. 38
Valitettavasti tämä esitetty kuva ei yksinkertaisesti pitänyt paikkaansa. Tosiasiat kyllä "puhuvat puolestaan": Vartiotorni-Seuran omat julkaisut ja johtokunnan jäsenten lausunnot osoittavat, että mitään todellista hallintoelintä ei ollut 1800-luvulla Russellin eikä 1900-luvulla Rutherfordin aikana. Samoin Vartiotornissa kuvaillun kaltaista hallintoelintä ei ollut ollut siihen mennessä Knorrin aikanakaan. Esitetty kuva kuulosti kyllä vaikuttavalta, mutta se oli kuvitelmaa, fiktiota. Tosiasia on, että monarkiaalinen järjestely vallitsi aivan järjestön alusta asti (sana "monarkki" on kreikkalaista alkuperää ja merkitsee "sitä joka hallitsee yksin", se määritellään myös sanakirjoissa "siksi yhdeksi, joka pitää ylivoimaista asemaa ja valtaa"). Se että ensimmäinen presidentti oli hyväntahtoinen, toinen ankara ja yksinvaltainen, ja kolmas hyvin bisneshenkinen, ei mitenkään muuta sitä tosiasiaa, että kaikki nämä kolme presidenttiä käyttivät monarkiaalista vaikutusvaltaa. Todistajien suuri enemmistö, joihin Vartiotornin vuoden 1971 artikkeli viittasi "seurakunnan tavallisina jäseninä", olivat täysin tietämättömiä tästä; heihin sisältyi myös suurin osa "voidelluista", jotka muodostavat "uskollisen ja ymmärtäväisen orjaluokan". Vain vallan ytimen lähellä olevat henkilöt tiesivät asiasta, ja mitä lähempänä ydintä he olivat, sitä enemmän he tiesivät. Tämä piti erityisesti paikkansa hallintoelimen jäsenistä, ja vuonna 1975 "koira" päättikin, että oli aika "heiluttaa häntää". Suurin osa jäsenistä oli sitä mieltä, että oli viimeinkin aika saattaa tosiasiat yhtäpitäviksi puhuttujen ja julkaistujen sanojen kanssa. On kiinnostavaa, että se mitä tapahtui, oli pohjimmiltaan sama asia kuin mitä neljä virkailijaa oli ehdottanut vuonna 1917, eli uudelleenjärjestely. Heidän ehdotustaan on jälkeenpäin kerta toisensa jälkeen kuvattu Vartiotorni-Seuran julkaisuissa "kunnianhimoiseksi juoneksi" ja "kapinalliseksi salaliitoksi", ja sellaiseksi, joka "Jumalan armosta ei menestynyt!". 55 vuotta myöhemmin käytännössä sama esitys menestyi, mutta vasta hallintoelimessä tapahtuneen, kuukausia kestäneen kuohunnan jälkeen. —————— 38 Ks. Vartiotorni 1. maaliskuuta 1972 s. 116. Lue luku 4 täältä.
Takaisin alkuun Takaisin etusivulle |
|||||||||
Kotisivuohjelma: KompoZer *
Kuvankäsittely: GIMP * Äänenkäsittely:
Audacity |