Uutisia Vartiotorniseurasta ja Jehovan todistajista - Uutisarkisto - Johanneksen pojan kotisivut




Ihana maa
01.03.2013 Johanneksen poika (Päivitetty 24.04.2013)


Otava on julkaissut uuden kirjan, mikä kertoo jehovantodistajuudesta.






Sinisen linnan kirjasto kertoo em. kirjasta lisää:

Usko on minulle tuttu asia. Huoneessani oleva maailma on siitä tehty. Uskosta minä ompelin siivet. Uskosta leikkasin kuun ja tähdet. Uskolla liimasin kaiken yhteen ja laitoin humisemaan. Tämä oli mahdollista, sillä usko muistuttaa mielikuvitusta. Se näkee jotakin siinä, missä ei ole mitään; se hyppää, ja yhtäkkiä huomaa lentävänsä.

Kymmenvuotias Judith on hyvin yksinäinen: hänen äitinsä on kuollut pian hänen syntymänsä jälkeen, leski-isä on etäinen ja lukee lapselleen vain uskonnollisia tekstejä, ja koulun häiriköt kiusaavat Judithia muun muassa hänen uskonnollisen taustansa vuoksi. Judith ja hänen isänsä kuuluvat jehovantodistajien yhteisöön: he käyvät yhteisönsä kokouksissa ja kiertävät levittämässä sanomaansa ovelta ovelle. Jehovantodistajat ovat työläiskaupungissa vähemmistö eikä heidän käännytyskierroksiaan katsota hyvällä, mutta varsinainen konflikti puhkeaa, kun Judithin isän työpaikalla tehtaassa mennään lakkoon. Jehovantodistajien vakaumus kieltää lakkoilun, joten he saavat myös työssäkäyntinsä takia muiden työläisten vihat päälleen.

Jo pienestä pitäen Judith on rakentanut omaan huoneeseensa pienoismaailmaa poisheitetyistä roskista ja edesmenneen äitinsä käsityöharrastuksesta jääneistä tilkuista. Pienoismaailmaa rakentaessaan Judith kokee yhteyttä äitiinsä, jonka kerrotaan myös keränneen talteen kaikenlaista jämätavaraa ja luoneen niistä jotakin kaunista. Kun tilanteet koulussa ja kotikaupungin kaduilla kiristyvät, Judith alkaa käyttää pienoismaailmaa apuna luodakseen toivomaansa todellisuutta. Kun vaahdosta ja paperisilpusta "Ihanan maan" päälle tehty lumi realisoituu seuraavana päivänä Ison Britannian lokakuussa harvinaisena lumisateena, Judith alkaa uskoa olevansa kykenevä tekemään ihmeitä, vaikuttamaan todellisuuteen uskonsa ja pienoismaailmansa avulla.

Judithin on paitsi romaanin päähenkilö, myös sen kertoja, ja hänen pelkonsa ja toiveensa välittyvät hyvin lukijoille. Kerronnassa ei ole muita näkökulmia kuin Judithin, mutta empaattinen tyttö osaa katsoa asioita myös muiden, jopa pahimman kiusaajansa Neilin, näkökulmasta. Myötätuntoni on syvästi Judithin puolella, mutta tarina ei ole mustavalkoinen.

Mielenkiintoiseksi lukukokemuksen tekee osaltaan myös se, että ainakaan minulle ei ollut alusta asti selvää, ovatko Judithin kokemat "ihmeet" sattumaa vaiko "totta" romaanin maailmassa. Tulkintaa romaanin realistisuudesta häiritsee myös se, ettei tarina ankkuroidu mielessäni mihinkään tiettyyn aikakauteen. Aluksi kuvittelin romaanin kertovan omasta ajastamme, 2000-luvusta, mutta pian huomasin monien arkisten yksityiskohtien viittaavan sittenkin varhaisemmille vuosikymmenille, esimerkiksi 1960- tai 1970-luvulle. Judithin isä lämmittää heidän kotitaloaan puulla ja eräässä kohdassa puhutaan transistoriradiosta. Toisaalta romaanin kerrotaan olevan omaelämäkerrallinen ja esikoiskirjailija Grace McCleen on syntynyt vuonna 1981.

Kirja etenee vetävästi, lyhyin luvuin; vaikka iso osa kerronnasta on Judithin päänsisäisiä ajatuksia, jännite säilyy. On pakko lukea eteenpäin, jotta tietäisi mitä Judithille, hänen isälleen ja koko kaupunkiyhteisölle tapahtuu. Romaanin kieli ja kerronta ovat kuitenkin parhaimmillaan ja kauneimmillaan niissä jaksoissa, joissa Judith kuvaa pienoismaailmansa rakentamista ja mielikuvituksensa lentoa.

Kerran huoneeseeni tuli tyttö, joka sanoi: "Mitä kaikki tämä roska on?" Sillä hänen silmänsä näkivät sen niin. Mutta usko näkee, miten säröistä kurkkivat toiset asiat, jotka hinkuvat tulla nähdyiksi. Joka päivä tämän maailman säröt kasvavat. Joka päivä niitä ilmestyy lisää.


Lue Sinisen linnan kirjaston sivuilta lisää täältä.

Lue kirjaesittely Helsingin Sanomista.

Voit lukea alkuperäisen Otavan kirjaesittelyn
täältä.