|
||||||||||
Raymond Franz Raymond Franz (8. toukokuuta 1922 - 2. kesäkuuta 2010) oli eräs tunnetuimmista entisistä Jehovan todistajista. Hän oli osa Jehovan todistajien korkeinta päättävää elintä, hallintoelintä, yhdeksän vuotta vuosina 1971-1980. Franz työskenteli Jehovan todistajien päätoimistossa Brooklynissä vuosina 1965-1980. Raymond Franz erotettiin Jehovan todistajista vuonna 1981 ja on eronsa jälkeen kirjoittanut kaksi yksityiskohtaista kriittissävytteistä kirjaa Jehovan todistajista, heidän opeistaan ja Jehovan todistajien hallintoelimestä. Hänen kirjansa Crisis of Conscience ja In Search of Christian Freedom ovat olleet erittäin suosittuja ja niitä on käännetty useille kielille. Hänen hyvin dokumentoidut kirjansa ovat herättäneet huomiota liikkeestä kiinnostuneiden keskuudessa ympäri maailman. Raymond Franz syntyi ja kasvatettiin Jehovan todistaja -perheessä. Hän oli sukunsa kolmannen polven Jehovan todistaja. Hänen isänsä kastettiin vuonna 1913. Tuohon aikaan Jehovan todistajia kutsuttiin vielä "Raamatun tutkijoiksi". Raymondista tuli aktiivinen jäsen vuonna 1938 hänen ollessaan 16-vuotias. Hänet kastettiin vuonna 1939. Raymondin sedällä, Frederick William Franzilla, oli voimakas vaikutus Jehovan todistajien opetuksiin, kehitykseen, palvontaan sekä oppikysymyksiin. Hänestä tuli Vartiotorniseuran varapresidentti vuonna 1945 ja tämän jälkeen seuran presidentti vuonna 1977. Raymond Franz pääsi Vartiotorni-seuran Gilead-kouluun (lähetystyöntekijöiden kouluun) vuonna 1944 ja vuonna 1946 hänestä tuli matkustava lähetystyöntekijä Puerto Ricossa, Neitsytsaarilla sekä Dominikaanisessa tasavallassa. Vuonna 1957 diktaattori Rafael Trujillon kielsi Jehovan todistajien työn Dominikaanisessa tasavallassa ja karkotti ulkomaalaiset lähetystyöntekijät. Kun Raymond Franz täytti 37 vuotta, hän löysi vaimonsa Cynthian. He menivät naimisiin ja Cynthia liittyi Franzin seuraan lähetystyömatkoille Neitsytsaarille. Myöhemmin vuonna 1961, he palasivat Dominikaaniseen tasavaltaan ja toimivat siellä Jehovan todistajien lähetystyöntekijöinä viisi vuotta. He kohtasivat paljon ongelmia, koetuksia ja todellisia vaaroja saarnatessaan ja asuessaan sodan repimässä maassa. Vuonna 1965 Vartiotorniseuran tuolloinen presidentti Nathan Homer Knorr pyysi Raymond Franzia lopettamaan lähetystyön ja pyysi häntä työskentelemään ja asumaan Jehovan todistajien päätoimistossa (jota kutsutaan nimellä "Beetel") Brooklynissa, New Yorkissa. Raymond mainitsee ensimmäisessä kirjassaan että hän piti lähetystyöstä enemmän, mutta hyväksyi silti tarjouksen. Yksi hänen ensimmäisistä tehtävistään oli työskennellä muiden kanssa suuressa kirjaprojektissa, jonka nimi oli "Raamatun ymmärtämisen opas" (Aid to Bible Understanding). Raamatun ymmärtämisen opas oli tietosanakirjamainen teos, jossa käsiteltiin aihe aiheelta aakkosjärjestyksessä Jehovan todistajien opetuksia ja uskomuksia. Hän kertoo kokemuksistaan päätoimistossa ensimmäisessä kirjassaan Crisis of Conscience. Vuonna 1971 Raymond Franz kutsuttiin Jehovan todistajien hallintoelimen jäseneksi. Hallintoelin vastasi tuolloin sekä Jehovan todistajien hengellisestä johdosta että Vartiotorniseuran hallinnosta ja taloudesta. Hallintoelimen jäsenet ovat hyvin samantyyppisessä asemassa kuin kardinaalit katolisessa kirkossa. Franz hyväksyi aseman ja vietti useita vuosia matkustaen ympäri maailmaa sekä seuraten järjestön rakennetta, työskentelyä ja palvontaa kaikilla tasoilla ja useissa maissa. Hän kertoo kirjassaan ristiriidoista, joita hänen elämässään oli ilmennyt viimeisten 15 vuoden aikana, jotka hän vietti päätoimistossa. Varsinkin viimeiset yhdeksän vuotta, jotka hän vietti hallintoelimen jäsenenä olivat erittäin tärkeitä. Noina yhdeksänä vuotena mielikuvat kohtasivat todellisuuden. Hän sanoo huomanneensa eläneensä koko elämänsä isossa myytissä, joka ei vastannut todellisuutta. Tämä ei vaikuttanut hänen uskoonsa Raamattuun, mutta se muutti hänen käsitystään Jehovan todistajien järjestöstä. Hän huomasi, että hallintoelin ei perustellut opetuksiaan Raamatulla, vaan toimi samoin kuten arvostelemansa valtakirkot, perinteidensä mukaan.  Kirjassaan Crisis of Conscience Franz kirjoittaa elokuun 1979 tapahtumista. Vuoteen 1975 kohdistuneitten odotusten - Jehovan todistajat odottivat tuolloin Harmageddonia - rauettua tyhjiin osa Brooklynin Beetelin henkilökunnasta alkoi tutkia kriittisesti Vartiotorniseuran opetuksia. Joillakin Beetelin vanhempia jäseniä oli "eriäviä mielipiteitä" opetuksista, jotka liittyivät vuoteen 1914 ja 33 jaa., sekä siitä, milloin viimeiset päivät alkoivat. Erimielisyyksiä aiheutti myös taivaspaikkojen määrä (Jehovan todistajat uskovat että taivaaseen pääsee vain 144 000) sekä tulkinta siitä, että kristityt jaettaisiin kahteen eri luokkaan. Osa kristityistä saisi taivaallisen ylösnousemuksen ja osa taas nousisi ruumiillisesti paratiisimaahan. Franz kuvailee, miten päätoimistossa alkoi kuohua ja hallintoelin epäili lähes kaikkia salaliitosta. Hänen mukaansa sen sijaan, että olisi tutkinut kriittisesti edellä mainittuja opinkohtia ja aloittanut keskustelut "toisinajattelijoiden" kanssa, hallintoelin aloitti noitavainoja muistuttavan toiminnan. Se ei hänen mielestään sallinut asiallisia kysymyksiä oppeja kohtaan, epäilijöitä ei siedetty ollenkaan. Maaliskuussa 1980 Raymond Franz ja hänen vaimonsa päättivät, että heidän oli aika lähteä päätoimistossa. Heidän terveydentilansa heikentyi ja heillä oli epäilyksiä Vartiotorni-seuran toimintatapoja ja opetuksia kohtaan. 24.3-24.7.1980 he asuivat vanhan Jehovan todistaja -ystävänsä Peter Gregersonin luona. Lähdettyään Beetelistä Franz sai useita puhelinsoittoja, joissa kerrottiin, miten heidän mukaansa päätoimistossa useita jäseniä oli syytetty, kuulusteltu sekä erotettu luopioina ilman kunnollisia raamatullisia perusteita, koska he epäilivät vartiotorniseuran opetuksia vuodesta 1914, 144 000 taivaspaikasta sekä muista Jehovan todistajien pääopetuksista. 22. huhtikuuta 1980 hallintoelimen Albert Schroeder kertoi Raymond Franzille puhelimitse, että "järjestön oikeuskoneisto oli toiminnassa ja kohtaisi pikaisesti epäilevät". 25. huhtikuuta 1980 Cris Sánchez ja hänen vaimonsa Nestor Kuilan, jotka olivat kumpikin Beetelin pitkäaikaisia jäseniä, erotettiin. Samoin kävi myös René Vázquesille, joka oli toiminut useita vuosia päätoimistossa. Sekä hänet että hänen vaimonsa erotettiin luopioina. Raymond Franz kertoo kuulleensa asioista sellaisilta ihmisiltä, joille kyseiset asiat eivät edes kuuluneet, vaikka hän oli edelleenkin hallintoelimen jäsen. Hallintoelin ei vaivautunut kertomaan erottamisista Franzille, mutta se kylläkin tiedotti asiasta niille yli 5000, jotka työskentelivät päätoimistossa. 8. toukokuuta 1980 Raymond Franz palasi New Yorkin päätoimistoon ja löysi työpöydältään papereita, jotka käsittelivät Jehovan todistajien uskonkäsityksiä hyvin lainopilliseen sävyyn. 20. toukokuuta 1980 hän tapasi komitean puheenjohtajan ja hänelle soitettiin nauhalta kuubalaisen Jehovan todistajan haastattelu, jossa hän kertoi huhuja yksityisistä raamatuntutkisteluista, joissa keskusteltiin vartiotorniseuran opetuksista arvostelevaan sävyyn. Franzin mukaan koko nauha oli kaksi tuntia pitkä vuodatus, joka sisälsi johdattelevia kysymyksiä huhuista huhujen perään. 21. toukokuuta 1980 Raymond Franz kutsuttiin hallintoelimen kokoukseen, Keskustelu nauhoitettiin. Hän kuvaili, kuinka häneltä kyseltiin erilaisia kysymyksiä järjestöstä ja sen opetuksista, eikä lainkaan niistä jotka olivat erotettu ja syytetty "luopumuksesta". Franz kertoi, ettei suurin osa hallintoelimestä kommentoinut asioita millään tavalla, he vain istuivat ja kuuntelivat. Kolmen tunnin jälkeen hänelle sanottiin, että hän voisi lähteä. Seuraana aamuna häntä pyydettiin kommentoimaan nauhalle mielipiteensä toisesta nauhasta, jossa jotkut Jehovan todistajat juoruilivat toisista jäsenistä. Hän kieltäytyi kommentoimasta perusteettomia huhuja. 22. toukokuuta 1980 puheenjohtaja Albert Schroeder tuli Franzin huoneeseen, ja kertoi hänelle jonkun hallintoelimen jäsenen haluavan hänen erottamistaan Jehovan todistajista. Riittäviä todisteita häntä vastaan ei kuitenkaan ollut. Asiasta äänestettiin, mutta enemmistö oli erottamista vastaan. Franzin annettiin ymmärtää olevan parasta, jos hän itse eroaisi hallintoelimestä. Hän päättikin kirjoittaa erokirjeen. Samalla hän myös torjui erikoistienraivaajan tehtävät. Raymond ja hänen vaimonsa lähtivät päätoimistosta. Ennen lähtöään ja joitakin päiviä eroamisen jälkeen he tapasivat Ed Dunlapin, joka oli pitkäaikainen kirjoitusosaston jäsen. Myös häntä vastaan oli hyökätty samalla tavalla kuten Franzia vastaan. Muut kirjoitusosaston jäsenet ja hallintoelin aiheuttivat ongelmia, koska hän halusi ajatella eri tavalla joidenkin Raamatun kohtien tulkinnasta kuin Vartiotorniseuran kirjallisuudessa jo esitetyt raamatuntulkinnat esittävät. Hänet oli kutsuttu kuulusteluun. Pian Dunlapkin erotettiin "luopumuksen" takia. Tässä tapauksessa luopumus tarkoitti sitä, että hänen käsityksensä joidenkin Raamatun kohtien ymmärtämisestä oli tullut sovittamattoman ristiriitaisiksi Jehovan todistajien virallisen opin kanssa. Ed Dunlap oli uhrannut koko elämänsä Vartiotorni-seuran toimiin ja palvellut järjestöä uskollisesti yli 40 vuotta, hän oli erittäin kunnioitettu 69-vuotias Jehovan todistaja. Hän kuului myös "voideltujen luokkaan". Kun hänet erotettiin, hän ja hänen vaimonsa joutuivat lähtemään välittömästi päätoimistosta, ja asumaan erittäin huonoissa olosuhteissa. Jatkuu...
 Lue teksti kokonaan Wikipediasta. |
Raymond Franz: Omantunnon kriisi, 4. luku 05.12.2020 Käännöskomitea OMANTUNNON KRIISI
(CRISIS OF CONSCIENCE) Neljäs laitos RAYMOND FRANZ (1922-2010) Jehovan todistajien hallintoelimen entinen jäsen Kirjan kääntäminen ja julkaiseminen suomeksi on tehty Raymond Franzin luvalla.
Käännöskomitean jäsenet haluavat pysytellä tuntemattomina.  4. luku, SISÄINEN KUOHUNTA JA UUDELLEENJÄRJESTELY (PDF-version voi lukea täältä) Älkää siis ylpeilkö siitä, että seuraatte jotakin ihmisjohtajaa. Kenenkään ei siis tulisi ylpeillä siitä, mitä ihmiset voivat tehdä. – 1. Korinttilaisille 3:21 (New Living Translation, Good News Translation) Aid to Bible Understanding -kirjassa esitetty tieto vanhimmista epäilemättä pani koko prosessin alulle. Tuohon aikaan asti seurakuntia oli valvonut yksittäinen henkilö, "seurakunnanpalvelija". Kun hänen tilalleen nimitettiin vanhimmisto, se väistämättä herätti kysymyksiä myös haaratoimistojen organisaatiosta. Niissä yksi mies toimi koko maan "valvojana" samaan tapaan kuin piispa tai arkkipiispa valvoo suurta aluetta, jossa on paljon seurakuntia. Ja päätoimistossa oli presidentti, jota olin itse kutsunut "kaikkien maailman seurakuntien esivalvojaksi" (puhuessani haaratoimistonvalvojien seminaarissa Brooklynissä). 1 Seurakuntien ja päätoimiston toimintatapojen välillä oli selvä ero, ja ilmeisesti se oli syynä "häntä heiluttaa koiraa" -puheeseen ja Vartiotornin artikkeleihin, sillä ne pyrkivät jotenkin selittelemään tuota vallinnutta eroa. On lähes varmaa, että näiden artikkelien tarkoitus oli myös viestittää yhdistyksen äänestäville jäsenille, ettei näiden pitäisi yrittää äänillään saada aikaan mitään muutosta päätoimiston rakenteessa tai ilmaista mielipiteitään hallintoelimen jäsenyydestä ja sen hallinnosta. Vuonna 1971 kun puhe pidettiin, Presidentti Knorr päätti antaa hallintoelimen tutkia ja esittää arvionsa kirjasta nimeltä Järjestö Valtakunnan saarnaamista ja opetuslasten tekemistä varten. Se oli kuin eräänlainen kirkon käsikirja, jossa esitetään organisaatiorakenne, sekä koko järjestöä ohjaavat toimintatavat aina Päätoimistosta haaratoimistoihin, piireihin, kierroksiin ja seurakuntiin asti. Hallintoelintä ei pyydetty toimittamaan aineistoa kirjaa varten. Presidentti oli määrännyt kirjaprojektin kehittelyn Kirjoitusosaston valvojan Karl Adamsin tehtäväksi (joka ei ollut hallintoelimen jäsen eikä tunnustautunut "voidelluksi"). Hän puolestaan oli määrännyt Ed Dunlapin ja minut tekemään yhteistyötä kanssaan, ja jokaisen meistä oli määrä kirjoittaa noin kolmannes aineistosta. 2 Laatimamme aineisto esitti hallintoelimen ja yhdistysten suhteen sellaisena kuin ne Vartiotornin artikkelit, jotka korostivat, että "koiran tulisi heiluttaa häntää" eikä päinvastoin. Kun joitakin tähän liittyviä asioita käsiteltiin hallintoelimessä, ne herättivät varsin kiihkeätä keskustelua. Presidentti Knorr ilmaisi selvästi kokeneensa, että hänen vastuutehtävänsä ja työnsä yritettiin "kaapata". Hän painotti, että hallintoelimen tulisi pitää huolta vain "hengellisistä asioista" ja yhdistys hoitaisi loput. Mutta hallintoelimen jäsenet tiesivät, että tuossa vaiheessa heille uskotut "hengelliset asiat" pitivät sisällään lähes ainoastaan miltei rituaalisen, yleensä tuntemattomien henkilöiden nimittämisen matkatyöhön, sekä "erottamisasioihin" liittyvän jatkuvan kysymysvirran käsittelemisen. —————— 1 Presidentti Knorr istui tuolloin lavalla eikä hänellä ollut mitään tätä termiä vastaan. 2 Minut määrättiin kirjoittamaan luvut "Palveluksesi Jumalalle", "Seurakunnan puhtauden suojeleminen" ja "Kestävyys, joka johtaa Jumalan hyväksyntään". Esitin keskustelun kuluessa useasti oman näkemykseni, jonka mukaan myös muut luonteeltaan hengelliset asiat tulisi olla hallintoelimen vastuulla. (En saanut voimassa ollutta monarkiaalista järjestelyä sopimaan yhteen Jeesuksen sanojen kanssa: "te kaikki olette veljiä", "yksi on teidän Johtajanne, Kristus", "kansakuntien hallitsijat herroina niitä hallitsevat ja suuret pitävät niitä vallan alla", mutta "näin ei ole teidän keskuudessanne". 3 Ei yksinkertaisesti tuntunut rehelliseltä sanoa, mitä oli sanottu Vartiotornin artikkeleissa 1971 ja sitten itse toimia toisella tavalla. Kuitenkin aina kun toin asian esille, presidentti otti huomautukset hyvin henkilökohtaisesti. Hän puhui hyvin pitkään kireällä ja voimakkaalla äänellä ja sanoi, että "ilmeisesti jotkut eivät olleet tyytyväisiä tapaan, jolla hän hoiti työnsä". Hän kuvaili yksityiskohtaisesti tekemäänsä työtä ja sanoi sitten, että "nyt ilmeisesti jotkut eivät halua minun enää hoitavan asioita", ja että ehkä hänen pitäisi "tuoda kaikki työnsä tänne ja antaa ne Ray Franzin hoidettavaksi".  Minun oli vaikea uskoa, että hän ei ymmärtänyt lainkaan kommenttieni ydintä: esitin tukevani järjestelyä ryhmästä, enkä sitä, että toimivalta siirrettäisiin yhdeltä yksittäiseltä hallinnoijalta toiselle sellaiselle. Joka kerta selitin tämän hänelle ja tein selväksi, ettei mitään sanomaani ollut koskaan tarkoitettu minkäänlaiseksi henkilökohtaiseksi hyökkäykseksi, ja että olin sitä mieltä, että KENENKÄÄN yksittäisen henkilön ei tulisi ottaa vastuuta käsiteltävistä asioista; sen sijaan ymmärsin Raamatun ja Vartiotornin pohjalta, että ihmisryhmän olisi otettava vastuu niistä. Toistin yhä uudelleen, että jos yhden henkilön oli määrä hoitaa kaikki, sitten valitsisin hänet siihen tehtävään. Sanoin, että mielestäni hän oli yksinkertaisesti tehnyt niin kuin oli ajatellut hänen pitäneen tehdä ja kuten oli aina tehty ennenkin, eikä minulla ollut valittamista siitä, että hän oli toiminut niin. Tällä ei tuntunut kuitenkaan olevan mitään vaikutusta. Mitä tahansa sanoinkin tähän suuntaan herätti vain suuttumusta, ja huomattuani sen annoin periksi muutaman kerran jälkeen. Näissä tilanteissa muut jäsenet vain istuivat, tarkkailivat ja pysyivät vaiti. Siksi se, mitä tapahtui muutamaa vuotta myöhemmin, tuli yllätyksenä. —————— 3 Matteus 23:8, 10; 20:25, 26. Asiat eivät muuttuneet mitenkään ennen vuotta 1975. Katsopa nyt, mitä järjestön historiakirja Jehovan todistajat – Jumalan valtakunnan julistajia (1993) kertoo silloin tapahtuneen. Kyseessä sanotaan olleen "yksi Jehovan todistajien nykyhistorian merkittävimmistä järjestömuutoksista". Sivuilla 108 ja 109 sanotaan väliotsakkeen "Järjestömuutoksia" alla näin: Veli
Knorr oli vuoteen 1976 mennessä työskennellyt uutterasti
Vartiotorni-Seuran presidenttinä yli 30 vuotta. Hän oli matkustanut
useita kertoja maapallon ympäri ja vieraillut rohkaisemassa
lähetystyöntekijöitä ja opettamassa ja neuvomassa haaratoimistojen
henkilökuntaa. Hänellä oli etu nähdä aktiivisten todistajien määrän
kasvavan vuonna 1942 toimineista 117209:stä julistajasta 2248390:een
julistajaan vuonna 1976.
Vuoden 1976 kesällä 71-vuotias N. H. Knorr alkoi kuitenkin panna merkille, että hänellä oli taipumus törmäillä esineisiin. Tutkimuksissa ilmeni, että hänellä oli aivokasvain, jota ei pystytty leikkaamaan. Hän ponnisteli kovasti voidakseen edelleen kantaa työtaakkaansa joitakin kuukausia, mutta lääkärin ennuste hänen fyysisestä tilastaan oli huono. Haittaisiko hänen terveydentilansa heikkeneminen työn eteenpäin menoa? Hallintoelintä oli jo vuonna 1971 alettu laajentaa. Vuonna 1975 siinä oli 17 jäsentä. Tuon vuoden mittaan hallintoelin oli vakavasti ja rukoillen harkinnut, miten se voisi parhaiten huolehtia kaikesta siitä, mitä sisältyy Jumalan sanassa meidän ajallemme esitettyyn maailmanlaajuiseen saarnaamis- ja opettamistyöhön (Matt. 28:19, 20). Joulukuun 4. päivänä 1975 hallintoelin oli yksimielisesti hyväksynyt yhden Jehovan todistajien nykyhistorian merkittävimmistä järjestömuutoksista. Tammikuun 1. päivästä 1976 lähtien kaikki Vartiotorni-Seuran ja eri puolilla maailmaa olevien Jehovan todistajien seurakuntien toiminnot oli saatettu hallintoelimen kuuden hallintokomitean valvonnan alaisuuteen. Sopusoinnussa tuon järjestelyn kanssa oli 1. helmikuuta 1976 tehty muutoksia kaikissa Seuran haaratoimistoissa ympäri maailman. Kutakin haaratoimistoa ei enää valvonut yksi haaratoimistonvalvoja, vaan vähintään kolme kypsää miestä muodosti haaratoimistokomitean, jonka yksi jäsen palveli pysyvästi koordinaattorina. Kun komiteat olivat toimineet joitakin kuukausia, hallintoelin totesi: ”On osoittautunut hyödylliseksi, että usea veli neuvottelee yhdessä, kun harkitaan Valtakunnan työn etuja (Sananl. 11:14; 15:22; 24:6).” Lukijalle siis uskotellaan, että Seuran kolmannen presidentin Nathan Knorrin heikentyvä terveys loppuvuonna 1975 jotenkin liittyi tähän merkittävään tapahtumaan järjestön historiassa, ja että se oli ehkä syynä siihen. Kaikki miehet, jotka olivat hallintoelimessä tuohon aikaan tietävät, että tämä ei pidä paikkaansa. Todellisuudessa Knorrin terveysongelma tuli ilmi vasta sen jälkeen, kun muutokseen johtanut asia oli tullut esille, ja oli näin ollen pelkkää sattumaa. Sairaus ei nostanut asiaa esille eikä sillä ollut osaa hallintoelimen keskusteluissa ja päätöksissä. Tilanteesta ei selvästi anneta rehellistä kuvaa. Mitä sitten oikeasti tapahtui? Vuonna 1975 kaksi Betel-vanhinta (Malcolm Allen, Palvelusosaston vanhempi jäsen sekä Robert Lang, Betel-kodin apulaisvalvoja) kirjoittivat kirjeitä hallintoelimelle, joissa he esittivät huolensa päätoimiston henkilökunnan keskuudessa vallinneista tilanteista. He viittasivat erityisesti pelon ilmapiiriin, jonka valvonta-asemassa olevat saivat aikaan, sekä lisääntyvään lannistuneisuuden tunteeseen ja siitä seuranneeseen tyytymättömyyteen. Tuohon aikaan henkilön, joka anoi Betel-palvelukseen päätoimistoon, oli sitouduttava jäämään sinne ainakin neljäksi vuodeksi. Suurin osa hakijoista oli 19-20-vuotiaita nuoria miehiä. Neljä vuotta vastasi viideosaa heidän siihenastisesta elämästään. Ruokapöydässä kysyin usein vierustoveriltani: Kauanko olet ollut täällä? Sen kymmenen vuoden aikana, jotka olin nyt ollut päätoimistossa, en ollut kuullut kenenkään näistä nuorista miehistä vastaavaan likimain "noin vuoden" tai "noin kaksi vuotta". Poikkeuksetta vastaus kuului "yksi plus seitsemän", "kaksi plus viisi", "kolme plus yksi" jne. Aina mainittiin vuosien määrä sekä kuukausien tarkka määrä. En voinut olla ajattelematta, että miehet, jotka suorittavat vankeusrangaistusta, laskevat usein aikaa samalla tavoin. Yleensä oli vaikeaa saada näitä nuoria miehiä ilmaisemaan ajatuksia palveluksestaan päätoimistossa. Sain tietää ystäviltä, jotka työskentelivät läheisesti heidän kanssaan, että he olivat haluttomia sanomaan paljoakaan avoimesti. He pelkäsivät, että jos he sanoisivat jotakin vähemmän positiivista, heidät luokiteltaisiin sellaiseksi, joista yleisesti käytettiin lyhennettä B.A. ("Bad Attitude"), huono asenne. Monet tunsivat itsensä pelkäksi "koneiston rattaaksi", jotka nähtiin työntekijöinä eikä ihmisinä. Työ tuntui epävarmalta, sillä he tiesivät voivansa saada siirron milloin tahansa toiseen työhön ilman aiempaa neuvonpitoa asiasta, ja usein siirrolle ei edes kerrottu syytä. Johdon ja työntekijöiden välille oli vedetty selvä raja ja sitä pidettiin huolella kiinni. 14 dollarin kuukausittainen määräraha usein hädin tuskin kattoi matkakulut kokouksiin Valtakunnansalille, joskus ei niitäkään. Niillä, joilla oli varakas perhe tai varakkaita ystäviä, ei ollut ongelmia, sillä he saivat tukea ulkopuolelta. Mutta muilla oli harvoin varaa muuhun kuin välttämättömyyksiin. Kauempaa kotoisin olevien, varsinkin läntisistä osavaltioista tulleiden, saattoi olla mahdotonta matkustaa lomille perheensä luokse, varsinkin jos he olivat köyhästä perheestä. Silti he saivat kuulla jatkuvasti, miten hallintoelimen jäsenet ja muut, jotka matkustivat eri osiin maata ja ulkomaille pitämään puheita, välittivät noista paikoista terveisiä Betel-perheelle. He näkivät Seuran virkailijoiden ajavan Seuran ostamilla uusilla autoilla, joita työntekijät kuten he itse huolsivat ja puhdistivat. Heidän aikataulunsa oli tiukka: Töitä 8 tuntia 40 minuuttia arkipäivinä ja 4 tuntia lauantai-aamuisin; lisäksi oli osallistuttava kokouksiin kolmesti viikossa sekä todistustyöhön viikottain. Monen mielestä kaikki tämä tuntui tekevän heidän elämästään ahdasta, väsyttävää rutiinia. Mutta he tiesivät, että jos he vähensivät toimintaansa millä tahansa näistä alueista, heidät luokiteltaisiin varmasti "B.A."-luokkaan ja kutsuttaisiin palaveriin, jonka tarkoituksena oli korjata heidän asenteensa. Kahden Betel-vanhimman kirjeet käsittelivät näitä asioita menemättä yksityiskohtiin. Valitettavasti presidentistä näytti taas tuntuvan, että tässä oli kyse hänen hallintonsa arvostelemisesta. Hän kertoi hallintoelimelle haluavansa kuulemisen asiasta ja näin tehtiin 2. huhtikuuta 1975. Jotkut Betel-vanhimmat puhuivat ja monet em. asiat tuotiin esille. Puhujat eivät puuttuneet yksilöiden persoonallisuuksiin eivätkä esittäneet vaatimuksia, mutta he korostivat tarvetta huomioida yksilöt paremmin, tarvetta veljelliseen viestintään sekä siitä saatavaa hyötyä, että ne joita ongelmat koskettivat, olisivat itse mukana päätöksiä ja ratkaisuja tehtäessä. Betel-kodin apulaisvalvoja Robert Lang asetti sanansa näin: "Tuntuu, että olemme enemmän huolissamme tuotannosta kuin ihmisistä." Henkilökunnan lääkäri Dr. Dixon kertoi, että avioparit kävivät hänen luonaan usein ahdistuneina; vaimot eivät jaksaneet paineita ja pysyneet vaativassa aikataulussa, ja monet heistä puhkesivat kyyneliin keskustellessaan hänen kanssaan. Viikkoa myöhemmin, 9. huhtikuuta pidetystä hallintoelimen kokouksesta tehdyt viralliset Muistiinpanot kertovat: Esitettiin
ajatuksia hallintoelimen ja yhdistysten suhteesta sekä siitä, mitä
sanottiin Vartiotornissa 15.12.1971 (suom. 15.3.1972). Sovittiin että
viiden henkilön komitea (L. K. Greenlees,
A. D. Schroeder, R. V. Franz, D. Sydlik, J. C. Booth) tutkii aihetta
koskevia seikkoja, yhdistysten virkailijoiden velvollisuuksia ja siihen
liittyviä asioita sekä ottavat harkintaansa N. H. Knorrin, F. W.
Franzin ja G. Suiterin (jotka ovat virkailijoita kahdessa
yhdistyksessä) ajatukset ja tekevät sitten suosituksensa.
Kokonaisajatuksena on vahvistaa järjestön ykseyttä.
Kolme viikkoa myöhemmin, 30. huhtikuuta pidetyssä kokouksessa, presidentti Knorr yllätti meidät tekemällä aloitteen, jonka mukaan siitä hetkestä lähtien asiat päätettäisiin jäsenten kahden kolmasosan enemmistöllä (silloin jäseniä oli 17). 4 Tuon kokouksen viralliset Muistiinpanot kertovat: L. K. Greenlees raportoi viiden komitean ajatuksista veli Knorrin kysymykseen siitä, mitä hänen pitäisi tehdä. 5 Komitea harkitsi Vartiotornin
15.12.1971 kappaletta 29 hyvin huolellisesti, samoin sivua 760.
Komitean mielestä hallintoelimen pitäisi nykyään valvoa yhdistyksiä
eikä toisinpäin. Yhdistysten pitäisi tunnustaa, että 17 jäsenen
hallintoelimellä on vastuu valvoa työtä seurakunnissa ympäri maailman.
Järjestelyn käyttöön ottamisessa Betelissä on ollut viivettä
seurakuntiin verrattuna. On ollut hämmennystä. Emme halua
kaksoisjärjestöä.
Seurasi pitkä keskustelu hallintoelimeen, yhdistyksiin ja presidenttiin liittyvistä kysymyksistä, johon kaikki läsnäolevat jäsenet osallistuivat. Päivän lopuksi N. H. Knorr teki aloitteen ja sitä seurasi E. C. Chittyn kommentti. L. K. Greenlees teki myös aloitteen. Päätettiin, että näistä tehtäisiin kopiot kaikille jäsenille ja uusi kokous pidettäisiin seuraavana aamuna kahdeksalta. Siten olisi aikaa rukoilla tärkeän asian johdosta. Esitetyt aloitteet kuuluvat seuraavasti: N. H. Knorr: "Esitän, että hallintoelin ottaa vastuun siitä työstä huolehtimisesta, joka määritellään Pennsylvaniassa rekisteröidyn yhdistyksen peruskirjassa, sekä ottaa vastuun tehtävistä, jotka esitetään Pennsylvanian yhdistyksen peruskirjassa, sekä kaikista muista Jehovan todistajien käyttämistä yhdistyksistä maailmassa. E. C. Chitty sanoi: "Ottaa vastuun" merkitsee toisen osapuolen vapauttamista. Uskon omalta osaltani, että vastuu pysyy sellaisena kuin se on. Olisi oikeammin sanoa "valvoo vastuuta". L. K. Greenlees sanoi: Esitän, että hallintoelin Raamatun mukaisesti sitoutuu ottamaan täyden vastuun ja auktoriteetin Jehovan todistajien maailmanlaajuisen yhteisön ja sen toimintojen hallinnosta ja valvonnasta; että kaikki Jehovan todistajien käyttämien yhdistysten jäsenet ja virkailijat toimivat hallintoelimen valvonnassa ja yhteistyössä sen kanssa; että tämä parannettu suhde hallintoelimen ja yhdistysten välillä astuu voimaan niin pian kuin se järkevästi on mahdollista tehdä vahingoittamatta Valtakunnan työtä. Seuraavana päivänä 1. toukokuuta 1975 oli jälleen pitkä keskustelu. Erityisesti varapresidentti (joka oli kirjoittanut mainitut Vartiotornin artikkelit) vastusti tehtyjä ehdotuksia, kaikkia muutoksia olemassaolevaan järjestelyyn ja yhdistyksen presidentin vallan minkäänlaista vähentämistä. (Tämä palautti mieleeni ja sopi yhteen sen kanssa, mitä hän sanoi minulle vuonna 1971: Hän ajatteli, että Jeesus Kristus ohjaisi järjestöä yhden henkilön välityksellä Uuteen järjestelmään saakka.) Hän ei kommentoinut mitenkään ilmeistä ristiriitaa Vartiotornin artikkeleiden (joiden voimakkaiden kommenttien mukaan hallintoelin vain käytti yhdistyksiä välineinään) ja kolmen tehdyn aloitteen välillä; aloitteet osoittivat, että niiden tekijät – itse presidentti mukaan lukien – tunnustivat, että hallintoelin ei tuolloin valvonut yhdistyksiä. —————— 4 Katolisen kirkon kardinaalikollegio vaatii samanlaisen 2/3-enemmistön äänestettäessä seuraavasta paavista. Luulen olevan varsin mahdollista, että Knorr ja Franz pitivät epätodennäköisenä sellaisen ratkaisevan enemmistön äänestävän muutoksen puolesta. 5 Presidentti Knorr nimitti viisi meistä tähän komiteaan. Minun aloitteestani Leo Greenlees äänestettiin puheenjohtajaksi "Viiden komiteassa". Keskustelu ei oikein edennyt mihinkään. Seuran suurinten yhdistysten 
sihteeri-rahastonhoitajan, teräväpuheisen Grant Suiterin kommentit
tuntuivat olevan käännekohta. Hänen kommenttinsa erosivat tuohon
mennessä muutoksen puolesta esitetyistä kommenteista. Hänen puheensa
olivat melko henkilökohtaisia; nähtävästi pitkään tukahdetut tunteet
presidenttiä kohtaan – jonka hän mainitsi nimeltä – purkautuivat. Kun
hän puhui valtarakenteesta, hän ei esittänyt nimenomaisia syytöksiä –
paitsi mainitsi pyynnöstään tehdä erään muutoksen huoneeseensa, johon
ei ollut suostuttu – mutta jatkaessaan hän alkoi punoittaa ja
kiristellä leukojaan ja hänen puheestaan tuli kiivaampaa. Hän lopetti
sanomalla:Sen sanon, että jos aiomme olla hallintoelin, niin aletaan sitten hallita! En ole tähän mennessä hallinnut ollenkaan.
Nuo sanat iskivät minuun sen verran lujaa, että onneksi ne jäivät muistiini ja tallensin ne siten kuin ne sanottiin. En tietenkään tiedä, tarkoittiko hän tosiaan sitä, mitä sanoi; sanat ovat hyvinkin saattaneet olla pelkkä hetkellinen purkaus, eivätkä tulleet sydämestä. Joka tapauksessa ne palvelivat hyödyllistä tarkoitusta siten, että ne saivat minut pohtimaan hyvin vakavasti oikeanlaisen motiivin osuutta. Olipa lopputulos tästä kaikesta mikä tahansa, olin melkoisen huolissani, olisiko kyse siitä, että kaikki mukana olleet halusivat vilpittömästi pitää kiinni Raamatun periaatteista ja malleista eikä mistään muusta? Koin koko keskustelun häiritseväksi pääasiassa siksi, että sen yleinen henki ei tuntunut sellaiselta, jota voisi odottaa kristilliseltä ryhmältä. Pian näiden sihteeri-rahastonhoitajan kommenttien jälkeen Nathan Knorr kuitenkin ilmeisesti teki päätöksen ja esitti pitkän puheenvuoron, jonka Milton Henschel kirjoitti muistiin; hän oli esittänyt joitakin ehdotuksia itsekin ja toimi silloin sihteerinä. 6 Virallisten Muistiinpanojen mukaan presidentti sanoi seuraavasti: Mielestäni
olisi erittäin hyvä, että hallintoelin noudattaisi sitä linjaa, jonka
veli Henschel on maininnut ja suunnittelisi toimintaohjelman Vartiotornin
sanojen mukaan, eli että hallintoelin on Jehovan todistajien
hallintoelin. En aio puhua sen puolesta enkä sitä vastaan. Mielestäni
se ei ole tarpeellista. Vartiotorni on asian todennut.
Hallintoelimellä tulee olemaan kaikenkattava ohjaus- ja vaikutusvalta. Sen jäsenet ottavat hallintoelimenä vastuun ja johtavat järjestöä asettamiensa osastojen kautta. Lopuksi hän sanoi: "Esitän tämän aloitteena." Jossain määrin yllätyin, kun varapresidentti F. W. Franz kannatti hänen aloitettaan. Koko hallintoelin hyväksyi sen yksimielisesti. Vartiotornin neljä vuotta aiemmin esittämät voimakkaat sanat näyttivät olevan muuttumassa pelkistä sanoista tosiasioiksi. Presidentin esittämistä ilmauksista päätellen näytti, että edessä olisi jouheva siirtymävaihe. Kirja Jehovan todistajat – Jumalan valtakunnan julistajia esittää juuri sellaisen kuvan harmonisesta ykseydestä. Sen sijaan todellisuudessa oli kyse vain tyynestä hetkestä ennen kaikkein myrskyisintä ajanjaksoa. —————— 6 Milton Henschel, pitkä ja yleensä vakava mies, oli keskusteluissa äänessä melko harvoin, mutta kun hän oli, hän teki sen yleensä huomattavan tiukasti ja päättäväisesti. Nuorempana hän oli toiminut Presidentti Knorrin henkilökohtaisena sihteerinä; nyt hän oli noin 55-vuotias. Nimitetty "Viiden komitea" tapasi seuraavien kuukausien aikana henkilökohtaisesti kaikki hallintoelimen jäsenet, sekä 33 pitkään palvelutta päätoimiston henkilökunnan jäsentä. Selvä enemmistö kannatti uudelleenjärjestelyä. Komitea laati yksityiskohtaisia ehdotuksia hallintoelimen komiteoista, jotka huolehtisivat maailmanlaajuisen toiminnan eri puolista. Niistä 17 hallintoelimen jäsenestä, joita haastateltiin henkilökohtaisesti, 11 ilmaisi periaatteessa hyväksymyksensä. Kuudesta jäljellä olevasta jäsenestä George Gangas, lämmin ja räiskyvä kreikkalainen ja yksi hallintoelimen iäkkäimmistä, oli hyvin epävarma ja hänen mielipiteensä muuttui mielialan mukaan. Itäeurooppalaista syntyperää oleva Charles Fekel oli ollut Seuran johtokunnan jäsen monia vuosia aiemmin mutta hänet oli poistettu tehtävästä, koska hän oli sovitellut nuhteettomuudessaan vannomalla valan hankkiessaan Yhdysvaltojen kansalaisuuden. Hän oli nyt yksi uusimmista jäsenistä hallintoelimessä ja pehmeäluontoisena osallistui harvoin keskusteluun; hän äänesti aina kuten enemmistökin ja hänellä ei ollut paljon sanottavaa tästä asiasta. Uusseelantilainen Lloyd Barry, joka myös oli nimitetty hiljattain, oli tullut Brooklyniin palveltuaan vuosia haaratoimistonvalvojana Japanissa, jossa todistajat olivat saavuttaneet ilmiömäistä kasvua. Hänellä oli tehdyistä suosituksista hyvin pahoja aavistuksia ja erityisesti siitä, miten hajauttavasti ne vaikuttaisivat presidentin virkaan; 5. syyskuuta 1975 päivätyssä kirjeessä hän kuvaili suositeltua muutosta "vallankumoukselliseksi". Bill Jackson, joka oli jalat maassa pitävä vaatimaton teksasilainen, oli viettänyt suurimman osan elämästään päätoimistossa, ja kuten Barry, hänkin oli sitä mieltä, että asiat pitäisi jättää pitkälti nykyiseen tilaansa, varsinkin kun lukumääräistä kasvua oli tullut niin paljon nykyisen hallinnon aikana. Voimakkain vastustus tuli presidentiltä ja varapresidentiltä, eli edellä lainatun aloitteen tekijältä ja kannattajalta! He toivat myös vastustuksensa äänekkäästi julki. Sen ajanjakson aikana, kun "Viiden komitea" haastatteli päätoimiston pitkäaikaisia jäseniä kuullakseen heidän näkemyksiään, tuli presidentin vuoroviikko toimia puheenjohtajana Betelin ruokalassa. Monena aamuna hän käytti tilaisuutta hyväkseen ja puhui yli 1200:lle "Betel-perheen" jäsenelle eri ruokasaleihin (joihin oli tv-yhteys) meneillään olevista "tutkimuksista" (Viiden komitean haastatteluista); hän sanoi, että "jotkut henkilöt" halusivat muuttaa asioita, jotka oli hoidettu tietyllä tavalla koko järjestön historian ajan. Hän kysyi yhä uudestaan: "Miten he todistavat sen, että asiat eivät toimi nyt hyvin ja että muutos on tarpeen?" Hän sanoi että "tutkimus" pyrki osoittamaan "että tämä perhe on huono", mutta sanoi olevansa varma siitä, että "muutamat valittajat" eivät "musertaisi enemmistön iloa". Hän kehotti kaikkia "osoittamaan uskoa Seuraan" ja viittasi sen moniin saavutuksiin. Yhden kerran hän totesi voimakkaasti ja tunteellisesti että muutokset, joita jotkut haluavat tehdä Betel-perheeseen, sen työhön sekä järjestöön, "tehdään vain minun kuolleen ruumiini yli". 7 Totuuden nimissä on kuitenkin sanottava, että Nathan Knorr epäilemättä uskoi silloin käytössä olleen järjestelyn olleen oikea. Hän tiesi että varapresidentti, joka oli järjestön kunnioitetuin oppinut ja johon hän luotti raamatullisissa asioissa, oli myös sitä mieltä. Knorr oli pohjimmiltaan mukava ihminen, kykenevä ilmaisemaan lämpöä. Kun hän ei ollut presidentin "univormussaan" tai roolissaan, nautin aidosti hänen seurastaan. Mutta kuten usein asia on, virallisessa asemassaan hänen tämä puolensa ei tullut esille (epäilemättä siksi, että hän ajatteli suorittamansa roolin olevan Jumalan tahdon mukainen), vaan hän oli taipuvainen reagoimaan hyvin nopeasti ja voimakkaasti, kun hänen presidentillistä arvovaltaansa jotenkin loukattiin. —————— 7 Sitaateissa olevat lausunnot ovat muistiinpanoista, jotka tehtiin kun nämä sanat esitettiin; jokaisessa tilanteessa kuulijoita oli tietysti yli tuhat henkeä. Ihmiset olivat oppineet varomaan tekemästä sitä. Kaikesta päätellen luulen vahvasti, että Nathan ei olisi osallistunut niihin ankariin toimiin, joihin hänen presidentillisen valtansa perinyt hallintoelin ryhtyi myöhemmin. Voin ymmärtää hänen tunteitaan ja reaktiotaan, sillä palvelin monta vuotta sekä Puerto Ricon, että Dominikaanisen tasavallan haaratoimiston valvojana. Siellä olin järjestön vallitsevan näkemyksen mukaan maan "ykkösmies", presidentin henkilökohtainen edustaja. Kun ponnistelin toimiakseni tämän näkemyksen mukaan, se muistutti minua jatkuvasti "asemastani" ja tarpeesta pitää tuota "asemaa" yllä. Opin kovien kokemusten kautta kuitenkin sen, että pyrkiminen elämään tuon järjestön tavan mukaisesti ei edistänyt hyviä suhteita toisiin, ja että se teki oman elämäni epämukavaksi. Se aiheutti vastakkainasetteluja, jotka eivät lainkaan sopineet luonteelleni, ja niinpä pian luovuin pyrkimästä jäljittelemään päätoimiston tyyliä. Sen ansiosta elämästäni tuli paljon nautittavampaa ja havaitsin toimintani olevan kaiken kaikkiaan paljon tuotteliaampaa ja hyödyllisempää. Presidentin viimeksi mainitut sanat "vain kuolleen ruumiini yli" osoittautuivat lähes profeetallisiksi. Kun hän lausui nuo sanansa, hänellä oli ilmeisesti jo aivoissaan pahanlaatuinen kasvain, vaikka se ei ollut tiedossa ennen kuin uudelleenjärjestely oli jo tapahtunut tosiasia. Muutos saatettiin päätökseen virallisesti 1. tammikuuta 1976 ja Knorr kuoli puolitoista vuotta myöhemmin 8. kesäkuuta 1977. Presidentin varsin äänekäs vastustus jäi ehkä jopa varapresidentin vastustuksen varjoon. 7. syyskuuta 1975 pidettiin Gilead-koulun 
päättäjäiset, jossa olivat läsnä Betel-perheen jäsenet sekä
kutsuvieraita (pääosin kurssilaisten sukulaisia ja ystäviä).
Varapresidentti piti tavan mukaan silloin puheen.Fred Franzilla oli jäljittelemätön, usein dramaattinen (jopa melodramaattinen) puhetapa. Seuraavassa esitän tarkkoja lainauksia hänen puheestaan, mutta kirjoitetut sanat eivät pysty välittämään puheen äänensävyjä, henkeä, tuntua, jopa satunnaista sarkasmia. 8 Hänen alkusanansa osoittivat selvästi, mihin suuntaan puhe tulisi menemään. Kun pidämme mielessä sen, että hallintoelimen asianmukaisesti nimittämä komitea oli juuri tuohon aikaan ehdottamassa, että lähetystyöntekijöiden valmennuksesta, tehtävämääräyksestä ja valvonnasta huolehtisi hallintoelin eivätkä yhdistykset, voimme ymmärtää hänen alkusanansa. Hän sanoi: Tämä
luokka lähetetään yhteistyössä New Yorkissa rekisteröidyn Vartiotornin
Raamattu- ja Traktaattiseuran kanssa, Pennsylvaniassa rekisteröidyn
Vartiotornin Raamattu- ja Traktaattiseuran toimesta. Tänään kysymme
kysymyksen: Mikä oikeus Vartiotornin Raamattu- ja Traktaattiseuralla on
lähettää lähetystyöntekijöitä kentälle? ... Kuka valtuutti
Pennsylvanian Raamattu- ja Traktaattiseuran lähettämään
lähetystyöntekijöitä ympäri maailmaa?
Tällainen haastava kysymys voidaan esittää eräästä aikaisemmasta tilanteesta. Kyse on siitä, että Seuran perusti mies, josta tuli maailmankuulu evankelista. Hän oli yksi tämän vuosisadan huomattavimmista evankelistoista, joka sai erityisesti maailmanlaajuista huomiota, kun hän matkusti ympäri maailman vuonna 1912. Tämä mies oli Charles Taze Russell Pennsylvanian Alleghenystä. —————— 8 Puhe, johon olen lisännyt lyhyitä kommentteja, on saatavana Commentary Pressiltä. (Se löytyy myös YouTubesta, suom.huom.) Painopiste oli selvästi yhdistyksessä, hallintoelintä ei mainittu. Tietenkään kukaan ei ollut esittänyt sellaista "haastavaa kysymystä", jota hän tässä kuvaili; todellinen kysymys hallintoelimessä koski sitä, voitiinko Franzin neljä vuotta aiemmin pitämä puhe hallintoelimen ja yhdistyksen suhteesta ottaa vakavasti. Hän kuitenkin jatkoi luonteenomaiseen tapaansa: Olen
miettinyt tätä asiaa, ehkä sinäkin olet. Miten Russellista tarkkaan
ottaen tuli lähetystyöntekijä? Kuka teki hänestä sellaisen? ...
Kristikunnan eri uskonnolliset auktoriteetit olivat toiminnassa
silloin. Oli esimerkiksi anglikaaninen kirkko ja sen valtaapitävä elin,
sekä protestanttinen episkopaalinen kirkko ja sen valtaapitävä elin.
Oli metodistikirkko ja sen konferenssi, sekä presbyteerinen kirkko –
johon Russell kuului – ja sen synodi. Oli myös Congregational Church,
johon Russell liittyi, sekä sen keskusseurakunta.
Mutta mikään noista organisaatioista ei tehnyt Russellista evankelistaa tai lähetystyöntekijää. Viittaamatta suoraan tai avoimesti hallintoelimeen, hän onnistui tuomaan sen esille epäsuorasti viittaamalla näihin eri nimisiin "valtaapitäviin elimiin". (Hän olisi myös voinut mainita jesuiitat, joilla on juuri samanniminen hallintoväline: hallintoelin). Tehtiin selväksi, että millään sellaisella hallintoelimellä ei ollut mitään tekemistä Vartiotornin yhdistyksen perustajan kanssa eikä valtaa häneen. Russell oli "itsenäinen" eikä ollut alamainen millekään niistä. Hallintoelin oli nimittänyt "Viiden komitean" ja tuo komitea suositteli, että perustettaisiin pysyviä komiteoita, jotka huolehtisivat työn johtamisesta maailmanlaajuisesti. Niinpä varapresidentin puheen seuraavilla sanoilla on lisämerkitystä, sillä puhuttuaan 70 opetuslapsesta, jotka Jeesus lähetti, hän sanoi valmistuneelle luokalle: Meidän
ei pidä kuvitella, että lähettämällä 70 evankelistaa... että
lähettäessään heidät kaksittain Jeesus olisi tehnyt jokaisesta parista
komitean, niin että 70 evankelistaa koostui 35:stä kahden hengen
komiteasta... teidät lähetetään tänään valmistumisenne jälkeen
lähetystyöntekijöinä.... kaksi lähetetään Boliviaan, ja sitten on
muita, ehkä neljä, kuusi tai kahdeksan jotka lähetetään työhön johonkin
toiseen maahan. Ettehän te lähetystyöntekijät ajattele, että koska
teidät lähetetään kaksittain tai ehkä neljän, kuuden tai kahdeksan
ryhmänä, se merkitsee teidän lähettämistänne komiteana ottaaksenne
haltuunne työn määräalueenanne olevassa maassa. Ette tietysti! Teidät
lähetetään yksittäisinä lähetystyöntekijöinä, jotta tekisitte
yhteistyötä Vartiotornin Raamattu- ja Traktaattiseuran haaratoimiston
kanssa, joka ohjaa ja valvoo työtä siinä maassa, johon teidät on
määrätty lähetystyöntekijöiksi. Joten älkää omaksuko päähänne tätä
komitea-ajatusta.
Hallintoelin loisti poissaolollaan kaikessa tässä, se jäi yhdistyksen varjoon. Kukaan ei ollut koskaan väittänyt, että lähetystyöntekijät lähetettäisiin "komiteoina" tai että "he ottaisivat haltuunsa" työn määrämaissaan, eikä kenellekään ollut varmasti tullut koskaan sellainen edes mieleen, mutta tällä tavalla puheessa otettiin esille ajatus komiteoista ja saatettiin koko käsite huonoon valoon. Puheessa käsiteltiin seuraavaksi "evankelista" Filipposta ja siinä herätettiin jälleen kysymys: "Kuka teki hänestä evankelistan tai lähetystyöntekijän?" 9 Varapresidentti viittasi Apostolien tekojen kuudenteen lukuun, jossa apostolit ryhmänä näkivät välttämättömäksi nimittää seitsemän miestä, Filippoksen mukaan luettuna, huolehtimaan ruuan jakelusta; siten lopetettaisiin valitukset joidenkin leskien syrjimisestä. —————— 9 Ap 8:5-13, 21:8. Sitten hän sanoi: Kirjan McClintock and Strong’s Cyclopedia of Religious Knowledge
mukaan työtä, johon apostolit määräsivät nämä seitsemän miestä,
kutsutaan "puolimaalliseksi työksi". Mutta apostolit eivät halunneet
tehdä tuota puolimaallista työtä vaan antoivat sen näille seitsemälle
sanoen: "Hoitakaa te tämä, me keskitymme rukoukseen ja opettamiseen".
Tekivätkö nämä Herran Jeesuksen Kristuksen 12 apostolia itsestään
pelkkiä johtohahmoja Jumalan ja Jeesuksen Kristuksen seurakunnassa, kun
he jakoivat tämän työn tällä tavoin? He eivät selvästi tehneet
itsestään johtohahmoja, koska keskittyivät hengellisiin asioihin.
Nämä varapresidentin sanat kuulostivat tutuilta niille hallintoelimen jäsenille, jotka olivat kuulleet presidentin korostavan, että hallintoelimen pitäisi huolehtia "vain hengellisistä asioista" ja jättää loput yhdistykselle. Outoa on kuitenkin se, että noin puolet hallintoelimen miehistä teki päivittäin 8 tuntia ja 40 minuuttia juuri "puolimaallista työtä". Dan Sydlik ja Charles Fekel tekivät töitä painossa, Leo Greenlees käsitteli vakuutuksia ja siihen liittyviä asioita sihteeri-rahastonhoitajan toimistossa, John Booth valvoi Betelin keittiötä, Bill Jackson käsitteli lakiasioita ja -dokumentteja, Grant Suiteria työllistivät päivittäin talousasiat, sijoitukset, osakkeet ja testamentit, ja Milton Henschel ja presidentti itse (joka valvoi näitä kaikkia työmääräyksiä) käyttivät huomattavasti aikaa sellaiseen "puolimaalliseen työhön", joka piti varapresidentin mukaan jättää toisten tehtäväksi. Varapresidentin puhe otti seuraavaksi oudon käänteen, joka oli tosiasiallisesti ristiriidassa virallisen näkemyksen kanssa; tuon näkemyksen mukaan ensimmäiseltä vuosisadalta lähtien oli toiminnassa hallintoelin, jolla oli jumalallinen valta. Ensin kerrottiin Paavalin eli entisen Saulin taustasta: Käännyttyään kristityksi hän meni Jerusalemiin ja tapasi vain kaksi apostolia, ei koko apostolien ryhmää, ja lopulta saapui Syyrian Antiokiaan. Mainittuaan siitä, että valitessaan ja nimittäessään tarsolaisen Saulin "Kristus toimi suoraan eikä konsultoinut ketään miestä tai miesryhmää maan päällä", varapresidentti kertoi sitten ikään kuin "Kertomuksen Kahdesta Kaupungista": Siinä vertailtiin Antiokian ja Jerusalemin roolia Paavalin ja Barnabaan lähetystyötoiminnassa. On muistettava, että voimassaolevan, virallisen Vartiotornin näkemyksen mukaan Jerusalemissa toimi hallintoelin, joka valvoi ja ohjasi kaikkia kristittyjen seurakuntia joka paikassa, ja että se oli malli nykyajan Jehovan todistajien hallintoelimelle. Kun varapresidentti puhui siitä, miten pyhä Henki kutsui Paavalin ja Barnabaksen lähetystyöhön, hän painotti jatkuvasti, että se tapahtui Antiokian seurakunnan välityksellä (eikä Jerusalemin, jossa apostolit olivat). 10 Hän sanoi: Ja
aivan yllättäen, kun Paavali palveli Antiokiassa Syyriassa, ei siis
Israelissa vaan Syyriassa, Jumalan henki puhui Antiokian seurakunnalle
ja sanoi: "Erottakaa minulle kaikista Barnabas ja Saul siihen työhön,
johon olen heidät kutsunut." Ja niin Antiokian seurakunta teki ja he
panivat kätensä heidän päälleen ja lähettivät heidät... ja he lähtivät
pyhän hengen ohjauksessa, joka toimi Antiokian seurakunnan kautta, ja
lähtivät ensimmäiselle lähetysmatkalleen."
Joten voit nähdä, että Herra Jeesus Kristus toimi seurakunnan Päänä ja toimi suoraan, konsultoimatta ketään täällä maan päällä siitä, mitä hän voisi tai ei voisi tehdä. Hän toimi siten Saulin ja Barnabaan tapauksessa, ja he olivat molemmat Antiokian seurakunnan apostoleja. —————— 10 On syytä muistaa, että todistajien koko opetus hallintoelinjärjestelystä ja sen vallasta pohjautuu siihen ajatukseen, että Raamatun aikoina sellainen järjestely toimi Jerusalemista käsin. Istuessani kuuntelemassa muistan sanoneeni tässä vaiheessa itselleni: "Tajuaako Fred Franz mitä hän juuri sanoi? Tiedän, että hänen tavoitteenaan on vähentää hallintoelimen painoarvoa säilyttääkseen yhdistyksen ja sen presidentin vallan, mutta tajuaako hän sanojensa muut seuraukset? Pyrkiessään omaan tavoitteeseensa hän samalla torpedoi koko opetuksen ja väitteen Jerusalemissa ensimmäisellä vuosisadalla toimineesta keskitetystä hallintoelimestä, jolla oli valta ohjata ja valvoa kaikkien tosi kristittyjen seurakuntien toimintaa kaikissa asioissa maailmanlaajuisesti; kyse on käsitteestä, jonka Seuran julkaisut ovat istuttaneet kaikkien Jehovan todistajien mieliin ja josta suurin osa pitää kiinni." Mutta ei varapresidentti vielä tähän lopettanut, vaan painotti tätä ajatusta vielä voimakkaammin. Kuvailtuaan Paavalin ja Barnabaan ensimmäisen lähetysmatkan loppua, hän jatkoi suuremmalla intensiteetillä ja dramaattisemmin: ...
ja minne he menivät, kenelle he raportoivat? Voit lukea vastauksen itse
Apostolien tekojen 14. luvun lopusta. He menivät takaisin Antiokiaan
ja sen seurakuntaan, ja kertomus sanoo, että he kertoivat asioista
yksityiskohtaisesti seurakunnalle; "jossa heidät oli uskottu Jumalan
ansaitsemattoman hyvyyden huostaan sitä työtä varten, jonka he olivat
täysin suorittaneet." He siis antoivat raporttinsa siellä.
Kertomus sanoo myös, että he pysyivät Antiokiassa melkoisen ajan. Mitä sitten tapahtui? Yhtäkkiä jotain tapahtui ja Paavali ja Barnabas menivät ylös Jerusalemiin. Mikä oli ongelmana? Mikä toi heidät Jerusalemiin? Kutsuivatko apostolit ja muut vanhimmat Jerusalemissa heidät sinne ja sanoivat: "Kuulkaas nyt! Olemme kuulleet, että te kaksi menitte lähetysmatkalle ja palasitte sieltä, ettekä ole tulleet tänne Jerusalemiin antamaan siitä raporttia meille. ETTEKÖ TIEDÄ KEITÄ ME OLEMME? Me olemme Jerusalemin neuvosto. ETTEKÖ TUNNUSTA HERRAN JEESUKSEN KRISTUKSEN JOHTOASEMAA? Ellette tule tänne ja äkkiä, ryhdymme kurinpitotoimiin teitä vastaan!" Näinkö kertomuksessa sanotaan? Jos he olisivat toimineet näin Paavalia ja Barnabasta kohtaan, koska nämä olivat raportoineet sille seurakunnalle, jonka välityksellä pyhä henki oli lähettänyt heidät, silloin tämä Jerusalemin apostolien neuvosto ja muut juutalaiset vanhimmat olisivat asettaneet itsensä Herran Kristuksen Jeesuksen johtoaseman yläpuolelle. Hänen näkökohtansa olivat täysin perusteltuja. Ne olivat myös täysin päinvastaisia kuin Seuran julkaisuissa esitetty näkemys; sen mukaan Jerusalemissa toimi hallintoelin, joka Kristuksen edustajana käytti jumalallista valtaa ja hallitsi ja ohjasi kaikkia kristittyjä. Epäilemättä tästä syystä tätä puhetta ei koskaan käytetty pohjana Vartiotornin artikkeleihin, kuten muiden varapresidentin puheiden kohdalla oli tapana tehdä. Jos kuka tahansa todistaja esittäisi tällaisen väitteen nykyään, se katsottaisiin vääräoppiseksi, kapinalliseksi puheeksi. Jos näitä sanoja oikeasti sovellettaisiin, se merkitsisi sitä, että mikä tahansa seurakunta maan päällä voisi lähettää omia lähetystyöntekijöitään mikäli he uskoivat, että Jeesus ja pyhä henki niin ohjasivat tekemään, ja he tekisivät sen kysymättä keneltäkään Päätoimistosta tai haaratoimistosta. En epäile lainkaan, miten nopeat ja kielteiset reaktiot sellainen toiminta saisi aikaan Seuran päätoimistossa ja haaratoimistoissa. Sitä pidettäisiin hyökkäyksenä heidän keskitettyä valtaansa kohtaan, ja jokaiselta niin toimivalta seurakunnalta kysyttäisiin kuten Franz sanoi: "Tiedättekö keitä me olemme? Ettekö tunnusta, että Herra Jeesus Kristus käyttää johtoasemaansa meidän kauttamme?" Kaikki mitä hän sanoi tästä asiasta oli totta, täysin totta. Mutta sitä ei selvästikään ollut tarkoitus soveltaa täysin määrin yhtään sen enempää kuin hänen puhettaan "koiraa heiluttavasta hännästä" neljä vuotta aiemmin – paitsi että viittaamalla Antiokiaan hän selvästi pyrki rinnastamaan, miten yhdistys toimisi hallintoelimestä erillään. Puheessa osoitettiin seuraavaksi todellinen syy sille, että Paavali ja Barnabas menivät Jerusalemiin: Apostolien tekojen 15. luvun mukaan Jerusalem itse aiheutti vakavan ongelman Antiokian seurakunnalle, sillä sieltä tulleet miehet olivat saaneet aikaan kiistaa ympärileikkauksesta ja lain pitämisestä. Niinpä matka Jerusalemiin ei ollut todiste alamaisuudesta hallintoelimelle, vaan tarkoituksena oli kumota näiden Jerusalemin riitapukareiden opetuksen vaikutukset. Puhuja jatkoi perusteluaan käsittelemällä Paavalin ja hänen uuden toverinsa Silaksen toista lähetysmatkaa, ja korosti jälleen, että he lähtivät Antiokian seurakunnasta: "Jälleen Antiokian seurakuntaa käytettiin lähettämään hyvin merkittäviä lähetystyöntekijöitä Raamatun kertomuksessa". Korostettiin, että he palasivat Antiokiaan ja että Paavali nousi laivaan Antiokiassa lähtiessään kolmannelle matkalleen. Lopettaessaan kertomuksen Apostolien tekojen kirjasta, varapresidentti sanoi: Kun
siis tutkimme kertomusta näistä kahdesta huomattavimmasta
lähetystyöntekijästä Raamatun ajalta, näemme että Herra Jeesus Kristus,
Kirkon Pää, oli se joka lähetti heidät. Vartiotornin Raamattu- ja
Traktaattiseura on kannattanut tätä tosiasiaa ja hyväksynyt sen aina
perustamisestaan asti. Joten näemme, miten Herra Jeesus Kristus on
kirkon Pää ja hänellä on oikeus toimia suoraan ilman mitään muita
järjestöjä, riippumatta siitä keitä he ovat. Hän on kirkon Pää. Emme
voi kyseenalaistaa, miten HÄN TOIMII.
Hiljattain monet todistajat ovat ottaneet saman kannan, jonka varapresidentti esitti kolmessa viimeisessä lauseessaan. Tämän saman kannan ottamisen vuoksi heidät on leimattu ja yhä leimataan "luopioiksi". Vaikka nämä lausunnot ilmaisevat näennäisesti syvää kunnioitusta Kristuksen korkeinta arvovaltaa kohtaan, ne kuitenkin todellisuudessa välittävät erilaisen näkemyksen, joka painottaa toista auktoriteettia. Varapresidentti sanoi samalla myös, että Vartiotornin Raamattu- ja Traktaattiseuran ja sen presidentin auktoriteetin kyseenalaistaminen merkitsi Herran Jeesuksen Kristuksen kyseenalaistamista. Hän ei uskonut, että minkään hallintoelimen nimittämän "Viiden komitean" toimet tai ajatukset voisivat mitenkään edustaa kirkon Pään ohjausta siitä yksinkertaisesta syystä, että Hän, Jeesus Kristus oli vastuussa yhdistyksen perustamisesta ja käytti nimenomaan sitä. Se tuntui minusta sekavalta järkeilyltä. Tämä oli koko hänen puheensa päämäärä ja se nähdään siitä, että tullessaan nyt asian ytimeen hän sovelsi nämä kaikki piirteet nykyaikaan. Hän puhui Charles Taze Russellin valitsemisesta tehtäväänsä ja siitä, että hän aloitti uuden lehden Vartiotornin ja kysyi sitten: "Kuka valtuutti tämän miehen tekemään sen?" Siirryttyään sitten siihen, kun Russell perusti Siionin Vartiotornin Raamattu- ja Traktaattiseuran, Franz lisäsi: Ja
muistattehan ystävät, kun hän perusti Seuran, Vartiotornin Raamattu- ja
Traktaattiseuran, hän ei perustanut Seuraa tai järjestöä, joka EI
TEKISI MITÄÄN.
Hän sanoi, että Herra Jeesus Kristus ja Jumalan henki olivat valinneet Russellin ja ne myös tukivat yhdistyksen perustamista, "tämän aktiivisen yhdistyksen, joka tekee jotain". Varapresidentti kuvaili sitten Gilead-koulun alkua: Miten se oli ollut yhdistyksen presidentin idea, miten siitä oli kerrottu yhdistyksen johtokunnalle, joka oli antanut sille tukensa, ja miten yhdistyksen presidentin oli määrä valvoa sitä. Nathan Knorr istui lavalla puheen aikana ja Fred Franz elehti hänen suuntaansa mainitessaan seuraavasti: Joten
kuten hyvät ystävät voitte nähdä, New Yorkin ja Pennsylvanian
yhdistysten johtokuntien jäsenet kunnoittivat silloin presidentin
tehtävää, eivätkä he pitäneet näiden järjestöjen presidenttiä pokerinaamaisena, liikuntakyvyttömänä keulahahmona, joka johti mitään tekemätöntä Seuraa.
Puheen alusta alkaen olin ajatellut, että tähän siinä tähdättäisiin, joten se ei tullut minulle yllätyksenä, mutta sanavalinnat kyllä tulivat. Tästä eteenpäin puheen sävy pehmeni ja hän jatkoi korostamalla tuota nimenomaista päivää 7. syyskuuta 1975 ja sanoi: Ja
tiedätkö mitä se merkitsee? Tämän Israelista olevan heprealaisen
kalenterin mukaan [hän piti pientä kirjasta kädessään] nyt on kuuvuoden
1976 Tishri-kuun toinen päivä, ja tiedätkö mitä se tarkoittaa? Että tämä valmistumispäivänne on ihmisen olemassaolon seitsemännen vuosituhannen toinen päivä
maan päällä. Eikö se olekin jotain? Eikö se olekin jotain suurta
[aplodit] että ihmiskunnan olemassaolon seitsemännen vuosituhannen
aloittavana päivänä Vartiotornin Raamattu- ja traktaattiseura,
noudattaen täysin sen peruskirjan sääntöjä, lähettää Gilead-koulun 59.
luokan lähetystyöhön?
Jehova Jumala on selvästi siunannut Seuraa ja sen tuottamista hedelmistä nähdään, että se on tullut tunnetuksi hyväksyttynä välineenä Jehovan Jumalan kädessä, joten ei ole mitään tarvetta kyseenalaistaa tämän Seuran oikeutta ja valtaa lähettää lähetystyöntekijöitä. Ja huomatkaa ystävät tämä: Aivan kuten Jumala käytti Antiokian seurakuntaa lähettämään kaksi ensimmäisen vuosisadan huomattavinta lähetystyöntekijää Paavalin ja Barnabaksen, niin myös nykyään Jehova Jumala käyttää Pennsylvaniassa rekisteröidyn Vartiotornin Raamattu- ja Traktaattiseuraa yhteistyössä New Yorkin yhdistyksen kanssa, lähettämään edelleen lähetystyöntekijöitä, ja yhdistykset aikovat määrätietoisesti jatkaa samaan tapaan. Se on jotain hyvin, hyvin ilahduttavaa. 11 Ei ole epäilystäkään siitä, että varapresidentin mielestä joku oli kyseenalaistanut yhdistyksen presidentin viran. Tällä puheella piirrettiin rintamalinjat huolellisesti ja painokkaasti. Yhdistyksellä oli suvereeni alueensa, ja sille hallintoelimellä ei ollut asiaa. Surullinen seuraus kaikesta tästä oli, että monelle Franzin työtoverille hallintoelimessä annettiin selvästi hyökkääjän rooli, ja heidän esitettiin avoimesti olevan epäkunnioittavia sitä valtaa kohtaan, jonka Herra Jeesus Kristus oli uskonut tälle "hyväksytylle edustajalleen" eli yhdistykselle. Paikalla olleet kutsuvieraat, kurssilaisten vanhemmat ja ystävät, olivat yleisesti ymmällään monista mainituista asioista ja koko puheen päämäärästä, sekä ajoittain käytetystä purevasta kielestä. Betel-perheen jäsenillä oli ollut jonkinlaisia aavistuksia vaikeuksista, sillä he olivat kuulleet presidentin ja varapresidentin kommentteja ruokailuissa; nyt heidän epäilynsä vahvistuivat siitä, että hallintoelimessä oli tosiaan riitaa, ilmeisesti valtataistelua. Ero tämän puheen ja neljä vuotta aiemmin pidetyn puheen välillä, jossa käytettiin kuvausta koirasta ja sen hännästä, olisi tuskin voinut olla suurempi. (Aiemmassa puheessa "koira" edusti hallintoelintä ja "häntä" yhdistystä; koiran piti heiluttaa häntää eikä päinvastoin). Sama mies piti molemmat puheet ja silti ne näyttivät olevan täysin ristiriidassa keskenään. —————— 11 Puheen jälkeen puhui presidentti Knorr, joka oli selvästi liikuttunut ja melkein tunteista tukahtunut. Hän ilmaisi suurta arvostusta puhetta kohtaan, ja olen varma, että hän oli tunteissaan täysin vilpitön. Hän piti sitten miellyttävän esitelmän aiheesta "Hyveellinen Puhe". Valehtelisin jos en myöntäisi, että lähdin salista tuona päivänä, en vain syvästi järkyttyneenä, vaan myös tuntien itseni jokseenkin sairaaksi. Näytti siltä, että Jumalan sana voitiin panna tukemaan jotain väittämää kun olosuhteet sitä vaativat, ja taas jotain vastakkaista väittämää kun tilanne oli toisenlainen. Tämä järkytti minua asiassa enemmän kuin mikään muu tekijä. Kuten Nathan Knorrin tapauksessa, tietyt seikat auttavat ymmärtämään Fred Franzin toimintaa. Kun Tuomari Rutherford makasi kuolinvuoteellaan Bet-Sarimissa San Diegossa Kaliforniassa loppuvuonna 1941, hän pyysi rinnalleen kolme miestä: Nathan Knorrin, Fred Franzin ja Hayden Covingtonin. Rutherford kertoi toivovansa heidän jatkavan työtä hänen kuolemansa jälkeen, ja että heidän pitäisi "pysyä yhdessä" tiiminä. Tämä tuo mieleen Pastori Russellin "Tahdon", vaikka tässä tapauksessa se kerrottiin suullisesti eikä kirjallisesti. Fred Franz viittasi tuohon tapahtumaan 20 vuotta myöhemmin vuonna 1961 kirjoittamassaan kirjassa "Pyhitetty olkoon Sinun nimesi", kun hän käsitteli kertomusta, jossa Elian profeetallinen mantteli ("virkavaate" Uuden maailman käännöksessä) annettiin hänen seuraajalleen Elisalle. 12 Hän esitti sen profeetallisena näytelmänä ja sanoi: Rutherford
oli vuoteessa Tyynenmeren rannikolla kun Amerikan Yhdysvallat syöksyi
toiseen maailmansotaan sunnuntaina, joulukuun 7. päivänä 1941. Kaksi
voideltuun jäännökseen kuuluvaa miestä (toinen vuodesta 1913 ja toinen
vuodesta 1922), sekä yksi "muihin lampaisiin" kuuluva (vuodesta 1934)
kutsuttiin Brooklynin päätoimistosta Rutherfordin vuoteen ääreen
Bet-Sarim -nimiseen kotiin, San Diegoon, Kaliforniaan. Joulukuun 24.
päivänä hän antoi näille kolmelle viimeiset ohjeensa. Hän oli
vuosia toivonut näkevänsä uskollisten profeettojen, Elia ja Elisa
mukaan luettuina, nousevan kuolleista ja asettuvan Valtakunnan
"ruhtinaiksi kaikkeen maahan" Jumalan uudessa maailmassa. (Psalmi
45:17) Mutta Rutherford kuoli torstaina 8. tammikuuta 1942, 72 vuoden
ikäisenä, Jehova Jumalan uskollisena todistajana, joka oli täysin
antautunut Jumalan valtakunnan eduille. Hän oli osoittautunut
pelottomaksi tukiessaan Jehovan puolta kaikkeudenherruutta koskevassa
tärkeimmässä kiistakysymyksessä.
Nykyisen ajan näkökulmasta katsottuna näyttää siltä, että Elia-työ päättyi silloin, ja sitä seurasi Elisa-työ. Tilanne oli verrattavissa siihen, kun Elia ja Elisa olivat jakaneet vedet ja menneet Jordanin virran ylitse itärannalle, missä he vaelsivat yhdessä odottaen Elian poisottamista. ——————
Elisa peri Elialta pudonneen virkavaatteen ja samalla sen voimat. 13 Kun hallintoelin keskusteli ehdotetusta uudelleenjärjestelystä, varapresidentti viittasi suoraan tähän tehtävämääräykseen, jonka kuoleva Tuomari Rutherford oli antanut. En epäile lainkaan Fred Franzin uskoneen, että tietty "mantteli" oli luovutettu tuolloin. Kuten on kerrottu, Nathan Knorr seurasi presidenttinä Rutherfordia. Knorr pyysi varapresidentiksi isokokoista teksasilaista lakimiestä Hayden Covingtonia, joka oli puolustanut Jehovan todistajia Yhdysvaltojen Korkeimmassa Oikeudessa monet kerrat – huolimatta siitä, että Covington ei silloin tunnustautunut kuuluvansa "voideltujen" luokkaan. —————— 12 2. Kuninkaiden kirja 2:8, 11-14. 13 Pyhitetty olkoon Sinun nimesi, 1961 (engl.), sivut 335-337. (Tämä osoittaa, ettei Tuomari Rutherford eikä myöskään Nathan Knorr alun perin ajatellut, että henkilön oli oltava "voideltu" voidakseen johtaa maailmanlaajuista työtä.) Covingtonin oma todistajanlausunto, jonka hän antoi Walshin jutun käsittelyssä Skotlannissa osoittaa, että vasta paria vuotta myöhemmin eräässä kirjeessä kysyttiin, miten varapresidentti saattoi olla "ei-voideltu", ja että keskusteltuaan Knorrin kanssa asiasta hän päätti jättää tehtävän. 14 Ajan myötä suhteet näiden kahden miehen välillä huononivat ja lopulta Covington jätti päätoimiston henkilökunnan ja perusti yksityisen lakitoimistonsa. 15 Fred Franz valittiin varapresidentiksi Covingtonin luovuttua tehtävästä vuonna 1944. Vaikka niistä kolmesta perijästä, joille Rutherford kuolinvuoteellaan siirsi vastuun (tämä samalla osoittaa, että mikään "hallintoelin" ei ollut toiminnassa), oli nyt jäljellä kaksi, vahva tunne profeetallisen roolin täyttämisestä oli ilmeisesti edelleen olemassa. Kun Fred Franzia pyydettiin vuonna 1978 kertomaan elämänkokemuksestaan todistajana yli 30 000 hengelle suuressa konventissa Cincinnatissa, Ohiossa, hän päätti käyttää suuren osan ajasta kertomalla suhteestaan nyt edesmenneeseen Nathan Knorriin, ja hän painotti erityisesti kuolevan Rutherfordin heille esittämiä sanoja. Voidaan hyvin totuudenmukaisesti sanoa, että puhe oli kuin muistopuhe, jossa Franz kuvaili Knorrin ominaisuuksia ja painotti pysyneensä hänen rinnallaan loppuun asti "aivan kuten Tuomari oli kehottanut" ja sanoi olevansa ylpeä toimittuaan niin. Ehkä vielä paremmin näkemystä "manttelin perimisestä" valaisi se, mitä sanottiin samana vuonna 1978 hallintoelimen Kirjoituskomitean (tuossa vaiheessa se toimi jo sillä nimellä) kokouksessa. Paikalla olivat Lyman Swingle, Ewart Chitty, Lloyd Barry, Fred Franz ja minä. Ed Dunlap kirjoitti parhaillaan Jaakobin kirjeen selitysteosta ja Fred Franzilta kysyttiin täsmennystä Dunlapin selitykseen Jaakobin kolmannen luvun ensimmäisestä jakeesta, jossa sanotaan: Teistä ei pitäisi monien tulla opettajiksi, veljeni, koska tiedätte, että me tulemme saamaan raskaamman tuomion.
Dunlapin valmistamassa aineistossa todettiin, että tämä oli ilmeisesti varoitus epäpäteville yksilöille, jotka pyrkivät palvelemaan opettajina vain saadakseen huomattavan aseman. Antamatta mitään erityistä syytä Fred Franz pyysi poistamaan suurimman osan aineistosta, mutta kysyi kirjallisesti: Jos
Jeesus antoi jotkut opettajiksi, kuinka monta hänen oli määrä antaa? Ja
koska Jeesus suorittaa antamisen, miten Jaakob saattoi sanoa miehille
"teistä ei monien pitäisi tulla opettajiksi"? Miten Jaakobista itsestään tuli opettaja?
Koska minut oli määrätty valvomaan selitysteos-projektin etenemistä, pyysin komitean kokouksessa Fred Franzia selventämään erilaista kantaansa ja kertomaan meille, mitä jae hänen mielestään tarkoitti. Hän sanoi uskovansa sen tarkoittavan sitä, että Jumalan tahdon mukaan koko kristillisessä seurakunnassa olisi vain muutamia miehiä, joita voitaisiin oikeutetusti kutsua "opettajiksi". Tiedustelin, ketkä olisivat sellaisia meidän aikanamme. Hän vastasi hyvin tyynesti: —————— 14 Virallisesta oikeuden pöytäkirjasta, s. 387, 388. 15 Covingtonilla oli ollut vakava alkoholiongelma ja hän oli käynyt läpi yhden "vieroitushoidon" ollessaan vielä päätoimiston palveluksessa. Hän teki sen uudelleen Speersin sairaalassa Daytonissa, Kentuckyssä sen jälkeen, kun hänet oli erotettu seurakunnasta 1970-luvulla, ja lopulta voitti ongelmansa. Hänet otettiin takaisin seurakuntaan ja hän toimi sen yhteydessä kuolemaansa asti. No,
uskon että minä olen. Olen ollut täällä päätoimistossa yli 50 vuotta ja
osallistunut kirjoittamis- ja tutkimistyöhön suurimman osan siitä
ajasta, joten uskon että minä olen. Ja on myös joitakin muita veljiä
eri puolilla Maata, jotka ovat.
Tämä oli yksi niistä hätkähdyttävistä tilanteista, jolloin lausutut sanat paloivat muistiini. En ollut sanojen ainoa todistaja, sillä ne esitettiin kolmen muun Kirjoituskomitean jäsenen edessä. Hänen huomautuksensa ansiosta olimme tunnistaneet nimeltä vain yhden opettajan maan päällä: Fred Franzin. Saatoimme vain spekuloida, keitä muut olivat. Sanoin Lyman Swinglelle myöhemmin useammin kuin kerran katuneeni, etten jatkanut keskustelua kysymällä, keitä aikamme muut "opettajat" olivat. Mutta vastaus oli jättänyt minut hetkeksi sanattomaksi. Samassa aineistossa, jossa hän esitti vastalauseensa Dunlapin aineistolle, presidentti Franz oli myös ehdottanut seuraavien kohtien lisäämistä tulevaan selityskirjaan (tässä on kopio hänen tekstinsä sivusta 2; siinä on hänen nimikirjaimensa): Käännös:
KORJAUKSET JA MUUTOKSET JOTKA PITÄISI TEHDÄ JAAKOBIN KIRJEEN SELITYKSEN 3. LUKUUN Lisäisin kappaleen 5 jälkeen seuraavan kappaleen: Emme tiedä, miten Jaakobista itsestään tuli opettaja; tiedämme vain, että hänen velipuolensa Jeesus Kristus näyttäytyi hänelle ylösnousemuksensa jälkeen. (1Ko 15:7, Ap 1:14). Kaikki sellaiset vihkiytyneet, kastetut kristityt miehet, jotka saattavat haluta "tulla opettajiksi", eivät tee niin itsekkäistä ja kunnianhimoisista motiiveista. Esimerkki opettajasta, jolla oli oikeat motiivit, nähtiin 27-vuotiaan Siionin Vartiotornin ja Kristuksen läsnäolon airut -lehden päätoimittajassa ja julkaisijassa heinäkuussa 1879. Tämä palautti mieleen muistoja hänen puheestaan Gileadin päättäjäisissä vuonna 1975; hän teki silloin selväksi näkemyksensä, jonka mukaan Kristus Jeesus henkilökohtaisesti valitsi Pastori Russellin toteuttamaan erikoistehtävää. Tämä aineisto kolme vuotta myöhemmin osoitti, että hänen mielestään Kristus edelleen valitsi muitakin yksilöitä, ja se merkitsi, että vain muutamat valitut henkilöt valittiin erityisiksi "opettajiksi" seurakuntaan. 16 Yllä olevaa aineistoa, jossa Russellin esimerkki tuotiin esille, ei kuitenkaan käytetty kirjassa, ja teksti sivulta 99 sivun 102 alkuun Jaakobin kirjeen selityksessä on minun kirjoittamani; se korvasi Dunlapin kirjoittaman aineiston ja siten presidentin vastalauseet otettiin huomioon. Tavallaan siinä kumottiin hänen näkemyksensä, sillä Jeesus sanoi Matteuksen 23:8:ssa: "Mutta älkää te antako kutsua itseänne rabbeiksi, sillä yksi on teidän Opettajanne, ja te kaikki olette veljiä." Nämä sanat näyttävät olevan täysin ristiriidassa sellaisen ajatuksen kanssa, että hyvin pieni määrä miehiä muodostaisi muutamien, jotenkin erityisesti valittujen "opettajien" yksinoikeudella toimivan ryhmän. Komitea hyväksyi toimittamani uuden version ja se julkaistiin. —————— 16 Karl Klein viittasi useita kertoja hallintoelimen istunnoissa Fred Franzin toimineen järjestön "oraakkelina" monia vuosia. Vaikka yleensä hän totesi sen hymyillen, sanan toistuva käyttö antoi ymmärtää, että oli kyse muusta kuin pelkästä leikinlaskusta. On olemassa toinenkin syy siihen ilmeiseen ristiriitaan, joka oli nähtävissä, kun verrattiin joidenkin julkaisujen suoria ja voimakkaita lausuntoja tuon ajan verrattain kainostelevaan ja mitättömään todellisuuteen. Yhdistyksen virkailijat saattoivat nimittäin järkeillä, että jokin pieni, nimellinen muutos tai reformi voisi riittää korvaamaan suuremman, aidosti merkityksellisen muutoksen. Esimerkiksi vuonna 1971 Presidentti Knorr oli päättänyt luopua yksinoikeudestaan puheenjohtajan paikkaan Betelin ruokasalissa ja jakoi sen muiden johtokunnan jäsenten kanssa; hän oli myös sallinut heidän palvella vuorollaan hallintoelimen kokousten puheenjohtajana. Pelkästään näiden asioiden katsottiin riittävän osoittamaan, että yhdistys (ja sen virkailijat) olivat hallintoelimen alaisia ja sen ohjauksessa ja että "koira tosiaan heilutti häntää". Valtarakenteessa ei ollut tapahtunut mitään muita konkreettisia toimia tai merkittävää muutosta, eikä sellaisia pidetty välttämättöminä, vaikka julkaisuissa annettu mielikuva oli toisenlainen. Näyttää ilmeiseltä että Fred Franz näki asiat tällä tavoin. Tämä nähdään erityisesti siitä, että yllättäen yli 20 vuotta aiemmin vuonna 1944 hän oli kirjoittanut Vartiotorniin artikkeleita, joissa oli kaikki samat perusseikat vanhimmista ja valvojista, jotka julkaistiin myöhemmin Aid-kirjassa. 17 Siitä huolimatta minkäänlaista muutosta ei tapahtunut silloin seurakuntajärjestelyssä. Asiasta oli sanottu, se oli julkaistu, ja sen katsottiin riittävän. Noissa artikkeleissa vuosi 1944 esitettiin merkittävänä vuotena Raamatun profetiassa. Tämä johtui pääasiassa siitä, että silloin oli hyväksytty muutos, jonka mukaan äänioikeus yhdistyksessä ei enää perustunut 10 dollarin lahjoitukseen kuten aiemmin oli ollut. Sen sijaan maksimissaan 500 henkilöllä, jotka yhdistyksen johtokunta oli valinnut, olisi ainoastaan äänioikeus. Kaikki, jotka ovat osallistuneet Vartiotorni-Seuran vuosikokoukseen, jossa johtokunnan jäsenten vaali pidetään, tietävät sen olevan pelkkää rutiinia ja äänestämisen olevan pääosin pelkkä muodollisuus. Suuri osa äänestävistä jäsenistä ei tiedä mitään järjestön sisäisestä toiminnasta eikä heillä ole vaikutusvaltaa tai sanansijaa järjestön toimintatapoihin tai ohjelmiin. Kokouksen varsinainen talousasioihin liittyvä osuus ei yleensä kestä tuntia kauempaa ja sitten se on vuodeksi ohi. Silti tämä muutos esitettiin Vartiotornissa 1. joulukuuta 1971 (suom. 15. helmikuuta 1972) Fred Franzin kirjoittamissa artikkeleissa niin merkityksellisenä ja suurena tapahtumana, että siitä tuli Danielin 8:14:n profetian selityksen keskipiste. Jakeessa puhutaan 2300 profeetallisesta päivästä, jotka liittyvät "pyhä paikan palauttamiseen oikeaan tilaansa". Jos tätä jaetta näytettäisiin todistajille nykyään, epäilen, että tuskin yksi tuhannestakaan ikimaailmassa yhdistäisi sitä vuonna 1944 yhdistyksessä tehtyyn muutokseen. Yhtä kaikki se on edelleen profetian virallinen selitys tänä päivänä. Se on jälleen yksi esimerkki taidosta valita jokin tapahtuma, jolla on varsin pieni vaikutus, ja sitten esittää se tapahtumana, jolla on suuri kuvaannollinen merkitys. 15. elokuuta 1975 Viiden komitea esitti lopulta tutkimuksensa tulokset ja suosituksensa. Valmistin komitean puolesta 45-sivuisen asiakirjan, jossa esitin historialliset ja etenkin raamatulliset syyt sille, että pohjimmiltaan monarkiaalinen rakenne tulisi muuttaa. Niiden lisäksi oli 19 sivua aineistoa, jossa hahmoteltiin järjestelmä hallintoelimen komiteoista, jotka huolehtivat toiminnan eri osa-alueista. Alkuperäinen asiakirja päättyi seuraavaan kappaleeseen: —————— 17 Vartiotorni 15. lokakuuta 1944, engl., ks. kirjaa Kiinnitä huomiota Danielin profetiaan!, s. 178, 179. Kaikki
viiden komitean pohdinnat on tehty huolellisesti harkiten ja rukouksen
hengessä. Toivomme vilpittömästi, että Jumalan henki on opastanut
lopputuloksessa ja rukoilemme, että niistä on jotain apua
hallintoelimen päättäessä asiasta. Toivomme että suositellut
tarkennukset, mikäli ne hyväksytään, tekevät hallintoelimen jäsenten
välisistä suhteista entistäkin miellyttävämmät ja rauhaisammat, ja
auttavat pääsemään jännitteistä, joita joskus on kokouksissamme
esiintynyt. (Ps. 133:1, Jaak. 3:17, 18). Toivomme myös, että
suositellut tarkennukset, mikäli ne hyväksytään, edistävät ja tekevät
entistäkin selvemmäksi Kristuksen Jeesuksen johtoaseman sekä parantavat
aitoa veljeyden henkeä hänen opetuslastensa keskuudessa. – Markus 9:50
Nuo sanat ilmaisivat vilpittömät tunteeni ja toiveeni. En osannut kuvitella, miten niiden voitaisiin nähdä kyseenalaistavan, että Kristus Jeesus ohjaa seurakuntaansa. 18 Aineisto tuli hallintoelimen käsiteltäväksi ja 10. syyskuuta 1975 pidetyssä istunnossa oli selvää, että suuri enemmistö pohjimmiltaan kannatti suositeltua muutosta. Toinen Viiden komitea kuitenkin määrättiin tekemään muutokseen viimeisiä hienosäätöjä. 19 Hallintoelin ei valinnut presidenttiä eikä varapresidenttiä palvelemaan tässä komiteassa, sillä he olivat tehneet vastarintansa selväksi. Tässä vaiheessa presidentti lähinnä ilmaisi kommenteissaan epäilyksiä muutoksen käytännöllisyydestä. Varapresidentti sen sijaan teki selväksi, että hän näki esityksen "hyökkäyksenä presidentinvirkaa vastaan". Kun presidentin itsensä tekemä aloite luettiin hänelle ääneen, hän vastasi että veli Knorr oli esittänyt tuon lausunnon "pakon alaisena". Lyman Swingle oli sitä mieltä, että kaikki hallintoelimen jäsenet kunnioittivat presidenttiä eivätkä pitäneet häntä "pokerinaamaisena, liikuntakyvyttömänä keulahahmona Seuralle, joka ei tee mitään"; hän käytti tässä ilmauksia varapresidentin Gileadin päättäjäisissä pitämästä puheesta. Hän painotti, että presidentti voisi edelleen käyttää energiaansa, tarmoaan ja aloitekykyään ehdotetun järjestelyn puitteissa. Myöhemmin keskustelussa varapresidentti väitti, että Viiden komitean asiakirja sai aikaan juuri sen, mitä hän oli sanonut olevan tekeillä. Hän totesi, että tulevassa vuosikokouksessa hän äänestäisi yhdistyksen vallan jatkumisen puolesta ja että hän oli puhunut Gileadin päättäjäisissä velvollisuudentunnosta, jotta veljet saisivat tiedon asiasta eivätkä tuntisi itseään "huijatuiksi". Kun toinen komitea sai suosituksensa valmiiksi ja esitti ne 3. joulukuuta 1975, asiasta pidettiin lopullinen äänestys. 20 Puheenjohtaja pyysi käsiäänestystä. Kahta lukuunottamatta kaikki puolsivat suositusten toteuttamista. Ne kaksi, jotka eivät nostaneet kättään, olivat presidentti ja varapresidentti. Hallintoelin kokoontui jälleen seuraavana päivänä. Varapresidentti sanoi, että hän ei ollut ottanut osaa keskusteluun edellisenä päivänä, sillä hän "ei halunnut olla enää enempää tekemisissä asian kanssa"; osallistuminen olisi merkinnyt myöntymistä ja sitä hänen "omatuntonsa ei sallinut". Hän kutsui toistuvasti Nathan Knorria Seuran "toimitusjohtajaksi" ja "Herran maanpäällisen kansan toimitusjohtajaksi" sekä sanoi, että "Jeesus Kristus ei ole täällä maan päällä ja siksi käyttää edustajia tahtonsa toteuttamiseen." —————— 18 Leo Greenleesin kirjoittama saatekirje oli asiakirjan mukana ja siinä sanottiin mm.: "Suositustemme motiivina ei ole tyytymättömyys siihen, miten työ on hoidettu tähän saakka, vaan pääasiassa huoli siitä, että Raamattua ja Vartiotornia noudatetaan. Uskomme että kun Raamatun periaatteet otetaan asiassa käyttöön, suunta joka meidän tulisi valita on ilmeinen." 19 Toiseen komiteaan kuuluivat Milton Henschel, Ewart Chitty, Lyman Swingle, Lloyd Barry ja Ted Jaracz. 20 Oikeastaan ainoa merkittävä muutos, jonka toinen komitea teki ensimmäisen komitean esitykseen oli, että jokaisella komitealla olisi myös pysyvä "koordinaattori" sen lisäksi, että komiteoiden puheenjohtajuus vuorottelisi. Dan Sydlik, syntyperältään slaavilainen, roteva ja matalaääninen mies totesi, että "olisi ollut iloinen, jos olisi nähnyt veli Knorrin tai Franzin perustelevan kantansa Raamatulla tai edes Vartiotornin julkaisuilla, mutta niin ei tapahtunut." Leo Greenlees huomautti, että jos kaikki seurakunnat olivat halukkaita alistumaan hallintoelimen valtaan, niin mikseivät myös yhdistykset tekisi niin? Presidentti huomautti vain, että hänen mielestään yhdistys toimisi "rinnakkain" hallintoelimen kanssa, mutta että nyt sen sijaan ehdotettu järjestely alistaisi yhdistyksen ja lisäsi: "Se on luultavasti oikein." Varapresidentti sanoi myös olevansa sitä mieltä, että kaksi järjestöä toimisi rinnakkain (ehkä kuten Antiokia ja Jerusalem?) ja lisäsi: "Minulle ei koskaan ole tullut mieleenikään, että hallintoelin haluaisi toimia kuten nyt." Oli selvää, että presidentti ja varapresidentti vastustivat muutosta edelleen. Lloyd Barry vetosi nyt heihin kireällä äänellä ja kiihtymyksestä vapisten, että he taipuisivat yksimieliseen päätökseen, sillä päätös menisi läpi joka tapauksessa. Asiasta äänestettiin uudelleen ja tällä kertaa Presidentti Knorr nosti kätensä ja varapresidentti teki samoin. Neljä vuotta myöhemmin vuonna 1979 Fred Franz, joka oli nyt presidentti, sanoi eräässä hallintoelimen istunnossa, että hän antoi äänensä muutoksen puolesta "pakon alaisena". Olen samaa mieltä. Kun Nathan Knorr myöntyi, Fred Franz tunsi olevansa pakotettu seuraamaan hänen esimerkkiään. Hän jatkoi, että hän ei kannattanut muutosta silloin, ja siitä hetkestä lähtien oli "vain seurannut" mihin tilanne johtaisi. Vertaa nyt edellä kerrottua siihen idealistiseen kuvaan, jonka Vartiotornin julkaisut pyrkivät esittämään tilanteesta. Artikkelit Vartiotornissa 15. maaliskuuta 1990 lainaavat Jesajan 60:17:ää, jossa Jehova lupaa tuoda "pronssin sijaan kultaa" ja "raudan sijaan hopeaa" ja nimittää "valvojiksesi Rauhan ja voudeiksesi Vanhurskauden." Lehdessä puhutaan "asteittaisista parannuksista" ja "jatkuvista tarkistuksista" aivan kuin muutokset järjestössä olisivat tapahtuneet jouhevasti, rauhaisassa ja harmonisessa hengessä. Ne esittävät sellaisen kuvitelman, että jokin hallintoelin olisi ollut toiminnassa läpi järjestön historian. Kuten on osoitettu, tosiasiat puhuvat toista kieltä. Järjestön historian ensimmäisten 70 vuoden aikana kukaan ei puhunut hallintoelimestä tai ajatellut sellaista. Russell oli järjestänyt niin, että hänen kuolemansa jälkeen komiteat huolehtisivat asioista ja niillä olisi valta ja vastuu järjestössä. Rutherford teki niistä lopun pikaisesti ja tehokkaasti, murskasi kaiken vastustuksen ja käytti yhdistyksen presidenttinä täyttä itsevaltaa seuraavat kaksi vuosikymmentä. Vaikka Knorr seurasi maltillisti vallitsevaa tilannetta, hän piti tuon täyden vallan kunnes eräänlainen "palatsivallankumous" riisui yhdistyksen presidentiltä sen vallan. Vuodesta 1976 lähtien valta siirtyi yhdeltä mieheltä miesryhmälle ja lähes puoli vuosisataa myöhemmin komiteat olivat jälleen toiminnassa. Tällainen edestakainen tapahtumakulku tuskin kuulostaa harmoniselta prosessilta, joka koostui "asteittaisista parannuksista" ja "jatkuvista tarkistuksista". Vartiotornin historiakirja Jehovan todistajat – Jumalan valtakunnan julistajia vuodelta 1993 toteaa "Esipuheessaan", että kun muut ovat kirjoittaneet Jehovan todistajista, he "eivät ole aina olleet puolueettomia". Sitten se jatkaa: Tämän kirjan toimittajat ovat pyrkineet olemaan objektiivisia ja selostamaan historiaa rehellisesti.
Kirja kertoo sivuilla 108 ja 109 "yhdestä Jehovan todistajien nykyhistorian merkittävimmistä järjestömuutoksista" vuosina 1975 ja 1976 (ks. lainausta kirjasta aiemmin tässä luvussa). Miten "objektiivinen" ja "rehellinen" heidän kuvauksensa tuosta merkittävästä tapahtumasta on? Muutos esitetään ikään kuin se olisi saatu aikaan rauhaisasti sopuisissa merkeissä. Jos kirjan nimettömät "toimittajat" eivät itse tienneet niistä terävän sisäisen kamppailun kuukausista, jotka edelsivät muutosta, on silti varmaa, että kaikki ne sadat miehet ja naiset, jotka kuuluivat Päätoimiston henkilökuntaan ja kuulivat presidentin vihaiset puheet aamupalvonnoissa tiesivät, että muutos ei tapahtunut rauhaisasti. Kaikista heistä hallintoelimen jäsenet tiesivät parhaiten, miten raju kamppailu oli ollut. Kun historiakirja vuonna 1993 julkaistiin, kaikki silloin elossa olleet hallintoelimen jäsenet olivat itse käyneet läpi tuon ajan kokemukset. He tiesivät, että muutos yhden miehen vallasta hallintoelimen valtaan saatiin aikaan presidentin ja varapresidentin voimakkaasta, jopa purevasta vastustuksesta huolimatta. He tiesivät myös, että historiakirjan mainitsema muutosten "yksimielinen hyväksyntä" saavutettiin vain siksi, että Knorrilla ja Fred Franzilla oli vastassaan ilmeinen tappio ja he antoivat lopulta periksi (vastahakoisesti ja "pakon alaisena" kuten varapresidentti asian ilmaisi.) Rehellisyys loistaa kertomuksessa poissaolollaan. Se että annettiin julkaista tällainen kuvitteellinen esitys rauhallisesta ja harmonisesta muutoksesta, ei kerro hyvää niiden ihmisten moraalinormeista, jotka tiesivät asian todellisen laidan.  Toisen Viiden komitean valmistama kaavio yllä esittelee järjestelyn, joka tuli voimaan 1. tammikuuta 1976 lähtien. Ensimmäisessä Viiden komiteassa toiminut John Booth, ystävällinen ja syvällinen mies, joka oli ollut nuorena maanviljelijä New Yorkin osavaltion pohjoisosassa ja jonka oli tavallisesti vaikea ilmaista ajatuksiaan hyvin, puki ehkä parhaiten sanoiksi muutoksen yhdistyksessä. Yhdessä Viiden komitean ensimmäisistä kokouksista hän sanoi: Yhdistys
on vain lakitekninen työkalu. Se on kuin pöydällä oleva kynä. Kun
haluan käyttää kynää, otan sen käteen. Kun olen valmis, laitan sen
takaisin pöydälle kunnes tarvitsen sitä taas.
Pennsylvaniassa rekisteröidyn Vartiotornin Raamattu- ja Traktaattiseuran ja sitä tukevien yhdistysten asema oli tästä lähtien sellainen. Se tarkoitti väistämättä sitä, että presidentinvirkaan liittyvä valta hävitettiin ja se käytännössä katosi; sillä oli nyt lähes ainoastaan lakitekninen merkitys. Kun Nathan Knorr kuoli, hallintoelin pohti hänen seuraajaansa. Todennäköisimmät ehdokkaat olivat varapresidentti Franz sekä Milton Henschel, joka oli työskennellyt hallinnossa läheisesti Knorrin kanssa. Henschel esitti, että Fred Franzista tulisi presidentti, ja se hyväksyttiin yksimielisesti. Kun mietittiin sitä, kuka korvaisi Knorrin Julkaisukomitean "koordinaattorina", Henschel tuntui loogiselta seuraajalta, mutta nyt presidenttinä toimiva Fred Franz puhui Lloyd Barryn puolesta. Knorrin ja Henschelin välit olivat olleet huonot viimeisinä vuosina, ja eräässä Viiden komitean haastattelussa Knorr oli antanut ymmärtää, että hänen mielestään Barry voisi ottaa hänen (presidentin) tehtävänsä tarvittaessa. Ilmeisesti Fred Franz näki asian jossain määrin Rutherfordin kuolinvuoteellaan esittämien ohjeiden valossa, ja oli siksi sitä mieltä että Barryn tulisi "periä mantteli", mutta hallintoelin äänesti Henschelin tehtävään. Time-lehden artikkeli sanoi Fred Franzin valitsemisesta uudeksi presidentiksi seuraavasti: Vaikka monikaan ei tiedä hänen nimeään, hän sai enemmän kuin paavillisen vallan 2,2 miljoonaan ihmiseen ympäri maailman. 21
Lausunto ei olisi voinut olla enempää väärässä. Se olisi pitänyt paikkansa vielä paria vuotta aiemmin, mutta presidentin virka – vaikka siihen liittyi edelleen jotain arvovaltaa ja merkitystä – ei enää ollut maailmanlaajuisen vallan ydin kuten se oli ollut. Harvat ihmiset hallintoelimen ulkopuolella ymmärsivät miten radikaali muutos oli tapahtunut. Kun presidentillä oli aiemmin ollut kuin paavillinen valta – tosin ilman koristeloimia ja muuta prameilua – haaratoimistojen valvojilla oli ollut vastaavasti kuin arkkipiispan toimivalta; he olivat "kristillisyyden johtavia palvelijoita sillä alueella ja sitä aluetta varten, johon heidät on nimitetty". 22 Tässäkin tapahtui muutos, kun haaratoimistokomiteat ottivat tämän vastuun. Vuodet 1976 ja 1977 toivat mukanaan joitakin miellyttäviä hetkiä. Päätoimistossa tuntui vallitsevan hyvin erilainen ilmapiiri: Se oli veljellisempi, avoimempi ja tasa-arvoisempi. Jotkut vertasivat sitä "ikkunaan", jonka Paavi Johannes XXIII oli avannut katolisessa kirkossa "päästääkseen sisään raikasta ilmaa". Uudet hallintoelimen komiteat toteuttivat useita muutoksia, jotta Betel-perheen olosuhteet paranisivat sekä Brooklynissä että yli 90 haaratoimistossa. Kiinnitettiin enemmän huomiota ns. "rivijäsenten" taloudellisiin tarpeisiin, sekä naisten ja iäkkäiden erityistarpeisiin. Vuonna 1976 pidettiin sarja kokouksia, johon saapui eri tehtävissä olevia kunnioitettuja ja arvostettuja miehiä: Ensin Brooklyniin kutsuttiin haaratoimiston edustajia joka puolelta maailmaa, sitten matkavalvojia ympäri Yhdysvaltoja, ja lopulta seurakuntien vanhimpia maan eri kolkista. Kaikissa näissä kokouksissa voitiin keskustella ja ilmaista mielipiteitä vapaasti, ja useimmat pitivät niitä virkistävän erilaisina aiempiin kokouksiin verrattuna. —————— 21 Time, 11. heinäkuuta 1977. 22 Lainaus kirjan Branch Office Procedure sivuilta 5 ja 6, joka oli voimassa oleva haaratoimistojen käsikirja tuohon aikaan. Luulen, että paljoakaan tästä ei koettu seurakuntatasolla, sillä niitä ehdotuksia, jotka nuo miehet näissä kokouksissa esittivät, ei toteutettu merkittävässä määrin. Siltikin monet todistajat ilmaisivat arvostusta siitä, että ainakin vähän aikaa julkaistu aineisto painotti voimakkaammin Raamatun arvovaltaa ja Jeesuksen johtoasemaa ja vähemmän ihmisjärjestön auktoriteettia. Kaiken kaikkiaan heistä tuntui, että asioihin oli otettu maltillisempi, tasapainoisempi ja myötätuntoisempi lähestymistapa. Eräs todistajana kauan ollut puki sen sanoiksi näin: "Tunsin aiemmin, että minun piti tehdä asioita, nyt minusta alkaa tuntua että haluan tehdä ne." Hallintoelimen kokouksissa tämä muuttunut ilmapiiri ilmeni jossain määrin. Kun paljon puhuttu vuosi 1975 tuli ja meni, eikä tuhatvuotista riemuvuotta tullut, oli sillä epäilemättä jokseenkin nöyrryttävä vaikutus, kun dogmaattisuus väheni tuntuvasti. Äänestyksistä heijastui, vaikkakaan ei koskaan täysin määrin, että osoitettiin enemmän varovaisuutta säädettäessä ihmisten elämää koskevia sääntöjä ja vähemmän taipumusta lokeroida tiettyjä tekoja "erottamiseen johtaviksi väärinteoiksi". Juuri tämän vuoden 1976 aikana Nathan Knorrin terveys alkoi heikentyä. Siitä huolimatta niin pitkään kuin hän kykeni, hän osallistui keskusteluihin, ja vaikkakaan ei selvästi ollut iloinen muutoksista, hän osoitti yleensä yhteistyöhaluista ja avuliasta henkeä. Aika ajoin hänen sanansa auttoivat sivuuttamaan äärimmäiset näkökannat. Vaikka niiden taustalla oli harvoin raamatullinen perustelu, ne heijastivat hänen maalaisjärkistä lähestymistapaansa asioihin. Tämän ajanjakson aikana varapresidentti Franz suurelta osin istui ja kuunteli ja vain ajoittain osallistui keskusteluihin ja lähes aina esitti ajatuksensa vasta keskustelun lopussa juuri ennen äänestystä. Tuossa vaiheessa yleinen yhteisymmärrys oli varsin ilmeisesti saavutettu (kaikista esitetyistä ajatuksista päätellen) ja usein hänen huomautuksensa olivat enemmistön ajatusten vastaisia. Ehkä mikään muu ei kuvasta selvemmin hallintoelimen muuttunutta ajattelutapaa tuona aikakautena kuin se, että äänestystulos oli usein varapresidentin mielipiteiden vastainen; tosin joskus tuloksessa oli nähtävissä muutoksia varapresidentin viime minuutilla esittämien huomautusten takia. Pääasiassa tämän ajanjakson aikana hän ei kuitenkaan tehnyt ajatuksiaan tiettäväksi ennen kuin pyydettiin tavanmukaista käsiäänestystä, ja kuten viralliset Muistiinpanot kertovat, useissa tilanteissa äänestystulos kuului "16 [tai mikä kulloinkin oli jäsenten määrä] puolesta, 1 pidättäytyi äänestämästä", ja tuo yksi oli varapresidentti. Tämä oli tilanne yleensä silloin, kun käsiteltävänä oli "erottamisasiohin" liittyvien sääntöjen muuttaminen maltillisemmaksi. Asiat, jotka liittyivät maallisiin tai puolimaallisiin asioihin (kuten kiinteistöjen hankintaan, toimiston toimintatapoihin) tai haaratoimistojen jäsenten nimityksiin, päätettiin yleensä yksimielisesti. Kun uusi järjestely hyväksyttiin äänestyksessä, minun oli vaikea uskoa, että niin suuri muutos valtarakenteessa oli todella tapahtunut huolimatta siitä voimakkaasta vastustuksesta, jota se oli kohdannut sekä järjestön huomattavimpien miesten, että joidenkin heidän (ei hallintoelimeen kuuluneiden) läheisten tovereidensa taholta. Hartain toiveeni oli, että muutoksen tasoittava ja yhdenmukaistava vaikutus toisi mukanaan enemmän maltillisuutta, vähemmän dogmaattisuutta ja yksilöiden parempaa huomiomista omissa yksilöllisissä olosuhteissaan ja ongelmissaan; ehkä jonain päivänä saisi lähteä se autoritaarinen menettelytapa, joka oli saanut aikaan niin paljon sääntöjä ja ottanut niin vahvan otteen ihmisten henkilökohtaisesta elämästä. Kuten mainittiin, osa tästä toteutui – hetken aikaa. Sitten noin kahden vuoden sisällä, aivan kuten kylmä viima myöhään syksyllä ilmoittaa tulevan talven kylmyydestä, alkoivat merkit paluusta takaisin vanhoihin toimintatapoihin tulla selvästi esiin yhä uudelleen ja uudelleen. Lue luku 5 täältä.
Takaisin alkuun Takaisin etusivulle |
|||||||||
| Kotisivuohjelma: KompoZer *
Kuvankäsittely: GIMP * Äänenkäsittely:
Audacity |
||||||||||
