Eikä johtomiehen tule ottaa mitään kansan perinnöstä pakottaakseen heidät pois heidän maaomaisuudeltaan. Omasta maaomaisuudestaan hänen tulee antaa pojilleen perintö, ettei kansani hajaantuisi kukin maaomaisuudeltaan.’” (Hesekiel 46:18)

2 Silloin Ahab puhui Nabotille sanoen: ”Anna viinitarhasi minulle, jotta se olisi minulla vihannestarhana, sillä se on aivan lähellä taloani, ja salli minun antaa sinulle sen sijaan sitä parempi viinitarha. Tai jos näet hyväksi, niin annan kyllä sinulle sen hinnan rahana.” 3 Mutta Nabot sanoi Ahabille: ”Jehovan kannalta katsoen minusta on mahdotonta ajatella, että antaisin esi-isieni perintöomaisuuden sinulle.” 4 Sen vuoksi Ahab tuli taloonsa pahantuulisena ja alakuloisena sen sanan takia, jonka jisreeliläinen Nabot oli puhunut hänelle, kun hän sanoi: ”Minä en anna sinulle esi-isieni perintöomaisuutta.” Sitten hän asettui makuulle lepovuoteelleen ja piti kasvojaan pois käännettynä, eikä hän syönyt leipää. 5 Lopulta hänen vaimonsa Isebel tuli hänen luokseen ja puhui hänelle: ”Minkä tähden henkesi on murheellinen etkä syö leipää?” 6 Silloin hän puhui hänelle: ”Koska ryhdyin puhumaan jisreeliläiselle Nabotille ja sanoin hänelle: ’Anna minulle viinitarhasi rahasta. Tai jos haluat mieluummin, niin annan kyllä sinulle toisen viinitarhan sen tilalle.’ Mutta hän sanoi: ’En anna sinulle viinitarhaani.’” (1. Kuninkaiden kirja 21:2-6)

*** it-2 s. 511 kpl 2-4 Perintö ***

Koska maa säilytettiin saman suvun hallussa sukupolvesta toiseen, sitä ei voitu myydä ainiaaksi. Maan myyminen olikin vain sen vuokraamista niiden satojen arvon mukaan, jotka se tuottaisi, ja ostohinta määräytyi asteittain sen mukaan, kuinka monta vuotta oli seuraavaan riemuvuoteen, jolloin kaikki maaomaisuus palautui alkuperäiselle omistajalle, ellei sitä ollut lunastettu ennen riemuvuotta. (3Mo 25:13, 15, 23, 24.) Tämä säännös koski myös muurittomissa kaupungeissa olevia taloja, joiden katsottiin olevan osa peltoa. Muurein ympäröidyssä kaupungissa olevan talon lunastusoikeus säilyi vain vuoden myyntihetkestä lähtien, minkä jälkeen siitä tuli ostajan omaisuutta. Leeviläiskaupungeissa olevien talojen lunastusoikeus säilyi ajan hämärään asti, koska leeviläisillä ei ollut perintöosaa maasta. (3Mo 25:29–34.)

Perintöomaisuuden loukkaamattomuutta kuvaa se, mitä kerrotaan Nabotin viinitarhasta. Nabot ei suostunut myymään sitä kuninkaalle eikä myöskään vaihtamaan sitä toiseen viinitarhaan; kruunulla ei ollut pakkolunastusoikeutta. (1Ku 21:2–6.) Henkilö saattoi kuitenkin vihkiä osan perinnöstään Jehovalle pyhäkköä varten. Siinä tapauksessa sitä ei voitu lunastaa, vaan se jäi pyhäkön ja sen pappien omaisuudeksi. Jos joku halusi pyhittää osan omaisuudestaan tilapäisesti pyhäkön käyttöön, hän saattoi tehdä niin, ja jos hän halusi myöhemmin lunastaa sen, hän saattoi tehdä niin lisäämällä hintaan viidenneksen sen arvosta. Tämä suojeli epäilemättä pyhäkön rahastoa tappiolta ja herätti myös suurempaa kunnioitusta pyhäkköä kohtaan ja sitä kohtaan, mikä oli annettu Jehovan palvontaan. Jos pyhitetty pelto myytiin jollekulle toiselle, niin riemuvuonna se oli vihitty pelto eikä sitä palautettu alkuperäiselle omistajalle vaan se jäi pyhäkön ja pappien omaisuudeksi. (3Mo 27:15–21, 28; ks. PYHITYS: Maan pyhittäminen.)

Edellä esitetystä käy ilmi, ettei testamenteilla ollut mitään sijaa heprealaisten elämässä eikä kielenkäytössä, sillä perintölakien vuoksi niitä ei tarvittu. Omistaja jakoi irtaimistonsakin elinaikanaan, tai se jaettiin perintölakien perusteella hänen kuoltuaan. Jeesuksen tuhlaajapoikakuvauksessa nuorempi poika sai osuutensa omaisuudesta ennen isänsä kuolemaa pyydettyään sitä (Lu 15:12).