Uutisia Vartiotorniseurasta ja Jehovan todistajista
Uutisia Vartiotorniseurasta ja Jehovan todistajista - Uutisarkisto
Takaisin johanneksenpoika.fi etusivulle * Hakusivulle * Uutissivuille * Uutisarkistoon


Jehovan todistajat, uutisarkisto





Tutustu myös näihin sivuihin:
Johanneksen pojan kotisivut

* Etusivu
* Hakusivu
* Oppikysymykset
* Uutiset
* Uutisarkisto



 
Jehovan todistajien lapset

Oikeuskomiteat

Karttaminen

Henkilötietolaki

Miten Vartiotorniseura kerää rahaa?

Vuosi 1975, ennustelu



Muita aiheita:
   



Pikku saarnaajat ja menetetty lapsuus
05.06.2017 Johanneksen poika



Veljesseura.org:n keskustelufoorumilla kiinnitettiin huomiota lasten osallistumiseen ovelta ovelle -saarnaamistyöhön. Nimimerkki Diidi kirjoitti 03.06.2017 näin:

Lapset kenttätyössä

Yllätyin tänään, kun oveni taakse ilmestyi Jehovan todistaja, jolla oli mukana noin 4 vuotias lapsi. Kuinka yleistä on, että lapsetkin osallistuvat kenttätyöhön?

Saako Jehovan todistaja-lapsi olla lapsi vai pitääkö hänen olla "pikku saarnaaja"?



Vartiotorniseuran julkaisemissa ohjeissa sanotaan mm. näin:

***  km 1/08 s. 1 kpl 3
Auta tutkisteluoppilaita tulemaan Valtakunnan hyvän uutisen julistajiksi ***

Valmenna heitä todistamaan. Kannusta tutkisteluoppilaita kertomaan oppimistaan asioista toisille. Kerro heille rohkaisevia kenttäpalveluskokemuksia. Valmenna lapsiasi pienestä pitäen osallistumaan aktiivisesti palvelukseen kykyjensä mukaan (Ps. 148:12, 13). Ilmaise sanoin ja teoin, miten tärkeä osa palveluksella on omassa elämässäsi (1. Tim. 1:12).

***  km 11/85 s. 2
Käytä uutta Luomisen tulos -kirjaa ja uutta traktaattia joulukuussa ***

Vähemmän kokeneet julistajat samoin kuin lapset huomaavat, että Luomisen tulos -kirjaa on melko helppo tarjota talosta taloon. Tämä voisi myös olla sopiva aika kutsua vaatimukset täyttäviä uusia aloittamaan kenttäpalvelus tarjoten tätä uutta kaunista kirjaa. Tarjoa sitä valppaasti myös kaikissa sopivissa satunnaisissa tilaisuuksissa.

Vartiotorniseura haluaa, että Jehovan todistaja -perheiden vanhemmat valmentavat lapsistaan pikku saarnaajia. Vartiotorniseura yllyttää käyttämään lapsityövoimaa uusien jäsenten rekrytointiin. Lue lisää täältä. - Kuva: Vartiotorniseura v. 2010.

Mitä aikaisempi lapsiasiavaltuutettu Maria Kaisa Aula vastasi kysymykseen "Saako Jehovan todistaja-lapsi olla lapsi vai pitääkö hänen olla "pikku saarnaaja"? Lue vastaus täältä.

Mitä Jehovan todistaja -perheissä kasvavat lapset vastaavat tähän samaan kysymykseen "Saako Jehovan todistaja-lapsi olla lapsi vai pitääkö hänen olla "pikku saarnaaja"?

Tässä on kymmenen tarinaa todellisesta elämästä. JT-perheissä kasvavat lapset ovat tämän asian todellisia asiantuntijoita.

Minä jouduin ihan todella pienestä asti käymään jomman kumman vanhempani kanssa kentällä ja se oli ihan kamalaa. Yritin keksiä jonkin tekosyyn... kipeänä tms... ei auttanut. Ja minua pakotettiin itse esittämään asia ovella eli en saanut olla edes vain vieressä. Häpesin, koska kävimme myös tuttujen ihmisten ovilla, luokkakavereita ym. Ei mikään ihme, että kun täytin 7v ja koulu oli pakko aloittaa niin minua kiusattiin esim useaan kertaan laittamalla pääni koulun vessanpönttöön. Luulin että hukun ja se oli jotain ihan hirveää. Kentällä käyminen oli oikeastaan vielä pahempaa kuin pakkokokoukset kolme kertaa viikossa. Jos yritin olla tottelematta, niin sain kirjaimellisesti muovipyykkinarusta selkään paljaalle pepulle ja jaloille. Ja jos en itkenyt ja kun olin tyttö, niin sitäkin jatkettiin niin kauan kunnes itken. Että kiitos jehova tästä valitusta kansastasi. Minä en ole saanut siitä mitään hyvää ikinä.

* * *

Muistan hämärästi, että olin pienenä, ehkä 4-vuotiaana, isän ja jonkun veljen kanssa kentällä, annoin pikkutraktaatteja. Se on ainut muistamani kenttä josta pidin. Kerran minut pakotettiin tätini kanssa kentälle, kun olin 15. Enkä yhtään tykännyt. Kävin harvoin kentällä, enkä tykännyt yhtään, eikä minua siihen pakotettu onneksi kovinkaan usein. Joskus kyllä, mutta edes se ns. bestikseni ei kutsunut koskaan kentälle, ihan hyvä vaan, kun en kenttäilystä tykänny.

* * *

Itse pidin lapsena kenttäilystä. Toki varmasti vaikutti se, että silloin asuttiin pohjosessa, eli kenttäily omalta osaltani oli mahdollisten kiinnostuneiden mehun ja keksien nauttimista sekä koirien kanssa leikkimistä. Pääkaupunkiseudulle muuttaessa, juuri ennen koulun alkua tilanne vähän muuttui. Alettiin kiertää kerrostaloja, ja silloin tympi. Koulukavereista ei ollut pelkoa sillä asuimme Vantaalla, mutta olimme Helsingin puolella seurakunnassa (faija veti ranskan kielistä ryhmää.) Toki myöhemmin kun matkusti julkisilla kenttäkokouksiin saattoi törmätä koulukavereihin. Lähinnä selitin, että kun käyn tunnin kaks kuukaudessa tuolla ovilla pyörimässä, ei tarvi sitten myöhemmin käydä armeijaa.

* * *

Aika pienenä olin tätin mukana mutta ne oli ihan ok reissuja. Ala-asteen alussa ilm. äitipuolen kanssa mutta kastamattomaksi kun tulin niin odotettiin että käyn vähintään siskoni kanssa kentällä. Uhiteltiin jos en halunnut esittää. Pakkopullaa ja sai pelätä onko tuttuja ovella. Ja kastamattomaksi julistajaksi taisin alkaa seiskaluokalla.

* * *

Kasvoin yh-äidin lapsena, joten olin mukana kenttäreissuilla vauvasta alkaen. Kävimme paljon läpi maaseutuja, joten sain viettää paljon aikaa autossa, eikä ihan pienenä tarvinnut sanoa ovilla tervehdystä enempää. Aloin oppia lukemaan jo 4-v alkaen, joten Tuisku-ponikirjat ja Nummelan ponitalli-sarjaa tuli luettua jo ennen kouluikää auton takapenkillä. Kouluikäisenä jouduin jo itse esittämään ovilla ensin traktaatteja, ja myöhemmin lehtiäkin. Yläasteelle mennessä jouduin jo sopimaan omat kenttäreissuni muiden kanssa. Koskaan asia ei ollut se miten olisin vapaani halunnut käyttää, vaan kyse oli aina tietoisesta pakollisesta vastuusta saada jokin merkintä kuukausittaiseen raporttiin. Oli kauhistus joutua joskus jättämään tyhjä raportti, ja loppukuusta asia stressasi aina, vaikka merkintöjä olisi ollutkin. Asia, jota kenenkään lapsen ei pitäisi joutua stressaamaan, täysin tyrha ja tarpeeton vastuu. Kyllä kouluikäisenä olisi ollut karmeaa törmätä tuttuun. Häpeää se olisi tuottanut mulle eikä mitään ylpeyttä "totuudesta".

* * *

En muista kuinka pienenä oon alkanu äidin mukana käymään kentällä. Ensin se oli tosiaan jotain traktaattien antamista jne. Isompana piti alkaa itsekin esittää ja se oli ihan hirveää (myöhemmin oon saanu tietää että mulla on paniikkihäiriöitä kun joutuu esim. virastoissa hoitamaan asioita). Aikuisena vihasin mokomaa ja olinkin vain "tolppa" julistaja eli tein sen yhden tunnin jotenkin. Enkä tuntenu huonoa omaatuntoa jos en ollu käyny yhtään kentällä. Mutta se tiesi et joutui vanhinten puhutteluun sitten. Koulussa tietenkin kiusasivat ja se olikin ihan pahinta jos tuli koulukaveri ovelle. Hävetti ja taas sai kuulla koulussa. Fyysisesti eivät tehneet mitään koska eivät uskaltaneet mutta henkinen väkivalta oli kamalaa.

* * *

Ihan oma valinta oli. Kuoletko harmagedonissa vai käytkö kentällä? Pienestä pitäen stressasin olenko nyt varmasti varoittanut kaikkia. Vanhemmat ei pakottaneet kentälle. Riitti että veivät saliin, jossa omaksuin kentän pakollisuuden. Ikinä en kentästä tykännyt ja erottamisen jälkeen ensimmäinen ajatus oli suuri helpotus siitä, ettei enää tarvitse mennä kentälle. Vasta silloin tajusin, miten paljon olin sitä vihannut.

* * *

Se oli hirvee tunne kun vietiin kentälle lähelle kotia,sanoin muksuna että täällä asuu niin paljon omasta koulusta ja samalla luokalla olevia. Sanottiin vaa et ihmisiä ne nekin on! Niin ovat ihmisiä juu, mut ei se kiva oo mennä sen jälkeen kouluun ku supistaan selän takana tai tullaan muuten aukoo jehovalaiset läppää ym. Ja pidetään ihan outona. Tai sit jos oli maaseutu kenttää ja oma"esitysvuoro" ja huomaa et siellä on koko suku paikalla meet ihan paniikkiin mut se opeteltu esitys tuli vaan vedettyy, säälistä varmaan lehdet ottivat. aargh.

* * *

Käytiinköhän muilla paikkakunnilla kentällä lapsipareina? Paimiossa ainakin. Esitettiin kaverin kanssa lehtiä ja kun joku osti, mentiin heti kiskalle ostamaan karkkia. Siihen aikaan lehdet maksoivat 2 markkaa. Paperi ja painomuste jne. Kun ei jaksanut enää rimputella, keksittiin kaikenlaista ajanvietettä. Tiputeltiin pipoja ja hanskoja rappukäytävän kaiteen yli ja katsottiin, mihin kerrokseen ne pysähtyy. Syljettiin, kun tavarat loppuivat.

* * *

Varmaan siitä lähtien kun opin lukemaan eli 4-vuotiaana aloitin kenttätyön. En muista milloin musta tuli virallisesti julistaja. Tykkäsin kyllä siitä kun sai eri kenttäkavereiden kanssa kulkea ja jutella niitä näitä, tosin ainahan sitä toivoi ettei ovea avattaisi. En muista kyllä miten mua valmennettiin muutoin kuin kokousten kautta kuten muitakin, olin aika aktiivinen suorittaja. Kävin kentällä paljon enemmän muiden kuin omien vanhempien kanssa (ainakin kouluikäisenä) koska se oli paljon jännittävämpää ja hauskempaa. Kieltävän vastauksen saaminen oli vaikeaa ovilla, tosin se karaisi työelämää varten. En ole kyllä erottamisen jälkeen kaivannut kenttäilyä pätkän vertaa, tuskin siitä oikeasti kukaan nauttii.
 

  
Alkuperäiset Veljesseura.org:n internetsivut täällä.

Lisätietoja:
    

 
Takaisin arkistosivujen alkuun
Takaisin etusivulle

 



Kotisivuohjelma: KompoZer  *  Kuvankäsittely: GIMP  *  Äänenkäsittely: Audacity