Pia Puolakka


Joni Valkila


Aini Linjakumpu


Elina Pekkarinen


Paneelikeskustelu

"Itsellä on vähän turhautunut olo. Olen edelleen vanhoillislestadiolainen ja myös itse harrastanut hengellistä väkivaltaa. Siitä sain opin hoitokokouksissa, ja niitten oppien mukaan saatoin puhutella ihmisiä junissa ja laivoissa ja uskonystäviä, jos he eivät oikein olleet kuuliaisia ja tottelevaisia. Se, miksi minä näin tein, johtui siitä, että se oli sidottu minun omaan pelastukseeni. Jos minä en puhutellut epäuskoisia tai tottelemattomia heidän suurista tai pienistä synneistä, niin minä olin osallinen niihin synteihin, ja minä joudun myös kadotukseen, jos minä tästä kuolen. Silloin, kun tämä on sidottu uskonyhteisössä pelastukseen, saarnataan toisille henkilöille hengellistä väkivaltaa, niin se on siellä uskonyhteisössä suurinta rakkautta lähimmäistä kohtaan, koska sinä olet auttamassa häntä taivaaseen. Ja se on ihan sama minkälaista se elämä on täällä maan päällä, kun se on sitten iso ilo siellä taivaassa iankaikkisesti. Ja siinä sivussa, jos pelotellaan lapset helvetillä, tulimerellä ja hammasten kiristyksillä ja kun sinä kiellät tämän uskon ja kaikella tällä, niin se on ihan pientä, siinä on se "tarkoitus pyhittää keinot", jolla saa sen ihmisen taivaaseen. Siinä oikeasti sydänverellä mennään sen asian kanssa. Minä muistan, kun minä erästäkin henkilöä puhuttelin, miten minä kerroin hänelle, että kun näin jaksetaan uskoa, niin yhtenä rintamana valkopukuisten joukossa saamme nousta taivaan korkeuksiin, että tähänkö saataisiin vielä se minun esitykseni, kun minulla oli hengen palo siihen asiaan. Se on ihan sama, mitä valtuutettu siihen tulee puhumaan niin kauan aikaa, kun tämä käsitys on, että se on omaan pelastukseen sidottu. Minun mielestä se on kauhean turhaa. Ehkä ei."

"Olen Paula Leppänen ja UUT:n hallituksen jäsen. Minulla on kaksi kysymystä panelisteille. Ensimmäinen on lapsiasiavaltuutetulle. Sanoit, että meillä on viranomaisia, jotka hyvin ottavat huomioon hengellisen väkivallan. Ja kerroit, että esimerkiksi lastensuojelussa. Minä haluaisin tietää, mitä toimenpiteitä lastensuojelussa tehdään? Meillä UUT:ssä on paljon kokemuksia, että juuri lastensuojelu ei puutu. Haluaisin tietää, mitä ne on ne konkreettiset toimet? Mitä lastensuojelussa tehdään? Toinen kysymys tulee evankelisluterilaisen kirkon edustajalle. Millä tavalla te valvotte teidän kirkkoon kuuluvien herätysliikkeiden toimintaa?"

"Kiitos hyvästä kysymyksestä. Jos tarkkaan kuuntelitte, niin sanoin, että en tietenkään voi mennä takuuseen kaikkien lastensuojeluviranomaisten toiminnasta kaikissa kunnissa, meillä on kuitenkin 300 kuntaa, ja niissä on tuhansia sosiaalityöntekijöitä, mutta laki kyllä on yksiselitteinen siinä. Jos lapsen elinoloissa tai lapsen oma toiminta jollain lailla vaarantaa lapsen kasvun ja terveen kehityksen, niin silloin siihen on puututtava. Ja silloin on käytössä avohuollon tukitoimenpiteet tai sitten kaikkein äärimmäisimmissä tilanteissa, jos avohuollon tukitoimenpiteet eivät ole riittäviä tai tarkoituksenmukaisia tai mahdollisia, niin silloin meillä on käytössä myöskin huostaanotto. Ja kyllä näitä toimenpiteitä syrjinnästä täytyy soveltaa myös lapsiin, jotka elävät hengellisen väkivallan piirissä, jos katsotaan, että se tilanne on niin paha, että se vaarantaa lapsen kasvun ja kehityksen. Näin pitäisi toimia, mutta mitään tilastoja minulla ei valitettavasti tästä asiasta ole. Tämä on varmasti sellainen asia, jota pitäisi selvittää."

"Kysymys siitä, että miten ev.lut. kirkko valvoo herätysliikkeitä tai seurakuntalaisia, jopa noin neljää miljoonaa, niin ei ole kameroita perässä katsomassa, miten vaikka vanhoillislestadiolaiseen herätysliikkeeseen kuuluva henkilö käy todistamassa junassa tai jossakin muualla. Mitään tällaista valvontamekanismia ei ole. No. Miten käytännössä toimitaan? Ensiksi täytyy muistaa se, että kirkko muodostuu hiippakunnista, jotka toimivat oman piispan johdolla. Piispalla on kaitsentavalta omiin pappeihin. Jos pappi tekee jotain, joka ei ole papin virkaan kuuluvaa tai ylittää siinä jotenkin sovitut rajat, niin pappia voidaan silloin rangaista, antaa huomautus, varoitus tai ottaa pappisoikeudet pois. Jos seurakuntalainen ajattelee jotenkin tavalla, joka on muita loukkaavaa, niin ei ole olemassa mekanismia, jolla erotettaisiin kirkon jäsenyydestä. Ei yksinkertaisesti ole, vaan edelleen pysyy kirkon jäsenenä. Yksittäiseen seurakuntalaiseen ei ole olemassa sanktioitua mekanismia missään mielessä. Entä sitten herätysliiketaso? Tämä on ehkä sellainen, joka on aika ajoin noussut esille. Suomessa herätysliikkeet ovat jääneet kirkon sisälle. Esimerkiksi Ruotsissa herätysliikkeet ovat valtaosaltaan kirkon ulkopuolella, muodostuneet omiksi uskonnollisiksi yhteisöikseen, ja silloin elävät omaa elämäänsä. Suomessa herätysliikkeillä on kirkon sisällä aika pitkälle käytännössä autonomia, omalakisuus. Jopa niin pitkälle, että välillä kysytään siitä, että ovatko jotkut herätysliikkeet sen kaltaisia, että ne noudattavat kirkon oppeja, esimerkiksi kysymys pappisvirasta, niin että se noudattaa tasa-arvoa, että naisillakin on oikeus pappisvirkaan, joka on ollut luterilaisen kirkon lainsäädännössä olemassa. Yksi vipu on olemassa, se liittyy siihen, että annetaanko avustuksia, se edellyttää sitä, että tunnustetaan yhteiset pelisäännöt, ja tätä vipua käytetään jonkin verran, mutta sitten jos se varainhankinta on itsenäistä, niin tällä hetkellä ei ole olemassa juridisia toimenpiteitä, joilla valvottaisiin kovin paljoa herätysliikkeitä. Kiistat käyvät aika ajoin. Sitten on sellaista kulissien takana neuvonpitoa. Herätysliikkeiden johtajia tavataan, ja kyllä niissä otetaan esille näitä kysymyksiä. Ne eivät tule julkisuuteen, vaan niissä etsitään yhteisiä pelisääntöjä."

"Kun tässä oli kysymys kirkon valvonnasta, niin tämä ei ole ihan niin uusi tai poissuljettu asia. Kirkko kyllä valvoo esimerkiksi herätysliikkeiden toteuttamia rippikouluja. Ja säännöllisesti katsotaan, mitkä ovat herätysliikkeillä rippikoulujen opetussisällöt ja miten ne toteutetaan. Tämä valvonta ei ole niin vallankumouksellinen ajatus. Olen koko päivän miettinyt Uskontojen uhrien tukea ja uskontovaltuutettu-asiaa, ja ihan kuin Satu sanoi, että puhutaan hyvin paljon yhteisöllisyydesta ja yhteisöllisyyden tuomista ongelmista, niistä sosiaalisista mekanismeista, kun ihmiset yrittävät puristaa toisiaan jollakin syyllä yhteen muottiin. Toki uskonto ja usko ja hengelliset merkitykset on siinä se väkivallan väline usein uskonnollisissa yhteisöissä, mutta siinä on myös paljon tällaisia yhteisöllisiä ja sosiaalisia mekanismeja, jotka vaikuttavat ja ovat yhtä lailla voima sen kanssa, mitä uskonnolliset merkitykset. Olisiko se sitten, tässä on myös puhuttu siitä, että mikä on riski, jos uskonnollisia yhteisöjä lähestytään valvonta-ajatuksen kautta, ja siinä on jo joku melkein rikollisjärjestö, sellainen pieni sumu siellä heiluu, että eihän nämä valvomatta pysy järjestyksessä tai jotain epäilyttävää näissä on ilman perään katsomista, niin että olisiko se ihan mahdoton ajatus, heitän tällä tavalla testinä, jos olisi yhteisövaltuutettu. Meillä puhutaan paljon yhteisöllisistä ongelmista, on koulukiusaamista, on työpaikkaongelmia, on urheilujärjestöjä. Toki uskonyhteisöt ovat aivan erityisiä yhteisöjä, koska niillä on niin paljon valtaa, koska se valta ulottuu täällä ajassa, sen lisäksi vielä tuonpuoleiseen, ja ihmisen pelastukseen ja kaikkeen, mitä elämään liittyy. Toki sitten sellaisella valtuutetulla täytyisi olla tämän asian tuntemus. Mutta jotenkin vain olen testannut, että ehkä yhteisövaltuutettu ehkä poistaisi sen riskin, mikä uskontovaltuutettuun liittyy."

"Lyhyesti kommentoin, että Australiassa on viime vuosina hyvin tehokkaasti puututtu lapsiin kohdistuvaan seksuaaliseen väkivaltaan, ja siellä on perustettu komissio, joka on perinpohjaisesti tutkinut näitä ongelmia erilaisissa yhteisöissä. Siellä on ollut useita uskonyhteisöjä, mutta myös muunlaisia yhteisöjä, ja esimerkiksi tällaisesta voisi ottaa mallia. Siinä tosiaan erilaiset yhteisöt ovat olleet esillä, ei ainoastaan uskonyhteisöt."

"Palaan siihen, mitä Satu sanoi, että ylipäätään meidän yhteiskunnassa väkivaltailmiö on puutteellisella tavalla tunnistettu, ja rakenteet siihen puuttumiseen ovat vaillinaisia. Ihmisten kokemukset avun hakemisesta väkivaltatilanteisiin ovat usein aika karmaisevia, että miten se meidän järjestelmässä otetaan vastaan. Samaan aikaan me olemme hyvin väkivaltainen yhteiskunta. Meillä on lapsen kurittaminen kielletty jo vuonna 1984, ja edelleen kouluterveyskyselyssä tänäkin syksynä yli 10 prosenttia nuorista kertoi, että heihin on kohdistettu fyysistä väkivaltaa hoivaajan taholta. Melko iso osa kertoi, että se on ollut toistuvaa. Kuusi prosenttia äideistä kertoo kohdistavansa pieniin lapsiin väkivaltaa ja vakavaa väkivaltaa kuluneen 12 kuukauden aikana, eli meillä on paljon väkivaltailmiöitä, ja tällä puheella en halua yhtään vähätellä hengellistä väkivaltaa, se on nimenomaan myös erittäin vakava väkivallan muoto, mutta minä mietin yhteisövaltuutettua, pitäisikö meillä olla myös jokin taho, joka toisi tätä väkivaltailmiötä paremmin tunnetuksi ja myöskin sen kontrolloimiseksi, koska myös kansainväliset ihmisoikeustarkkailijat ovat huomauttaneet toistuvasti, että Suomessa lapsiin ja nuoriin kohdistuva väkivalta ja siihen puuttuminen, niin toinen ilmiö on yliedustettu ja toinen on aliedustettu. Väkivalta ei tule tunnetuksi."

"Puhuttiin, että on hyvä, että muutos tapahtuu yhteisön sisällä. Jos niissä yhteisöissä, joissa myönnetään, että on hengellisen väkivallan riski, niin mitä jos se vastuuhenkilö olisi yhteisön perustama, en tiedä, minkä niminen se olisi, mutta hänellä olisi se tieto, mitä on hengellinen väkivalta. Häneen voisi ottaa yhteyttä. Se olisi pieni askel. Jos se olisi muutamassa yhteisössä, se muuttuisi ilmiöksi, joka löytyy monista yhteisöistä, ja he keskustelisivat toistensa kanssa. Tämä voisi olla sellainen toinen malli. Minä olisin erityisen kiinnostunut kuulemaan näitä uskonyhteisöjen edustajia."

"Jos saan vähän tarkentaa, niin tarkoititko, että kukin uskonyhteisö perustaisi tällaisen toimen?"


Esko Matikainen

"Siis uskonyhteisön sisältä?"


Esko Matikainen

"Ja ilmeisesti tähän sisältyy ajatus, että voisivatko nämä henkilöt eri yhteisöissä keskustella keskenään."


Esko Matikainen

"Tällainen tuntuu mielekkäältä ainakin minun näkökannalta, että hyvinkin voisi olla omassa uskonyhteisössäni, ja tietylla tavalla joissakin aihepiireissä tällaisia yhteyshenkilöitä on. Hengelliseen väkivaltaan liittyen voisi hyvin olla. Ylipäätänsä se keskustelu, että uskonyhteisöt yhdessä myös viranomaisten kanssa kävisivät sitä keskustelua, minkälaisia näkymiä tähän hengelliseen väkivaltaan liittyy."

"Meillä on tämmönen kuin "perhepalvelut" olemassa, missä on psykologeja ja ihan koulutettuja ihmisiä, joihin meidän kirkkomme jäsenet voivat ottaa anonyymisti tai muuten yhteyttä, ja he käsittelevät asian sisäisesti ja ottavat yhteyttä viranomaisiin, jos on tarvetta. Heillä on nimenomaan ohje ottaa ensin yhteyttä viranomaisiin, jos tulee ilmi, että on rikottu maan lakeja. Mutta on paljon sellaista väkivaltaa, mikä ei riko maan lakeja. Minä itsekin olen ollut tällaista todistamassa."

"Kun "Me Too" -liike lähti liikkeelle, niin ev.lut. kirkon sisällä hiippakunnittain perustettiin kontaktihenkilöt, joihin voi ottaa yhteyttä, jos tällaista seksuaalista väkivaltaa esiintyy. Mielestäni tällaisia vastaavia muitakin väärinkäytöksiä voi nostaa samoihin osoitteisiin. Ylipäätänsä tämä uskot-asian valtuutettu, niin olisi siinä se hyvä puoli, että jos on olemassa yksi puhelinnumero, yksi sähköposti, yksi henkilö, niin se on postilaatikko, johon voi heittää jonkin. Nyt jos ei ole olemassa valtakunnallisesti mitään julkista osoitetta, asioita on vaikea viedä eteenpäin."

"Tämä kysymys tulee lapsiasiavaltuutetulle. Kerroit esityksessäsi esimerkiksi siitä, millaiset oikeudet on lapsella valita oma uskonto. Mitenkäs tällaisissa tapauksissa, kun Jehovan todistaja -perheissä kasvavien lasten pitää olla käytännössä pikku saarnaajia? Heidät viedään muutama vuoden ikäisinä saarnaamaan ovelta ovelle... he pelkäävät, että koulukaveri tulee ovelle... joutuu koulukiusatuksi. Jehovan todistaja -lapset eivät saa elää normaalia lapsuutta. He eivät saa valita kavereitaan, heidät pitää valita seurakunnan sisältä... ei naapurin lapsia. Ei saa valita harrastuksia. Kerroit, että et kannata Kurttilan aloitetta, jonka perusteella uskonyhteisöjä voitaisiin valvoa. Mitkä ovat keinot, että Jehovan todistaja -perheiden lapset saisivat elää normaalia lapsuutta, mikä heidän ikäisilleen kuuluu, eikä heidän tarvitsisi pakollisesti...? Ja tuosta, ettei ole tietoa... Silloin 2013 UUT:ssä tehtiin selvitys silloiselle lapsiasiavaltuutetulle Maria Kaisa Aulalle. Sen selvityksen liitteenä oli 17:n lapsen kertomus, millaista heidän lapsuutensa oli. Ne voi kaikki lukea johanneksenpoika.fi -nettisivuilta. Se ei todellakaan ole kivaa luettavaa."

"Ensinnäkin minä sanoin, että meillä ei ole tietoa lastensuojelulukemista, että minkä verran siellä hengelliseen väkivaltaan puututaan ja siksi toisekseen olen sitä mieltä, että 17 Jehovan todistajiin kuuluvaa lasta ei ole riittävä määrä tämän koko ilmiön selvittämiseksi. Siitä tarvittaisiin laajemmin tietoa hengellisestä väkivallasta lasten ja nuorten keskuudessa, mutta myös lasten ja nuorten uskonnollisista kokemuksista ylipäätään. Että tämä oli mun pointti. Mitä tulee siihen, kannatanko Kurttilan aloitetta, en ole sanonut, että enkö kannata. Olen sanonut, että suhtaudun varovaisesti semmoisen aloitteen onnistumiseen, jos siihen ei saada uskonnollisia yhteisöjä mukaan. Me voidaan perustaa tähän maahan vaikka mimmosia lautakuntia ja neuvottelukuntia, mutta yleinen elämänkokemus ja aikaisempi historia osoittavat, että ne ei oo toimivia, jos niihin ei ne ihmiset tai osapuolet tai yhteisöt, joita ne valvoo, jos ei ne millään lailla sitoudu. Me voidaan sanktioida, me voidaan säätää lakeja, me voidaan rangaista... Edelleen minä väitän, että tämän tyyppisissä kysymyksissä ei välttämättä toimi. Meidän pitäisi löytää toimiva mekanismi. Mitä tulee siihen, niin on ihan selvää, että se ei ole lapsen oikeuksien kunnioittavaa, jos lapsi ei saa valita niitä keinoja, miten hän ilmaisee itsensä, miten hän vapaa-aikaansa viettää, miten hän kouluttautuu ja niin edelleen. Tästä me ollaan varmasti kaikki aivan samaa mieltä. Mutta sitten tullaan taas tähän kysymykseen vanhempien ja perheiden yksityisyydestä, vanhempien oikeudesta ohjata ja kasvattaa lasta. Minä laajennan tämän isompaan kysymykseen, joka on hyvin ajankohtainen, joka liittyy erilaisiin ekstremistisiin, radikaaleihin elämänkatsomuksiin, jotka eivät kaikki edes liity uskontoihin millään lailla. Lasten oikeudet näissä yhteisöissä on todella ahtaat. Ja minä olen Johannan kanssa samaa mieltä siitä, että me tarvittaisiin kaikenlaisen yhteisöllisen rakenteellisen väkivaltaan... tämä liittyy myös Satuun... toimivampia mekanismeja semmoseen puuttumiseksi. Ja myös niiden ilmiöiden tunnistamiseksi."

"Tämä kysymys on Aini Linjakummulle. Miten Suomi vertautuu muihin pohjoismaihin ja Euroopan maihin, onko samat ongelmat samalla tavalla muissa maissa? Onko muissa maissa mahdollisesti joitakin mekanismeja, jolla estetään hengellistä väkivaltaa?"

"Tuo on hyvä kysymys. En kovin hyvin tiedä sitä, mutta se mitä tiedän, niin missään maissa ei kauhean hyvin ole otettu huomioon tätä hengellisen väkivallan problematiikkaa eikä sen ratkaisuja. Saattaa olla, että lasten osalta on jossain paremmin tai tietyt ulottuvuudet. Mutta hengellinen väkivalta ja siihen liittyvät ongelmien ratkaisut ovat aika vähäistä kansainvälisestikin. Ranskassa on tiettyjä mekanismeja, Italiassa on jotain mekanismeja tai hallinnollisia juttuja jollain alueilla rakennettu, mutta ei kansainvälisestikään tilanne ole mitenkään erityisen hyvä. Joissakin maissa saattaa tilanne olla paljon hankalampi, jos on hyvin ongelmallisia lahkoja, joita Suomessa ei juurikaan ole. Mutta ei välttämättä ole juurikaan keinoja puuttua niihin."

"Minä haluaisin heittää haasteen meille kaikille uskonnollisten yhteisöjen edustajille täällä. Me olemme puhuneet tästä kammottavasta, hirveästä, hyvin krouvista väkivallasta, jota koko yhteisö harjoittaa tai sitten ainakin hyväksyy. Se, mikä minua itseäni häiritsee omassa työssäni, on se, että hirveän monet uskonnollisten yhdyskuntien terveet, hyvä jäsenet...     niin siellä ei tunnisteta sitä yksittäisten jäsenten harjoittamaa väkivaltaa. Me puhumme, että kylläpäs se mummo on aktiivinen evankelioija, vaikka hän tosiasiassa ahdistelee joka ikistä uutta ihmistä, joka kävelee ovesta sisään. Ja sitten on nämä seksuaalivähemmistöjen ahdistelijat, jotka pelkäävät joutuvansa helvettiin, jos he eivät tarpeeksi agressiivisesti hyökkää jokaisen homon tai homo-oletetun kimppuun. Minä toivoisin, että näitä tunnistettaisiin myös ja ihan oikeasti puututtaisiin näihin. Minua häiritsee se, miten paljon me seurakunnnissa hyväksymme jäsentemme harrastamaa väkivaltaa. Jos se olisi fyysistä, niin ei ikinä hyväksyttäisi."

"Minun mielestäni tämä aika pitkälti kaikki kiteytyy siihen, että ihmisoikeudet kuuluvat kaikille, myös uskonyhteisöissä eläville, ja niiden täytyy voida toteutua siellä. Tähän meidän täytyy koko yhteiskuntana, myös yhteisöjen itse, panostaa. Tietyllä tapaa tämä asia on yksinkertainen. Näin ollen minä ehdotan, vaikka olenkin väkivaltatutkija, niin olisiko sittenkin se ihmisoikeusyhdyshenkilö esimerkiksi hyvä olla jokaisessa yhteisössä. Mentäisiin tavallaan myönteisen kautta tässä mielessä. Ja hänen toimenkuvaansa kuuluisi se, että hänellä on kykyä tunnistaa väkivallan eri muotoja, hän tietää, mitä hengellinen ja muut väkivallan muodot, jotka kiertyvät toisiinsa, tarkoittavat, ja hänen luoksensa olisi tavallaan luottamuksellinen reitti mennä ottamaan yhteyttä, ja hän olisi se henkilö, joka voisi pitää myös yhteyttä muihin yhteisöihin ja muuhun yhteiskuntaan. Tämä voisi olla ehkä myös sellainen suhteellisen pienellä kynnyksellä toteutettava rakenne. Mielestäni uskonnon harjoittaminen ja ihmisoikeudet eivät voi olla ristiriidassa keskenään."

Keskustelusta on jätetty pois joitakin puheenvuoroja johtuen siitä, että seminaarinauhoitteen tekninen laatu oli paikoitellen hyvin heikko. Samasta syystä muutamista puheenvuoroista on jätetty joitakin lauseita pois. Pahoittelut tästä.

Kaikki mahdolliset tekstivirheet ovat ainoastaan minun syytäni.