|
||||||||||
Raymond Franz Raymond Franz (8. toukokuuta 1922 - 2. kesäkuuta 2010) oli eräs tunnetuimmista entisistä Jehovan todistajista. Hän oli osa Jehovan todistajien korkeinta päättävää elintä, hallintoelintä, yhdeksän vuotta vuosina 1971-1980. Franz työskenteli Jehovan todistajien päätoimistossa Brooklynissä vuosina 1965-1980. Raymond Franz erotettiin Jehovan todistajista vuonna 1981 ja on eronsa jälkeen kirjoittanut kaksi yksityiskohtaista kriittissävytteistä kirjaa Jehovan todistajista, heidän opeistaan ja Jehovan todistajien hallintoelimestä. Hänen kirjansa Crisis of Conscience ja In Search of Christian Freedom ovat olleet erittäin suosittuja ja niitä on käännetty useille kielille. Hänen hyvin dokumentoidut kirjansa ovat herättäneet huomiota liikkeestä kiinnostuneiden keskuudessa ympäri maailman. Raymond Franz syntyi ja kasvatettiin Jehovan todistaja -perheessä. Hän oli sukunsa kolmannen polven Jehovan todistaja. Hänen isänsä kastettiin vuonna 1913. Tuohon aikaan Jehovan todistajia kutsuttiin vielä "Raamatun tutkijoiksi". Raymondista tuli aktiivinen jäsen vuonna 1938 hänen ollessaan 16-vuotias. Hänet kastettiin vuonna 1939. Raymondin sedällä, Frederick William Franzilla, oli voimakas vaikutus Jehovan todistajien opetuksiin, kehitykseen, palvontaan sekä oppikysymyksiin. Hänestä tuli Vartiotorniseuran varapresidentti vuonna 1945 ja tämän jälkeen seuran presidentti vuonna 1977. Raymond Franz pääsi Vartiotorni-seuran Gilead-kouluun (lähetystyöntekijöiden kouluun) vuonna 1944 ja vuonna 1946 hänestä tuli matkustava lähetystyöntekijä Puerto Ricossa, Neitsytsaarilla sekä Dominikaanisessa tasavallassa. Vuonna 1957 diktaattori Rafael Trujillon kielsi Jehovan todistajien työn Dominikaanisessa tasavallassa ja karkotti ulkomaalaiset lähetystyöntekijät. Kun Raymond Franz täytti 37 vuotta, hän löysi vaimonsa Cynthian. He menivät naimisiin ja Cynthia liittyi Franzin seuraan lähetystyömatkoille Neitsytsaarille. Myöhemmin vuonna 1961, he palasivat Dominikaaniseen tasavaltaan ja toimivat siellä Jehovan todistajien lähetystyöntekijöinä viisi vuotta. He kohtasivat paljon ongelmia, koetuksia ja todellisia vaaroja saarnatessaan ja asuessaan sodan repimässä maassa. Vuonna 1965 Vartiotorniseuran tuolloinen presidentti Nathan Homer Knorr pyysi Raymond Franzia lopettamaan lähetystyön ja pyysi häntä työskentelemään ja asumaan Jehovan todistajien päätoimistossa (jota kutsutaan nimellä "Beetel") Brooklynissa, New Yorkissa. Raymond mainitsee ensimmäisessä kirjassaan että hän piti lähetystyöstä enemmän, mutta hyväksyi silti tarjouksen. Yksi hänen ensimmäisistä tehtävistään oli työskennellä muiden kanssa suuressa kirjaprojektissa, jonka nimi oli "Raamatun ymmärtämisen opas" (Aid to Bible Understanding). Raamatun ymmärtämisen opas oli tietosanakirjamainen teos, jossa käsiteltiin aihe aiheelta aakkosjärjestyksessä Jehovan todistajien opetuksia ja uskomuksia. Hän kertoo kokemuksistaan päätoimistossa ensimmäisessä kirjassaan Crisis of Conscience. Vuonna 1971 Raymond Franz kutsuttiin Jehovan todistajien hallintoelimen jäseneksi. Hallintoelin vastasi tuolloin sekä Jehovan todistajien hengellisestä johdosta että Vartiotorniseuran hallinnosta ja taloudesta. Hallintoelimen jäsenet ovat hyvin samantyyppisessä asemassa kuin kardinaalit katolisessa kirkossa. Franz hyväksyi aseman ja vietti useita vuosia matkustaen ympäri maailmaa sekä seuraten järjestön rakennetta, työskentelyä ja palvontaa kaikilla tasoilla ja useissa maissa. Hän kertoo kirjassaan ristiriidoista, joita hänen elämässään oli ilmennyt viimeisten 15 vuoden aikana, jotka hän vietti päätoimistossa. Varsinkin viimeiset yhdeksän vuotta, jotka hän vietti hallintoelimen jäsenenä olivat erittäin tärkeitä. Noina yhdeksänä vuotena mielikuvat kohtasivat todellisuuden. Hän sanoo huomanneensa eläneensä koko elämänsä isossa myytissä, joka ei vastannut todellisuutta. Tämä ei vaikuttanut hänen uskoonsa Raamattuun, mutta se muutti hänen käsitystään Jehovan todistajien järjestöstä. Hän huomasi, että hallintoelin ei perustellut opetuksiaan Raamatulla, vaan toimi samoin kuten arvostelemansa valtakirkot, perinteidensä mukaan.  Kirjassaan Crisis of Conscience Franz kirjoittaa elokuun 1979 tapahtumista. Vuoteen 1975 kohdistuneitten odotusten - Jehovan todistajat odottivat tuolloin Harmageddonia - rauettua tyhjiin osa Brooklynin Beetelin henkilökunnasta alkoi tutkia kriittisesti Vartiotorniseuran opetuksia. Joillakin Beetelin vanhempia jäseniä oli "eriäviä mielipiteitä" opetuksista, jotka liittyivät vuoteen 1914 ja 33 jaa., sekä siitä, milloin viimeiset päivät alkoivat. Erimielisyyksiä aiheutti myös taivaspaikkojen määrä (Jehovan todistajat uskovat että taivaaseen pääsee vain 144 000) sekä tulkinta siitä, että kristityt jaettaisiin kahteen eri luokkaan. Osa kristityistä saisi taivaallisen ylösnousemuksen ja osa taas nousisi ruumiillisesti paratiisimaahan. Franz kuvailee, miten päätoimistossa alkoi kuohua ja hallintoelin epäili lähes kaikkia salaliitosta. Hänen mukaansa sen sijaan, että olisi tutkinut kriittisesti edellä mainittuja opinkohtia ja aloittanut keskustelut "toisinajattelijoiden" kanssa, hallintoelin aloitti noitavainoja muistuttavan toiminnan. Se ei hänen mielestään sallinut asiallisia kysymyksiä oppeja kohtaan, epäilijöitä ei siedetty ollenkaan. Maaliskuussa 1980 Raymond Franz ja hänen vaimonsa päättivät, että heidän oli aika lähteä päätoimistossa. Heidän terveydentilansa heikentyi ja heillä oli epäilyksiä Vartiotorni-seuran toimintatapoja ja opetuksia kohtaan. 24.3-24.7.1980 he asuivat vanhan Jehovan todistaja -ystävänsä Peter Gregersonin luona. Lähdettyään Beetelistä Franz sai useita puhelinsoittoja, joissa kerrottiin, miten heidän mukaansa päätoimistossa useita jäseniä oli syytetty, kuulusteltu sekä erotettu luopioina ilman kunnollisia raamatullisia perusteita, koska he epäilivät vartiotorniseuran opetuksia vuodesta 1914, 144 000 taivaspaikasta sekä muista Jehovan todistajien pääopetuksista. 22. huhtikuuta 1980 hallintoelimen Albert Schroeder kertoi Raymond Franzille puhelimitse, että "järjestön oikeuskoneisto oli toiminnassa ja kohtaisi pikaisesti epäilevät". 25. huhtikuuta 1980 Cris Sánchez ja hänen vaimonsa Nestor Kuilan, jotka olivat kumpikin Beetelin pitkäaikaisia jäseniä, erotettiin. Samoin kävi myös René Vázquesille, joka oli toiminut useita vuosia päätoimistossa. Sekä hänet että hänen vaimonsa erotettiin luopioina. Raymond Franz kertoo kuulleensa asioista sellaisilta ihmisiltä, joille kyseiset asiat eivät edes kuuluneet, vaikka hän oli edelleenkin hallintoelimen jäsen. Hallintoelin ei vaivautunut kertomaan erottamisista Franzille, mutta se kylläkin tiedotti asiasta niille yli 5000, jotka työskentelivät päätoimistossa. 8. toukokuuta 1980 Raymond Franz palasi New Yorkin päätoimistoon ja löysi työpöydältään papereita, jotka käsittelivät Jehovan todistajien uskonkäsityksiä hyvin lainopilliseen sävyyn. 20. toukokuuta 1980 hän tapasi komitean puheenjohtajan ja hänelle soitettiin nauhalta kuubalaisen Jehovan todistajan haastattelu, jossa hän kertoi huhuja yksityisistä raamatuntutkisteluista, joissa keskusteltiin vartiotorniseuran opetuksista arvostelevaan sävyyn. Franzin mukaan koko nauha oli kaksi tuntia pitkä vuodatus, joka sisälsi johdattelevia kysymyksiä huhuista huhujen perään. 21. toukokuuta 1980 Raymond Franz kutsuttiin hallintoelimen kokoukseen, Keskustelu nauhoitettiin. Hän kuvaili, kuinka häneltä kyseltiin erilaisia kysymyksiä järjestöstä ja sen opetuksista, eikä lainkaan niistä jotka olivat erotettu ja syytetty "luopumuksesta". Franz kertoi, ettei suurin osa hallintoelimestä kommentoinut asioita millään tavalla, he vain istuivat ja kuuntelivat. Kolmen tunnin jälkeen hänelle sanottiin, että hän voisi lähteä. Seuraana aamuna häntä pyydettiin kommentoimaan nauhalle mielipiteensä toisesta nauhasta, jossa jotkut Jehovan todistajat juoruilivat toisista jäsenistä. Hän kieltäytyi kommentoimasta perusteettomia huhuja. 22. toukokuuta 1980 puheenjohtaja Albert Schroeder tuli Franzin huoneeseen, ja kertoi hänelle jonkun hallintoelimen jäsenen haluavan hänen erottamistaan Jehovan todistajista. Riittäviä todisteita häntä vastaan ei kuitenkaan ollut. Asiasta äänestettiin, mutta enemmistö oli erottamista vastaan. Franzin annettiin ymmärtää olevan parasta, jos hän itse eroaisi hallintoelimestä. Hän päättikin kirjoittaa erokirjeen. Samalla hän myös torjui erikoistienraivaajan tehtävät. Raymond ja hänen vaimonsa lähtivät päätoimistosta. Ennen lähtöään ja joitakin päiviä eroamisen jälkeen he tapasivat Ed Dunlapin, joka oli pitkäaikainen kirjoitusosaston jäsen. Myös häntä vastaan oli hyökätty samalla tavalla kuten Franzia vastaan. Muut kirjoitusosaston jäsenet ja hallintoelin aiheuttivat ongelmia, koska hän halusi ajatella eri tavalla joidenkin Raamatun kohtien tulkinnasta kuin Vartiotorniseuran kirjallisuudessa jo esitetyt raamatuntulkinnat esittävät. Hänet oli kutsuttu kuulusteluun. Pian Dunlapkin erotettiin "luopumuksen" takia. Tässä tapauksessa luopumus tarkoitti sitä, että hänen käsityksensä joidenkin Raamatun kohtien ymmärtämisestä oli tullut sovittamattoman ristiriitaisiksi Jehovan todistajien virallisen opin kanssa. Ed Dunlap oli uhrannut koko elämänsä Vartiotorni-seuran toimiin ja palvellut järjestöä uskollisesti yli 40 vuotta, hän oli erittäin kunnioitettu 69-vuotias Jehovan todistaja. Hän kuului myös "voideltujen luokkaan". Kun hänet erotettiin, hän ja hänen vaimonsa joutuivat lähtemään välittömästi päätoimistosta, ja asumaan erittäin huonoissa olosuhteissa. Jatkuu...
 Lue teksti kokonaan Wikipediasta. |
Raymond Franz: Omantunnon kriisi, 6. luku 25.12.2020 Käännöskomitea OMANTUNNON KRIISI
(CRISIS OF CONSCIENCE) Neljäs laitos RAYMOND FRANZ (1922-2010) Jehovan todistajien hallintoelimen entinen jäsen Kirjan kääntäminen ja julkaiseminen suomeksi on tehty Raymond Franzin luvalla.
Käännöskomitean jäsenet haluavat pysytellä tuntemattomina.  6. luku, Kaksinaismoralismi (PDF-version voi lukea täältä)
Vartiotorni-Seuran julkaisuista voi löytää paljon arvokasta ja hyödyllistä aineistoa. Toistuvasti sen artikkelit tukevat uskoa Luojaan, rohkaisevat terveeseen perhe-elämään, kehottavat rehellisyyteen, painottavat nöyryyden ja muiden hyveiden tärkeyttä, ja kaikki tämä perustellaan Raamatulla. Toiset artikkelit taas puhuvat voimakkaasti uskonnollista petosta ja ulkokultaisuutta vastaan. Pohdi esimerkiksi seuraavalla sivulla olevaa otetta Vartiotornin artikkelista "Voitko olla uskollinen Jumalalle ja silti kätkeä tosiasiat?" (Vartiotorni 1.4.1974 s. 147) "Vartiotorni-Seura ei ole koskaan historiansa aikana syyllistynyt siihen, mitä se artikkelissa sanoo eri uskonnollisten järjestöjen ja niiden johtajien tehneen: Se ei ole "katsonut läpi sormien ja ’kalkinnut valkeaksi’ väärintekoja ja Jumalan vanhurskaitten mittapuitten ja neuvojen rikkomista." Vartiotornin julkaisut ovat eturintamassa tuoneet rohkeasti julki näiden järjestöjen väärinteot ja todisteet niiden ulkokultaisuudesta maailmanlaajuisesti. Ne ovat kiinnittäneet huomion tällaisten petollisten uskonnollisten johtajien ja Jeesuksen ajan fariseusten samankaltaisuuteen. Ne ovat todenneet yhä uudelleen, että todistajien kantana on noudattaa tiukasti vanhurskaita normeja ja moraalista puhtautta, sekä toimia vilpittömästi ja rehellisesti kaikkia kohtaan. Juuri tämän seikan vuoksi se, mikä tuli tietoon samaan aikaan kun Jehovan todistajien hallintoelin väitteli vaihtoehtoisesta palveluksesta, tuntui niin järkyttävältä.  Katso sivu suurempana täältä. Tämä tieto tuli Meksikosta. Niin hätkähdyttävä kuin tieto jo itsessään olikin, mielestäni paljon huolestuttavampaa oli räikeä ero siinä kannassa, jonka järjestö otti tuossa maassa verrattuna Itä-Afrikassa Malawissa otettuun kantaan. Asian ymmärtämiseksi tarvitaan hieman taustatietoja. Vuonna 1964 Malawin Jehovan todistajat alkoivat kokea sellaista vainoa ja väkivaltaa, jolle ei löydy nykyajalta juuri vertaa. He joutuivat raakalaismaisten jengien toistuvien, säälimättömien hyökkäysten ja julmuuden kohteeksi koko maassa vuosina 1964, 1967, 1972 ja jälleen vuonna 1975. Ensimmäisen hyökkäyksen aikana 1081 malawilaisperheen pienet kodit poltettiin tai muutoin hävitettiin ja 588 viljapeltoa tuhottiin. Vuoden 1967 hyökkäyksissä yli tuhat todistajanaista raiskattiin; kuusi eri miestä teki seksuaalista väkivaltaa eräälle naiselle ja kolme miestä hänen 13-vuotiaalle tyttärelleen. Ainakin 40:n näistä naisista kerrottiin saaneen väkivallan vuoksi keskenmenon. Viranomaiset eivät tehneet käytännössä mitään näiden väkivallan, hakkaamisten, kidutusten ja murhien aaltojen pysäyttämiseksi ja tuhannet perheet pakenivat kodeistaan ja pelloiltaan naapurimaihin. Viranomaisarvioiden mukaan vuoden 1972 aikana Sambiaan pakeni 8 975 ja Mosambikiin 11 600 todistajaa. Kun väkivalta loppui, 
perheet palasivat kotimaahansa. Sitten uusi vainon aalto pakotti heidät
pakenemaan jälleen. Tragediaa pahensivat vielä leireistä tulleet
raportit, joiden mukaan pikkulapsia kuoli, kun lääkkeitä ja
lääkärinhoitoa ei ollut saatavilla. 1Mikä oli syynä tälle toistuvalle väkivallan myrskylle? Se, että todistajat kieltäytyivät hankkimasta hallitsevan poliittisen puolueen puoluekorttia. Malawissa oli vain yksi puolue ja maata hallitsi Malawin kongressipuolue päällikkönsä Dr. H. Kamuzu Bandan johdolla; hän oli maan "elinikäinen presidentti". Haaratoimisto kertoi niille Jehovan todistajille, jotka tiedustelivat asiasta, että puoluekortin hankkiminen olisi kompromissi ja sovittelua kristillisessä puolueettomuudessa, ja siten uskottomuutta Jumalaa kohtaan. Päätoimisto tuki haaratoimiston kantaa ja asia selitettiin yksityiskohtaisesti Vartiotorni-Seuran julkaisuissa. Malawin todistajien suuri enemmistö piti tiukasti tuosta kannasta kiinni, vaikka se maksoi heille suunnattomasti. Sitä julmuutta, jota puolustuskyvyttömät ihmiset Malawissa joutuivat kohtaamaan, ei voi ikinä puolustella. Siitä mielessäni ei ole kahta kysymystäkään. Hallituksen ja puolueen virkamiehet olivat päättäneet saada kaikki noudattamaan sääntöään, jonka mukaan kaikilla ihmisillä piti olla puoluekortti; se katsottiin näkyväksi todisteeksi uskollisuudesta hallintoa kohtaan. Ne tavat, joita käytettiin tähän tavoitteeseen pääsemiseksi, olivat häpeällisiä ja rikollisia. Haaratoimiston ottama kanta, jota Brooklynin päätoimisto tuki, herättää kuitenkin mielessäni vakavan kysymyksen. Sille on useita syitä. Vuonna 1975 minut määrättiin kirjoittamaan aineistoa viimeisimmästä Malawin todistajia kohdanneesta terrorin aallosta. Kun selitin, miksi Jehovan todistajat pitivät puoluekortin ostamista niin vakavana asiana, käytin aineistoa, joka oli julkaistu asiasta aiemmin. Toistin rinnakkaisuuden heidän kantansa ja niiden ensimmäisten vuosisatojen kristittyjen kannan välillä, jotka kieltäytyivät sirottamasta hyppysellisen suitsuketta alttarille Rooman keisarin "nerouden" kunniaksi. 2 Kirjoittaessani tunsin oloni hieman epävarmaksi – pitikö rinnakkaisuus täysin paikkansa? Oli selvää, että suitsukkeen paneminen alttarille katsottiin palvontateoksi. Mutta oliko puoluekortin ostaminen yhtä selkeästi palvontateko? En pystynyt näkemään vahvaa perustelua siihen suuntaan. Oliko sitten kyse sovittelemisesta kristillisessä puolueettomuudessa ja nuhteettomuuden rikkomisesta Jumalaa kohtaan? En voi sanoa, että oma kantani asiaan olisi kirkastunut täysin silloin, enkä ole siitä dogmaattinen tänäkään päivänä. Mutta seuraavat ajatukset tulivat mieleeni ja panivat minut pohtimaan, miten vakaalla perustalla järjestön ja sen hallintoelimen (jonka jäsen nyt itse olin) kanta asiaan oli. Se otti jyrkän, taipumattoman kannan ja tuomitsi tällaisen kortin ostamisen uskottomuuden teoksi Jumalaa kohtaan. Asian ydin oli, että kortti oli "poliittinen" kortti, joka edusti jäsenyyttä "poliittisessa" puolueessa. Monille, ja etenkin Jehovan todistajille, sana "poliittinen" merkitsee jotakin lähtökohtaisesti pahaa. Korruptoituneet poliitikot kautta aikain ovat osaltaan vastuussa siitä, että sanalla on nykyään ikävä sivumaku. —————— 1 Näiden hyökkäysten yksityiskohdista ja pakolaisleirien olosuhteista kerrotaan Jehovan todistajien vuoden 1965 Vuosikirjassa sivulla 171, Herätkää! -lehdessä 8. helmikuuta 1968 s. 16-22, Vartiotornissa 1. helmikuuta 1968 s. 71-79, Herätkää! -lehdessä 8. joulukuuta 1972 s. 9-28 ja 8. joulukuuta (engl.) 1975 s. 3-13. 2 Tämä argumentti esitettiin Herätkää! -lehdessä 22. tammikuuta 1973 sivulla 14. Minun kirjoittamani artikkeli ilmestyi lehden numerossa 8. helmikuuta (suom.) 1976. Samaa voitaisiin kuitenkin sanoa myös sanasta "hurskas", josta tulee joidenkin ulkokultaisten uskonnollisten ihmisten takia helposti mieleen tekopyhyys. Kuitenkin sana "hurskas" viittaa todellisuudessa Jumalalle osoitettavaan tunnolliseen kunnioitukseen ja vilpittömään antaumukseen, se on sanan perusmerkitys. Samoin sanan "poliittinen" perusmerkitys on seuraava: Pysyvä
tai vakinainen hallintojärjestelmä tai hallinto; liittyy
siviilihallintoon ja sen johtoon; liittyy valtiollisiin asioihin tai
kansallisiin toimiin; liittyy kansakuntaan tai valtioon taikka
kansakuntiin tai valtioihin erotukseksi siviili- tai kunnallishallinnosta; politiikan tai hallituksen hoitaminen; kuten poliittiset puolueet. 3
Tiesin että sanat "poliittinen" ja "politiikka" tulevat kreikan sanasta polis, joka merkitsee yksinkertaisesti kaupunkia (kuten sanassa "metropoli"). Kreikan kielessä polites merkitsee "kansalaista" (englannin kielen sana "kansalainen", "citizen" juontuu latinalaisesta sanasta, joka myös merkitsee "kaupunkia", "city"). Adjektiivi politikos (josta tulee sana "poliittinen") merkitsee "kansalaisten, valtion". Englanninkieliset sanat ovat peräisin latinasta ja latinan sana politia merkitsee yksinkertaisesti "kansalaisuutta, hallitusta, hallintoa". Sellaiset sanat kuin "poliisi" ja "sääntö" tai "menettelytapa" (engl. policy) on johdettu samasta sanasta. On ilmeistä, että kaikki hallinto on poliittista sanan perusmerkityksessä. Jokainen hallitus maan päällä on poliittinen kokonaisuus ja kunkin hallitusmuodon alaisuudessa olevat kansat muodostavat järjestyneen "yhteiskunnan" (kreikan sanasta politeia). Se että on jonkun maan kansalainen, merkitsee, että on myös tuon poliittisen valtion jäsen, joka nauttii jäsenyyden eduista ja kantaa sen mukanaan tuomat vastuut. Saattaa vaihdella, missä määrin henkilö alistuu tällaisen poliittisen vallan vaatimuksiin, mutta jäsenyys siinä on silti tosiasia. Juuri tällaisista poliittisista valloista ja niiden hallitsijoista Paavali kirjoittaa Roomalaiskirjeen 13. luvussa ja kehottaa kristittyjä olemaan niille alamaisia kuin "Jumalan palvelijalle" tai "ministerille". On totta, että poliittinen toiminta voi turmeltua – eikä ole epäilystä, että Rooman tapauksessa niin kävi äärimmäisessä määrin – mutta se itsessään ei tee kaikesta poliittisesta luonnostaan pahaa. Se ei myöskään tee kansallisesta kansalaisuudesta – eli jäsenyydestä poliittisessa valtiossa tai maassa – jotakin automaattisesti pahaa. Poliittiset puolueet, jotka kilpailevat vallasta, ovat paljolti vastuussa sanan "politiikka" alisteisesta lisämerkityksestä (mutta eivät sen olennaisesta perusmerkityksestä), jonka se on saanut: Sen ajatellaan olevan "henkilökohtaista valtaa, kunniaa, asemaa yms. tavoittelevien juonittelua ja vehkeilyä". Tämä todella on pahaa, mutta ei siksi että kaikki poliittiseen toimintaan liittyvä olisi pahaa, sillä maallisessa merkityksessä poliittisen toiminnan puuttuminen merkitsisi myös hallinnon puuttumista. Tästä päästään toiseen syyhyn, jonka vuoksi pohdin tätä kysymystä. Voin ymmärtää, miksi joku henkilö haluaisi omantunnonsyistä pysyä erossa poliittisista kiistoista ja rajusta kilpailusta, jotka ovat yleensä luonteenomaista puoluepolitiikalle. Näkökohta, joka sai minut pohtimaan vakavasti Malawin tilannetta oli se, että maa oli ja on ollut näihin aikoihin asti yhden puoleen valtio. Malawin Kongressipuolue oli maan hallitseva puolue, eikä muita puolueita sallittu. Näin se tosiasiassa vastasi itse hallitusta, "esivaltaa". Jos henkilö saattoi olla kansalainen ja siten kansallisen poliittisen yhteisön jäsen loukkaamatta Jumalaa, niin millä perusteella alistuminen hallituksen vaatimukseen, jonka valtion päämies esitti ja jonka mukaan kaikkien piti ostaa hallitsevan puolueen kortti, olisi sekään loukkaus Jumalaa kohtaan? Mietin silloin ja mietin edelleenkin, onko näiden asioiden välillä merkittävää eroa. —————— 3 Websterin Uusi Sanakirja, Deluxe Encyclopedic laitos. Ennen kaikkea olen kysynyt itseltäni: Jos Abraham, Daniel, Jeesus ja hänen apostolinsa olisivat olleet samanlaisessa tilanteessa Raamatun aikoina, olisivatko he reagoineet tällaisiin hallituksen vaatimuksiin samalla tavoin kuin järjestö reagoi? On totta, että Malawissa ei ollut suoranaista lakia, joka vaati ostamaan kortin, mutta olisiko Jeesus Kristus pitänyt tällaista teknistä seikkaa ratkaisevan tärkeänä, jos hallitsevat viranomaiset kautta maan olisivat antaneet asiasta määräyksiä? 4 Miten ensimmäisen vuosisadan kristityt olisivat nähneet asian apostolin seuraavan kehotuksen valossa: "Antakaa jokaiselle se, mikä hänelle kuuluu: Sille, joka vaatii veron, vero; sille, joka vaatii maksun, maksu; sille, joka vaatii pelkoa, pelko; sille, joka vaatii kunniaa, kunnia"? 5 Jotkut varmasti tuomitsisivat tällaisiin vaatimuksiin suostumisen "kompromissiksi" tai "taipumiseksi" poliittisen vallan alla – sekä silloin että nykyään. Mutta olen varma myös siitä, että Jeesuksen päivinä oli paljon hartaita juutalaisia, joiden mielestä inhotun roomalaisen upseerin matkatavaroiden kantaminen kilometrin verran hänen käskystään olisi ollut yhtä inhottavaa; monet olisivat kärsineet mieluummin rangaistuksen ja huonoa kohtelua kuin alistuneet sellaiseen. Silti Jeesus sanoi, että tulisi totella ja kantaa, eikä vain yhtä kilometriä vaan kaksi! 6 Monet hänen kuulijoistaan epäilemättä pitivät tätä neuvoa vastenmielisenä, pelkurimaisena luovuttamisena; he olisivat sen sijaan pitäneet sitkeästi kiinni siitä periaatteesta, että vieraiden pakanahallitsijoiden kanssa ei tehdä mitään yhteistyötä. Lopulta olin varma yhdestä asiasta: Halusin olla täysin vakuuttunut siitä, että valittu kanta perustuisi vankasti Jumalan Sanaan eikä pelkkään ihmisjärkeilyyn, ennen kuin voisin kannattaa sitä ja julkaista sen – varsinkin kun otetaan huomioon tilanteen haudanvakavat seuraukset. En ollut enää vakuuttunut, että Raamattu antoi selvän ja yksiselitteisen tuen kannalle, jonka järjestö otti Malawin tilanteeseen. Ymmärsin, että jos jonkun omatunto ei sallinut kortin hankkimista, sitten sellaisen yksilön piti toimia omatuntonsa mukaan kuten apostoli Roomalaiskirjeen 14:1-3, 23:ssa neuvoo. 7 Mutta en nähnyt perustetta sille, että joku tyrkyttäisi asiassa omaatuntoaan toisille tai että esitettäisiin jäykkä sääntö, jota muiden on noudatettava ilman painavampia raamatullisia ja faktoihin pohjautuvia perusteita. Pidäpä nyt tämä Malawin tilanne mielessäsi ja mieti tietoa, joka tuli päivänvaloon, kun hallintoelin keskusteli vaihtoehtoisesta palveluksesta. Monet asiasta esitetyt lausunnot heijastivat malawilaisten todistajien omaksumaa tiukkaa ja ankaraa kantaa. Ne, jotka vastustivat muutosta voimassaolleeseen vaihtoehtoiseen palvelukseen liittyvään sääntöön, esittivät tällaisia lausuntoja: Jos on olemassa pienikin mielikuva tai epäilys kompromissin tekemisestä, meidän ei pitäisi tehdä muutosta.
—————— 4 Vertaa tätä Matteuksen 17:24-27:een, jossa Jeesus sanoo, ettei tietty vero soveltunut häneen, mutta hän käskee Pietaria maksamaan sen silti, jotta "viranomaisia ei loukattaisi". 5 Roomalaisille 13:7. 6 Matteus 5:41. 7 Näissä jakeissa sanotaan: Ottakaa sellainen, jolla on heikko usko, tervetulleena vastaan, mutta älkää tuomitko ketään henkilökohtaisten mielipiteiden vuoksi. Jonkun usko sallii hänen syödä kaikkea, mutta se, joka on heikko, syö vain vihanneksia. Sen, joka syö, ei pidä halveksia sitä, joka ei syö, ja sen, joka ei syö, ei pidä tuomita sitä, joka syö, sillä Jumala on ottanut hänet tervetulleena vastaan. Meidän ei sen vuoksi enää tule tuomita toisiamme. Päättäkää pikemminkin, ettette aseta veljen eteen kompastuskiveä tai estettä. Kompromissia
ei saa tehdä... On tehtävä selväksi, että Jehova siunaa puolueetonta
kantaa... "emme ole osa maailmasta", pysymme erossa maailman
uskonnosta, politiikasta ja armeijasta, emmekä tue niitä suoraan emmekä
epäsuorasti. Emme halua harmaita alueita, haluamme tietää tarkkaan,
mikä on paikkamme kristittyinä, jotka eivät sovittele. 8
...siviilipalveluksen suorittaminen asepalveluksen sijaan... on hiljainen ja epäsuora hyväksymys velvollisuudesta Keisarin sotakoneistoa kohtaan... Kristittyä ei voida siis vaatia tukemaan sotilaallista laitosta suoraan tai epäsuorasti. 9 Jos Jehovan todistaja sanoisi tuomarille, että hän on valmis ottamaan vastaan työn sairaalassa tai muun vastaavan työn, merkitsisi se "sopimuksen" tekemistä tuomarin kanssa, ja hän rikkoisi nuhteettomuutensa Jumalaa kohtaan. 10 Vaihtoehtoisen siviilipalveluksen hyväksyminen merkitsee eräänlaisen moraalisen tuen osoittamista koko järjestelmälle. 11 Meillä pitää olla yhtenäinen kanta ympäri maailman. Meidän pitäisi olla päättäväisiä tässä asiassa... Jos sallimme veljille tämän toimintavapauden, tulee ongelmia... veljien omaatuntoa täytyy kouluttaa. 12 Jos taivumme Keisarille, emme silloin anna todistusta. 13 Ne, jotka hyväksyvät tämän korvaavan palvelun, valitsevat helpon tien ulos tilanteesta. 14 On minusta hämmästyttävää, että kun nämä voimakkaat ja peräänantamattomat lausunnot esitettiin, niiden esittäjät olivat tietoisia samaan aikaan Meksikossa vallinneesta tilanteesta. Kun toimitin jokaiselle hallintoelimen jäsenelle kopiot haaratoimistojen vaihtoehtoista palvelusta koskevista kyselyraporteista, liitin mukaan myös Meksikon haaratoimistokomitean lähettämän aineiston. Se sisälsi seuraavan osan, joka käsitteli "Asepalveluksen Henkilöllisyys-Cartillaa" ("cartilla" merkitsee todistusta): ”Henkilöllisyys-cartilla
asepalvelusta varten” pitää hankkia suorittamalla asepalvelusta yhden
vuoden ajan. Ne, joilla on cartilla, ovat velvollisia saapumaan kun
kansakunta heitä kutsuu, joko joukkojen liikekannallepanossa tai
ainakin ilmoittamalla läsnäolonsa (artiklat 136 – 139, sivu 6).
Mutta vaikka laki kieltää armeijaa ja kutsuntatoimistojen henkilöstöä antamasta cartillaa laittomalla tavalla esimerkiksi maksua vastaan, rikkovat useimmat virkamiehet näitä lakeja. (Artiklat 50 ja 51, sivu 21; artikkeli 3, sivu 29; ohje nro 1 16. syyskuuta 1977, sivu 2, kappaleet 3 ja 4.) Lähes kuka tahansa voi millä tekosyyllä tahansa välttää asepalveluksen ja maksaa virkamiehelle siitä, että hän merkitsee tekaistut läsnäolot viikottaisiin koulutuksiin osallistumisesta (antaakseen kuvan säännöllisestä osallistumisesta), tai maksaa samanaikaisesti saadakseen laillistetun asiakirjan. —————— 8 Hallintoelimen jäsenen Lloyd Barryn toimittamasta muistiosta. 9 Hallintoelimen jäsenen Karl Kleinin toimittamasta muistiosta. 10 Hallintoelimen jäsenen Fred Franzin lausuntoja, jotka William Jackson mainitsi kirjeessään Paul Traskille. 11 Tanskan haaratoimistokomitean kirjeestä (koordinaattori Richard Abrahamson), jota Lloyd Barry lainaa muistiossaan. 12 Hallintoelimen jäsenen Ted Jaraczin lausunnosta. 13 Hallintoelimen jäsenen Carey Barberin lausunnosta. 14 Hallintoelimen jäsenen Fred Franzin lausunnosta. Meksikossa tämä on hyvin tavallista. Meksikon
hallitus yrittää estää virkamiehiä antamasta dokumenttia
sotilaspalvelusta henkilöille, jotka eivät ole sotilaspalvelusta
suorittaneet, koska menettely ei ole laillinen. Kun tasavallan
presidentti Licenciado Jose Lopez Portillo otti hiljattain osaa
seremoniaan jossa vannottiin uskollisuutta lipulle 5. toukokuuta 1978,
eräs kenraali sanoi lähes 100 000 nuoren asevelvollisen edessä, että
”armeija ei tule sallimaan laittomia menetelmiä cartillan hankkimiseksi
asepalveluksesta.” Kenraali sanoi ”Otamme vastuun siitä, että viimeiset
palveluksen laittomat kasvannaiset tullaan juurimaan pois lyhyessä
ajassa ja tulemme onnistumaan niin, että kaikki nuoret miehet voivat
mennä kunnallisiin kutsuntalautakuntiin saadakseen cartillansa.” (Katso
El Heraldo 6. toukokuuta 1978.)
Mikä oli Jehovan todistajien kanta mainittuihin laittomiin menetelmiin? Haaratoimiston kirje jatkaa: Nuorilla
julistajilla Meksikossa ei ole ollut ongelmia asepalveluksen suhteen.
Vaikka asepalvelusta koskevat lait ovat hyvin yksityiskohtaisia, niitä
ei yleensä valvota tiukasti. Jos julistaja tullessaan kutsuntaikäiseksi
ei mene vapaaehtoisesti kutsuntaviranomaisten luo, häntä ei kutsuta
sinne. Toisaalta niitä, joilla on "cartilla" ja jotka ovat heidän
reservissään, ei ole koskaan kutsuttu. Heidän täytyy mennä vain
leimaamaan "cartillansa" kun he muuttavat reservistä toiseen, mutta
tähän ei sisälly mitään seremoniaa, vaan heidän on vain mentävä
toimistoon leimauttamaan "cartillansa".
"Cartillasta" on tullut henkilöllisyyskortti. Sitä käytetään henkilöllisyyden tunnistamiseen haettaessa työpaikkaa vaikkakaan se ei ole välttämätön. Passin saamiseksi se on välttämätön. Maasta ei voi lähteä ilman "cartillaa", elleivät sotilasviranomaiset anna siihen erityislupaa. Julistajat, jotka haluavat hankkia "cartillan" menevät kutsuntatoimistoon rekisteröitäväksi saadakseen "cartillan", mutta tietenkään koko prosessi ei ole vielä siinä, korttia ei ole laillistettu. Laillistaakseen kortin he menevät jonkun vaikutusvaltaisen henkilön tai suoraan viranomaisen luo. Heidän on maksettava tietty määrä rahaa (sen mukaan mitä pyydetään). Tällä tavoin julistajat hankkivat "cartillansa". Lyhyesti sanottuna asevelvollisuusikäisiä miehiä vaadittiin Meksikossa osallistumaan tietyn mittaiseen armeijan koulutusjaksoon yhden vuoden aikana. Rekisteröinnin yhteydessä rekisteröitynyt mies sai todistuksen tai "cartillan" ja siinä oli kohdat, johon merkittiin osallistuminen viikottaisille armeijan koulutuskursseille. Viranomainen syyllistyi rikokseen ja sai rangaistuksen mikäli hän täytti läsnäolotodistuksen, vaikka rekisteröitynyt henkilö ei ollut ollut paikalla. Mutta viranomaisia voitiin lahjoa ja monet meksikolaiset antoivat sellaisia lahjuksia. Haaratoimistokomitean mukaan tämä oli yleinen toimintatapa myös Jehovan todistajien keskuudessa Meksikossa. Miksi? Haaratoimiston kirjeessä jatketaan: Seura
harkitsi meksikolaisten veljien kantaa tähän asiaan vuosia sitten ja
meillä on hallussamme tiedot, joiden mukaan olemme toimineet siitä
lähtien, kun veljet tiedustelivat asiasta Seuralta. (ks. kopiota
kirjeestä ohessa)
Mikä se Seuran antama tieto oli, jonka mukaan Meksikon haaratoimisto oli toiminut vuosien ajan? Miten se toimitettiin? Miten tämä tieto sopi yhteen Malawissa otetun kannan kanssa ja niiden hallintoelimen jäsenten voimakkaiden ja joustamattomien lausuntojen kanssa, joissa torjuttiin "pienikin mielikuva kompromissin tekemisestä", ja jotka vastustivat minkäänlaista "moraalista tukea" sotilaslaitokselle "suoraan tai epäsuorasti"? Matkustin Meksikoon lähes heti 15. marraskuuta 1978 jälkeen, jolloin hallintoelin jäi kokouksessaan pattitilanteeseen vaihtoehtoisen palveluksen kysymyksessä. Minut lähetettiin vierailemaan Meksikon haaratoimistossa ja myös useissa Keski-Amerikan maiden toimistoissa. Meksikon haaratoimistokomitea otti kokouksessamme esille toimintatavan, jota he olivat kuvailleet raportissaan. Heidän mukaansa monet meksikolaistodistajat potivat huonoa omaatuntoa siksi, että Malawin Jehovan todistajat olivat kestäneet hirvittävää vainoa, koska eivät olleet ostaneet puoluekorttia. He tekivät silti selväksi, että meksikolaistodistajille annetut ohjeet olivat täysin sopusoinnussa niiden ohjeiden kanssa, jotka haaratoimisto oli saanut Päätoimistosta. Mitä nuo ohjeet olivat? Joidenkin voi olla vaikea uskoa, että nuo ohjeet todella oli annettu, mutta tässä ovat haaratoimistokomitean esittämät todisteet. Ensinnäkin on tämä kirje, joka on päivätty 4. helmikuuta 1960:  N. H. Knorr 124 Columbia Heights Brooklyn 1, New York Meillä on kaksi kysymystä, joihin haluaisimme tietää Seuran kannan. Ensinnäkin on tapaus seurakunnanpalvelijana toimivasta isästä, jolla on tytär. Tytär on naimisissa ja hän ja hänen miehensä olivat julistajia ja asuivat tyttären isän kanssa. Vävy on erotettu, sillä hänellä on toinen nainen. Vuosien ajan vävyllä on ollut kaksi perhettä: Toinen on hänen laillisen vaimonsa ja hengellisen sisarensa kanssa, jonka kanssa asuu seurakunnanpalvelijana toimivan appensa talossa, ja toinen on mainitun toisen naisen kanssa. Mies on tietysti ollut erotettuna koko tämän ajan. Koska tämän pahan miehen appi sallii vävynsä asua tyttärensä kanssa omassa talossaan, se on aiheuttanut seurakunnassa paljon hämmennystä ja erimielisyyttä; vuosien mittaan seurakunnan julistajamäärä on pudonnut ja seurakunta on hyvin huonossa tilanteessa. Kysymys kuuluu: Onko tyttärellä oikeus asua tämän miehen kanssa? On totta että mies on hänen laillinen aviomiehensä, mutta hänellä on samaan aikaan toinenkin perhe. Tekeekö appi oikein salliessaan tämän miehen asua tyttärensä (joka on sisar) kanssa talossaan? Haluaisimme tietää Seuran toimintatavan tällaisessa tilanteessa, jotta voimme hoitaa asian. Toinen asia, josta täällä on kiistelty, liittyy asepalveluksen koulutusohjelmaan sisältyvään marssimiseen. Kun olet "marssinut" yhden vuoden, saat kortin, joka osoittaa sinun marssineen vuotesi, ja tämä kortti on perusasiakirja, jolla saat passin, ajokortin sekä hoidettua laillisia liiketoimia. Veljet ymmärtävät kristillistä puolueettomuutta koskevan kannan tällaisissa asioissa, mutta monet veljet maksavat rahaa tietyille virkamiehille, jotta nämä järjestävät heille marssikortin. Onko näin oikein toimia? Jos joku veli oikeasti marssii, sovellamme sääntöä, jonka mukaan hän on sovitellut, emmekä nimitä häntä palvelustehtävään vähintään kolmeen vuoteen. Mutta täällä on veljiä, jotka voivat olla seurakunnanpalvelijoita tai kierrospalvelijoita ja joilla on marssikorttinsa, joita he käyttävät silloin tällöin hoitaessaan asioita, vaikka he eivät ole marssineet. Miten on oikein toimia tässä asiassa? On ollut tapana ja on edelleenkin, että veljet maksavat tämän rahasumman ja saavat marssikorttinsa, ja nyt monet heistä palvelevat kierrospalvelijoina ja seurakunnanpalvelijoina. Elävätkö he valheessa? Vai onko tämä vain yksi tämän asiainjärjestelmän kieroista asioista? Annammeko asian olla vai pitäisikö sille tehdä jotain? Tässä maassa tapahtuu niin paljon mielivaltaisia asioita. Poliisi voi pysäyttää sinut jonkin liikennerikkomuksen takia saadakseen "mordidan" eli 40 sentin pienen lahjuksen. Kaikki tietävät, ettei hänellä ole oikeutta siihen, mutta he antavat hänelle 5 pesoa, jotta eivät joudu lähtemään poliisiasemalle maksamaan 50 pesoa ja kuluttamaan aikaansa siihen. Se on täällä yleinen tapa. Voidaanko marssikortti rinnastaa tähän? Ohjeitanne tässä asiassa arvostetaan. Kanssanne Jehovan palveluksessa,
Luit juuri kopion kirjeestä, jonka Meksikon haaratoimisto lähetti Seuran presidentille. Sen toisessa kappaleessa haaratoimisto haluaa vastauksen kysymykseen, joka koski lahjusten maksamista väärennetystä armeijan asiakirjasta. (Kopio on haaratoimiston hallussa oleva hiilikopio, jossa ei tavan mukaan ole allekirjoitusta kuten alkuperäisessä kirjeessä.) Millaisen vastauksen he saivat? Seuran 2. kesäkuuta 1960 päivätty vastaus tuli kaksisivuisessa kirjeessä. Toinen sivu käsitteli mainittua armeija-asiaa. Meksikon haaratoimistokomitea näytti minulle tämän sivun, jossa Seura antoi vastauksen heidän kysymykseensä.  Mitä
tulee niihin, jotka ovat hankkineet vapautuksen armeijasta
rahansiirrolla asianomaisille viranomaisille, tilanne on samanlainen
kuin muissa Latinalaisen Amerikan maissa, joissa veljet ovat maksaneet
jollekin armeijan viranomaiselle säilyttääkseen vapautensa osallistua
teokraattisiin toimintoihin. Jos sotilaslaitoksen jäsenet ovat
halukkaita hyväksymään tällaisen maksun suorittamisen, asia on silloin
näiden kansallisen järjestön edustajien vastuulla. Näissä tilanteissa
maksettu raha ei mene sotilaslaitokselle vaan se on osoitettu
henkilölle, joka on järjestelyn takana. Jos joidenkin veljien omatunto
sallii tällaisen järjestelyn vapautensa jatkamiseksi, me emme sitä
vastusta. Tietenkin jos he joutuisivat vaikeuksiin toimintansa vuoksi,
heidän olisi selvitettävä vaikeudet itse, emmekä me voisi antaa heille
mitään apua asiassa. Mutta jos järjestely on siellä käytössä ja
tarkastajat tunnustavat sen eivätkä tiedustele asian oikeellisuutta,
asia voidaan ohittaa etujen saamiseksi. Jos sotilaallinen hätätila
koittaisi ja kohtaisi näitä veljiä marssikortteineen, se velvottaisi
heitä tekemään päätöksen, josta he
eivät vapautuisi rahalla; heidän lujuutensa testattaisiin ja heidän
pitäisi päättää avoimesti kantansa ja todistaa, että he valitsevat
kristillisen puolueettomuuden ratkaisevassa koetuksessa.
Vaikka haaratoimiston kirje oli lähetetty Presidentti Knorrille, yhdistyksen leiman sisältävä vastaus oli nähtävästi varapresidentti Fred Franzin käsialaa; presidentti Knorr pyysi usein häntä muotoilemaan toimintatavan tällaisissa tapauksissa kuten aiemmin on kerrottu. Kirjeessä käytetty kieli on tyypilistä varapresidentille, ei presidentille. Kirjeessä käytetyt ilmaukset ovat huomionarvoisia. Voisi olla hyödyllistä palata hieman taaksepäin ja verrata näitä ilmauksia hallintoelimen jäsenten lausuntoihin vaihtoehtoisesta palveluksesta. Noissa silloin annetuissa lausunnoissa ei pyöritelty sanoja eikä pyritty kauniiseen kieleen, vaan ne olivat usein suorasukaisia, jopa kovia. Tässä Seuran lähettämässä vastauksessa Meksikon kyselyyn vältetään käyttämästä sanaa "lahjus", ja sen sijaan puhutaan kaunistelevasti "rahansiirrosta" ja "maksun suorittamisesta". Kirjeessä painotetaan, että raha päätyi yksilölle eikä "sotilaslaitokselle", ja tämä ilmeisesti jollain tavalla teki "siirrosta" luonteeltaan moraalisemman. Kirjeessä sanotaan järjestelyn olevan "siellä käytössä" ja että niin kauan kuin "tarkastajat" eivät tiedustele "asian oikeellisuutta", asia voidaan "ohittaa etujen saamiseksi". Lopuksi mainitaan nuhteettomuuden säilyttämisestä jossain tulevassa mahdollisessa "ratkaisevassa koetuksessa". Jos tämä sama viesti esitettäisiin sellaisella kielellä, jota käytettiin hallintoelimen istunnoissa vaihtoehtoisesta palveluksesta väiteltäessä, luulen, että se olisi kuulostanut enemmänkin tämän kaltaiselta: Jehovan
todistajat maksavat lahjuksia turmeltuneille virkamiehille muissa
Latinalaisen Amerikan maissa. Jos sotakoneiston miehet ovat halukkaita
lahjusten ottamiseen, riski on veljien itsensä. Ainakaan et maksa
lahjusta suoraan sotakoneistolle, vaan vain everstille tai upseerille,
joka panee lahjuksen omaan taskuunsa. Jos veljen omatunto sallii hänen
tekevän "sopimuksen" jonkun "lahjuksia ottavan" viranomaisen kanssa,
emme vastustele. Tietenkin jos ongelmia tulee, heidän ei pidä pyytää
apua meiltä. Koska kaikki siellä toimivat näin ja tarkastajat eivät
välitä väärennetyistä asiakirjoista, tekin Haaratoimistossa voitte
katsoa asiaa läpi sormien. Jos sota tulee, vasta silloin on tärkeämpää
miettiä puolueettomuus-kysymystä.
Uskollisesti teidän Valtakunnan palveluksessa,
Tarkoitukseni ei ole olla sarkastinen, enkä usko että kyse edes on sarkasmista. Uskon että teksti on oikeudenmukainen esitys siitä, miltä Seuran ohjeistus Meksikon haaratoimistolle kaunistelematta kuulostaa, kun käytetään sellaista kieltä kuin mainituissa hallintoelimen istunnoissa käytettiin. Tämä tieto järkytti minua henkilökohtaisesti myös sen vuoksi, mitä tapahtui juuri samaan aikaan Dominikaanisessa tasavallassa. Seura ei "vastustellut", jos asepalvelukseen kutsutut todistajat Meksikossa päättivät "vapauttaa itsensä maksulla", mutta Dominikaanisessa tasavallassa oli lukuisia nuoria miehiä, jotka kuluttivat arvokkaita vuosia elämästään vankilassa, sillä he kieltäytyivät samanlaisesta palveluksesta. Jotkut heistä kuten Leon Glass ja hänen veljensä Enrique tuomittiin kahdesti tai kolmesti kieltäytymisensä vuoksi, ja he viettivät yhteensä yhdeksän vuotta nuoren aikuisuutensa vuosista vankilassa. Seuran presidentti ja varapresidentti matkustivat noina vuosina Dominikaaniseen tasavaltaan ja vierailivat jopa vankiloissa, joissa monet näistä miehistä olivat. En voi käsittää, miten he saattoivat soveltaa kahdenlaisia normejaan tietäen samalla näiden vankien tilanteesta. Neljä vuotta sen jälkeen, kun nämä ohjeet annettiin Meksikoon, ensimmäinen väkivaltaisen vainon purkaus alkoi Malawissa (1964) ja asia puoluekortin ostamisesta nousi esille. Malawin haaratoimiston kanta oli, että sen ostaminen rikkoisi kristillistä puolueettomuutta ja aidot kristityt eivät sovittelisi siten. Päätoimistossa tiedettiin, että asiaan oli otettu tämä kanta. Väkivalta lakkasi vähäksi aikaa ja puhkesi uudelleen vuonna 1967 niin rajusti, että tuhannet todistajat ajettiin pakoon kotimaastaan. Tietoja lisääntyvistä, karmeista hirmuteoista tuli tulvimalla Päätoimistoon. Millainen vaikutus sillä oli järjestöä johtaviin miehiin ja heidän omaantuntoonsa, kun otetaan huomioon Meksikossa valittu toimintatapa? Malawissa todistajia hakattiin ja kidutettiin, naisia raiskattiin, koteja ja peltoja tuhottiin ja kokonaisia perheitä pakeni muihin maihin, sillä todistajat pitivät määrätietoisesti kiinni järjestön kannasta, jonka mukaan puoluekortista maksaminen olisi moraalisesti petollinen teko. Samaan aikaan Meksikossa todistajamiehet lahjoivat sotilasviranomaisia täyttämään todistuksen, joka valheellisesti esitti heidän suorittaneen asepalvelusvelvollisuutensa. Ja kun he menivät haaratoimistoon, sen henkilöstö noudatti Seuran ohjetta eikä sanonut mitään siitä, että tämä toiminta oli epäjohdonmukaista järjestön normeihin ja Jumalan Sanan periaatteisiin nähden. Miten tämä vaikutti niihin henkilöihin, jotka olivat korkeimmassa asemassa järjestössä ja jotka tiesivät asiasta? Mietipä tätä: Yhdeksän vuotta ensimmäisen kirjeensä jälkeen Meksikon haaratoimisto kirjoitti toisen kirjeen, joka oli päivätty 27. elokuuta 1969 ja sekin oli osoitettu Presidentti Knorrille. Tällä kertaa he painottivat tiettyä asiaa, joka heidän mielestään oli jätetty huomiotta. Seuraavassa esitetään sivut 3 ja 4 haaratoimiston minulle toimittamasta kirjeestä. Olen alleviivannut ne pääkohdat, joita haaratoimisto korostaa. (kirjeen alleviivatut kohdat suomennettu)   Vartiotornin Raamattu- ja Traktaattiseura Presidentin Toimisto 124 Columbia Heights Brooklyn, New York 11201 27. elokuuta 1969, sivu 3, numero 182 - - Tutkiessamme arkistoja löysimme kirjeen, joka on päivätty 4. helmikuuta 1960 (nro 123). Siinä kysyttiin miten toimia tilanteessa, jossa monet maksoivat summan rahaa saadakseen laillisen asiakirjan, joka annetaan kutsuntaikäiselle. Kysymyksessä ei kuitenkaan mainittu sitä, että asiakirjan saaneet asetetaan armeijan ensimmäiseen reserviin, josta voidaan kutsua hätätilanteessa palvelukseen, mikäli armeijassa sillä hetkellä palvelevien määrä on riittämätön. Joten kysymyksemme on: Muuttaako tämä sitä kantaa, jonka esititte 2. kesäkuuta 1960 (157) päivätyssä kirjeessänne, jossa vastasitte yllä esittämäämme kysymykseen? - - Kirjeessä mainittua toimintatapaa on noudatettu, mutta näyttää siltä, että on tarvetta täsmennykseen, kun otetaan huomioon, että nämä veljet ovat ensimmäisessä reservissä. - - Suurin osa kierros- ja piiripalvelijoista sekä Betel-perheen jäsenistä on toiminut tämän ohjeen mukaan. - - Jos kantaan tehdään muutos, mikä on niiden veljien asema, jotka ovat ensimmäisessä reservissä? Mitä tämä tilanne tulisi käsitellä? Seuraavalla sivulla olevassa vastauskirjeessä, joka on päivätty 5. syyskuuta 1969, on New Yorkin yhdistyksen leima, mutta päivämäärän edellä olevat kirjaimet osoittavat, että presidentti kirjoitti kirjeen sihteerinsä välityksellä ("A" on presidentin tunnus ja "AG" yhden hänen sihteerinsä tunnus). Kun luet Meksikon haaratoimiston kysymykseen lähetetyn vastauksen pidä mielessäsi, että Päätoimisto oli täysin tietoinen niistä Malawin Jehovan todistajien hirveistä kärsimyksistä, jota he olivat jo kokeneet vuosina 1964 ja 1967 kieltäydyttyään ostamasta puoluekorttia, jonka heidän maansa hallitus aktiivisesti kehotti kaikkia hankkimaan.  Rakkaat veljet, Meillä on 27. elokuuta päivätty kirjeenne, jossa kysytte niistä veljistä, jotka ovat rekisteröityneet Meksikossa ja jotka ovat nyt ensimmäisessä reservissä. 4. helmikuuta 1960 päivätty kirje (123), jota lainasitte, käsittelee asian kokonaisuudessaan. Mitään lisättävää ei ole. Jos nämä henkilöt joskus kutsutaan palvelukseen, on heidän vastuullaan, mitä he tekevät ja vasta sitten on toimittava. Siihen asti nämä veljet, jotka ovat rekisteröityneet ja maksaneet maksun, voivat vapaasti jatkaa sananpalvelusta. Kyse ei ole siitä, että antaisimme asialle hyväksyntämme, mutta heidän omatuntonsa, ei meidän, salli heidän valita sen toimintatavan, jonka he valitsivat. Jos heidän omatuntonsa sallii sen, mitä he ovat tehneet, eivätkä he sovittele millään tavoin, sitten voitte antaa asian vain olla. Teillä ei ole mitään syytä vastata yksilöiden kysymyksiin tai kommentoida heille tai käydä keskustelua asiasta. Jonain päivänä asia saattaa tulla eteemme ja silloin heidän on ehkä tehtävä päätös, kuten kirjeessä sanottiin, ja se on silloin heidän päätöksensä. Me emme voi päättää kaikkien maailman ihmisten elämästä. Jos näiden henkilöiden omatunto salli heidän toimia kuten he toimivat ja rekisteröityä reserviin, on heidän murheensa jos he ovat huolestuneita asiasta. Ei ole Seuran toimiston asia murehtia sitä. Seura on aina sanonut, että ihmisten tulee noudattaa lakia, ja jos joku on tehnyt siten kuin kirjeessänne kuvataan, eikä se loukkaa hänen omatuntoaan, sitten jätämme asian silleen. Meillä ei ole mitään syytä puuttua toisen ihmisen omatuntoon tai lähteä väittelemään tai kiistelemään asiasta. Jos yksilöt eivät sovittele siinä mielessä että tarttuisivat aseeseen, ja heidän toimintansa sallii heidän jatkavan miekkojensa takomista vantaiksi, sitten päätös on heidän. Jos heidän kantansa tässä suhteessa muuttuu, sitten seurakunnan valvojien on aika toimia. Joten antakaa tilanteen olla sama kuin se on ollut helmikuusta 1960 lähtien, älkääkä kommentoiko sitä enempää. Siunatkoon Jehova teitä runsaasti. Veljenne,
Tästä kaikesta tekee niin kertakaikkisen uskomatonta se, että järjestön kanta armeijan jäsenyyteen on aina ollut aivan sama kuin sen kanta jäsenyyteen "poliittisessa" järjestössä. Molemmissa tapauksissa sellainen todistaja, joka liittyy jäseneksi, katsotaan automaattisesti seurakunnasta "eronneeksi". Kuitenkin Meksikon haaratoimisto oli tehnyt täysin selväksi, että kaikki ne todistajat, jotka olivat hankkineet (lahjomalla) täytetyn asepalvelustodistuksen, sijoitettiin nyt armeijan ensimmäiseen reserviin. Todistajat Malawissa vaaransivat henkensä ja terveytensä sekä kotinsa ja maansa noudattaakseen järjestön ottamaa kantaa omassa maassaan. Meksikossa tilanteeseen ei sisältynyt sellaisia riskejä, mutta silti siellä sovellettiin äärimmäisen sallivaista toimintatapaa. Siellä todistajat saattoivat olla jäseniä armeijan ensimmäisessä reservissä ja samaan aikaan kierros- tai piirivalvojia ja Betel-perheen jäseniä! Haaratoimiston antama raportti, joka oli vastaus päätoimiston kyselyyn tekee tämän selväksi (samoin kuin sen, miten yleistä lahjusten antaminen asiakirjan saamiseksi todistajien keskuudessa oli). Se jatkaa: Kuten
edellä olevasta Brooklynin kirjeestä ilmenee, veljien täytyy toimia
tässä asiassa omantuntonsa mukaan. On kuitenkin hyvä selventää, että
tapa hankkia "cartilla" tällä tavoin (ostamalla) on tullut Meksikossa
hyvin yleiseksi. Jos "cartillaa" ei hanki, maasta ei voi lähteä (veljet
säännöllisesti matkustavat konventteihin Yhdysvaltoihin) ja lisäksi
työnsaannissa saattaa olla hieman vaikeuksia. Ilman näitä seikkoja
nuorilla miehillä ei olisi vahvaa syytä yrittää hankkia tätä
asiakirjaa. Mutta se on hyvin helppoa hankkia, ja sen jo hankkineet
kertovat toisille miten se onnistuu, eivätkä nämä nuoret miehet itse
edes mieti, onko asiakirja sopivaa hankkia tällä tavoin.
Kirjaimellisesti tuhannet meksikolaiset todistajat tiesivät tässä kuvaillun tilanteen pitävän paikkansa. Kaikki Meksikon haaratoimistokomitean jäsenet tiesivät sen. Ja kaikki silloin Jehovan todistajien hallintoelimen jäseninä toimivat tiesivät, mikä Päätoimiston ottama kanta asiaan oli. Mutta Meksikon ulkopuolella hyvin harva ihminen tiesi yhtään mitään siitä, mitä asiasta oli sanottu. Luultavasti kukaan todistaja Malawissa ei tiennyt tästä poikkeuksellisesta toimintatavasta. En osaa kuvitella ilmeisempää kaksinaismoralismia. En myöskään osaa kuvitella kierompaa järkeilyä kuin sen, joka salli Meksikossa omaksutun toimintamallin ja samaan aikaan silti väitti sinnikkäästi ja dogmaattisesti, että vaihtoehtoisen palveluksen hyväksyminen on tuomittavaa, koska "hallitus katsoo sen asepalveluksen suorittamiseksi" tai koska "se merkitsee Keisarin sotakoneiston epäsuoraa tai hiljaista hyväksymistä". Samat miehet, jotka antoivat nuo lausunnot hallintoelimen istunnoissa ja vaativat, että "me emme halua harmaita alueita" tai "että veljien omaatuntoa täytyy kouluttaa", tiesivät millainen todistajien tilanne oli ollut Meksikossa yli 20 vuotta: Meksikolaiset todistajat maksoivat lahjuksen asiakirjasta, jonka mukaan he olivat suorittaneet asepalveluksensa, ja päätoimiston virallisen kannan mukaan näin toimiminen oli "omantunnonasia". Tästä huolimatta jotkut hallintoelimen jäsenet (onneksi useissa tapauksissa vain vähemmistö) puolustivat sinnikkäästi vanhaa kantaa, jonka mukaan henkilö katsottiin seurakunnasta "eronneeksi", jos hän vastasi tuomarille yksinkertaisesti ja totuudenmukaisesti, että hänen omatuntonsa salli sairaalassa työskentelemisen. He pitivät tästä vanhasta kannasta kiinni vaikka tiesivät, että Meksikossa oli vanhimpia, kierrosvalvojia, piirivalvojia ja haaratoimiston työntekijöitä, jotka olivat lahjoneet viranomaisia saadakseen todistuksen, jonka mukaan he olivat nyt armeijan, "sotakoneiston", ensimmäisessä reservissä. Eräs hallintoelimen jäsen, joka puolsi vanhaa kantaa, oli lainannut Tanskan haaratoimistokomitean jäsenen Richard Abrahamsonin sanoja vaihtoehtoisesta palveluksesta: "Minua puistattaa ajatella, että nämä nuoret miehet pantaisiin tekemään päätöksensä itse." Silti Päätoimiston viralliset ohjeet Meksikon haaratoimistolle sanoivat, että lahjuksen maksaminen asiakirjaväärennöksestä, joka sijoitti heidät ensimmäiseen reserviin "on heidän murheensa jos he ovat huolestuneita asiasta. Ei ole Seuran toimiston asia murehtia sitä." Myöhemmin kirjeessä todettiin: "Meillä ei ole mitään syytä puuttua toisen ihmisen omaantuntoon." Miksei samanlaista kantaa otettu Malawissa? Epäilen vahvasti, että maan todistajien enemmistö olisi tullut samaan lopputulokseen kuin haaratoimisto. Yhtä vahvasti epäilen, että päätöksen tehneissä haaratoimiston jäsenissä oli yhtään syntyperäistä malawilaista. He tekivät ratkaisun, joita malawilaisten todistajien piti totella. Eivätkö järjestön johtajat kanna mitään vastuuta siitä irvokkaasta erosta, joka annettujen ohjeiden välillä oli? Mitä tuli siihen, että malawilaiset viranomaiset olivat epäonnistuneet pitämään kiinni perustuslakinsa ylevistä periaatteista, Vartiotorni-Seura sanoi huomionarvoisesti, että presidentti Banda kantoi "lopullisen vastuun" kaikesta epäoikeudenmukaisuudesta: Jos
hän tietää mitä tapahtuu ja sallii sen jatkua, niin varmasti hänen
maansa ja Kongressipuolueensa johtajana täytyy kantaa vastuu siitä,
mitä hänen maassaan hänen puolueensa nimissä tapahtuu.
Samalla
tavoin parlamentin jäsenet ja puolueen jäsenet, jotka ovat yllyttäneet
nuoria ihmisiä väkivallantekoihin tai sulkeneet niiltä silmänsä, eivät
vapaudu vastuusta. Voivatko valtion virkamiehet, poliisit, lakimiehet
ja muut vastuussa olevat virkamiehet, jotka pelkäävät oman asemansa
puolesta, vapauttaa itsensä vastuusta hiljaa hyväksymällä sen mitä
tapahtuu? 15
Saman normin, jolla järjestö tuomitsi malawilaisten viranomaisten toiminnan, pitäisi varmasti soveltua myös siihen itseensä. Hallintoelin ei ainoastaan tiennyt mitä malawilaisten viranomaisista ja heidän vastuustaan oli sanottu; se tiesi myös järjestön ottaman kannan Meksikossa. Jos se todella uskoi, että Malawissa otettu kanta oli oikea, silloin sen olisi pitänyt varmasti ymmärtää, että Meksikossa valittu toimintatapa oli hylättävä. Se olisi voinut kannattaa Malawissa otettua peräänantamatonta kantaa vain, mikäli se oli todella vakuuttunut, että tuo kanta oli oikea; ettei voinut olla epäilystäkään siitä, että se oli ainoa kanta, jonka tosi kristityn oli otettava ja joka pohjautui perusteellisesti ja vankasti Jumalan Sanaan. Meksikon toimintatavan salliminen missä määrin tahansa merkitsisi sen kieltämistä, että heillä oli sellainen vakaumus Malawin tilanteesta. Toisaalta jos hallintoelin uskoi, että Meksikossa otettu kanta oli oikea tai edes hyväksyttävissä – sen mukaan miehet saivat päättää omantuntonsa mukaan sotilastodistuksen hankkimisesta (jopa laittomalla tavalla) – silloin sen olisi varmasti pitänyt antaa Malawin veljille samanlainen oikeus käyttää omaatuntoaan asiassa, jossa kyse ei edes ollut lahjonnasta, laittomuudesta tai väärennöksestä. Kaikenlainen päättämättömyys, "silmien sulkeminen tosiasioilta" sekä kaksinaismoralismin "hiljainen hyväksyminen" kenties siksi, että "pelättiin oman aseman puolesta" – ne kaikki tarkoittaisivat saman linjan valitsemista, jonka hallintoelin tuomitsi Malawin viranomaisten valinneen. Mitä hallintoelin tosiasiassa totesi niissä istunnoissa, joissa Meksikon tilanne tuotiin sen tietoon? Meksikon toimintatavasta oli vastuussa ensisijaisesti vain kaksi miestä eli Nathan Knorr ja Fred Franz, mutta nyt koko hallintoelin tiesi siitä. 16 Millaista vastuunalaisuutta he tunsivat ja miten he reagoivat selvään eroon Meksikon ja Malawin tilanteen välillä? Kun otin asian esille, en kuullut yhtäkään paheksunnan sanaa tai moraalista närkästystä niiltä, jotka olivat puhuneet niin voimakkain ja taipumattomin sanoin vaihtoehtoista palvelusta vastaan. Ne ketkä julistivat voimakkaasti, ettei saisi olla pienintäkään "epäilystä" kompromissin tekemisestä, eivät vaatineet toimia Meksikossa voimassa olleen säännön muuttamiseksi. Vaikka kolmas ja neljäs vainon aalto oli iskenyt Malawin todistajiin (vuosina 1972 ja 1975), en kuullut tyrmistyneitä ilmauksia erosta toimintatavassa siellä ja Meksikossa. Ilmeisesti suurin osa jäsenistä saattoi hyväksyä Meksikon toimintatavan, vaikka samaan aikaan he vaativat muualla asuvilta ihmisiltä täysin toisenlaista toimintatapaa. Jälleen kerran on sanottava, etten usko asiassa olleen kyse vain niistä yksittäisistä henkilöistä ja heidän persoonallisuuksistaan, jotka asiaa hoitivat. Olen tullut siihen tulokseen, että tällainen näkemys on todellisuudessa minkä tahansa sellaisen valtarakenteen tyypillinen tuote, jolla on legalistinen lähestymistapa kristillisyyteen. Tämän lähestymistavan vuoksi vallassa olevat eivät koe vahvoja tunnontuskia, vaikka he näkevät kaksinaismoralismia. Meksikolaisten veljien ansioksi on luettava, että he potivat huonoa omaatuntoa kuullessaan Malawin tapahtumista. Malawilaiset kärsivät äärimmäisen paljon, kun he kieltäytyivät maksamasta laillista hintaa maata johtavan hallituksen puoluekortista laillisella tavalla, kun samaan aikaan meksikolaiset hankkivat todistuksen armeijalta laittomasti lahjomalla. —————— 15 Herätkää! 8. helmikuuta (engl.) 1968 s. 21, 22; vrt. Matteus 7:1-5. 16 Tässä vaiheessa (1978) Nathan Knorr oli kuollut mutta Fred Franz, joka nyt oli presidentti, oli läsnä kaikissa istunnoissa, joissa vaihtoehtoista palvelusta käsiteltiin. Järjestön huipulla ns. "norsunluutornissa" olevien henkilöiden omaatuntoa asia ei kumma kyllä vaivannut, vaan he olivat tunteettomia huolimatta niistä seurauksista, joita kaksinaismoralistinen toimintatapa aiheutti ihmisille. Myös tämä johtuu uskoakseni valtajärjestelmästä ja se on yksi syy, minkä vuoksi näen henkilökohtaisesti moisen järjestelmän niin luotaantyöntäväksi. Kaikki hallintoelimen jäsenet olivat täysin tietoisia Meksikon toimintatavasta vuoden 1978 syksyyn mennessä. Lähes vuotta myöhemmin syyskuussa 1979 hallintoelin jatkoi jälleen keskustelua vaihtoehtoisesta palveluksesta, josta ei oltu tehty päätöstä; tällä kertaa kirje Puolasta toi asian pöydälle. Milton Henschel kehotti äärimmäiseen varovaisuuteen ja varoitti, että vaihtoehtoinen palvelus voisi olla "ansa, joka aivopesisi veljet". Monien puolalaisten todistajien tapana oli mennä töihin hiilikaivoksiin ja välttää siten kutsunnat; Henschel puhui tämän tavan puolesta. Lloyd Barry vaati jälleen, että pitäytyisimme kannassa, jonka mukaan todistajien "pitäisi pysyä koko sotilasjärjestön ulkopuolella". Ted Jaracz sanoi, että "veljillämme tulee olemaan ongelmia ja he odottavat Jehovan järjestöltä opastusta". Hän jatkoi, että pitäisi välttää eriäviä mielipiteitä ja ettei meidän pitäisi antaa veljille mielikuvaa, jonka mukaan hallintoelin käski "vain mennä ja taipua" vaihtoehtoisen palveluksen määräyksiin. Carey Barberin näkemys oli, "että asiassa ei ole sijaa omantunnon käyttämiselle, vaan siitä on vain mentävä läpi" taipumatta. Fred Franz sanoi, että "omantuntomme täytyy olla Raamatulla valmennettu" ja toisti edelleen tukevansa vanhaa kantaa, jonka mukaan vaihtoehtoista palvelusta ei tule mitenkään hyväksyä. Tässä vaiheessa Ewart Chitty ei ollut enää hallintoelimen jäsen, sillä hän oli jättänyt eronpyyntönsä hallintoelimen toiveiden mukaisesti. Grant Suiter ei ollut paikalla istunnossa, ja sekä hän että Chitty olivat äänestäneet muutoksen puolesta 15. marraskuuta 1978 pidetyssä istunnossa. Mutta nyt hallintoelimessä oli kaksi uutta jäsentä, Jack Barr (Englannista) sekä Martin Pötzinger (Saksasta), ja he olivat paikalla istunnossa 15. syyskuuta 1979. Kun esitys viimein tehtiin, äänet menivät tasan: kahdeksan puolsi toimintatavan muuttamista, toiset kahdeksan (mukaan lukien uudet jäsenet) olivat sitä vastaan. Asia oli esityslistalla jälleen 3. helmikuuta 1980. Tässä vaiheessa Meksikon matkastani oli aikaa jo yli vuosi ja Albert Schroeder oli tehnyt sinne toisen vuosittaisen vierailun. Meksikon haaratoimistokomitean jäsenet ilmaisivat jälleen hänelle huolensa todistajien tavasta maksaa lahjuksia väärennetyistä armeijan asiakirjoista, ja palattuaan Schroeder kertoi tästä edelleen jatkuvasta tilanteesta. Eri jäsenten istunnon aikana tekemät huomautukset tekivät selväksi, että kahden kolmasosan enemmistöä ei saataisi kumpaankaan suuntaan vaihtoehtoisen palveluksen kysymyksessä, joten asiasta ei tehty edes aloitetta. Asia "hyllytettiin". Marraskuusta 1977 lähtien, jolloin kirje belgialaiselta vanhimmalta Michael Weberiltä saapui, Jehovan todistajien hallintoelin oli yrittänyt ratkaista asiaa aina helmikuuhun 1980 saakka kuusi eri kertaa ilman tulosta. 17 Mutta entä ne ihmiset, joihin tämä muuttumaton toimintatapa vaikutti, ja joita Vartiotorni oli kutsunut "tavallisiksi seurakunnan jäseniksi"? Pystyivätkö hekin vain "hyllyttämään" koko asian? Päinvastoin. Hallintoelimen kykenemättömyys saada kokoon välttämätöntä kahden kolmasosan enemmistöä tarkoitti sitä, että ne miespuoliset Jehovan todistajat, jotka toimivat omantuntonsa mukaan ja hyväksyivät vaihtoehtoisen palveluksen hallituksen asianmukaisena vaatimuksena, maksoivat siitä kalliin hinnan: Heidät katsottiin järjestön ulkopuoliseksi henkilöksi, he olivat samassa asemassa kuin erotetut. —————— 17 Lisää yksityiskohtia aiheesta löytyy tämän kirjan jatko-osasta In Search of Christian Freedom, s. 256-270. Se tarkoitti myös sitä, että hallintoelin oli halukas pitämään voimassa 25 vuotta olleen toimintatavan Meksikossa, ja samaan aikaan täysin erilainen toimintatapa Malawissa pysyi muuttumattomana. KAHDENLAISET PUNNUKSET
Kahdenlaiset punnukset ovat Jehovasta inhottavia,
eikä petollinen vaaka ole hyvä. – Sananlaskut 20:23 Joidenkin hallintoelimen jäsenten järkeilyä on ehkä helpompi ymmärtää, kun tarkastellaan muita seikkoja, jotka liittyivät Jehovan todistajien tilanteeseen Meksikossa tuohon aikaan. Meksikon vallankumouksen vuoksi sekä siksi, että katolinen kirkko oli pitkään historian aikana omistanut valtavasti maata ja muuta omaisuutta, maan perustuslaki oli vielä noihin aikoihin asti kieltänyt uskonnollisten järjestöjen oikeuden omistaa kiinteistöjä. Hallitus piti siis hallussaan kirkkoja ja niiden maaomaisuutta ja antoi uskonnollisten järjestöjen käyttää niitä. Koska ulkomaalainen papisto oli käyttänyt tilannetta hyväkseen menneisyydessä, ulkomaalaiset lähetystyöntekijät tai papit eivät voineet toimia noilla työnimikkeillä Meksikossa. Mikä vaikutus tällä oli todistajien järjestöön? Jehovan todistajien päätoimiston johto päätti vuosikymmeniä aiemmin, että voimassaolevan lain vuoksi Jehovan todistajat eivät esiintyisi Meksikossa uskonnollisena, vaan "kulttuurisena" järjestönä. Meksikon hallitus rekisteröi paikallisen yhdistyksen La Torre del Vigian sellaiseksi järjestöksi. 18 Näin ollen meksikolaiset Jehovan todistajat eivät vuosikymmeniin puhuneet uskonnollisista tai raamatullisista kokouksista, vaan "kulttuurikokouksista". Niissä ei pidetty rukouksia tai laulettu lauluja ja tämä piti myös paikkansa suuremmista konventeista. Kun he osallistuivat ovelta ovelle -työhön, he pitivät mukanaan vain Vartiotorni-Seuran kirjallisuutta (jonka he sanoivat Vartiotorni-Seuran toimittaneen heille "kulttuuritoimintansa tukemiseen"). He eivät pitäneet työssä mukanaan Raamattua, sillä se olisi osoittanut heidän toimintansa uskonnolliseksi. Todistajien ryhmästä tietyllä alueella ei puhuttu "seurakuntana" vaan "komppaniana". He eivät puhuneet kasteelle menemisestä vaan "vertauskuvan" suorittamisesta. Tällaisia piiloilmauksia ei käytetty siksi, että kyseessä olisi ollut diktatuuri, jossa tukahdutettaisiin uskonnonvapautta. 19 Niin tehtiin pääosin sen välttämiseksi, ettei tarvinnut noudattaa hallituksen säännöksiä, jotka koskivat uskonnollisten järjestöjen omistusoikeuksia. 20 Ei pidä myöskään luulla, että paikalliset meksikolaiset todistajat olivat idean takana ja päättäneet siitä, vaan järjestelyn oli saanut aikaan ja pannut toimeen Brooklynin päätoimisto. —————— 18 Minulla on kopio rekisteröintitodistuksesta 10. tammikuuta 1943, jossa ulkomaanasioiden sihteeri (Secretaría de Relaciones Exteriores) antaa luvan La Torre del Vigia -yhdistykselle toimia "ei-voittoa tuottavana siviiliyhdistyksenä, joka on perustettu levittämään tiedettä, koulutusta ja kulttuuria ("Asociación Civil Fundada para Ia Divulgación Científica. Educadora y Cultural No Lucrativa"). Tämä järjestely pysyi voimassa noin 46 vuotta. 19 Tosiasiassa Meksikon hallitus oli huomattavan sallivainen Jehovan todistajia kohtaan, sillä sen on täytynyt tietää, että järjestön esiintyminen ei-uskonnollisena, kulttuurisena järjestönä oli pelkkää silmänlumetta. 20 Minä ja vaimoni osallistuimme 1970-luvulla Mexico Cityssä kansainväliseen konventtiin ja majoituimme Seuran haaratoimistoon. Presidentti Knorr oli myös paikalla ja johdatti ryhmämme kiertokäynnille Meksikon haaratoimiston eri rakennuksiin. Sen aikana hän kommentoi suoraan "kulttuurijärjestön" statusta Meksikossa ja mainitsi erikseen, että syynä tähän erikoiseen statukseen oli, että sen ansiosta järjestö sai hallita omaisuuttaan tuossa maassa. On kiinnostavaa verrata tätä kokousten rukousten ja laulujen tarkoituksellista poistamista Vartiotorni-Seuran toimiin Yhdysvalloissa: Siellä he olivat valmiita taistelemaan tietyistä oikeuksistaan juttu toisensa jälkeen aina Korkeimpaan Oikeuteen asti. Näitä olivat mm. oikeus tarjota kirjallisuutta ovelta-ovelle ilman lupaa ja ilmoittautumatta poliisille, oikeus käyttää ääniautoja, oikeus levittää kirjoja kadunkulmissa, sekä monet muut tavat, jotka perustuslailliset oikeudet turvaavat. Järjestö ei halunnut luopua mistään näistä asioista. Se taisteli pitääkseen niistä kiinni, vaikka nämä mainitut tavat eivät varmasti olleet sellaisia, joita varhaiskristityt harjoittivat ensimmäisellä vuosisadalla, ja niinpä niitä ei voida pitää kristillisyyden keskeisinä tapoina. Toisaalta rukoukset seurakunnassa ja ryhmässä olivat keskeinen uskonnollinen tapa varhaisissa kristillisissä kokouksissa, ja ovat olleet sellaisia Jumalan palvelijoiden keskuudessa muinaisista ajoista lähtien. Meksikon hallitus ei ollut sanonut mitään rukouksia vastaan uskonnollisissa kokouksissa. Jehovan todistajia ohjeistettiin kuitenkin sanomaan, että heidän kokouksensa eivät olleet uskonnollisia. Harvoja asioita pidetään enemmän luonteeltaan Jumalan palvontaan liittyvänä tai hengellisenä kuin juuri rukousta. Kun Persian maailmanvalta määräsi olemaan rukoilematta ketään muuta kuin kuningasta 30 päivän aikana, profeetta Daniel piti tapaa niin tärkeänä, että hän vaaransi asemansa, omaisuutensa ja jopa henkensä rikkomalla määräystä. 21 Päätoimisto kuitenkin katsoi sopivaksi evätä seurakunnalliset rukoukset Jehovan todistajilta Meksikossa. Mitä hyötyä siitä oli, mitä "luontaisetuja" siitä saatiin? Luopumalla seurakunnan rukouksista ja lauluista, sekä Raamatun käyttämisestä julkisessa todistustyössä järjestö piti omistusoikeutensa Seuran kiinteistöihin, ja sai toimia niiden hallituksen säännöksien ulkopuolella, joita muut uskonnot joutuivat noudattamaan. He olivat valmiita sanomaan, että heidän järjestönsä ei ollut uskonnollinen järjestö, että heidän kokouksensa eivät olleet uskonnollisia, että heidän todistustyönsä ei ollut uskonnollista toimintaa, ja että kaste ei ollut uskonnollinen tapa – vaikka kaikissa maailman muissa maissa Jehovan todistajat sanoivat juuri päinvastoin. Koska hallintoelin tiesi tästä järjestelystä, jotkut sen jäsenistä ovat saattaneet olla taipuvaisia hyväksymään lahjusten antamisen väärennetyistä asiakirjoista, sillä se ei olisi ollut kaukana Jehovan todistajien omaksumasta kokonaislinjasta tuossa maassa. Tämä saattaa osittain selittää, miten he saattoivat samaan aikaan puhua niin järkkymättömästi "kompromissien välttämisestä" muissa maissa. Näyttää ilmeiseltä, että jotkut hallintoelimen jäsenet eivät nähneet asiassa noudatettavan kahta erilaista normia. Heidän mielessään oli vain yksi normi: Toimiminen sen mukaan, mitä ikinä järjestö päättikin ja hyväksyikin. Järjestö teki päätöksen Meksikon käytännöstä maksaa lahjuksia ja jätti sen yksilöiden omantunnon asiaksi; niinpä käytäntö oli hyväksyttävä ja mies saattoi maksaa lahjuksen armeijan todistuksesta ja silti jatkaa seurakunnan vastuullisimmissa tehtävissä, eikä tuossa maassa työtä johtavien tarvinnut pohtia asemaansa Jumalan edessä. Järjestö päätti toisin vaihtoehtoisen palveluksen suhteen (kuten myös Malawin tilanteen suhteen), ja jos joku ei noudattanut tuota päätöstä, hän oli kelpaamaton mihinkään seurakunnan vastuutehtävään ja tosiasiassa uskoton Jumalaa kohtaan. —————— 21 Daniel 6:1-11. En pystynyt ymmärtämään silloin, miten kristityt saattoivat omaksua sellaisen näkemyksen, enkä ymmärrä sitä vieläkään. Minusta tuo näkemys sai kaikki ne joidenkuiden esittämät voimakkaat, melkein räikeät kehotukset 'pysyä puhtaana maailmasta' tuntumaan merkityksettömiltä; ne olivat kuin pelkkää retoriikkaa ja vaikuttavaa kieltä, joka ei käynyt yhteen todellisuuden kanssa. En pystynyt mitenkään ymmärtämään moiset ilmaukset sallivaa järkeilyä, kun otetaan huomioon ne tosiasiat, jotka kaikki hallintoelimen jäsenet hyvin tiesivät. Asuin itse Latinalaisen Amerikan maissa lähes 20 vuotta enkä maksanut lahjuksia. Mutta tiesin hyvin, että on olemassa paikkoja, ei vain Latinalaisessa Amerikassa, vaan eri puolilla maailmaa, joissa on lähes mahdotonta saada tiettyjä asioita hoidetuksi maksamatta rahaa virkamiehelle, jolla ei ole tuohon rahaan oikeutta; näin saattaa olla siitäkin huolimatta, että laki on puolellasi ja pyrit toimimaan täysin laillisesti. Ei ole vaikea ymmärtää, että tällaiseen tilanteeseen joutuva henkilö näkee tällaisen tilanteen eräänä kiskonnan muotona, aivan kuten Raamatun aikoina veronkantajat ja sotilaat saattoivat periä enemmän kuin määrä oli ja siten syyllistyivät kiskontaan. Minusta ei tunnu reilulta tuomita ihmisiä, jotka tuntevat olevansa pakotettuja alistumaan sellaiseen kiskontaan. En halua tuomita edes niitä ihmisiä Meksikossa, joilla ei ollut lakia puolellaan ja jotka toimivat vastoin lakia, ja jotka eivät ainoastaan alistuneet kiskontaan, vaan sen sijaan tarkoituksellisesti pyysivät viranomaista toimimaan lainvastaisesti tarjoamalla tälle rahaa laittomasta, väärennetystä asiakirjasta. En koe tätä puolta asiassa niin järkyttäväksi tai jopa kauhistuttavaksi. Koen sellaiseksi sen sijaan tavan, jolla ylintä valtaa pitävät uskonnolliset miehet ovat valmiita pitämään "järjestön etuja" valtaisan tärkeinä tavallisten ihmisten etuihin verrattuina. Näillä ihmisillä on lapsia, koteja ja työpaikkoja ja monet heistä ovat todistaneet olevansa aivan yhtä tunnontarkkoja Jumalan palvelijoita kuin ketkä tahansa niistä miehistä, jotka istuvat tuomareina päättämässä, mitä nämä tavalliset ihmiset saattoivat pitää omantunnonasioina ja mitä eivät. Nämä valtaapitävät miehet varaavat kyllä itselleen oikeuden olla erimielisiä keskenään, mutta vaativat silti yksimielisyyttä kaikilta muilta. He eivät luota siihen, että muut käyttävät kristillistä omantunnonvapauttaan, mutta edellyttävät näiden muiden luottavan ehdottomasti heihin ja heidän päätöksiinsä. Samalla he antavat omalle omalletunnolleen oikeuden hyväksyä laittoman taktikoinnin ja ilmeisen tosiasioiden vääristämisen. Kun yksi vallanpitäjä muuttaa mieltään ja enemmistö pienenee 66,7:sta 62,5:een prosenttiin, nämä miehet ovat valmiita pitämään voimassa säännön, jonka takia nuoria miehiä voidaan pidättää ja erottaa perheestään ja kodistaan kuukausiksi tai heidät voidaan vangita jopa vuosiksi, eivätkä nämä miehet edes ymmärrä raamatullista perustetta säännölle, jota heidän käsketään noudattaa, ja jossain tapauksissa uskovat säännön olevan väärä. Nämä valtaapitävät miehet voivat soveltaa sääntöä, joka vaatii tavallisia ihmisiä, miehiä, naisia ja lapsia, kestämään kotinsa ja maansa menettämisen sekä kärsimään pahoinpitelyä, kidutusta, raiskauksia ja kuoleman vain siksi, että he kieltäytyvät ostamaan laillisesti sellaisen järjestön korttia, joka on käytännössä heidän maansa hallitseva valta. Samaan aikaan he sanovat miehille toisessa maassa, että heillä on lupa lahjoa sotilasviranomaisia saadakseen kortin, joka valheellisesti väittää heidän suorittaneen asepalveluksensa ja asettaa heidät armeijan ensimmäiseen reserviin. Kaikki tämä minua järkyttää. Ja vaikka kuinka vilpittömiä jotkut saattavat ollakin, se on silti minusta kauhistuttavaa. En voinut käsittää, miten aikuiset miehet eivät nähneet kaiken tämän epäjohdonmukaisuutta, miten se ei etonut heitä ja miten heitä ei liikuttanut, kuinka se vaikutti ihmisten elämään. Lopulta se vakuutti minut vain siitä, miten "järjestöuskollisuus" voi saada ihmiset tekemään uskomattomia johtopäätöksiä ja "perustelemaan" räikeimpiä epäoikeudenmukaisuuksia; heihin ei tunnu juurikaan vaikuttavan ne kärsimykset, joita heidän sääntönsä voivat aiheuttaa muille. Järjestöuskollisuuden tunteita turruttava vaikutus on tietysti tunnettu asia, joka on nähty halki vuosisatojen sekä uskonnon että politiikan historiassa; ääriesimerkkejä siitä ovat inkvisitio sekä natsihallinto. Mutta se tuottaa edelleen iljetystä, kun näet sen tapahtuvan lähietäisyydeltä siellä, missä et ikinä olisi uskonut sitä näkeväsi. Omassa mielessäni se havainnollistaa painokkaasti syytä siihen, miksi Jumala ei koskaan tarkoittanut joillain ihmisillä olevan sellaista ylenmääräistä valtaa toisiin ihmisiin. Todettakoon, että lähes puolen vuosisadan jälkeen Vartiotorni-Seuran "kulttuurijärjestön" status lopulta vaihdettiin uskonnolliseksi järjestöksi. Vartiotorni 1. tammikuuta 1990 ilmoitti sivulla 7, että Jehovan todistajien "asemassa" tapahtui "muutos" vuonna 1989. Se kertoi, että meksikolaiset todistajat saattoivat nyt ensimmäistä kertaa käyttää Raamattua saarnattaessa talosta taloon ja ensimmäistä kertaa aloittaa kokoukset rukouksella. Lehti kuvaili, miten "sykähdyttävä" tämä muutos oli meksikolaistodistajille ja että se aiheutti "ilonkyyneleitä". "Julistajien" nopea kasvu yli 17 000:lla laskettiin tämän muutoksen ansioksi. Artikkeli ei kertonut kerrassaan mitään siitä, mikä aiempi asema oli ollut, miksi se oli pysynyt voimassa tai miksi muutos tapahtui. Jokainen lukija olettaisi, että järjestö oli kaiken aikaa halunnut tätä muutosta ja siitä seuranneita hyötyjä. Artikkelista voisi päätellä, että Meksikon hallitus tai sen lait olivat tähän saakka estäneet todistajia rukoilemasta kokouksissa tai käyttämästä Raamattua ovelta ovella -työssään. Lukijalle ei kerrota, että meksikolaistodistajat jäivät paitsi näistä asioista yli puolen vuosisadan ajan siksi, että järjestön johto oli itse päättänyt niin valitsemalla vapaaehtoisesti järjestölle toisenlaisen statuksen. Lukijalle ei kerrottu, että nämä "sykähdyttävät" muutokset, jotka aiheuttivat "ilonkyyneleitä", olisivat olleet tarjolla kaiken aikaa vuosikymmenten ajan; järjestön olisi pitänyt vain päättää lakata teeskentelemästä, että todistajien järjestö Meksikossa oli "kulttuurinen" eikä uskonnollinen. Ainoa syy, miksi meksikolaistodistajat eivät olleet käyttäneet Raamattua kentällä tai pitäneet rukouksia kokouksissa oli se, että päätoimisto oli ohjeistanut heitä olemaan tekemättä niin suojellakseen valitsemaansa "kulttuurijärjestön" asemaa. Järjestön vastuuasemissa Meksikossa olevat henkilöt tietävät nämä tosiasiat. Suurin osa todistajista tuon maan ulkopuolella ei tiedä niistä ja Vartiotorni 1. tammikuuta 1990 jätti heidät edelleen asiassa pimentoon. Järjestö esitti tapahtumasta "siistityn" kuvan, joka oli yhtä harhaanjohtava kuin järjestön toimintatapa ennen vuotta 1989, jolloin se teeskenteli olevansa jotakin muuta kuin uskonnollinen järjestö, vaikka tiesi hyvin olevansa juuri sellainen. Tuoreemmat artikkelit sekä Herätkää-lehdessä 22. heinäkuuta 1994, että vuoden 1995 Vuosikirjassa osoittavat, että järjestö halusi lopettaa vuosikymmeniä jatkuneen teeskentelyn niiden muutoksien takia, joita lainsäädäntöelimet olivat asteittain tehneet Meksikon perustuslakiin. Vuosikirja tunnustaa sivulla 212, että kiinteistöjen omistamiseen liittyvä ongelma vaikutti siten, että järjestö päätti teeskennellä olevansa siviilijärjestö eikä uskonnollinen järjestö vuonna 1943. Tämä johti siihen, että "seurakuntia" kutsuttiin "komppanioiksi" ja kokoontumispaikkoja "kulttuuriopintosaleiksi" sekä siihen, että ääneen esitetyt rukoukset ja "kaikki mikä näytti uskonnolliselta palvelukselta" kokouksissa, lopetettiin. Myös "suoranaista Raamatun käyttöä" vältettiin ovilla. Kirja toteaa sivuilla 232 ja 233, että 1980-luvulla järjestö alkoi kokea lisääntyvää painetta hallituksen taholta. Se tunnustaa sivulla 249, että joulukuussa 1988 maassa oli nähtävissä uskontoja koskevan toimintaperiaatteen pian muuttuvan. Vedettiin johtopäätös, jonka mukaan ajatellen suhteita hallitukseen, olisi hyödyllistä "tulla ulos kaapista" ja lakata teeskentelemästä olemasta jotain muuta kuin uskonnollinen järjestö. Tämä tehtiin hallintoelimen luvalla vuonna 1989. Uuden perustuslain muutosten ansiosta kirkot saivat taas omistaa rakennuksia ja maata. Tämä ei koskenut vain katolista kirkkoa vaan kaikkia uskontoja. Todisteet siis näin ollen osoittavat, että järjestö ei valinnut muutosta ensisijaisesti hengellisten kysymysten ja periaatteiden vuoksi, vaan käytännön syistä. Kuluneet vuodet eivät osoita tilanteen tällä saralla parantuneen. Hiljattain tuli julki tieto Vartiotorni-Seuran kytköksestä Yhdistyneisiin kansakuntiin sen tiedotusosaston kautta, sillä Seura oli osaston kansalaisjärjestö eli NGO. Se haki jäsenyyttä vuonna 1991, ja vasta kun asia tuli julkiseen tietoon huonoin seurauksin, järjestö irtisanoi jäsenyytensä lokakuussa 2001. Katso kirjettä alla:  Kaikille joita asia koskee: NGO-osasto on viime aikoina saanut suuren määrän kyselyitä, jotka koskevat New Yorkin Vartiotornin Raamattu- ja Traktaattiseuran
yhteyttä YK:n tiedotusosastoon (DPI). Tämä järjestö haki DPI:n
jäsenyyttä vuonna 1991 ja se myönnettiin 1992. Liittymällä DPI:n
jäseneksi järjestö suostui täyttämään jäsenyyden ehdot. Niihin kuuluvat
mm. Yhdistyneiden kansakuntien perusjulistuksen periaatteiden tukeminen
ja kunnioittaminen, sekä sitoutuminen tekemään eri keinoin YK:n
toiminnasta tiedotusohjelmia jäsenilleen sekä laajemmallekin yleisölle.
Lokakuussa 2001 New Yorkin Vartiotornin Raamattu- ja Traktaattiseuran pääedustaja, Ciro Aulicino, pyysi DPI-jäsenyyden lakkauttamista. Sen johdosta DPI päätti lopettaa New Yorkin Vartiotornin Raamattu- ja Traktaattiseuran jäsenyyden 9. lokakuuta 2001. Arvostamme kiinnostustanne Yhdistyneiden Kansakuntien työtä kohtaan. Brittiläisen The Guardian -sanomalehden haastattelussa Vartiotorni-Seuran Lontoon haaratoimiston tiedottaja sanoo: "Meillä ei ole vihamielisiä asenteita hallitsevia elimiä vastaan ja jos teemme esityksiä asioista YK:lle, aiomme tehdä niin... On olemassa hyviä ja pahoja hallintoja aivan kuten on olemassa hyviä ja pahoja poliitikkoja. Uskomme mitä Ilmestyskirja meille sanoo, mutta emme yritä aktiivisesti muuttaa poliittista järjestelmää." Hän ilmeisesti viittasi Ilmestyskirjaan siksi, että Vartiotorni-Seuran julkaisut ovat vuodesta 1942 lähtien tunnistaneet Kansainliiton ja sen seuraajan Yhdistyneet Kansakunnat helakanpunaiseksi pedoksi, jolla Suuren Babylonin porton kuvataan ratsastavan (ks. Ilmestys 16:3-6). Järjestö sanoo siitä näin: "YK on todellisuudessa Jumalaa pilkkaava väärennös Jumalan messiaanisesta valtakunnasta, jossa hänen Rauhanruhtinaansa, Jeesus Kristus, on hallitseva ikuisesti." 22 —————— 22 Ilmestyksen suurenmoinen huipentuma on käsillä! s. 246-248.  Samanlainen näkemys, joka tässä luvussa kerrotuissa tapauksissa on ollut havaittavissa, on siten jatkunut. Kun asiaa mietitään Malawin tapauksen ja vaihtoehtoisen palveluksen kysymyksen valossa, tämä yhteistyö järjestön kanssa, jota Vartiotorni-Seura sanoo "Jumalaa pilkkaavaksi Jumalan valtakunnan väärennökseksi", paljastaa vakavasti vääristyneen käsityksen kristillisestä uskollisuudesta ja omastatunnosta. Lue luku 7 täältä.
Takaisin alkuun Takaisin etusivulle |
|||||||||
| Kotisivuohjelma: KompoZer *
Kuvankäsittely: GIMP * Äänenkäsittely:
Audacity |
||||||||||
