Uutisia Vartiotorniseurasta ja Jehovan todistajista
Uutisia Vartiotorniseurasta ja Jehovan todistajista - Uutisarkisto
Takaisin johanneksenpoika.fi etusivulle * Hakusivulle * Uutissivuille * Uutisarkistoon


Jehovan todistajat, uutisarkisto





Tutustu myös näihin sivuihin:
Johanneksen pojan kotisivut

* Etusivu
* Hakusivu
* Oppikysymykset
* Uutiset
* Uutisarkisto



 
Jehovan todistajien lapset

Oikeuskomiteat

Karttaminen

Vuosi 1975, ennustelu

Verikysymys



 
Muita aiheita:
      



Kooste YLE Radio 1:n ohjelmasta "Ero Jehovan todistajista ei ole helppo"
09.11.2017 Johanneksen poika





YLE Radio 1 esitti tiistaina 07.11.2017 ohjelman, jonka otsikko oli "Ero Jehovan todistajista ei ole helppo". Toimittaja Sari Valto keskusteli Ben Kallandin ja Seija Ronimuksen kanssa. Syksyn esikoiskirjailija Ben Kalland toi ensimmäistä kertaa Jehovan todistajat suomalaiseen kaunokirjallisuuteen. Ben Kalland kirjoitti Jehovan todistajien maailmaan sijoittuvan romaanin Vien sinut kotiin, joka julkaistiin kesällä 2017. Seija Ronimus on tehnyt Turun yliopistoon tutkimuksen Jehovan todistajista eronneista ihmisistä ja heidän kokemuksistaan (Vartiossa maailmaa vastaan, 2011).


Ben Kalland, Sari Valto ja Seija Ronimus, kuva: YLE Areena

Tässä on joitakin otteita tuosta keskustelusta:

Sari Valto (Ben Kallandille): Tunnet sisältä päin Jehovan todistajat, olet siellä syntymästä asti ollut, mutta parikymppisenä sitten erosit tuosta yhteisöstä. Mikä sai sinut lähtemään sieltä?

Ben Kalland: Se oli oikeastaan aika pitkä prosessi. Minun on näin jälkikäteen vaikea sanoa täsmälleen, milloin se prosessi alkoi. Tiedän kyllä täsmälleen sen ajankohdan, kun tein sen eropäätöksen. Oli kaunis kesäpäivä, ja minä tajusin, että se oli kuulkaas tässä. Senkin jälkeen meni puoli vuotta, ennen kuin sain itsestäni irti, että tosiaan tein sen liikkeen. Mutta jo ennen tätä oli jo pitkään ollut sellainen tunne, että tämä ei oo mun juttu. Mulla ei sinänsä ollut uskonnollista kriisiä tai oppirakenteen kanssa mitään ongelmaa. Kysymys oli enemmänkin siitä, että minä yhtäkkiä tajusin, että tämä, mihin minä olen syntynyt, mihin minä olen uskonut lapsena, niin ei tämä kuitenkaan ihan totta ole.

Sari Valto: Minkälaisista asioista sulla heräsi se epäilys, että tämä ei ookaan ihan totta, mitä meille puhutaan näissä kokouksissa?

Ben Kalland: Yksi asia oli semmonen, joka todennäköisesti liittyy mun persoonallisuuteen, nimittäin mä tykkään kyseenalaistaa asioita, mä haluan nähdä monelta kantilta asioita, ja tämä on sellainen asia, mitä ei juurikaan sallita Jehovan todistaja -yhteisössä vaan nämä opit tulee ylhäältä päin, siinä ei kannusteta henkilökohtaiseen uskoon, jossa "minä päätän" ja minä haluan uskoa näin. Muistan hyvin yhden tilanteen, missä oli ns. "kirjantutkistelu", ja minä olin löytävinäni siinä epäloogisuuden ja sanoin, että miksi tässä kohdassa 1000 vuotta on yksi päivä ja tässä toisessa lasketaan eri tavalla, että mikä juttu tää on, ja sanottiin aika selkeästi, että tämä ei oo sun asia kyseenalaistaa näitä asioita vaan se on näin. Tämä ei oikein sopinut mulle. Tämä oli mulle selkeä lähtökohta, että eikö asioita voida tutkia.

Sari Valto: Yritettiinkö sinua saada pyörtämään päätöstäsi?

Ben Kalland: Kyllä. Se mun lähtötapa ei ollut sellainen kuin yleensä. Yleensä kun joku lähtee, on olemassa oikeuskomitea, joka katsoo, että nyt on syyllistytty tuohon ja tuohon "rikokseen" ja sitten erotetaan. Mulla ei ollut oikestaan sellaista mallia, miten lähdetään, jos vain itse haluaa lähteä. Mun tuttavapiirissä näin ei ollut koskaan tehty. Otin sellaisen linjan, että liu'un pois eli vähennän osallistumista. Tämä tietenkin huomattiin, ja minä sain jonkinlaisen kutsun, että voisitko tulla sunnuntaina tuohon kokoukseen, sä et oo pitkään aikaan ollut, mutta me hirveän mielellää juteltais sun kanssa sen kokouksen jälkeen. Ei ollut mitenkään uhkaava sävy, mutta se konteksti oli uhkaava. Mä tajusin, että ei mun tartte, ei kukaan voi pakottaa, minä vain olen lähtemättä. Muutama viikko myöhemmin olin kotona (me asuttiin kerrostalon ensimmäisessä kerroksessa), niin mä näin ikkunasta, että tuli kolme veljeä (vanhimpia) seurakunnasta. Ne oli tulossa meille päin, ja mä tajusin, että ne on mun takia tulossa. Minä pakenin. Kun me asuttiin ensimmäisessä kerroksessa, niin mä en uskaltanut mennä ulos, mä meni rappukäytävän yläkerroksiin. Sitten mä kuulin, kun ne meni sisään meille, ja sitten mä juoksin ulos enkä tullut moneen tuntiin kotiin. Sen jälkeen ilmeisesti tajuttiin, että ote on lipsunut, ne ei voi pakottaa mihinkään. Olin päässyt sitten ilman mitään sen kummempaa dramatiikkaa irti tästä.

Sari Valto: Millaisesta uskonnosta jehovantodistajuudessa on oikeastaan kysymys? Seija Ronimus, sinä olet tehnyt Turun yliopistoon väitöskirjan Jehovan todistajista, nimenomaan siitä liikkeestä eronneista ja heidän kokemuksistaan. Mihin ne Jehovan todistajat oikeastaan uskovat? Miten se eroaa "perusluterilaisesta" kristinuskosta.

Seija Ronimus: Siinä on muutamia oleellisia kohtia. Kirkolla ja lahkolla, joksi jehovantodistajuus voidaan määritellä, on kummallakin käsitys, että tämä on oikea totuus. Poiketen kirkosta lahkolla on jännitteinen suhde ympäröivään yhteiskuntaan. Tällaista "me" - "he" -ajattelua. Hyvä on sisäpuolella ja paha on ulkopuolella, ja se paha halutaan pitää siellä ulkopuolella. Monopoliasema "totuuteen" tuo elitistisyyden. Muutamia ihan oleellisia eroja on tietysti se, että Jehovan todistajien mukaan Jumalan nimi on Jehova, mitä ei sitten taas kirkkoraamatussa käytetä. Toinen on kolminaisuusoppi. Jehovan todistajien mukaan Jeesus oli yksi Jehovan henkipojista. Millenarismi, eli tällainen usko pian päättyvään maailmanjärjestykseen on vahva jehovantodistajuudessa.

Sari Valto: Tämä käsitys, että "me olemme oikeassa, nuo muut, nuo maailmalliset ovat väärässä, eivätkä pelkästään väärässä vaan he ovat pahoja", tällaista olen kuullut, että Jehovan todistajien keskuudessa puhutaan, niin pitääkö tämä paikkansa, Ben, muistatko silloin lapsena ja nuorena ajatelleesi liikkeen ulkopuolisista ihmisistä niin, että he todellakin ovat pahoja ihmisiä?

Ben Kalland: Kyllä se itse asiassa on näin, että liikkeen sisällä käytetään tästä liikkeestä sanaa "Totuus", eli eletään "totuudessa", onko joku mukana "totuudessa", ymmärtääkö joku "totuuden" isolla T:llä. Se tietenkin ohjaa sitä ajattelua siihen, että tän on pakko olla "totuus", koska tämän nimi kerran on "Totuus". Kyllä minä muistan ajatelleeni silloin, että mulla on käynyt aikamoinen tuuri, kun rupesin 10-12-vuotiaana ymmärtämään, että maailmassa on muitakin maita kuin Suomi ja ymmärsin, että mulla on käynyt tuuri, kun en ole syntynyt vaikka Biafraan, joka siihen aikaan oli erittäin köyhä ja nälkää näkevä alue tai Malawiin. Olen syntynyt Suomeen ja toisaalta vielä Suomessa olen syntynyt sellaiseen perheeseen, joka tietää "totuuden". Tämä oli sellainen tunne, että kuuluu sellaiseen "valittuun osaan" ihmiskuntaa, ja kaikki muut on joko tietämättömiä tai jos ne tietää, mutta ei kuitenkaan halua kuulua siihen "totuuteen", niin ne on pahoja. Meidän tehtävä oli tietenkin mahdollisimman monelle kertoa tästä, että ne ymmärtää, mikä se "totuus" on. Muistan kyllä ihmetelleeni ehkä 8-10-vuotiaana, että miksi ne ei tajua, koska tämähän on selvää, että näinhän se on. Sinänsä en muista ajatelleeni näin, että ehdottomasti kaikki "ulkopuoliset" on pahoja, ne on enemmänkin tietämättömiä, mutta ne, joille on kerrottu ja ne ei silti halua olla "totuudessa", niin ne on kyllä sitten pahoja, koska ne on selkeästi Saatanan vallassa.

Sari Valto (Ben Kallandille): Nainen on selvästi vähempiarvoinen, mikä tulee myös tässä sun romaanissa esille, että se tapa millä miehet puhuvat naisesta, niin siitä huokuu se, että he itsestään selvästi ajattelevat, että naiset ovat vähempiarvoisempia, niin eivätkö siellä nykymodernissa yhteiskunnassa naiset nouse kapinaan tai jotenkin kritisoi sitä, että miksi näin? He eivät saa pitää puheita...

Seija Ronimus: Aika usein mun aineistossa se tuli esiin just sillä tavalla, että nämä naispuoliset eronneet... tämä oli juuri yksi kysymys, joka oli noussut ja oli ollut omiaan sitten vaikuttamaan siihen eroon. Juuri opissa ehkä tämä kysymys, että mies on perheen pää, ja nainen on täysin alisteinen sille miehelle, kyllä se oli aika oleellinen kysymys niille, jotka sitten päätyi eroon, mutta sitä en osaa sanoa sitten, että miten ne Jehovan todistaja -naiset sen kokee ja miten he sitten sen kanssa elää arkea.

Ben Kalland: Kyllä minä uskon, että se joillekin oli tai on aika kovakin pala, koska se sääntö on niin selkeä, että jopa sellaisessa tilanteessa, jos mies ei ole Jehovan todistaja ja vaimo on, niin silloin ihan selkeästi ohje on, että vaikka tämä mies ei ole "totuudessa", niin naisen kuuluu totella miestään. ... Virallisesti sanotaan, että nainen on yhtä arvokas kuin mies, mutta siinä on just nämä rajoitukset, nainen ei voi opettaa miestä. Silloin, kun naiset seurakunnassa saa pitää pieniä harjoituspuheita, niin siinä aina on kuulijana joko lapsi tai toinen nainen, ei koskaan mies. Tämä perustuu johonkin raamatunlauseeseen, jossa selvästi sanotaan, että nainen vaietkoon seurakunnassa.

Sari Valto: Mutta ovelta ovelle -työssä he kuitenkin... saattaahan siellä mies avata oven, että eikö sitäkin voisi harjoitella?

Ben Kalland: Kyllä. Se, joka avaa, ei tietenkään ole silloin Jehovan todistaja. Mutta nyt kun sanoit näin, niin en tiedä, miten siinä menee, jos tämä mies sitten "kiinnostuu", niin todennäköisesti käy näin, että jossain vaiheessa vaihdetaan sitten mies opettamaan.

Sari Valto: Ben Kalland, tässä sun kirjassa on myös tarina naisesta, joka raiskastaan, ja sitten käy niin, että raiskauksesta syyllisyyden kantaa se nainen itse, koska hän oli syyllistynyt "haureuteen". Hänet erotetaan liikkeestä, mutta mies selviää pelkällä varoituksella. Perustuuko tämä ihan...

Ben Kalland: Ensinnäkin, siinä kirjassa mä just tässä kohdassa laitan vanhimman suuhun semmosia sanoja, jotka on suoraan Vartiotorni-lehdestä. Ja siihen aikaan (tämä sijoittuu suunnilleen 1970-luvulle tämä tapahtuma) Vartiotornissa ja Jehovan todistajien kirjallisuudessa oli olemassa semmonen oppi, jota kutsuttiin "kirkumisvaatimukseksi". Jos nainen ei huuda, kun hänet raiskataan, niin hän on selkeästi ollut mukana siinä "juonessa" ja hän on silloin syyllistynyt haureuteen ja voidaan erottaa. Ja tämä oli siis ihan virallinen oppi. Se on nykyään muuttunut sillä tavalla, että tunnustetaan, että voi olla sellainen tilanne, että nainen on niin peloissaan, uhataan esimerkiksi veitsellä, että ei pysty huutamaan. Raiskaus ei [raiskatulle] silloin ole välttämättä erottamisperuste, mutta totuus on se, että vaikka oppi on muuttunut, asenne ei ole muuttunut. Edelleen tapahtuu näin, että kun tulee tämän tyyppisiä tilanteita, niin naiselta kysytään aina ensin, että mitä sulla oli päällä, yrititkö jotenkin viekotella tätä miestä? Mulla on ihan tuttavapiirissä semmosia tarinoita, joissa nuori tyttö, sanotaan vaikka 16-17-vuotias, eli selvästi alaikäinen, on joutunut raiskatuksi ja hänet on erotettu, että hän on selvästi "kompastuttanut" tätä miestä, ja mies on sitten saanut vakavan varoituksen, että olis pitänyt olla tekemättä. Tämä on niin pöyristyttävää, että nykypäivänä tämmöstä voi olla. Tämä perustuu siis ihan oikeaan tilanteeseen.

Sari Valto: Mentiinkö näissä sun tositapauksissa poliisin puheille vai käsiteltiinkö asia sitten hiljaa liikkeen sisällä?

Ben Kalland: Liikkeen tapoihin kuuluu se, että näistä asioista ei huudella muualle. Mun kirjassa on ikäänkuin sellaisena mantrana, että likapyykki pestään kotona eikä torilla. ... Pitäisi tietenkin olla kaksi todistajaa, jotta voidaan todistaa, että näin on käynyt, ja jos ei oo, niin sille ei vaan voi mitään, että Jehova hoitaa kyllä sitten, mutta ulkopuolisille ei [kerrota]. Tästähän on tälle liikkeelle tullut erittäin paljon negatiivistä uutisointia viime vuosina, kun on paljastunut, että tämän tyyppisiä asioita on ollut hirveästi, jotka on "pimennetty".

Sari Valto: Pari vuotta sitten oli paljonkin uutisissa tuo Australian Jehovan todistajien tilanne, missä oli oikein laajamittainen pedofiliatapaus, oliko siellä tuhat tapausta ollut, joista yhtäkään ei ollut menty poliisin puheille selvittämään vaan käsiteltiin siellä liikkeen sisällä. Tästä herääkin kysymys, että näin liikkeen ulkopuolisena ihmettelen, että kuinka pitkälle ylipäätään yhteiskunnissa ollaan valmiita toteuttamaan tätä uskonnonvapauslakia, että okei, nyt kaikilla on uskonnonvapaus, sallitaan se, että on yhteisöjä, joissa ei noudateta lakeja.

Ben Kalland: Tuo on mielestäni mielenkiintoinen kysymys. Meidän pitäisi oikeastaan päättää, missä menee se raja. Luin lehdestä joitakin viikkoja sitten, että jos minä menen Mannerheimintielle ja minä pahoinpitelen jonkun vastaantulijan, niin minähän joudun vankilaan. Jos minä teen sen saman asian jääkiekkokaukalossa, niin minä saan kymmenenminuuttisen [jäähyn] tai pahimmassa tapauksessa ottelukiellon. Onko näin, että sama teko silloin, kun se ikään kuin tapahtuu urheilussa, niin silloin se on vähemmän paheksuttavaa kuin jos se tapahtuu tämän ulkopuolella. Ja sama näyttää olevan uskontopuolella, että semmosia asioita, jotka selkeästi olisi rikollisia, jos ne tapahtuisi jossain muualla, niin ikään kuin hyväksytään sen takia, että siinä on uskonnollinen peruste. Jossain menee se raja. Ei Suomessakaan hyväksytä tyttöjen silpomista, oli vaikka minkälainen uskonnollinen peruste, mutta poikien kylläkin, kun tämä tapahtuu uskonnon nimissä, niin se olkoon sitten. Esimerkiksi Suomen Jehovan todistajien puheenjohtajaa kuulusteltiin joitakin vuosia sitten syylliseksi epäiltynä tämmösestä rikoksesta kuin kiihottaminen kansanryhmää vastaan. Se perustui siihen, että eräässä konventissa oli ollut erittäin raju puhe entisistä Jehovan todistajista. Siinä kirjelmässä sitten todettiin, että on selvästi tunnistettavia rikokseen viittaavia asioita, mutta sen takia, kun tämä tapahtuu tällaisessa uskonnollisessa kontekstissa, niin pitää olla vähän enemmän liikkumavaraa. Ilmeisesti on olemassa semmonen häilyvä raja, jossa voidaan sallia ihmisoikeusrikkomuksia, jos ne tapahtuu uskonnon nimissä, mutta ei, jos ne tapahtuu jonkin poliittisen ryhmittymän kannalta. On hyvä, että näitä asioita nostetaan esille, koska silloin mahdollisesti tämä raja siirtyy, ja päästään siihen, että uskonnolla ja urheilulla ei ole mitään sellaisia erityisvapauksia, joissa voidaan sanoa, että joo, sä oot liittynyt tuohon urheiluseuraan tai tuohon uskontoon, niin sun pitää sietää säännöt ja sun pitää olla mukana siinä sitten, vaikka se olisi sitten vastoin yleisiä lakeja.

Sari Valto: Joo, ja sitten tämä käsitys uskonnonvapauslaista on hyvin "joustava". Liikkeen sisällä ajatellaan, että heillä on uskonnonvapaus, heillä on lain sallima vapaus tehdä mitä haluavat uskonnon nimissä, mutta sitten jos sieltä eroaa, niin tällä eronneella sitten ei olekaan heidän mielestään vapautta valita sitä uskontoa vaan se on hyvin pahasta.

Seija Ronimus: Usein otetaan tästä uskonnonvapaudesta vain se vapaus uskoa, mutta unohdetaan, että se pitää sisällään myös vapauden olla uskomatta. Myös se päinvastainen vaihtoehto pitäisi sallia kaikille.

Ben Kalland: Eräässä Herätkää! -lehdessä on artikkeli, jossa pääpointti on suunnilleen se, että kenenkään ei pitäisi koskaan joutua valitsemaan uskonnon ja oman perheen välillä. Näin Jehovan todistajat itse opettaa, ja niitten ajatus on tietenkin se, että jos joku haluaa siirtyä Jehovan todistajaksi, niin se on väärin, jos heidän sukulaiset sitten panee vastaan. Mutta sitten, kun kääntää sen toisinpäin, niin nimenomaan näinhän Jehovan todistajat tekee itse, eli joutuu valitsemaan joko perheen tai uskonnon. Jos valitsee, että lähtee uskonnosta, niin menettää perheensä.

Sari Valto: Jehovan todistajat arvostelevat muita hengellisiä yhteisöjä siitä, että jäseniltä kerätään rahaa. He eivät pakota ketään maksamaan mitään. Miten he todellisuudessa rahoittavat toimintansa?

Ben Kalland: Rahat tulee vapaaehtoisista lahjoituksista. Periaatteessa kyseessä on kolehti. Sinänsä Jehovan todistajat sanovat, että he eivät kerää kolehtia, mutta lakiteknisesti se on nimenomaan kolehti, koska kolehti on sellainen asia, jota uskonnollinen yhteisö saa kerätä ilman rahankeräyslupaa. Suomessa Jehovan todistajilla ei ole rahankeräyslupaa. He eivät ole hakeneet sitä. Syy todennäköisesti on se, että rahankeräyslupalaki edellyttää, että hyvän hallintotavan mukaan näistä myöskin pidetään kirjaa ja kerrotaan, mihin ne rahat on käytetty, ja tätä ei haluta avata. Muissa maissa on sellainen keräystapa nykyään, että voidaan sähköisesti lahjoittaa esimerkiksi tilisiirtona joka kuukausi jokin tietty summa, johon sitoudutaan tai siirretään luottokortilla. Tätä Suomessa ei ole käytössä nimenomaan tämän rahankeräyslain mukaan, eli ne tulee lähinnä lahjalaatikoiden kautta. Se, että minne ne rahat päätyy, niin siinä tarvittaisiin sisäpiiritietoa, että mihin ne oikeasti menevät, mutta kyllä se mielikuva näistä on se, että ne kerääntyy Yhdysvaltoihin.

Seija Ronimus: Kolehdin lisäksi varmaan testamenttilahjoituksia tulee jonkin verran.

Ben Kalland: Kyllä, joo, on oikein ohjeita, että jos haluaa testamentata tai jos haluaa esimerkiksi tehdä semmosen [järjestelyn], että lahjoittaa oman asuntonsa semmosilla ehdoilla, että saa asua niin kauan kuin on itse elossa, tai jos haluaa ottaa henkivakuutuksen Jehovan todistajien hyväksi, niin on olemassa ohje, keneen pitää ottaa yhteyttä.

Sari Valto: Sitä rahaa pitää tulla ilmeisesti aika paljon, koska aika massiivinen organisaatio on myös siellä päämajassa.

Ben Kalland: Rahaa tulee ja sitä toisaalta menee vähemmän, koska nämä kaikki tekee vapaaehtoistyötä, ne saa siis asunnon ja ruuan ja pientä taskurahaa, mutta ihmisiä ei palkata, jolloin menoja on vähemmän. Siihen aikaan, kun Jehovan todistajien lukumäärä kasvoi dramaattisesti, niin rahaa tuli kyllä ihan riittävästi, pystyttiin rakentamaan taloja, ja Suomessakin on rakennettu konventtisaleja ja valtakunnansaleja.

Sari Valto: Mitä aikaa tuo oli?

Ben Kalland: Voimakkain kasvu oli 1970-luvulta alkaen, oli pieni notkahdus suunnilleen 1975-76 sen takia, kun tietyt ennusteet ei toteutuneet, mutta sen jälkeen kasvu oli voimakasta vielä 1990-luvulla. Sen jälkeen se on hidastunut. Suomessa ei ole kasvua ollut 20 vuoteen, se on pikku hiljaa menemässä alaspäin. Se tarkoittaa sitä, että rahantulo pienenee. Periaatteessa (ne ei käytä sellaista termiä) Jehovan todistajilla on Yyteet menossa, eli ne myy tällä hetkellä valtakunnansaleja Suomessa, koska rahapulassa on pakko jotenkin päästä näistä eroon. Ylläpito maksaa. Yhdysvalloissa on tehty niin, että kun ne aikoinaan 100 vuotta sitten päätyivät rakentamaan Brooklyniin eli New Yorkiin pääkonttorin, joka nyt nyt 20 vuoden aikana on noussut muotiin, se on erittäin kallista aluetta, niin on todettu, että parempi pistää "lihoiksi" ja siirretään se toiminta jonnekin 100 kilometrin päähän. Tämä maapohjan arvo näitten rakennusten alla on kasvanut dramaattisesti. Ne on ylläpitäneet vapaaehtoistyöllä nämä rakennukset hyväsää kunnossa ja lehtitietojen perusteella niistä on saatu miljardi dollaria, kun ne on myyty.

Sari Valto: Mistähän muuten johtuu, että nyt on tapahtunut hidastuminen sieltä 1990-luvulta lähtien? Eroaako ihmisiä niin paljon? Lapsia syntyy vähemmän?

Seija Ronimus: Meillä on uskonnollisuus ylipäätään muuttunut Suomessa. Vaihtoehtojakin on paljon enemmän tätä nykyä kuin aikaisemmin. Ehkä Jehovan todistajien "markkinoinnissa" on nyt jokin ongelma, että ei oo riittävän vetovoimainen. Kun koko yhteiskunta on menossa enemmän individualistiseen suuntaan ja yksilöä korostetaan, niin ehkä tällainen kollektiivinen ja sääntöjen läpäisemä hyvin autoritäärinen ja normatiivinen yhteisö ei houkuta tämän päivän ihmisiä. Eroaminen ei varmaan oo juurikaan sen helpompaa, ehkä aavistuksen verran, kun näitä asioita tuodaan julkisuuteen ja tuetaan eronneita vertaistuen keinoin.

Ben Kalland: Tosiasia on se, että suurin osa uusista Jehovan todistajista on nimenomaan lapsia, jotka on syntyneet siihen. Näin länsimaissa. Jos katsotaan muita maita, niin Jehovan todistajilla on Aasiassa ja Afrikassa voimakasta kasvua. Voi tietenkin sanoa, että jonkin verran on korrelaatiota, että mitä rikkaampi ja kehittyneempi yhteiskunta, sitä pienempi kasvu tai negatiivista kasvua niin kuin Suomessa. Ja mitä enemmän on internetiä käytössä, sitä pienempi kasvu ja mitä köyhempi alue ja mitä vähemmän kehittyneempi ympäristö on, sitä suurempi kasvu. Tästä voi vetää tietenkin semmosenkin johtopäätöksen, että nykyään, kun netti on olemassa, niin tieto siitä, että mikä tämä liike oikeasti on, leviää paljon paremmin niissä ympäristöissä, joissa osataan käyttää nettiä.

Sari Valto (Seija Ronimukselle): Kun aletaan kritisoida oppia ja se ei tunnu enää oikealta, niin kuinka tyypillinen eroamissyy se on sun tutkimuksen mukaan?

Seija Ronimus: Kyllä se on aika tyypillinen, mutta oppikysymykset, sääntöihin uupuminen ja suorittaminen kytkeytyvät niin vahvasti toisiinsa, ja sitten kun siihen liittyy pelko ihmissuhteiden menettämisestä, niin se on todella pitkä prosessi monelle. Oppikysymykset on usein semmosia, että sitten koulussa alkaa miettiä, että voiko olla niin, että 99,99% ihmiskunnasta tuhoutuu ja me vain säilytään. Alkaa tulla hyvin käytännöllisiäkin kysymyksiä siihen oppiin liittyen, mutta koska siinä on vaakakupissa niin paljon, pelko menettää oma perhe, niin sitä varmaan aika pitkään vielä yrittää elää sitä ns. "kaksoiselämää" ja painaa ne epäilyt taka-alalle ihan vain sen takia, että saisi pitää sen sosiaalisen ympäristön.

Sari Valto: Jehovan todistajien tiedottaja Veikko Leinonen on toistuvasti julkisuudessa sanonut, että karttamista ei tapahdu, ainoastaan hengellisistä asioista pidättäydytään puhumasta erotetun tai eronneen kanssa. Hänhän ei tietenkään voi myöntää sitä karttamista, koska se on perustuslain vastaista. Mutta miten Ben Kalland sun omalla kohdalla? Kartetaanko sinua vai miten sinuun suhtauduttiin, kun lähdit sieltä pois?

Ben Kalland: Kyllä kartetaan, eli tällä hetkellä puolet suvusta, se puolikas, joka kuuluu Jehovan todistajiin, niin ei ole missään tekemisissä. Mun lapset tietää, että tämmösiä sukulaisia on olemassa, mutta eivät he tunne niitä. Silloin, kun mä lähdin, tämä ilmapiiri oli vähän väljempi. Sukulaiset eivät karttaneet, muut kylläkin, mutta se asia ei häirinnyt, koska mä ryhdyin opiskelemaan ja sain uusia kavereita. En hirveästi kärsinyt siitä. Mutta sitten jossain vaiheessa tuli tällainen "kurinpalautus", eli kaikille Jehovan todistajien seurakunnille tuli kiertokirje, jossa muistutettiin, että tämä karttaminen on ihan totta, että näin pitää tapahtua, ja silloin mun sukulaiset teki sen ratkaisun, että se oli siinä. Me, minä ja muutama muu, jotka myös oli lähtenyt, saatiin kirje, että joko te anotte takaisin pääsyä tai sitten yhteydenpito loppuu tähän.

Sari Valto: Silloin, kun sinä itse olit vielä mukana, kartoitko sinä itsekin eronneita?

Ben Kalland: Kyllä se itse asiassa hävettää jonkin verran, kyllä se näin oli, että kun joku erotettiin, ja muistan hyvin, että kun tuli kadulla vastaan, niin kääntyi sitten pois, ei pystynyt tervehtimään. Tämä oli meille normaalia käyttäytymistä. En nähnyt silloin mitään julmaa siinä, vaikka nyt näen, että tämä on äärimmäisen julmaa henkistä väkivaltaa.

Sari Valto: Ja vaikka Leinonen kieltää tämän karttamisen, niin nythän hiljattain tuli julki se videokin, mitä maailmanlaajuisesti todistajille esitetään. Siinä oli tyttö, joka alkaa seurustella ns. "maailmallisen" pojan kanssa, ja sitten opetetaan kädestä pitäen, että miten pitää äidinkin kovettaa sydämensä ja ei saa vastata tytön puheluihin. Ja selkeästi Vartiotorni-lehden jutuissa on näitä, että älä etsi tekosyitä, joiden nojalla voi sitten olla yhteydessä [erotettuhin tai eronneisiin].
 


  
Voit kuunnella koko ohjelman YLE Areenasta.
 
 

 
Takaisin arkistosivujen alkuun
Takaisin etusivulle

 



Kotisivuohjelma: KompoZer  *  Kuvankäsittely: GIMP  *  Äänenkäsittely: Audacity