|
||||||||||
|
Seminaari 07.02.2020 Linkit
 Pia Puolakka  Joni Valkila  Aini Linjakumpu  Elina Pekkarinen  Paneelikeskustelu Kuvat: Jari-Pekka Peltoniemi |
Jäähyväiset hengelliselle väkivallalle  Esiintyjä: Aini Linjakumpu on politiikan tutkija Lapin Yliopistossa. Hän on julkaissut useita kirjoja, mm. Uskonnon varjot: Hengellinen väkivalta kristillisissä yhteisöissä.
Väkivalta uskonnollisissa liikkeissä: väkivallan ehkäisyn ja ratkaisun mahdollisuuksia  Huomautus: Teksti on litteroitu seminaarissa pidetystä puheesta. "Minä tässä omassa esityksessäni jatkan kertomalla siitä, mitä hengellinen väkivalta on kaikessa moninaisuudessaan. Yritän tässä omassa puheenvuorossani vähän pohtia sitä, mitä tälle asialle pitäisi tehdä. Mitä väkivallan ratkaisu voisi tarkoittaa? Minkälaisia lähtökohtia siinä pitää ottaa huomioon?"  "Puhetta hengellisestä väkivallasta on ollut tosi paljon viimeisten vuosien aikana. Ehkä pari viimeistä vuotta on ollut vähän hiljaisempaa. Puheet ovat ehkä vaimenneet niistä ajoista, sanotaan 3, 4 tai 5 vuotta sitten, jolloin sitä oli hyvinkin paljon monella eri tavalla läsnä yhteiskunnallisessa keskustelussa, tutkimuksen piirissä, kirkon piirissä ja monilla eri areenoilla. Voisi ehkä sanoa, että kymmenen vuoden aikana on puhetta paljon piisannut, mutta minulla on sellainen näppituntuma, että jotain on ehkä saattanut tapahtuakin, myönteisiäkin kehityskulkuja. Näillä puheilla on ollut varmaan joissakin kohtaa vaikutusta, esimerkiksi lapsiin kohdistuva seksuaalinen väkivalta on saanut niin paljon huomiota Suomessa, että sitä on ruvettu katsomaan eri tavalla myös uskonnollisten yhteisöjen sisällä. Siinä on tapahtunut sekä konkreettisesti että ajatusten tasolla muutosta. Ja uskaltaisin jopa väittää, että lestadiolaisuudessa on myös pahimmat hoitokokoustyyppiset prosessit vähentyneet ja niihin suhtaudutaan ja osataan suhtautua eri tavalla. Monia muitakin pieniä esimerkkejä saattaisi löytyä. Eli jotain on tapahtunut, mutta ei hengellinen väkivalta ole minnekään kadonnut. Sitä on edelleen olemassa, sitä on eri muodoissa, se ilmiö ei ole minnekään poistunut. Mitä sille asialle pitäisi tai voisi tehdä?"  "Mitä on hengellinen väkivalta? Kun itse puhun hengellisestä väkivallasta tarkoitan vakavia väkivallan muotoja. Ne eivät ole mitään kepeitä kinasteluja ihmisten kesken, jossa kinastellaan vaikkapa siitä, onko helvettiä olemassa vai ei tai jossa tasaveroiset ihmiset ovat jossain konfliktissa uskonnollisissa asioissa. Hengellinen väkivalta on jotain sellaista, jolla on vakavia seurauksia ihmisille eri tavoin, henkisiä seurauksia, fyysisiä seurauksia jne. Eli se on jotain sellaista, mikä ei ole pientä kiusantekoa, pientä harmia, vaan se on todellista väkivaltaa. Siihen liittyy väistämättä aina jonkinlainen valta-asema. Tasaveroiset ihmiset ovat harvoin väkivaltaisessa suhteessa, mutta jos valta-asemat eroavat toisistaan, väkivallan mahdollisuus nopeasti kasvaa."  "Tuossa on joitain esimerkkejä hengellisestä väkivallasta, joita Pia ja Joni toivat jo omissa esityksissään esiin. Itse olen tutkinut asiaa näissä parissa tutkimuksessa:"  "Muutamia vuosia sitten tuli mittava määrä tutkimuksia ja raportteja aiheeseen liittyen. Täälläkin (seminaarissa) on monia näiden tekstien kirjoittajia."  "Meillä on olemassa laajasti tunnettu ja tunnustettu ilmiö."  "Me tiedämme, mitä se hengellinen väkivalta on, mitä se tarkoittaa, miksi se syntyy, mikä siihen johtaa. Mutta niin kuin Joni jo tuossa sanoi, tästä huolimatta ei ole hirveän paljon asialle tehty. On annettu toiveikkaita lausuntoja sinne tänne ja toivomuksia, että olisipa hyvä, jos tehtäisiin tällaisia ja tällaisia asioita, mutta oikeasti ei niitä ole juurikaan tässä yhteiskunnassa tehty. Ennen kuin mennään pitemmälle, on hyvä muistaa se, että kun puhutaan, mitä hengelliselle väkivallalle pitäisi tehdä, niin pitää ottaa toisena puolena esiin se, että meillä on toki uskonnonvapaus. Se on tärkeä, keskeinen yhteiskunnallinen vapaus. Se on ollut sitä pitkään, ja on syytä jatkaa sen uskonnonvapauden hyviä periaatteita."  "Mutta uskonnonvapautta voi verrata ilmaisunvapauteen tai sananvapauteen. Meidänkin yhteiskunnassa on keskusteltu siitä, mitkä ovat sananvapauden rajat. Onko sananvapaus rajoittamaton vai onko sillä jotain rajoja? Juridisesti asia on selvä. Sananvapaudelle on määritelty tietyt rajat. Jos ne ylitetään, siitä tulee seurauksia. Samalla tavalla uskonnonvapaus on sellainen vapaus, joka ei ole rajoittamaton. Uskonnonvapautta ei voi toteuttaa juridisessa mielessä miten tai millä tavalla tahansa. Myös sillä on olemassa omat rajoituksensa. Rajoitukset liittyvät siihen, miten uskontoa toteutetaan. Ihmisen oma hengellinen vakaumus on käytännössä rajoittamaton. Mutta se, miten uskontoa toteutetaan, millaisia käytäntöjä sillä on, millaisia konkreettisia toteutusmuotoja sillä on, millaisia sosiaalisia vaikutuksia sillä on. Ne ovat avoimia yhteiskunnalliselle ja juridiselle tulkinnalle. Olkoonkin, että sitä tulkintaa juridiikan piirissä on käyty hyvin niukasti, yhteiskunnallisesti toki enemmän. Kun puhutaan hengellisen väkivallan kohtaamisesta, siihen liittyvien ongelmien ratkaisemisesta, niin asia pitää nähdä sillä tavalla, että ei ole kysymys uskonnonvapauden rajoittamisesta vaan uskonnon käytännön toteutuksen pohtimisesta, että se on mielekkäässä suhteessa muihin vapauksiin, ihmisoikeuksiin ja perusoikeuksiin. Eli ei ole kysymys uskonnonvapauden sisällöstä vaan käytäntöjen pohtimisesta."  "Mitä sitten pitäisi tavoitella, kun puhutaan hengellisen väkivallan ratkaisuista? Minkälaisia asioita siinä pitäisi lähteä miettimään? Minkälaisiin asioihin pitäisi kiinnittää huomiota? Ainakin kolme asiaa itse voisin siitä hahmottaa. Eli ensimmäisenä väkivallan lopettaminen. Jos me näemme, että jossain tietyssä uskonnollisessa ryhmässä on jokin väkivallan tilanne päällä tavalla tai toisella, tilanteisiin pitäisi puuttua. Toisena tavoitteena tällaisissa prosesseissa on seurausten korjaaminen. Kun väkivaltaa on tapahtunut, niin sitten pitäisi olla ne mekanismit ja tavat, millä väkivallan seurauksia korjataan. Miten niitä seurauksia, jotka ovat kohdistuneet yksilöihin, voidaan korjata? Uskontojen uhrien tuki tekee selkeimmin tätä. Ne ihmiset, jotka ovat kokeneet joitain onglmia uskonyhteisöissään saavat UUT:ltä konkreettista apua. Ehkä monet muutkin mekanismit kohdistuvat tuohon. Kun on tapahtunut jotain, ihmiselle on tullut ongelmia, niin niitä pyritään jotenkin korjaamaan. Sitä ehkä jo jotenkin tehdään. Seurausten korjaamisessa pitäisi ottaa huomioon myös yhteisöllinen parantuminen tai korjaantuminen. Sellaiset isot traumaattiset todella hankalat hengellisen väkivallan tilanteet ja tapahtumat yleensä vahingoittavat sitä uskonyhteisöä tavalla tai toisella, mutta myös sitä maailmaa ulkopuolella. Tästä on varmaan hyvänä esimerkkinä vanhoillislestadiolaisten 70-luvun hoitokokoukset. Edelleen on aika suuri ongelma se, että sitä yhteisöllistä parantamista ei ole tehty vaan ne ongelmat jatkuvat edelleen yli 40 vuotta tapahtumista. Ja se koskettaa aika suuria ihmismääriä. Seurausten korjaamisessa pitäisi ottaa huomioon yksilöllinen taso ja myös kollektiivinen taso. Kolmantena tavoitteena näissä asioissa pitäisi olla väkivallan ehkäisy. Se on olennaisin ja tärkein ja tietysti se hankalin tavoite."  "Miten hengellistä väkivaltaa voitaisiin ehkäistä? Nämä ovat ne tavoitteet, jotka minun mieleeni tulee, mitä pitäisi tehdä hengellisen väkivallan ratkaisujen suhteen. Ennen kuin ratkaisuja voidaan löytää tai esittää meidän pitäisi jotenkin osata nähdä se väkivalta toisella tavalla kuin yleensä. Väitän, että hengellinen väkivalta kuten myös lähisuhdeväkivalta tai jotkut muut väkivallan muodot nähdään helposti uhrin ja väkivallan tekijän välisenä asiana. Väkivallan tekijä voi olla uskonnollinen yhteisö tai uskonnollisen yhteisön jäsenet ja sitten on uhri. Ja heillä on jonkinlainen tilanne päällä. Mutta se ei auta hirveän paljon siinä vaiheessa, kun sitä ongelmaa pitäisi ratkaista. Se ongelman ratkaisu, jos se nähdään tällä tavalla, niin se uhri jää helposti yksin tämän ongelmansa kanssa ja harvoin yksin voi tehdä mitään. Harvoin sitä pystyy ruveta korjaamaan yhteisön tai väkivallan tekijän kanssa, yleensä näitä ongelmia vain kumuloituu yhä enemmän. Ja jos se tekijä on uskonnollinen yhteisö tai sen jäsenet, eivät ne joudu siitä tilille. Suomalaisessa järjestelmässä näin ei ole juurikaan tapahtunut juridisesti. Yhteiskunnallisen keskustelun kautta näitä tilillepanemisia on ollut. Jos se tilanne jää tähän, se ei etene minnekään. Pitäisi ajatella, että väkivalta on aina yhteiskunnallista. Se ei kosketa pelkästään uhria ja tekijää vaan se koskettaa yhteiskuntaa. Yhteiskunnassa voi väkivaltaa harjoittaa vain valtion edustamat instanssit, armeija ja poliisi. Väkivaltaa ei voi harjoittaa muut instanssit. Jos sitä harjoittaa muut, se pitää nähdä yhteiskunnallisena asiana, yhteiskunnallisena ongelmana."  "Ketä se väkivalta koskettaa? Listasin tuohon eri tahoja, joitten pitäisi olla kiinnostuneita tästä asiasta. Ne ovat saattaneet ollakin kiinnostuneita, ja jotkut ovat sellaisia, että eivät ole vielä huomanneet, että heidän pitäisi olla kiinnostuneita. Ensimmäisenä tulee mieleen uskonnolliset yhteisöt itse, kaikki, myös ne, jotka eivät ole väkivaltaa harjoittavia uskonnollisia yhteisöjä, koko uskonnollinen kenttä, mukaanlukien valtakirkkomme, evankelisluterilainen kirkko, jolla kaikesta huolimatta on edelleen yhteiskunnassa ja uskonnollisella areenalla merkittävä roolinsa. Toisena, mikä on pettymys tähän mennessä, on ylin viranomaistaho, eli ne ministeriöt ja viranomaiset, jotka vastaavat uskontoihin liittyvistä asioista, kuten opetusministeriö, mutta on muitakin tahoja, joilla olisi mahdollisuus tähän asiaan puuttua, olla asiasta kiinnostuneita ja joilla olisi mahdollisuus tehdä hyvin monenlaisia asioita. Se on ilman muuta sellainen, mikä tässä olisi olennainen toimijataho. Sitten meillä on tallaisia tahoja, jotka joutuvat kohtaamaan hengellisen väkivallan seurauksia. On sosiaalityö, terveydenhuolto, sairaanhoito ja koululaitos. Ne ovat sellaisia paikkoja, joissa hengellisen väkivallan seuraukset konkretisoituvat sairauksina, ongelmina, haasteina elämän eri vaiheissa. Poliisi ja oikeuslaitos ovat niitä, joiden pitäisi olla mukana näissä prosesseissa, pitäisi olla kiinnostuneita, mitä tässä tapahtuu, koska tämä on myös juridinen kysymys, mitä hengellisellä kentällä tapahtuu. Erilaiset tukiorganisaatiot, UUT tietysti keskeisenä, sitten myös SETA, seksuaalivähemmistöjen tukiorganisaatio ja muut tukiorganisaatiot ovat kohdanneet näitä kysymyksiä eri tavoin ja ovat siinä mielessä tärkeitä. Tutkijoilla on oma roolinsa, medialla ja kansalaisilla, suurella yleisöllä, mitä sillä sitten tarkoitetaankaan, eli tässä on monenlaisia tahoja, joita hengellinen väkivalta koskettaa tai sen pitäisi koskettaa. Jotkut eivät ehkä ole tästä vielä niin tietoisia."  "Jos nämä ovat niitä tahoja, keiden pitäisi olla tekemisissä näiden asioiden kanssa, niin mitä pitäisi tehdä? On varmaan lähtökohtana se, että jos jotain asioita halutaan parantaa tai ehkäistä jotain ongelmallisia asioita, niin tarvitaan eittämättä tietoa ja tietoisuutta niistä asioista. Tarvittaisiin tietoa hengellisestä väkivallasta niin poliisin suuntaan, terveydenhuollon suuntaan, sosiaalityön suuntaan, koulujen suuntaan jne. Pitäisi tietää, että tällainen ilmiö on olemassa. Jos vaikka oppilas oirehtii tietyllä tavalla, niin joissakin tapauksissa syy saattaa löytyä tämän tyyppisistä asioista. Tietoisuus on toivottavasti askel johonkin suuntaan. Toisena mahdollisena tapana lähestyä näitä asioita on "benchmarking", eli hyvien käytäntöjen etsiminen ympäröivästä yhteiskunnasta. Olette varmaan seuranneet keskustelua, mikä on tapahtunut urheilun puolella ja valmentamiseen liittyen. On paljon pohdittu sitä, onko se väkivaltaa vai kaltoinkohtelua. On mietitty, mitä ihmettä siellä tapahtuu, onko se hyväksyttävää, mitä sille pitäisi tehdä. Miten valmentajat käyttävät väärin asemaansa ja mitä seurauksia siitä on. Ja mitä korjausliikkeitä on tehty. Työelämässä sattuu ja tapahtuu, niin kuin tiedätte, monenlaisia asioita. Sielläkin on joitakin mekanismeja alettu toteuttaa, miten väkivallan tai kaltoinkohtelun tilanteita voidaan katkaista, muistatte "Ahde-keissin", jossa henkisen väkivallan tapaus meni oikeusistuimeen, ja sieltä tuli myös päätös. Siellä on jo menty ikään kuin askel pitemmälle kuin uskonnollisella puolella. Siellä on lähdetty toteuttamaan myös juridista puolta. Meillä on lait, jotka säätelevät asioita. Perheväkivallassa ja lähisuhdeväkivallassa on jo varmaan parikymmentä vuotta kehitetty erilaisia rakenteita ja mekanismeja, miten väkivaltaan pitäisi suhtautua. Eli meidän pitäisi katsoa näitä, mitä on tapahtunut eri puolilla, eri sektoreilla, ja katsoa, onko siellä jotain sellaista, mistä me voitaisiin ottaa oppia. Meillä on olemassa konfliktinratkaisua. Vuosikymmenten ajan on pohdittu sitä, miten ratkaistaan konflikteja. Siellä on paljon sellaista, mitä voi ottaa opiksi. Uskonnot ja uskonnolliset yhdyskunnat harrastavat myös rauhantekoja, niin kuin tiedätte, eli myös uskonnollisilla kirkkokunnilla ja yhteisöillä on paljon kokemusta rauhantyöstä, ei niinkään omaan yhteisöön liittyen vaan yhteisön ulkopuolella olevaan rauhantyöhön. Olen siihen yrittänyt tutustua viime kuukaudet, ja sieltä löytyy myös aika hyviä ajattelutapoja, mitä uskonnolliset yhteisöt voivat tehdä konfliktien ratkaisujen eteen. Eli meidän pitäisi katsoa ympärillemme ja nähdä niitä mahdollisuuksia ja mitä on tehty jo eri puolilla yhteiskuntaa. Meidän pitäisi miettiä väkivaltaa korjaavia käytänteitä. Pitäisi löytää tapoja, kun on tapahtunut hengellistä väkivaltaa. Pitäisi olla sellaisia käytänteitä, joiden avulla voidaan väkivallan tilanteita korjata. Meillä on kokemusta esimerkiksi totuuskomiteoista eri puolilla maailmaa, miten ne toimivat. Minä joskus heitin puolileikilläni, puolivakavissani, että lestadiolaisten hoitokokouksista pitäisi rakentaa totuuskomitea, jonka avulla ratkaistaisiin, käytäisiin läpi se 70-luvun tilanne. Se voisi olla sellaisiin todella vaikeisiin tilanteisiin yksi mahdollinen mekanismi. Uskonnolliset liikkeet ovat anteeksi pyytämisen ja anteeksi antamisen asiantuntijoita. Toivoisi, että sitäkin käytettäisiin hyväksi, mutta aika harvoin kuulee anteeksipyyntöä, jos jotain on mennyt pieleen. Lestadiolaisuudesta muistetaan se, että vuosia sitten anteeksipyytämistä pyrittiin rakentamaan, mutta kaikki eivät nähneet sitä niin tehokkaana tai oikeana. Meillä on oikeasti olemassa juridinen puoli. Rangaistuksia hengellisestä väkivallasta olisi hyvä joskus nähdä. Olisi hyvä saada oikeuskäytäntöä. Niin kuin Joni sanoi, ne seuraukset voivat olla hyvin vakavia, ja niin kuin tiedetään, meidän oikeuslaitoksessa on monenlaisia asioita, joita viedään oikeuteen. On jotenkin hämmentävää ja hämmästyttävää, miksi näitä hengellisen väkivallan vakavia seurauksia ei ole yhtään ainoata keissiä saatu vietyä eteenpäin. Siinä on syynsä, mutta se ei voi olla loputon tilanne, etteikö joskus sitä oikeuskäytäntöä tulisi. Meillä pitäisi olla näitä väkivaltaa korjaavia käytänteitä ja mekanismeja. Meillä pitäisi olla näitä väkivaltaa ehkäiseviä käytänteitä, josta esimerkiksi tuo uskontovaltuutetun idea on sellainen, joka pitäisi vain toteuttaa. Minusta on merkillistä, että sitä ei ole voitu toteuttaa. Se ei vaatisi kovin paljoa, mutta se jäsentäisi paljon niitä rajoja, mitä hengellisellä kentällä voi tehdä. Se voisi antaa opastusta ja ymmärrystä. Se olisi vähän kuin hyvä isä tai äiti, joka määrittelee ne rajat, että tämä on hyvä toimintatapa ja tässä ehkä aletaan sitten mennä pieleen. Ilman muuta meillä pitäisi olla tämän tyyppinen viranomainen. Ja viranomaisilta näitä ehkäiseviä toimia kyllä kaiken kaikkiaan olisi tarpeen saada. Meillä ei ole yhtä hokkuspokkus konstia, miten me voimme hengellistä väkivaltaa ehkäistä tai ratkaista niitä ongelmia. Meidän pitää nähdä se kenttä, meillä on ainakin nämä toimijat ja muitakin toimijoita, jota asia koskettaa (katso dia vähän ylempää). Ja jokaisen niistä kohdalla pitäisi miettiä, mitä tarkoittaa väkivallan lopettaminen, väkivallan ehkäisy ja väkivallan seurausten pohtiminen. Puhutaan sellaisesta aika moninaisesta matriisista, jonka avulla näitä asioita pitäisi miettiä ja pitäisi lähteä kehittämään ratkaisuja. Ei ole valmiita muotoja eikä helppoja ratkaisuja."  "Mitä sitten pitää muistaa, kun lähdetään miettimään ratkaisun mekanismeja? Yksi hyvä lähtökohta on se, että pitää miettiä ongelman ratkaisuja eikä lähteä demonisoimaan uskonnollisia yhteisöjä. Uskonnollisilla yhteisöillä on oikeus olla olemassa, myös niillä, joilla saattaa olla niitä ongelmallisia kohtia. Mutta ei ole järkeä, mieltä eikä oikeutta lähteä demonisoimaan niitä yhteisöjä kokonaisuudessaan. Pitää lähteä katsomaan niitä ongelmia. Mitkä ovat ne asiat, joita ei voida hyväksyä. Mitkä asiat menevät yli ja ohi meidän oikeudellisen järjestelmän. Se ei ole uskomisen tai uskonyhteisön olemassa olon kiistämistä. Se ei ole lähtökohta vaan se on ratkaisukeskeisyys. Ei voi eikä ole tarvetta demonisoida uskonnollisia yhteisöjä, mutta samalla uskonnollisten yhteisöjen pitää kyllä ottaa jonkinlaista vastuuta omista tekemisistään, omista rakenteistaan ja omista historiallisista tapahtumista. Siitä ei pääse yli eikä ympäri. Jos on tapahtunut jotain hyvin dramaattista, ja pyyhitään kädet, ei ne ongelmat siitä koskaan katoa. Ne vain pysyvät ja menevät seuraaville sukupolville, uusille ihmisille. Uskonyhteisöillä tilanne on se, että ei ole kyse niiden olemassa olosta, mutta on kyse siitä, että jos joku on mennyt pieleen oikeasti, niin siitä pitää ottaa vastuuta. Yhteiskunnallisten toimijoiden pitäisi aktivoitua, pitäisi löytää se oma vastuu näistä asioista. Tietoa pitää olla ensin, jotta sitä vastuuta voi ottaa. Jonkinlaista dialogia ja luottamusta pitää pystyä rakentamaan. Vaikka nämä asiat ovat tietysti hankalia, niin jotenkin se luottamuksen kenttä pitää pystyä kehittämään. Ennen sitä ei ole mahdollista toimia. Se antaa mahdollisuuden myös yhteisten tavoitteiden määrittelyyn."  "Mutta olipa ne tavoitteet, mekanismit, lähtökohdat mitä tahansa, niin ne asiat ei oikeasti muutu ellei uskonnolliset yhteisöt ole siinä hommassa mukana. Uskonnollisten yhteisöjen pitäisi löytää se vastuuntunto tietyistä ongelmallisista asioista, löytää mielekkyys niitten ratkaisemiseksi. Näihin asioihin voidaan ulkoapäin rakentaa monenlaisia rakenteita, mekanismeja, pakkoja, porkkanoita ja niin edelleen. Mutta asiat eivät mene kyllä parempaan suuntaan elleivät uskonnolliset yhteisöt ole tavalla tai toisella niissä asioissa mukana."  "En ole sinisilmäinen. Tiedän, että nämä tavoitteet ovat haastavia ja vaikeita. Korjausliikkeet eivät tapahdu hetkessä eikä kahdessakaan. On monia esteitä ja ongelmia asioiden eteenpäin menemiselle. Asiat ovat monitulkintaisia, mutta pahimmissa väkivallan muodoissa ei ole kovin paljon tulkinnan mahdollisuutta. Uskonnollisten yhteisöjen asema on tietysti hankala. Siinä on kyse eittämättä niiden olemassa olosta. Pelätään ehkä, että olaan "kaltevalla pinnalla". Jos näistä asioista lähdetään keskustelemaan, niin sitten mennään kohti tuhoa. Se on olemassa oleva reaalinen pelko, joka täytyy ottaa myös vakavasti. Ongelmana on yhteiskunnallisten toimijoitten tietämättömyys ja/tai kiinnostamattomuus. Yhteiskunnalliset toimijat, ministeriöt, viranomaiset jne. eivät tiedä asioista eivätkä välttämättä ole erityisen kiinnostuneitakaan. Aina on ns. suurempia ongelmia. Toisaalta niillä, jotka ovat kiinnostuneita, ei ole välttämättä mahdollisuuksia toimia."  "Aihepiiri on hankala, enkä ole sinisilmäinen, mutta sen verran sinisilmäinen kyllä ja toiveikas olen, että ei tämä mikään mahdoton asia ole. Näen tässä hyvin paljon erilaisia toimitatapoja ja etenemisen väyliä, mahdollisuuksia, joita pitäisi lähteä viemään eteenpäin. Uskon, että niiden pienten askelten kautta on mahdollisuus saada myös parannusta näihin asioihin. Pitää muista, että ei ole uhrin asia muuttaa maailmaa, vaan se on niitten muitten toimijoitten ja tahojen tehtävä. Uhria ei pitäisi jättää koskaan yksin. Olen jotenkin luottavainen sen suhteen, että uskonnolliset yhteisöt haluavat tehdä hyvää myös käytännössä, ei ainoastaan "tuonpuoleisen elämän" suhteen vaan myös tässä maailmassa. Uskon, että uskonnolliset yhteisöt haluavat tehdä hyvää, haluavat toimia hyvin. En usko sitä, että uskonnollisetkaan yhteisöt näkisivät, että niiden olemassaolon jatko on riippuvainen hengellisen väkivallan mekanismeista. Minä haluan olla sen verran sinisilmäinen."  "Kaiken kaikkiaan minä uskon myös siihen, että on olemassa yhteinen tavoite. Niin uskonnollisilla yhteisöillä kuin niillä väkivallan uhreilla kuin yhteiskunnalla. Tällainen tavoite pitäisi olla kaikille sopiva. Väkivallaton hengellisyys, väkivallaton uskonnoharjoittamisen mahdollisuus."   Elina Pekkarisen esityksen voi lukea tästä. Takaisin seminaarisivujen alkuun tästä. Johanneksen pojan sivujen alkuun tästä. |
|||||||||
| Kotisivuohjelma: KompoZer / Linux
Ubuntu * Kuvankäsittely: GIMP / Linux Ubuntu * Äänenkäsittely:
Audacity / Linux Ubuntu |
||||||||||
