Uutisia Vartiotorniseurasta ja Jehovan todistajista
Uutisia Vartiotorniseurasta ja Jehovan todistajista - Uutisarkisto
Takaisin johanneksenpoika.fi etusivulle * Hakusivulle * Uutissivuille * Uutisarkistoon


Jehovan todistajat, uutisarkisto

Johanneksen pojan uutissivut - arkisto


Tutustu myös näihin sivuihin:

Johanneksen pojan kotisivut

* Etusivu
* Hakusivu
* Oppikysymykset
* Uutiset
* Uutisarkisto




Jehovan todistajien lapset

Oikeuskomiteat

Karttaminen

Henkilötietolaki

Miten Vartiotorniseura kerää rahaa?

Vuosi 1975, ennustelu

Verikysymys




Muita aiheita:
   

 



Konventtipuheet ovat monien mielestä liian pitkiä ja puuduttavia, konventteihin mennään tapaamaan tuttuja
10.06.2015 Johanneksen poika (Päivitetty 12.06.2015)



Jehovan todistajat istuvat kesällä kolme päivää konventissa jossain sellaisessa hallissa, jota ei ole tehty tuntikausien istumista varten. Esimerkiksi Helsingin jäähallin istuimet puuduttavat ja hiostavat sen verran pahasti, että koko päivän istuminen on todella rasittavaa ja suorastaan välillä kidutusta.

Miksi Jehovan todistajat sitten menevät joka kesä istumaan kolmeksi päiväksi konventtiin, kun varmasti mukavampaakin tekemistä olisi? Virallisen selityksen mukaan konventit ovat "hengellisesti palkitsevia".

*** pe 23. luku s. 199 kpl 23 Jumalan näkyvä järjestö ***

Kerran vuodessa järjestetään sitten vielä suurempi kokoontuminen, piirikonventti (nykyisin: aluekonventti), joka saattaa kestää useita päiviä. Miksi et yrittäisi todella päästä tuollaiseen konventtiin ja todeta itse, kuinka miellyttävä ja hengellisesti palkitseva sellainen konventti saattaa olla? Joinakin vuosina on piirikonventtien sijasta järjestetty suuria kansallisia tai kansainvälisiä konventteja.

Mikä on oikea totuus konventeista? Nauttivatko ihmiset puheista, joita esitetään aamusta iltaan? Saavatko he niistä hengellistä virkistystä?

Tälle sivulle on koottu 21 omakohtaista kokemusta konventeista. Niistä saa sen käsityksen, että konventtiin mentiin ennenkaikkea tapaamaan tuttuja. Nuoret menivät katselemaan, löytyisikö mahdollista aviopuolisoa. Konventteihin piti pukeutua huolella, monille se oli jopa konventin tärkein asia. Ennen konventtia joillakin saattoi olla konventtistressiä, kun piti hankkia uusia vaatteita, ja se maksaa paljon rahaa.


Konventti vuonna 1976

Voit nyt lukea aitoja kokemuksia konventeista. Osa kokemusten kirjoittajista on lähettänyt myös valokuvia konventeista vuosien varrelta.

 


Piirikonventti oli ehdottomasti kesän kohokohta ja kierroskonventit talvella. Niissä näki kavereita ja tutustui uusiin ihmisiin. Teini-iän kynnyksellä vastakkaisella sukupuolella ei ollut vallan pieni merkitys tuossa innossa kiertää kaiki mahdolliset konventit. Lisäksi ne olivat paikkoja, joihin pääsi helposti ja sai olla vielä kaverien kanssa yhteismajoituksessa yötä ilman vanhempia eikä tullut kyselyjä perään!

Seura siis oli se syy, miksi sinne konventtiin niin kova hinku oli! Puheet ei tosiaankaan olleet kovin korkealla prioriteeteissä, vaikka muistiinpanoja pitikin tehdä ajan kuluksi.

Koska konventit oli niitä elämän kohokohtia, ainoita juhlia, joihin pääsi, pukeutuminen oli tietysti Tosi Iso Juttu! Joka päiväksi piti miettiä asua tarkasti. Siihen aikaan konventit kestivät 4 päivää, ja mielellään joka päivälle piti olla ainakin JOTAIN uutta, jos ei kokonaan uusia vaatteita!

Olin niin nuori (olen lähtenyt todistajista 15 vuotiaana), että omaa rahaa tuossa touhussa ei juuri kulunut. Tosin varmaan vaatteita ostelin itsekin, mutta se ei tuntunut uhraukselta, oli upeaa saada uusia vaatteita!

Siinä mielessä se toki oli vaivan arvoista, että näenhän nykyäänkin vaivaa jos saan syntymäpäivä- tai hääkutsun, siis juhla aiheuttaa aina lievää "stressiä" ulkoasun suhteen. Ehkä jopa nykypäivänä ex-JT:lle vähemmän kuin muille, kun on tuota kokemusta, konventteja oli kokonaisuutena kuitenkin monta kertaa vuodessa, nykyään isompi juhla ei osu kohdalle edes joka vuosi.

Olin usein myös vapaaehtoisessa työssä konventeissa, piirikonventeissa työtakkivarastolla, eli ohjelman "kuuntelu" oli kevyempää, kun välillä näki tuttuja ja kirjattiin takkeja vihkoon ja muistiinpanojakin oli pöydän ääressä kivampi tehdä. Muuten kuuntelun kanssa taisi olla vähän niin ja näin, kiinnostuksen aste niihin puheisiin hipoi nollaa. Vaikka ajan kuluksi muistiinpanojakin raaputeltiin huolellakin, kyllä ne muut syyt oli, joiden takia sinne konventtiin intoa hihkuen mentiin.

Muistiinpanoja ei siis luettu jälkeenpäin eikä mietitty, mitä uutta nyt on opittu, kyllä se konventti oli ihan puhtaasti sosiaalinen tapahtuma, ei opetustilaisuus!

Edelleen olen sitä mieltä, että onhan se hyvä, että on edes konventit, missä nuoret tapaa toisiaan ja näkee ihmisiä. Ne tiukemminkin kasvatetut lapset näkee edes joskus kavereita. Ohjelma varmaan on puuduttavaa, jos joku sitä kuuntelee...

Itse en ole irtaantumiseni jälkeen käynyt yhdessäkään konventissa enkä oikein usko, että voisi tulla semmoista asiaa, jonka takia sinne menisin. Ohjelma on ihan liian pitkä, että nykytilanteessa jaksaisin edes miestä sinne uteliaisuudesta viedä. Yhden muistonvieton ja kokouksen olen miehen uteliaisuuden takia 25 vuoden aikana sietänyt, ja se riittäkööt
.

- Johanna
  


Vahvimmat muistoni konventeista, ja varsinkin kesän ns. piirikonventeista, ovat ajalta kun olin teini-ikäinen.

Viikkoja ennen piirikonventtia ravattiin ostoskeskuksissa sekä kaupungilla eri liikkeissä, jotta löytäisimme juuri meille sopivia vaatteita. Yksinhuoltajaäitini antoi minulle joka vuosi rajoitetun summan rahaa, jolla minun piti kustantaa kaikki ostoslistallani olevat pakolliset tarvikkeet:
  • 3 uutta eri vaateyhdistelmää, jotta joka konventtipäivään olisi uusi eri vaate.
  • sukkahousuja
  • laukku
  • kengät
  • muistinpanotarvikkeet: vihko, kynä
  • pastillit, joita olisi kiva napostella konventtiohjelman aikana
  • meikit + kynsilakka
  • hiustuotteet, ja mielellään kampaajalla käynti leikkauksen ja värin merkeissä noin kaksi viikkoa ennen konventtia
Äitini, joka oli jo laittanut minun henkilökohtaisiin tarvikkeisiin huomattavan summan rahaa, piti vielä mm. varmistaa meille mahdollinen majoitus konventin ajaksi, eväät, kuljetus, sekä ”vapaaehtoisiin lahjoituksiin” jokin sopiva summa. Konventtiaika oli taloudellisesti raskasta ja haastavaa.

Konventtia, joka meillä oli aina juhannuksen aikaan, jännitin aina niin kovasti, että useasti minulla laukesi migreeni juuri konventin ensimmäisen päivän aamuna. Useasti saimme matkustaa koko aamun konventtipaikalle, pysähtyen pitkin matkaa, jotta pääsisin oksentamaan eri P-paikoilla. 

Konventin kohokohdat olivat tietysti toisten todistajien näkemin pitkästä aikaa. Kaikista jännittävintä oli nähdä poikia. Minulla ja toisilla saman ikäisillä ystävilläni oli aina oma ihastus, jonka lähelle halusimme sijoittaa istuinpaikkamme konventtiohjelman ajaksi. Ohjelman aikana muistinpanojen tekemisen välissä vilkuilimme ja ihastelimme omia ihastuksiamme salassa. Väliaikana kiertelimme konventtihallia toivoen, että kohtaisimme juuri nämä pojat.

En ole kohta kymmeneen vuoteen käynyt konventeissa. Joka vuosi leikittelen silti ajatuksella, että menisin. En kuitenkaan mene.

Sydäntä särkevä tilanne on kummitellut useasti yöllisissä painajaisunissani, joissa kiertelen konventtisalia: kohtaan läheisen entisen ystäväni. Itkemme ilosta, kun näemme toisemme taas pitkästä aikaa. Pian itku muuttuukin surunkyyneliin, koska havahdun todellisuuteen tietäen, että ystäväni ei puhu minulle, koska en ole enää jehovan todistaja.

- JJS



Konventit olivat niitä harvoja tapahtumia, joita oikeasti odotin. En ohjelman takia, vaan siksi, että konventeissa tapasi tuttuja läheltä ja kaukaa. Väliajoilta on paljon hyviä muistoja. Puheista en muista juuri mitään, mutta jotkin näytelmät ovat jääneet mieleen.

Konventteihin valmistauduttiin aina perheen parissa jo edellisenä iltana, tai jopa useita päiviä etukäteen. Valittiin tavallista siistimmät vaatteet ja tehtiin eväät, sillä omassa lapsuudessani ja nuoruudessani konventtien tarjoilut (vettä lukuunottamatta) oli jo lopetettu.

Koska konventit alkoivat aina aikaisin aamulla, aamupäivän puheista suurin osa meni toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Muistiinpanoja tekemällä saattoi yrittää ylläpitää vireystilaa. Ei ollut kuitenkaan epätavallista nähdä puolitangossa olevia silmäluomia ja pilkkiviä päitä. Puheet olivat monotonisia, itseään toistavia ja ennalta-arvattavia. Välillä hereillä pysyminen oli todella, todella vaikeaa.

Väliajalla syötiin ensin nopeasti ja sitten lähdettiin kiertelemään Jäähallia, jossa kesän konventti on Helsingissä perinteisesti järjestetty. Vastaan tuli aina paljon tuttuja; nuoria, vanhoja, lapsia, aikuisia, äitejä, isiä, sinkkuja ja aviopareja – kaikenlaisia ihmisiä. Ensin käteltiin, sitten vaihdettiin kuulumiset ja jatkettiin seuraavan tutulta näyttävän naaman luokse.

Joskus ”luopiot” järjestivät mielenosoituksia ulkona. Näihin suhtauduttiin hieman ylimielisesti ja  huvittuneesti, mutta samalla pelokkaasti. Spekuloitiin mitä tapahtuisi, jos luopiot ryntäisivät lavalle tai aiheuttaisivat muuta häiriötä. Yleensä konventtiorganisaatioon kuului ”turvaveljiä”, joiden tehtävä oli estää luopioiden toiminta konventtialueella ja valvoa heidän tekemisiään. Erityisesti lavan ympäristöä valvottiin.

Kesän konventit olivat kokonaisuutena yhteisöllisiä ja iloisia kokoontumisia. Ohjelma oli useimmille sivuseikka, korkeintaan uusia julkaisuja ja näytelmää odotettiin jossain määrin. Toki valtakunnanlaulujen laulaminen tuhansien muiden ”veljien ja sisarten” kanssa oli sekin omalla tavallaan ylevää. Parhaat muistot todistaja-ajoilta ovat ehdottomasti kesän konventeista niihin liittyneen voimakkaan yhteisöllisyyden ja sosiaalisen kanssakäymisen vuoksi.

- Ex-todistaja Helsingistä



Konventeista on pääosin mukavia muistoja. Tosin ne liittyvät kaikkeen muuhun paitsi ohjelmaan. Näytelmät - erityisesti historialliset - toki olivat aina odotettuja. Joskus kyllä odotin Kankaanpään paatoksellisia loppupuheitakin - tosin huumorimielessä. Kerran päästiin itsekin loppupuheen aiheeksi, kun äitimuori oli soittanut meidän polttarisuunnitelmat haaratoimistoon.

Se, mikä konventissa oli parasta, vaihtelee hiukan ikäkausittain, mutta kavereitten tapaaminen oli keskiössä. Ehkä kaikkien aikojen paras muisto on Helsingin kansainvälisestä konventista vuodelta 1983, kun karkasin porukoilta ja leikin isojen poikien kanssa koko iltapäivän Tarzania Pasilan messuhallin pusikoissa. Vanhemmiten sitten sisarten bongailu sai liaanileikkejä isomman roolin.

Silloin kun olin vielä kiltti ja kunnollinen todistaja, homma meni jotensakin niin, että omassa konventissa keskityttiin enemmän ohjelmaan - hoidettiin se alta pois. Muissa konventeissa keskityttiin sitten enemmän käytävillä rundaamiseen ja siskojen hiivittelyyn. Muistiinpanoja tietty tehtiin ahkerasti. Minä tein niitä kahdesta syystä: aika kului nopeammin ja kuvittelin, että annan sillä lailla teokraattisemman kuvan itsestäni - siskoille. Hölmö kun olin, kuvittelin sillä tekevän vaikutuksen. Sittemmin opin, että vähän muilla asioilla oli enemmän katetta siskomarkkinoilla.

Isoin osa kesän konventeista tuli vietettyä Helsingin vanhalla jäähallilla eli Nordiksella, joka nykyään edustaa henkisesti enemmän petoluolaa kuin "puhtaan" palvonnan paikkaa. Oheistoiminnat taisi mennä niin, että perjantaina ja erityisesti lauantaina pyörittiin Linnanmäellä ja sunnuntaina mentiin jostain kumman syystä usein Sipoon Pilvijärvelle. Joskus oli vissiin jotain kotibileitäkin. Pääosin aika kilttiä meininkiä oli. Myöhemmin sitten opittiin, että oheisiin voi mennä ilman, että osallistuu viralliseen ohjelmaan...

Järjestöstä lähdön jälkeen en ole käynyt konventeissa. Vähän aikaa sitten sain sellaisen villin idean, että voisi mennä ja yrittää juttusille tuttujen kanssa ja vaikka nauhoittaa niitä tilanteita. Hiljaisuuksia on tosin vähän hankala nauhoittaa. Mitään karttamistahan ei kuitenkaan ole, kuten muuan veikkonen on todennut...

- Costian



Odotin aina kesän konventtia sekavin tuntein. Tuohon odotukseen kuului ilo ystävien tapaamisesta ja odotuksia ”uudesta valosta”, mutta siihen liittyi myös ahdistusta ja pelkoja.

Varhaisteininä suurin huoli aiheutui köyhyydestä ja sen myötä vaatteista. Ei ollut juuri mitään sellaista, joka olisi heijastanut tilaisuuden arvokkuutta, niin kuin Valtakunnan palvelus ohjeisti, ja sen lisäksi kaunista ja omaan ikään sopivaa. Tuossa iässä pelkäsin myös musertavaa yksinäisyyden tunnetta suuressa ihmisjoukossa. Pienessä seurakunnassa ei ollut ikätovereita, ja suurten seurakuntien kauniiden ja kadehdittavan hyvin pukeutuneitten nuorten joukkoon minulla ei ollut mitään asiaa. Siinä iässä ohjelma ei olisi voinut vähempää kiinnostaa.

Aikuisena odotukset konventin ohjelmaa kohtaan olivat suuremmassa roolissa. Ennen konventtia kokousohjelmissa hehkutettiin hengellistä ruokapöytää ja usein luotiin vuorenkorkuisia odotuksia ”uudesta valosta”. Se mitä saatiin, oli lähes aina suuri pettymys. Uusi valo ei ollutkaan sitä mitä hiljaa mielessä tai keskusteluissa ystävien kanssa odotettiin. Ohjelma oli aina sitä samaa: loppu on hyvin lähellä, voitko tehdä enemmän? jne. Työ edistyy, kasvu on niin-ja-niin suurta.

Kokemuksia odotin aina uteliaana siitäkin huolimatta, että ne eivät suinkaan innostaneet, vaan ennemminkin lannistivat. Ne olivat aina jotakin ihmeellistä: kuinka Jehova oli siunannut ja enkelit ohjanneet ystävää, joka oli suorittanut enemmän kuin mihin olisi inhimillisesti katsoen pystynyt. Heidän rinnallaan oli helppo tuntea itsensä huonoksi. Kun sitten itse pääsin kertomaan kokemukseni (vaikkakin vain kierroskonventissa) tajusin, että se mitä hienona kokemuksena kerrottiin, ei todellisuudessa ollutkaan niin ihmeellistä. En yhtään epäile, että yhä edelleen kokemuksia väritellään jopa niinkin, että kokemuksen kertojan on vaikea tunnistaa sitä omakseen.

Vanhukset ja pikkulapsiperheet olivat ja ovat varmasti edelleenkin lujilla. Miten ihmeessä he jaksavat istua hiljaa paikoillaan työpäivän mittaisen ajan? Veri ei kierrä jaloissa, vessaan pitäisi päästä, mutta väliajalla jonot ovat hirveitä, ohjelman aikana ei kehtaa. Lapsi kitisee ja kiemurtelee, ympärillä istujat luovat ilkeitä katseita. Päätä särkee. Ohjelmasta pitäisi saada jotakin irti, että siinä kidutuksessa olisi jotakin mieltä. Ohjelma loppuu ja olo on tyhjä.

Sen jälkeen kun konventeissa lopetettiin kaikki ruoan ja juoman myynti, niistä tuli ankeita tilaisuuksia. Aiemmin juhlan tuntua saatiin mansikkaleivoksista ja jopa ruokajonossa tuttujen kanssa keskustelemisesta. Vapaaehtoinen palveluskin oli hauskaa, mutta riisutun mallin konventeissa siitäkin tuli pakonomaista suorittamista.

Tämän alueen konventti on aina juhannuksena. Jo viitenätoista juhannuksena olen ollut hyvilläni siitä, että saan olla kotona, levätä ja seurustella rakkaitteni kanssa. Jos sää on kesäisen lämmin, suorastaan säälin heitä, joiden on pakko istua pitkät päivät vetoisessa hallissa kuuntelemassa jäykkiä puheita.

- Iiris
 



Konventti vuonna 1977



Konventti oli omalla tavallaan kesän kohokohta. Pidin Helsingin jäähallista, ja näimme siellä aina paljon tuttuja. Joitain ihmisiä näki vain kerran vuodessa, kesäkonventissa. Mutta yhteys ei silti katkennut kokonaan, koska samat ihmiset näki joka vuosi, ja kuuli uutisia. Kuka oli mennyt naimisiin, kuka saanut lapsen, kenen lapsi oli aloittanut tienraivauksen. Vietimme aikaa läheisempien ystäviemme kanssa väliajalla, ja se oli tärkeä osa konventtia. Oli myös kivaa pukeutua hienosti ja  käyttää korkokenkiä.

Konventissa oli tietynlainen juhlava tunnelma, joka ulkopuolelta puuttui. Konventin jälkeen olikin "konventtikrapula", kun juhlan jälkeen palautui arkeen. Mukana oli kasa uutta kirjallisuutta, ja syyllisyys siitä, ettei niitä kuitenkaan jaksanut lukea kokonaan, saati tutkia kunnolla raamatunkohtien kanssa. Syyllisyys, paha mieli ja väsymys olivat usein matkaeväinä konventtipäivän jälkeen. Melkein joka kesä itkin paluumatkalla autossa, silkasta väsymyksestä ja masennuksesta. Tunsin olevani huono ja kelvoton, kun en yltänyt järjestön täydellisyyden mittapuuhun. Yritin kuunnella ohjelmia tarkkaan, kesäkonventissa tein muistiinpanojakin. Mutta ei niitä juuri tullut luettua konventin jälkeen. Konventissa tein aina hyviä päätöksiä parantaa raamatunlukutottumuksia, tutkia enemmän, käydä kentällä enemmän. Vähän aikaa jaksoin yrittää, kunnes väsyin taas.


Konventit rasittivat minua, aikainen herääminen, isot väkijoukot ja hälinä uuvuttivat. Kierroskonventeissa menin usein lepohuoneeseen nukkumaan. Paremmassa kunnossa ollessani nukuin väliajalla ja menin kuuntelemaan ohjelman ajaksi, huonommassa kunnossa nukuin hyvällä omallatunnolla niin kauan kuin nukutti. En vain kerta kaikkiaan jaksanut. Loppuaikoina ennen lähtöä koin konventit erittäin raskaina ja ahdistavina. Kun kierroskonventissa olin niin ahdistunut, että olin koko ajan saada täysimittaisen paniikkikohtauksen, päätin että nyt riitti. Sen jälkeen en ole enää jalallani astunut Jehovan todistajien tilaisuuksiin, ja tuskin menen enää ikinä.

Miksi sitten olin niin ahdistunut? Se hämähäkinseitti, jota järjestön propaganda kutoo jäsentensä aivoihin, oli alkanut repeillä. Aloin nähdä todellisuuden. Aloin tajuta, että en lainkaan halua tällaista elämää. Tuntui että puheet ja kokemukset tuomitsevat sen kuka olen, rikkovat minua. En kestänyt enää sisäistä ristiriitaa sen välillä, minkä luulin oikeaksi, ja sen välillä mikä tuntui oikealta. Ymmärsin myös, että järjestö valehtelee. Se valehtelee huomattavasti useammin kuin puhuu totta. En sanoisi, että sen jälkeen oli helppo lähteä, mutta sen tajuttuani järjestö menetti valtansa minuun. Tajusin, että minun ei tarvitse mukautua ihmisten johtaman järjestön vaatimuksiin oman hyvinvointini kustannuksella.

- Cloudless



Nuorelle 16-v tytölle konventti oli kohokohta. Ystävättären kanssa matkustimme junalla konventtikaupunkiin ja uusia nuoria tapaamaan. Konventin jälkeen nuoret suuntasivat paikalliseen discoon ja me tietenkin myös tanssimaan. Koko päivä sitä oli odotettu. Tanssia. Tuntui kuin koko konventtinuoriso olisi ollut paikalla. Tanssipaikka oli K-18, mutta ei meiltä papereita kysytty. Siellä tanssimme aina valomerkkiin asti. Jotkut käyttivät reippaasti alkoholia, osa sammui, osa näistä nuorista on nykyisiltä konventti ”lavalta tuttuja”. Itsellä pääasia oli tanssiminen. Erään nuoren Jt-miehen kanssa tanssimme pitkään. Sovimme näkevämme aamulla konventissa ja näin teimme. Istuimme seuraavan päivän ohjelman yhdessä emmekä kuunnelleet ohjelmaa, kyllä siinä oli ihan toisenlaiset fiilikset kyseessä kuin jumalan palvonta.

Joskus sanotaan, että konventista voi löytää puolison. Minä sanoisin, että konventin jälkeisestä bilepaikasta voi myös löytää erinomaisen puolison. Yli 30 vuotta takana ja vielä yhdessä. Emme käy enää konventeissa, mutta joskus tanssimassa.

- Biletyttö
 


Piirikonventit olivat itselleni aikoinaan se koko kesän kohokohta. Osallistuin ahkerasti myös konventin valmistelutöihin. Ne ohjelmat eivät olleet se tärkein asia vaan enemmänkin ne kaverit, joita siellä tapasi.

Kun ikää tuli lisää, niin tietenkin rupesi nuo kaksilahkeiset kiinnostamaan, ja niitä kateltiin sillä mielellä mikä saattaisi olla hyvä aviopuolisoehdokas. Suurin stressi itelläni oli se että mitä puen päälleni, sillä huomasin, että ihmiset olivat kuitenkin niin pinnallisia sen suhteen, miltä sinä juuri näytit, ja jos et ollut pukeutunut viimeisen muodin mukaan, niin sua ei hyväksytty. Tulihan niitä muistiinpanojakin kirjoitettua, mutta koskaan en ole niitä lukenut jälkeenpäin.

Viime kesänä menin konventtivalmistelujen aikaan konventtipaikan ohitse, ja mua alkoi ahdistaa todella paljon, ja tuli muistoja mieleen, niin hyviä kuin huonojakin. Samalla tajusin, miten helpottunut olo on itsellä, kun ei tarvinut miettiä konventtiin menemisiä ja sinne valmistautumisia, mitä pukee päälle ja mitä eväitä ottaa mukaan. Ja se miten kaksinaamaisia todistajanuoret oikeasti ovat; konventissa ollaan niin täydellisiä ja kun ilta koittaa ja saadaan nuo rintamainoskyltit pois, niin meno on ihan toinen. Ite en moista harrastanut, mutta kuulin paljon juttuja muilta todistajanuorilta. Yksi, mitä odotin myös innollani, olivat uudet julkaisut, mutta nekin vaan selasin läpi, yhtäkään niistä en ole lukenut läpi kokonaan, ja tietenkin näytelmä.

- Camilla



Olen elänyt kukkeiman lapsuuteni 80-luvulla, ja kukkeimman nuoruuteni 90-luvulla.
Siihen aikaan konventit olivat ehdoton kesän kohokohta, ja vaikka kokouksissa käynti oli pakkopettua, niin konventtiin lähdettiin aina mielellään.

Lapsena leikimme konventin väliajoilla pojankollien kanssa Rosvoa ja Poliisia. Konventin käytävillä vallitsivat alamaailman lait, kun sekä rosvot että poliisit toteuttivat kuviteltua kutsumustaan.

Nyt kun miettii, niin senaikaisista leikkikavereista yllättävän moni odottelee jo ylösnousemusta, tai on linnakundi. Itseään ennustava leikki?

Konventin parasta antia oli  tuo kohtalotovereiden kanssa ilakoiminen, sekä ylenpalttinen tarjolla olevien herkkujen määrä.

Jonkinlaisen Pavlovin koiran konventit minustakin tekivät, vieläkin tulee vesi kielelle, kun kuulen sanan "höyrynakki".

Unohtamatta erinomaisia mansikkaleivoksia. Ja ykkösolutta, jolla koltiaisena pyrimme samaan, kuin isäukot omissa illanistujaisissaan.

Teini-iässä kuvioihin tuli (tottakai) konventtitipujen tiirailu, ja siinä lajissa kesäkonventti päihitti kaikki maailman muut "lintutornit" mennen tullen.

Jehovantodistajatytöt ja -naiset olivat lähes poikkeuksetta erittäin tyylikkäitä, meihin äijänalkuihin verrattuna vähän liiankin. Tilanne ei ollut balanssissa :)

En voi väittää olleeni Ouluhallin tavoitelluin poikamies, mutta sinnikkään yrittäjähenkisyyden seurauksena jonkinlaisia tuloksia oli havaittavissa, aina silloin tällöin.

Niin, minkälaista hengellistä ohjelmaa konventeissa oli? En muista siitä sanaakaan, ja epäilemättä parempi niin :)
 
- Mikko
 



Konventti vuonna 1989



Mieheni ja minä olimme aina innokkaita vapaaehtoistyöntekijöitä konventeissa. Pidimme siitä yhdessä tekemisen tunteesta, niistä uusista ihmisistä, joita tapasimme. Konventti oli lähinnä näyttäytymispaikka. Olin usein vapaaehtoistyössä myös ohjelman aikana, joten silloin kun pääsin istumaan ohjelman ajaksi, olin todella tyytyväinen. Ei ohjelman takia vaan sain lepuuttaa jalkojani, konventissa olin usein korkkarit jalassa ja se tuntui jaloissa.
 

Tilanne muuttui perheenlisäyksen myötä, mieheni jatkoi edelleen ”tärkeässä” vapaaehtoistyössä ja minulle jäi kaikki muu huolehtiminen lapsesta koko konventtipäivän ajaksi. Lapsen ”viihdyttäminen” konventissa, ts. lapsen saaminen istumaan hiljaa ja paikallaan, ei ole aivan helpommasta päästä. Tästä tunsin jo etukäteen konventtistressiä, samoin niistä vanhemmista sisarista, jotka usein ”opettivat”, kuinka lapset kuuluu kasvattaa, etteivät häiritse muita ihmisiä. Aivan kuin lavalta olisi tullut jotain todella uutta valoa, joka juuri meni ohi, kun penkissä pyörivä tenava häiritsi keskittymistä.
 

Muistelen tätä konventtiaikaa hyvin raskaana, uskon että on ollut lapselle vielä raskaampaa. Viimeisestä konventista on nyt useampi vuosi, ja kesän voi todellakin käyttää aivan johonkin muuhun. Oikeasti mukavaan asiaan, ihan oikeasti perheenä.

- Lastenvaunut



Oma konventtiurani on alkanut 70-luvun alussa jolloin synnyin. Varhaisimmat muistot itseltäni ovat 70-luvun lopusta jolloin Tampereella järjestettiin konventit jäähallissa ja kierroskonventit Pirkanmaan Ammattikoululla. Jäähallilla teimme ruokaa seurakunnasa. Esim. veli O:n seurassa olin perunateatterissa monta monituista vuotta :D- Tampereella oli nk. pieni jäähalli käytettävissä.

Tampereen jäähalli on ollut monille kohtalokas konventti. Jäähallissa kun ei ole ollut paras mahdollinen ilmastointi. Oma iso-isoäitini sai Tamipereen jäähallissa aivoinfarktin 102 vuotiaana - ja siirtyi kirkkauteen.

Kun Hämeenlinnan konventtisali valmistui 70-luvun lopussa olin mukana hinnoittelemassa karkkeja. Tämän lisäksi olin mukana "karkkitalkoissa". Jokainen seurakunta sai tehtäväkseen valmistaa kahvileipää ja perheemme oli tunnettu keittotaidosta, joten perheemme "tuliaisia" odotettiin aina innolla.

Itse odotin innolla konventteja. Olihan kyseessä Jehovan pöydän antimia. Jehova - ainoa oikea Jumala antoi hengellistä ruokaa oikeaan aikaan.

Tämän jälkeen olen ollut mukana sekä järjestämässä kansallisia että kansainvälisiä konventteja. Tienraivaajana oli "etu" olla mukana valmistelemassa Tampereen konventteja - niistä sai tuntihyvityksen. Lisäksi yhteistyö sukulaisten ja ystävien kanssa oli mahtava tunne.

Tampereella pesimme ensin jäähallin ja myöhemmin Pirkkahallin perusteellistesti. Tampereen kaupungin edustajat ovat aina olleet kiitollisia siivoamisesta.

Jos voisin sanoa jotakin: Perheeni on ollut mukana Tampereella hyvin varhaisesta ajasta alkaen - Erään hyvin huomattavaan veljen mukaan Perunoiden kuoriminen ei ole vaivan arvoista - -

- Jarkko



Kesän konventtia odotettiin aina, siinä oli ihan kuin jotain magiaa vaikka sitä sanaa ei tietysti olisi ollut sopiva käyttää. No, ymmärrättehän ehkä kuvaukseni tunnelman. Ensin pitkä kesän odotus, koulun päättyminen, syreenin kukkaan puhkeaminen...  aikusena kesäloman alkaminen konventtisunnuntaista. Siihen liittyy monia mukavia muistoja.

Ohjelman loputtua oli aina vähän haikea olo, ei siitä että olisin ohjelmia kaivannut, mutta sitä suurta määrää ihmisiä, tuttuja, kahvittelua, ruokailua, sitä kun lapsena vielä sai ostaa karkkia, pillimehuja ja nakkeja, se oli huikeaa. Muistan että harmittelin sitä kun tämä tapa poistettiin.

Nuorena (11-18 vuotiaana ennenkuin olin ”vakaasti” naimisissa) pääasia oli kiikaroida hyvännäköisiä veljiä. Vieläkin muistan kuinka sitä ihastui sitten johonkin tiettyyn, ja se piti aina sieltä jostain löytää suuresta ihmisjoukosta vahingossakaan liikaa kyyläämättä. Ja sitten kiertää ja kiertää hallia, lähteä usein muka vessaan kun oli niin vessahätä. Jos oli ihastunut, mikä useimmiten tapahtui, ei ohjelmasta jäänyt korvien väliin sitäkään.

Myöhemmin aikuisiällä mahdollisesti istuin ja kuuntelin enemmän, mutta suurin asia oli edelleen se tuttujen tapaaminen, leirintäalueella tai hotellissa majoittuminen, hyvän ruoan syöminen ja alkoholin nauttiminen - yhdessä. Joskus meni todella myöhäänkin ja silloin oli kyllä istuminen puuduttavaa ja puun maku persuksissa, varsinkin jos oli pientä krapulaa päällä. ;) Ehkä kuullostaa siltä että olin toivoton tapaus mutta ei, pidin jopa konventeissa puheita ja näytteitä ja olin kovinkin hengellinen.

Jo viikkoja ennen konventtia tuli Ellosluettelot ja muut kataloogit esille ja naapuripitäjiä myöten käytiin juhlavaateosastot koluamassa koska edelliskesän konventtivaatteita ei vain voinut ajatella laittavansa uudestaan päälle. Mahdollisesti tämä liittyi siihen tunteeseen, näin jälkeenpäin sitä ajatellen, ettei halunnut näyttää että kulkee vanhoissa vaatteissa, jos vaikka joku muistaisi että tuollahan oli samat vaatteet viime kesänä. Joka päivälle halusin myös ostaa uudet vaatteet ja asuun sopivat kengät ja korut sekä meikin että mahdolliset hiuskoristeet ja aineet, jos oli aamulla nutturan tai kiharoiden tekoa. Tämä oli tosiaan juhla. JUHLA. Kävelin ylpeänä ja samalla miettien miltähän mahdan näyttää muiden silmissä. Onkohan jollakin sanomista tästä hameesta tai paidasta? En osannut rentoutua. Meikkasin jokaisella väliajalla vähän lisää jos olisi nenänpää sattunut kiiltämään.

Konventtiin meni paljon rahaa. Varsinkin vaatteisiin ja majoitukseen ja bensaan. Ja ruokaan ja ajanviettoon. Ja alkoholiin. Ai niin, ja sunnuntaina tuli muistutus lahjoituksista. Hm... Paljonkohan olisi sopiva, ei liian vähän muttei liikaakaan.

Puheita oli mielestäni liikaa. Oli helpottavaa, että lauluja ja mahdollisuuksia käydä ”vessassa” löytyi harvakselleen. Jotkut puhujat olivat tietysti räiskyviä, ja heitä odotti aina lavalle, mutta toisten tyyli muistutti pientä pilleriä joka napataan ellei uni tule. Eihän he sille mitään voineet tietystikään. Ja ei tällaisia saanut ajatella! Syntistä ajattelua, Jehova ei pitäisi tästä.

Tein muistiinpanoja enkä lukenut niitä koskaan. Konventissa kannustettiin keskustelemaan päivän aikana esitetystä ohjelmasta. En muista missään tilanteessa tällaista syvällisempää keskustelua muutakuin iloisia toteamuksia että ”kyllä meille on varattu taas hieno ohjelma” johon vastauksia ”mm, niin todella onkin”. Muistan kuinka konventtiohjelman loppulaulujen aikana hartaasti ja ilolla mietin että nyt muuttaisin elämääni, nyt kun olen saanut taas niin hyvää muistutusta. En kuitenkaan koskaan pystynyt siihen vaan kotiin tullessa humu laantui ja arjen askareet alkoivat. Unohdin muistutukset ja huono omatunto alkoi taas nakertamaan nurkkia.

Konventeissa näki tuttuja, joitakin heistä vain kerran vuodessa. Jos joku istuikin yhtäkkiä yksin saattoi spekulointi lähteä käyntiin, olikohan hän erotettu, tai ehkä hänen puolisonsa oli jättänyt hänet. Tai mahdollisesti sairastunut? Ja jos joku oli vuoden aikana kovasti vanhentunut ja harmaantunut saatettiin mahdollisesti puhua että etteivaan tuolle ole tullut syöpä? Samalla tavalla huomasi mahdolliset +20 kiloa joka joku saattoi kantaa vyötäröllään viime kesästä tai pöhöttyneet kasvot jotka melko varmasti johtui liiasta alkoholin juomisesta.

Ensi alkuun erottamisen jälkeen saatoin kaivata kesän konventtiin. Meninkin sinne kerran. Se oli kamala kokemus. Kukaan ei tervehtinyt minua. Istuin ja kuuntelin ohjelmaa, en vilkuillut ympärilleni, tunsin itseni huonommaksi ihmiseksi ja että ansaitsin tämän kohtelun koska Jehova kuritti minua tällä tavalla että tajuaisin mikä on oikeaa ja mikä väärää. Nyt on mennyt muutamia vuosia ja en enää kaipaa konventteja vaikka lapsuuden HK:n nakkijonoa, leivoksia ja retro-rahakuponkeja kaipaankin. En näe enää nykyään hyvänä sitä että eläisin vastoin omaatuntoani ja yrittäisin olla jotakin mitä en todellisuudessa ollut.

- Veljen vaimo
 


Alkuaikoina ehkä konventteja odottikin, olihan se uutuuden viehätystä. Kasteella kävin 1984, 19 vuotiaana. Tuona päivänä mentiin Tikkurilaan Beteliin joukkobussilla. Aikamoinen massatapahtuma. Muistan kun nousin vedestä; odotin jotain ihmeellistä oloa tai fiilistä. Eipä tullut. Ei. Ehkä en sitä henkeä sitten saanutkaan?


Vuosien saatossa ne konventit "suoritettiin" alta pois. Ajatus harhaili, katse harhaili. Ainakin kellossa. Loppupuheen jos piti Kankaapää, tiesi että ei lopu aikataulun mukaan.
Monet mottoset kerrat kaikki väliajat meni töitä tehdessä. Joko kahvikärryllä kassana, lihapiirakkakassana tai karkkitiskillä.

Vaatteet piti olla siistit, mutta niistä ei saanut muodostua aatetta. Muistan kuinka eräs sisar ompeli hameenhalkion kiinni kun pääsi lavalle!!

Muistiinpanoja tehtiin silloin kun rupesi väsyttämään tai "silmänlumeeksi". Eipä niitä tullut luettua jälkeenpäin, mitä nyt salilla oli syksyllä kertausta kesänkonventin ohjelmasta. Rahallisesti henk.koht. ei ollut uhraus. koska asun pääkaupunkiseudulla. Mutta tiedän sisaren, jolla oli 4 lasta ja epäuskoinen mies, hänelle se oli. Lasten vaatteet ja ateriat oli suuri rahanmeno. Eikä saa unohtaa lahjalaatikkoa. Lesken rovosta kun toitotettiin aina ja joka välissä, ja miten onnellista antajaa rakastetaan!

Summa summarum: aikamoista farssia. Leipää oli eikä sirkushuvitkaan kaukana olleet! ;)

- Mymmeli




Konventti vuonna 1990



Lapsuudessa konventtiin lähteminen oli mukavaa, ei ohjelman vuoksi, vaan siksi, että se oli ainoita reissuja johon päästiin. Odotin kovasti kavereiden näkemistä ja iltatoimintaa. Kerran kesässä päästiin oikein pizzallekin, se tapahtui yleensä lauantaina konventtiohjelman jälkeen.

Muistan ohjelmat äärimmäisen pitkästyttävinä, kun piti lapsenakin istua tuntikausia hiljaa paikallaan, eikä saanut tehdä mitään.

Joskus sain selkääni, kun en alle kouluikäisenä jaksanut olla riittävän kiltisti paikoillani.
Oma todistaja-vanhempani oli todella kireä konventin aikoihin, oikeastaan kireys alkoi jo ennen konventtia, kun oli stressi konventtivaatteista.

Konventin jälkeen taas oli ankeaa, kun vanhemmalle iski ns. konventtikrapula, ja kuri oli normaalia tiukempaa jonkin aikaa. Konventin jälkimainingeissa suunnilleen kaikki oli kielletty jonkin keksityn säännön perusteella. Välillä ei saatu katsoa televisiota, toisinaan vältettiin kaikkien muiden kuin todistajien seuraa täysin (maailmallisiiin sukulaisiinkaan ei saanut pitää yhteyttä).

Yksinhuoltajavanhemmallemme konventit oli iso taloudellinen ponnistus, mutta silti aina lahjalaatikkoon piti antaa rahaa, loppukesä menikin sitten lähes vedellä ja leivällä.

Nuorena aikuisena konventeissa käytiin lähinnä kavereiden ja vastakkaisen sukupuolen näkemisen vuoksi. Itse ohjelma ei kiinnostanut ollenkaan, mutta useinmiten kiltisti kuitenkin istuin ohjelmajaksotkin odottaen väliaikaa. Paljon oli nuoria, jotka tulivat paikalle vaan väliajaksi ja lähtivät kaupungille heti ohjelman alettua. Rintamainoskortit laitettiin piiloon heti konventtipaikalta poistuttaessa koska ei kukaan halunnut tulla tunnistetuksi todistajana. Monella nuorella runsas alkoholinkäyttö oli olennaisena osana iltariennoissa konventin jälkeen. Nuoret usein kokoontuivat tiettyy ennalta sovittuun paikkaan, ja meno iltaisin oli välillä aika villiä.

Vaatetus ja ulkonäkö olivat todella korostetusti esillä konventeissa ja yleensäkin todistajien keskuudessa. Samaa asua ei voinut pitää kahta päivää peräkkäin, ja monet ääneen arvostelivat ohikulkijoiden olemusta. Kovat paineet oli siis panostaa ulkonäköön.

- Orvokki



Minun konventit

Lapsena odotettiin kyllä konventteja. Oli kivaa, kun sai aina uudet vaatteet, eihän sitä nyt sopinut mennä vanhoissa vaatteissa konventtiin. Koko perhe puettiin aina uusiin, ja minä ja siskoni aina samanlaisiin vaatteisiin. Konventissa sai syödä karkkia niin että tuli paha olo!

Konventissa saatoin myös nähdä vilauksen silloisesta ihastuksestani. Mutta voi sitä istumisen tuskaa! Oli todella tylsää istua tuntikaudet. Keksimme kavereiden kanssa mitä viihdykettä milloinkin, kirjevihko kiertämään oli paras tapa viettää aikaa, välillä joku veli vanhin saattoi koputtaa olalle, että nyt hiljaa tytöt!! Puheista ei paljon tietoa ollut. Äitini huomasi, etten kuuntele ja alkoi sitten tentata automatkalla kotiin, että mitä muistan konventtipuheista. Enhän minä mitään muistanut, kun en koskaan kuunnellut.

Kesän konventeissa oli kyllä yksi ohjelma, mikä oli mielenkiintoinen lapsillekin, pidin näytelmistä ja niitä odotin innolla.

Konventissa oli myös maailman parhaat keitetyt nakit!

Aikuisena olin ikionnellinen, että minulla oli pieni lapsi, sain karata lastenhoitohuoneeseen lapsen kanssa heijaamaan vaunuissa kitisevää lasta. Lapsestani taisteli koko perhe, kaikki näyttivät haluavan hoitaa lastani konventissa!!

Nykyään perheestäni on ainoastaan yksi innokas konventissa kävijä. Loput ovat luovuttaneet.

Omalle lapselleni en enää halunnut konventteja eikä kokouksia. Mietin, miten tuskaista ja täysin turhaa oli yrittää pitää 2-vuotias hiljaa paikallaan monen tunnin ajan.

Äitini yritti vahtia minua vielä aikuisena, että kirjoitan muistiinpanoja ja kuuntelen. Tuli tavaksi oppia kuulemaan vain raamatunpaikat, kun kuulin sanat esim ”ottakaamme esille psalmi 102:5"! Olin täysin valmis avaamaan raamattuni ja lukemaan, sitten sain taas vaipua omaan ihanaan mielikuvitusmaailmaani. Kiitos konventtien, mielikuvitusmaailmani on erittäin vilkas vielä tänä päivänäkin.

Unissa konventit esiintyvät vieläkin erittäin voimakkaana. Konventtisalin katossa liitelee demonit. WC-pytyt pursuaa sitä itseään. Harmagedonia toitottava veli vanhin saarnaa, ja minä pelkään kuuntelijan paikalla vapisten unissani. 

- Psalmit



Aloin käymään piirikonventeissa 70- luvulla. Mieleen on jäänyt laulaminen ja pitkät sessiot puheita kuunnellen. Muutama puhuja oli taitava sananselittäjä. Jotkut korvasivat tämän puutteen korottamalla ääntään. Useimmat tyytyivät lukemaan asiansa paperista. Minulle jäi vaikutelma, että piirikonventissa oltiin tarkempia puheen sanomassa ja puheet olivatkin kuivakkaita. Poikkeuksena Kalle Salavaara, jolle kukaan ei kai uskaltanut sanoa vastaan ja hän taisi puhua innostavasti käsikirjoituksen ohi?

Meillä oli joskus paljon konventtivieraita ja valmistelussa olevia. 90-luvulla kävimme muutamalla bussimatkalla Euroopan konventeissa. Konventtiin osallistuvat tekivät väliajalla työtä. Tätä sanottiin vapaaehtoiseksi palvelukseksi. Olin silloin antaumuksellinen Jehovan todistaja ja liikutuin aidosti, kun kasteelle menijät kulkivat rivissä hallin läpi.

Minua harmitti, kun kesän konventti oli aina juhannuksena ja nekin vähät vapaapäivät menetettiin. Konventeissa tavattiin vanhoja ja löydettiin uusia ystäviä. Kaikki nämä ovat lopettaneet kanssakäymisen sen jälkeen, kun erosin seurakunnasta.

- Lastu



Lapsena odotin konventteja, jotka toivat vaihtelua tavallisiin kokouksiin. Odotin kavereiden näkemistä ja mahdollisesti uutta mekkoa. Konventtipäivät olivat tosin pitkiä lapselle ja vielä nuorellekin. Mutta nuorena mukaan tuli parinhaku, muistan jopa käyneeni teini-iässä jossain ylimääräisessä konventissa nähdäkseni muutakin kuin oman kierroksen ”tarjontaa”. Teininä eniten konventissa odotti iltaa Linnanmäellä.
 
Kirjoitin ahkerasti muistiinpanoja, sillä se oli paras keino pysyä hereillä. Koskaan en palannut jälkikäteen lueskelemaan niitä pitkien päivien aikana kirjoittamiani asioita. Useimmiten konventin jälkeen oli vähän lyöty olo, kun tiesi, että pitäisi yrittää enemmän ja suorittaa paremmin ja tunnollisemmin.

- Kaiku




Konventti vuonna 2009



Meillä osui konventti useimmiten juhannuksen ajalle tai heinäkuun alkuun. Suositus oli, että oman alueen konventtiin oli mentävä, ja jos halusi muiden alueiden ystäviä nähdä, oli mentävä kuokkimaan. Joskus töiden takia jouduimme esim. perjantaina ohjelman menemään kuuntelemaan seuraavana viikonloppuna. Kaikkien päivien ohjelmat olivat niin tärkeitä, että niitä ei saanut jättää väliin. Olin jopa viimeisilläni raskaana, huonovointinen,  ja kieltäydyin lähtemästä, koska laskettu aika oli juuri konventin aikaan,  mutta silti tekoani arvosteltiin, ja sisaret huomauttivat, että onhan konventissakin lepohuone, ja sairaala löytyy Tampereeltakin, mikäli synnytys käynnistyy.

Konventti oli siis pakollinen kesän ohjelmassa. Sinne valmistauduttiin hankkimalla uudet vaatteet ja siellä myös arvosteltiin muiden pukeutumista. Mikäli joku oli hieman poikkeavasti pukeutunut, hän oli todennäköisesti huonosti mukana. Sääntönä oli miehillä puvut ja naisilla polven ylittävä hame tai mekko. Lapsilla samat säännöt. Pojilla paidat kravateilla ja tytöillä mekot. Välillä tuntui, että jotkut tulivat konventtiin näyttämään miten on rahaa pukeutumiseen käytetty.

Syy miksi minä kävin konventeissa nuorena oli tietenkin veljet. Harmitti, kun puheenpitäjä sanoi, ettei jäähallissa saisi kierrellä ohjelman aikana. Silloin juuri nuoret olivat kierroksella. Aikaa jäi niukasti, koska tulimme konventtiin aina myöhään ja lähdimme ensimmäisten joukossa pois. Väliajalla jos ehti jotain bongata, useimmiten ei ketään. Valinnanvara oli myös melko suppea, sellaisia joista olisi ollut kiinnostunut, oli todella harvassa, tai olivat tietenkin varattuja.

Naimisissa ollessa taas konventit tuntuivat välttämättömältä pakolta, joihin piti mennä, jotta opettaa lapsille ns "totuuden", ja siihen kuuluvat konventit. Silloin ohjelmat kuunteli kuin sumussa, koska oli hoidettava lapsia. Onneksi pääsi niiden avulla jaloittelemaan lastenhoitohuoneeseen ja ulos. Ohjelmat muuten kun olivat melko saman toistoa. Aina kohistiin ennen konventtia uudesta valosta, jota saattaa tulla, mutta vähäisiin jäivät oppimuutokset useimmiten.

Yhtä kaikki konventit olivat henkisesti ja fyysisesti todella rankkoja, ja säälin vanhuksia jotka sinne viedään. Joskus yritin tehdä muistiinpanoja, mutta niiden ohjeiden soveltaminen käytäntöön onnistui ehkä yhden viikon, sitten into lopahti.

Kun minut erotettiin, kävin kerran vieraan alueen konventissa, mutta koin itseni täysin ulkopuoliseksi, joten sen jälkeen en ole sinne mennyt, eikä enää kiinnostakaan.

- Roosa



Kyllä minä odotin lapsesta saakka kesän konventteja. Ihmettelin aina, miksi muistonvietosta puhuttiin suurimpana juhlana, koska pidin enemmän kesän konventeista.  Nuo konventit olikin varmaan yksi harvoista asioista, joita todistajuudessa odotin. Mihin tuo odotus sitten liittyi? Asuimme pienellä paikkakunnalla, ja konventti oli myös samalla lomamatka. Oli jännittävää lähteä Helsinkiin! Nähdä kavereita ja sukulaisia! Niihin aikoihin konventteja pidettiin myös vaihtuvilla paikkakunnilla, olimme joskus Kuopiossa, Jyväskylässä ja Mikkelissä ja kerran kesän konventti pidettiin jopa Seinäjoen raviradalla.

Konventtinäytelmiä odotin erityisesti ja karkkien sekä nakkien ja lihapiirakoiden syömistä. Konventeissa soitti ennen orkesteri, ja halusin istua lähellä orkesteria seuraamassa soittajia.  Muistan pikkuveljeni pelänneen Korahista kertonutta näytelmää, ja hänet jouduttiin viemään pois katsomosta.


Myöhemmin sain konventissa tehtäviä. Perheemme osallistui aina vapaaehtoiseen palvelukseen, ja se oli mukavaa olla istumassa pois kuuntelemasta ohjelmaa. Olimme usein ruokapalvelussa. Myöhemmin kun olin itse vanhimpana, minulla oli koko konventtipaikan avaimet (näin oli aina viimeiseen konventtiini asti). Joka aamu avasin konventtipaikan ovet ja kävelin läpi tyhjän ja pimeän hallin. Tiesin, että ilman minua kukaan ei pääsisi konventtiin. Vallan tunne kiihotti. Pidin myös konventissa puheita. Esiintyminen oli mukavaa, vaikken uskonutkaan enää siihen mitä puhuin. Joku jopa sanoi, että "sinun puheesi oli se, joka tästä konventista jäi mieleen". Tuntui hyvältä. Erilaiset velvollisuudet saivat myös aikaan sen, että viimeisinä vuosina minun ei juurikaan tarvinnut istua paikoillani kuuntelemassa ohjelmaa. Siitä olin kiitollinen.

Nykyään minulla on juhannuksena - luojan kiitos! - parempaakin tekemistä!

- Konventinvalvoja



Konventtia tavallaan odotti ja myös pelkäsi. Oli mahtavaa nähdä kavereita, saada uusia vaatteita ja ehkä tutustua uusiin ihmisiin, mutta ne vuodesta toiseen samanlaisena toistuvat puheet kauhistuttivat: miten saisi ajan kulumaan? Oli päivänselvää, että itse ohjelma oli täysin toissijainen asia. Mitä lähemmäs teini-ikää tulin, sitä enemmän suorittamiselta se alkoi tuntua. 15 ikävuoden jälkeen en tainnut enää istua yhtään kokonaista konventtia Helsingin jäähallilla, vaan taisin häipyä ohjelmien ajaksi jonnekin, ja palata väliajaksi. Konventin jälkeen mentiin sitten Lintsille, jossa koko kristitty porukka veti iloisesti pään täyteen. Hämeenlinnan konventit olivat asia erikseen, ne kestivät onneksi vaan sen 1-2 päivää, eikä olleet niin iso tapahtuma kuin kesän konventti. Muistan teini-iässä miten osa kavereistani oli niin rankassa krapulassa jäähallin ”piippuhyllyllä”, että nukkuivat pitkin pituuttaan siellä. Silloin ainakin teineille ohjelma oli täysin toissijaista, kolme päivää dokattiin ja täristiin sitten karmeissa krapuloissa Jumalan sanaa kuunnellessa.

Konventin tarkoitus oli lähinnä näyttää uusia vaatteita ja puida sitten muiden vaatevalintoja jälkikäteen, varsinkin naisilla. Mikäs sen mukavampaa kuin kauhistella, kuinka jollain sisarella oli mekko joka ei yltänytkään tarkkaan määriteltyyn alle polven pituuteen? Lapsena pukeutumisjutut tuntuivat jänniltä, mutta vanhempana ne tuntuivat lähinnä naurettavalta kilpavarustelulta.

Kävin kerran erottamiseni jälkeen kesän konventissa katsomassa näytelmän, lähinnä kun äiti niin kovasti sitä halusi. Istuin vanhempieni vieressä, koko suvun ympäröimänä, mutta muille kuin äidilleni (sillä hetkellä) olin ilmaa. Mm. ennen niin rakas ja läheinen tätini katsoi vaan ohitseni, aivan kuin olisin ollut ilmaa, siis kirjaimellisesti aivan kuin en olisi istunutkaan 1,5 metrin päässä (!). Rakkaudettomuus ja selvä karttaminen vain vahvistivat käsitystäni ulkokultaisesta lahkosta, sillä puheet ja käytös olivat niin räikeästi ristiriidassa: lavalta paasattiin rakkautta, katsomossa mulkoiltiin halveksuen erotettua.

Konventeista en osaa sanoa tällä hetkellä mitään, onhan siitä jo kohta 8 vuotta, kun olen sellaisessa käynyt. Ei tulisi pieneen mieleenkään tuhlata 1-2 viikonloppua muutenkin lyhyestä kesästä istumalla kuumassa jäähallissa kuuntelemassa saarnaa, joka todennäköisesti on vain hiukan muunneltu toisinto parin vuoden takaa. Rahankeräys tapahtumiahan nuo ilmeisesti nykyään ovat, kun siellä on jo maksupäätteet, jotta voi ihan pankkikortilta lahjoittaa, jos ei satu olemaan lahkon tarpeisiin riittävästi käteistä mukana.

- Hilma
 


Jehovan todistajana ollessani konventit kuuluivat itsestään selvinä kesäohjelmistoon. Odotinko niitä? En ainakaan innolla. Lähinnä velvollisuutena. Konventtiin oli ”pakko” mennä. Hävetti, kun joku kysyi, mitä teen juhannuksena ja joutui vastaamaan jotain epämääräistä, kun ei kehdannut sanoa, että konventtiin tässä mennään. Piti tietenkin aina miettiä, mitä vaatteita laittaa itselle ja lapsille. Omalla tavallaan se oli hauskaakin. Nuorena piti olla aina uudet vaatteet varsinkin kesäkonventtiin. Vanhempana monta konventtia meni samoilla kokousvaatteilla, mitkä olivat tietenkin hieman juhlavammat.  Pojalleni en koskaan laittanut pukua, koska se olisi ollut hankala villin pojan päällä. Joten meillä mentiin siinä kohtaa aika arkisesti. Tytölle tietenkin laitettiin aina uusi ihana mekko.

Ohjelmien suhteen tiesi aina etukäteen, mitä on tulossa. Ei siellä mitään yllätyksiä koskaan tullut, vaikka aina niitä etukäteen hehkutettiin. Konventissa istuminen oli hyvin puuduttavaa. En olisi jaksanut katsoa raamatunpaikkoja tai seurata muutenkaan ohjelmaa. Mietin aina ihan omia juttujani. Laulut oli kohokohta. Ne olivat vaikuttavia ja oli mukava laulaa, jos vain oli tuttu laulu. Uusien laulukirjojen ilmestymisen jälkeen sekin ilo meni, kun ei enää osannut lauluja.

Nuorena sinkkuihmisenä konventtiin mentiin miestä etsimään. Ohjelman aikana ja väliajalla yritettiin löytää puolisoa epätoivoisesti. Jos sitä ei löytynyt, oli tosi pettynyt olo. Ei edes ”hienot” ohjelmat lohduttaneet.

Pariskuntana paras anti konventeista oli tuttujen tapaaminen. Tosin konventissa isossa joukossa olemisen koin aina stressaavana. Inhosin vessajonoja ja ylipäänsä jonottamista joka paikkaan. Hälinä oli hyvin stressaavaa. En olisi jaksanut millään. Tuttuja tavatessa keskustelut oli täynnä samoja fraaseja: ”oi, kuinka hieno konventti taas onkaan, onpa ihanaa olla täällä” jne. Kaikkea mitä en oikeasti ajatellut, mutta niin kuului sanoa.

Lasten tultua konventit olivat ainoastaan ja vain stressaavia. Piti yrittää pitää lapset hiljaisina. Kun lapset olivat pieniä, lähdin mielelläni ulos ulkoiluttamaan ja nukuttamaan lapsia – tietenkin ohjelman aikana. Lasten kanssa pääsi mukavasti myös jaloittelemaan ohjelman aikana. Usein leikimmekin ulkona lasten kanssa tai sitten lastenhoitohuoneessa. Syömiset hoidettiin tietenkin ohjelman aikana, ettei tarvitse istua penkissä.

Siinä vaiheessa, kun usko alkoi jo olla mennyttä, en enää jaksanut istua ollenkaan ohjelmien aikana salissa. Kesäkonventeissa istuttiin autossa ja kuunneltiin autoradion kautta ohjelmaa. Yleensä kyllä nukuin ohjelman ajat. Lapset saivat leikkiä takapenkillä tai auton vieressä. Yleensä meillä oli koira mukana, jota myös ulkoilutettiin samalla. Kesäkonventtipaikan vieressä on koirapuisto, jossa vietin yleensä ohjelma-ajat lasten ja koiran kanssa.

Monta viimeisintä vuotta todistajana ollessa kävimme vain pyörähtämässä konventissa. Silloinkin yleensä kävimme vain väliajalla. Ohjelmia ei todellakaan jaksanut kuunnella.
Rahaa toki meni. Kesäkonventteihin matkaa oli noin 200 km/pv.  Aikaa ja bensaa paloi. Syömisenä oli omat eväät, joten siihen ei satsattu paljoa. Joka konventissa piti antaa jotain lahjoituksia, eli kyllä rahaa kului melko turhaan.

Joskus kauan sitten tein muistiinpanoja ohjelmista, mutta siitä on kymmeniä vuosia aikaa. Ikinä en niitä jälkeenpäin lukenut. Opittujen asioiden soveltaminen? Varmaan aikomus saattoi olla, toteutus unohtui kyllä jo seuraavana päivänä. Usein konventin jälkeen oli sellainen ”innostunut” olo, varsinkin silloin, kun vielä uskoi asioihin. Olo kyllä meni hyvin nopeasti ohi. Seuraavan päivänä tuskin enää muisti koko konventtia.

Eroamiseni jälkeen en ole käynyt konventissa, eikä kiinnosta yhtään. En halua tuhlata aikaani moiseen.

- Kyllästynyt ex-jt
   


Takaisin arkistosivujen alkuun
Takaisin etusivulle

 



Kotisivuohjelma: KompoZer  *  Kuvankäsittely: GIMP  *  Äänenkäsittely: Audacity