Uutisia Vartiotorniseurasta ja Jehovan todistajista
Uutisia Vartiotorniseurasta ja Jehovan todistajista - Uutisarkisto
Takaisin johanneksenpoika.fi etusivulle * Hakusivulle * Uutissivuille * Uutisarkistoon


Jehovan todistajat, uutisarkisto

Johanneksen pojan uutissivut, arkisto



Tutustu myös näihin sivuihin:
Johanneksen pojan kotisivut

* Etusivu
* Hakusivu
* Oppikysymykset
* Uutiset
* Uutisarkisto



 
Jehovan todistajien lapset

Oikeuskomiteat

Karttaminen

Vuosi 1975, ennustelu

Verikysymys



 
Muita aiheita:
      



Muistoja tienraivauksesta lopun lähestyessä
21.01.2018 Tuomas Yläjuurakko



Sain vuonna 1969 yhden vuoden ja kahden kuukauden pituisen vankeustuomion, koska uskonnollisen vakaumukseni vuoksi kieltäydyin asepalveluksesta. Koska kenttäpalvelus eli uskontokuntani sanoman tunnetuksi tekeminen on Jehovan todistajien velvollisuus, oli tuota velvollisuutta noudatettava myös vankeudessa ja siihen käytetty aika tuli myös raportoida. Vaikka ulkopuolisille vangeille vakaumuksestamme kertominen oli jossain määrin mahdollista, tuli kirjeiden kirjoittamisesta kuitenkin se pääasiallinen kenttäpalveluksen muoto. Pääasiassa kirjoitettiin samaa kirjettä uudelleen ja uudelleen.

Tienraivaus tilapäisenä tienraivaajana tai lomatienraivaajana, kuten tuota työmuotoa silloin kutsuttiin, oli noissa oloissa myös mahdollista. Kirjeiden kirjoittamiseen tuli silloin käyttää se vaadittu tuntimäärä, jota tienraivaus edellytti. Mutta ennen kuin se oli mahdollista tienraivaajaksi nimittämistä täytyi ensi anoa Seuralta. Koska tienraivaajaksi nimittäminen ja sen julkistaminen muillekin vankitovereille oli niin suuri kunnia, ei tuolloin tullut mieleen, että kirjeitä sai kirjoittaa ilman tienraivaajaksi nimittämistäkin vaikka kuinka monta tuntia. Ei tullut mieleen pohtia sitä, miten arvostetuksi tienraivaajaksi nimittäminen saattoi jättää
toiselle sijalle sen varsinaisen ja tärkeämmän asian, ihmisten tavoittamisen tällä elintärkeällä sanomalla.

Vuonna 1968 oli ilmestynyt kirja Totuus joka johtaa ikuiseen elämään, joka valloitti maailmaa niin, että siitä tuli länsimaissa lopulta Raamatun jälkeen laajimmin levinnyt kirja. Tämän kirjan avulla ihmisille opetettiin Raamatun totuutta ja heitä autettiin liittymään järjestöön, jossa he voivat pelastua. Kaikkien mielessä oli tuolloin vuosi 1975, jolloin tulee kuluneeksi 6000 vuotta Aadamin luomisesta. Kohta sen jälkeen alkaisi 1000-vuotiskausi, jolloin maa ennallistetaan paratiisiksi. On ymmärrettävää, että mekin vankeudestamme huolimatta olimme intoa täynnä ja pyrimme täyttämään velvollisuutemme julistustyössä.


Vapauduttani vankeudesta muutin ns. "tarvesuurialueelle" pieneen seurakuntaan, jossa toimin vanhimpana parikymmentä vuotta. Tienraivaus oli myös tavoitteeni, kunhan vain löytäisin sopivaa osa-aikatyötä. Osa-aikatyötä lopulta löydettyäni huomasin, että suuri osa tavoittamistani ihmisistä ei ollut tavattavissa päiväsaikaan. Ihmisten tavoittaminen oli minulle pääasia, eikä niinkään ajan käyttäminen alueiden kiertämiseen, jossa tapasi vain harvoja ihmisiä. Toimiessani tienraivaajien kanssa, huomasin, että käytetty aika oli heille merkittävämpää kuin ihmisten tapaaminen. Aloin vähitellen tajuta, että Tienraivaaja-nimitys ja sen myötä saatu henkilökohtainen arvostus ja kunnia saattoi syrjäyttää ensisijaisena arvona itse julistustyön. Tämä tuli ilmi tapauksissa, joissa jouduin keskustelemaan niiden tienraivaajien kanssa, jotka eivät olleet saavuttaneet tuntitavoitettaan. Ehdotin luopumaan tienraivauksesta, jos tuntitavoitteen saavuttaminen tuntui liian raskaalta. Lohdutin heitä sillä, että saavathan he olla kentällä aivan yhtä paljon aina silloin kun heidän olosuhteensa sen vain sallii. Ehdotukseni torjuttiin, koska he tunsivat leimautuvansa epäonnistujiksi ja menettävänsä arvostuksensa muiden seurakuntalaisten silmissä.

Vuoteen 1975 liitetyt täyttymättömät odotukset alkoivat osaltaan syödä luottamusta ”Jumalan paljastamia totuuksia” kohtaan. Paitsi että tienraivaus alkoi näyttää enemmän arvoasemalta kuin epäitsekkäältä omistautumiselta Jumalan sanoman julistamiseen, alkoi myös jäsenyys seurakunnassa näyttää enemmän hyväksytyltä asemalta yhteisössä kuin omistautumiselta raamatullisen totuuden etsimiseen ja sen puolustamiseen.

Perusteellisen pohdinnan jälkeen luovuin vanhimman tehtävästä koska en tuntenut voivani opettaa muille sellaista, josta en itsekään ollut enää vakuuttunut.

En voinut olla kirjoittamasta minua huolestuttavista asioista Seuralle. Tunsin sen velvollisuudekseni, sillä olihan kyse hyvin vakavista, koko elämää ohjaavista asioista.


Kerron näistä tapahtumista elämäkertakirjassani, joka aiheutti minun erottamiseni uskontokunnastani, jolle olin omistanut koko elämäni:



Tuomas Yläjuurakko

Lyö maahan ...
Vakaumus vastaan muu maailma


Kirja on julkaistu vuonna 2011. Kirja on kirjoitettu nimimerkillä "Tuomas Yläjuurakko". Kirjassa esiintyvien henkiöiden nimet on muutettu heidän yksityisyytensä suojelemiseksi.

Lue kirjaesittely täältä.

Voit ostaa kirjan joko perinteisenä paperille painettuna kirjana tai sähköisenä kirjana täältä.



sivu 211

Koska jokaisella Jehovan todistajalla, vangitullakin, on velvollisuus julistaa Raamatun sanomaa, täytyi se tehdä nyt näissä olosuhteissa kirjeiden välityksellä. Kirjeiden kirjoittamiseen käytetty aika raportoitiin kenttäpalvelusaikana. Kirjeet lähetettiin kotiseurakuntaan, josta paikalliset julistajat jättivät ne paikkoihin, joissa ei tavattu ketään kotoa. He laittoivat mukaan myös pari vanhempaa lehtijulkaisua, joten kirjeen kirjoittaja voi raportoida aina kirjeen kirjoitettuaan myös kaksi lehteä.

Raimo sai aiemmin tulleilta uskonveljiltään mallin tällaisesta kirjeestä, jota kutsuttiin todistuskirjeeksi. Niinpä hänkin alkoi heti vapaa-aikanaan niitä kirjoittaa. Hänellä ei ollut kirjoituskonetta niin kuin monilla muilla aiemmin tulleilla, joten hän alkoi kirjoittaa kirjeitä mustetäytekynällään.


sivu 234

Huhtikuu on perinteisesti erityinen rynnistyskuukausi. Niinpä Raimo yhdessä useiden muiden kanssa päätti anoa erityistehtävää julistustyössä. Anomus hyväksyttiin ja hän sai kirjallisen määräyksen Lomatienraivaajaksi:

MÄÄRÄYS LOMATIENRAIVAAJAKSI
[Raimo Riekkinen]

Rakas Tienraivaajaylistäjä

Oli sydäntä lämmittävää vastaanottaa lomatienraivausta koskeva anomuksesi ja samalla tietää, että rakkautesi Jehovaa kohtaan on saanut sinut järjestämään asiasi niin, että voi omistaa enemmän aikaa hänen palvelukseensa. Ilomme on ilmoittaa, että sinun anomuksesi on hyväksytty ja että sinut määrätään palvelemaan lomatienraivaajana aikana 25.3. - 7.4.1970 - - eristetyn ryhmän yhteydessä.

Koska elämme niin lähellä tämän vanhan asiainjärjestelmän loppua, me ymmärrämme hyvin meille uskotun saarnaamistyön kiireellisyyden. - - Olet osoittanut ymmärtäväsi sen kiireellisyyden, koska olet ryhtynyt erikoisponnisteluihin laajentaaksesi palvelustilaisuuksiasi lomatienraivaajana, ja sen vuoksi saat varmasti nauttia runsaista Jehovan kädestä tulevista siunauksista. - -

Kannustakoon Jumalan rakkaus ja hänen Poikansa kautta osoitettu ansaitsematon hyvyys sinua kokosydämiseen palvelukseen.

Palvelijatoverisi
Vartiotornin R.- ja T.-seura r.y.
(Määräys Lomatienraivaajaksi 10.3.1970)

Tienraivaaja on henkilö, joka tekee kokoajallaan julistustyötä vähintään 100 tuntia kuukaudessa. Lomatienraivaaja on henkilö, joka tekee vähintään 50 tuntia kahden viikon tienraivausaikana ja 25 tuntia kuukauden muuna aikana. 50:n tunnin tavoitetta varsinaisena kahden viikon tienraivausaikana aikana ei kuitenkaan velvoiteta raportoimaan.

- - Saavuttaakseen lomatienraivaajan 75 tunnin tavoitteen täytyi kuukauden jokaisena päivänä käyttää aikaa noin 2,5 tuntia kirjoittamiseen.


sivu 245

Sopeutuminen vapauteen 14 kuukautta kestäneen vankeuden jälkeen sujui nopeasti, yllättävänkin nopeasti. Ehkä ihmisen mieli on sellainen, että se pyrkii nopeasti unohtamaan kokemansa ikävät asiat. Raimolle vankeusaika oli ollut ainutlaatuinen kokemus, johon hän suhtautui alusta alkaen vain suurena seikkailuna pelkäämättä sitä sen kummemmin. Nyt vankeuden jälkeen hän totesi kasvaneensa ihmisenä aikuiseksi itsenäiseksi ihmiseksi. Erityisesti hän tunsi kasvaneensa uskossaan ja oli saanut elämälleen selkeän päämäärän. Hän halusi palvella Jumalaansa parhaan kykynsä mukaan niissä tehtävissä, mitkä hänelle osoitetaan. Ensimmäinen tavoite oli muuttaa tarvesuurialueelle, jollaisiksi kutsuttiin paikkakuntia, joissa oli vain vähän tai ei lainkaan Jehovan todistajia.

sivu 317

Keskusteltuaan heidän tilanteestaan kierrospalvelijan kanssa, joka oli nimeltään Janne Palo, eräs Raimon vankeusaikaisista tovereista, saivat he neuvon toimia tavalla, joka varmistaisi heidän pysymisensä paikkakunnalla.

- Nyt on ensiarvoisen tärkeää, että paikkakunnalle vakiintuisi asumaan perheitä, jotka muodostavat seurakunnan perusjoukon, ja joiden paikkakunnalla pysymiseen voi luottaa. Niin hyvä asia kuin se onkin, että tänne on aika-ajoin muuttanut nuorta väkeä tienraivaukseen, on kuitenkin tulijoita ja menijöitä ollut seurakunnassa kautta sen historian aivan liikaa. Seurakunnan tilasta on tullut epävakaa, kun kenenkään paikkakunnalla pysymiseen ei ole voinut luottaa. Välillä väkeä on ollut runsaastikin, kunnes suuri osa muuttikin pois ja jäljelle jäi vain joitain iäkkäitä ystäviä, jotka tunsivat olonsa hyvin turvattomaksi. Siksi olisi tärkeää rakentaa olosuhteen sellaisiksi, että ne suovat mahdollisuuden asettua pysyvästi paikkakunnalle. Tienraivaus on hieno päämäärä ja sekin tulee luonnollisesti pitää tavoitteena, jos olosuhteet sen vain tekevät mahdolliseksi.

Näin Palo opasti nuortaparia, joka tunsi hieman huonoa omaatuntoa siitä, etteivät olleet vielä aloittaneet tienraivauspalvelusta.


sivut 366-368

Seurakunnan vanhimmat seurasivat ja valvoivat tienraivaajien toimintaa ja heidän tuntitavoitettaan vuositasolla. Vakituisten tienraivaajien kenttätyön tuntitavoite oli tuolloin 90 tuntia kuukaudessa ja 1000 tuntia vuodessa. Vuositavoite osoitti, että aivan jokaisessa kuukaudessa ei 90 tuntia tarvinnut tehdä, joten lomaankin jäin aikaa. Jos vuositavoitteeseen ei ylletty, tuli vanhimpien keskustella niistä syistä, miksi tavoitetta ei saavutettu.

Aika-ajoin tämä tehtävä tuli myös Raimolle. Joutuessaan kertomaan syitä tavoitteesta jäämiseen olivat asianosaiset tällöin hyvin surullisia, jopa ahdistuneita, koska tunsivat joutuneensa kuin toruttavaksi epäonnistumisensa vuoksi. Parissa tapauksessa hän ehdottikin, että he lopettaisivat tienraivauksen ja tekisivät kenttätyötä vain niin paljon kuin jaksaisivat ja heidän olosuhteensa sallisivat. Näin he säilyttäisivät ilon kenttäpalveluksessa, eikä siitä tulisi heille raskasta taakkaa, joka riistää siitä saatavan ilon. Tähän ehdotukseen eivät asianosaiset kuitenkaan suhtautuneet myönteisesti, päinvastoin. Tämä ihmetytti ensin Raimoa, kunnes hänelle selvisi, että he eivät halunneet luopua arvostetusta Tienraivaaja-nimityksestään. Eivät, vaikka Raimo selitti, että nimitys ja siitä saatava kunnioitus on toisarvoinen asia sen varsinaisen kenttätyön rinnalla, jota he saisivat tehdä edelleen vaikka kuinka paljon. Siitä poistuisi vain kiinteä tavoite, joka heitä nyt tuntuu ahdistavan ja riistää heidän ilonsa.

Tienraivaajat ovat hengellisen sodankäynnin eturintamassa ja tekevät jaloa työtä. He eivät kuitenkaan ajattele, että heidän pitäisi sen tähden saada osakseen erikoiskohtelua.
(Vartiotorni 1.6.1982 s.24)

Kun tienraivaajilta kysytään, miksi he ovat ryhtyneet kokoajanpalvelukseen, he vastaavat poikkeuksetta sen johtuvan heidän rakkaudestaan Jehova Jumalaan. (Matteus 22:37,38) Näin tietysti pitäisikin olla, sillä jos rakkaus ei olisi oikeana vaikuttimena, kaikki ponnistelut olisivat turhia.
(1.Korinttolaisille 13:1–3)
(Vartiotorni 1.2.1987 s.18)

Mitä muutkin sanovat, jos he luopuvat tienraivauksesta, oli heidän vastauksensa. Sinnikkäästi he vain lupasivat jatkaa ja saavuttaa seuraavana vuonna tavoitteen. Mahdollisuus heille siihen suotiin. Niin ei tehtäisi kuitenkaan enää seuraava vuonna, jos eivät saavuttaisi tavoitettaan, paitsi jos siihen olisi jokin todella ymmärrettävä ja pätevä syy, kuten sairastuminen tms.

Eräs jo hieman iäkkäämpi sisar luopui tienraivauksesta, koska ei enää jaksanut saavuttaa asetettua tuntitavoitetta. Raimon ollessa hänen kanssaan kenttäpalveluksessa, hän kertoikin huojentuneena, miten kenttäpalvelus on nyt mukavaa, kun ei tarvitse enää merkata niitä tyhjiä tunteja. Mitä nämä ”tyhjät tunnit” olivat, sitä Raimo ei kehdannut sen tarkemmin kysellä, mutta arvasi niiden liittyneen siihen paineeseen, joka hänellä oli saavuttaa vaaditut tavoitteen mukaiset tunnit. Luonnollisesti tällaiset ”tyhjät tunnit” vaivasivat asianomaisen omaatuntoa. Nyt hän tunsi olevansa iloinen ja huojentunut, eikä tuntunut lainkaan kaipaavansa takaisin tienraivaajaksi.

Tienraivaus oli kuitenkin se ihanne, joka luotiin varsinkin nuorille heidän suunnitellessaan elämäänsä pakollisen ja sen jälkeisen mahdollisen ammatillisen koulun jälkeen. Raimo muisteli sitä opastusta, jota hän oli nuoruudessaan saanut suunnitellessaan elämäänsä eteenpäin. Tuolloin elettiin 60 ja 70-lukujen vaihdetta. Jos jokin tuolloin alkanut akateeminen koulutus olisi kestänyt jopa sen kirjoituksen mainitsemat kahdeksan vuotta, mikä oli asiainjärjestelmän tila silloin? Oliko se juuri menossa kohti loppuaan, ellei peräti jo loppunutkin? Oliko koulutus tällöin mennyt täysin hukkaan? Ei ollut, sillä tuosta opastavasta kirjoituksesta oli kulunut jo yli viisitoista vuotta, eikä loppu vieläkään ollut tullut, eikä näyttänyt siltä, että se vallan pian tulisikaan.

Jos olet nuori, niin sinun on myös tunnustettava se tosiasia, ettet ehdi tulla vanhaksi nykyisessä asiainjärjestelmässä. Miksi et? Koska kaikki Raamatun ennustusten täyttymyksen todisteet osoittavat, että tämä turmeltunut järjestelmä on saava loppunsa muutaman vuoden kuluessa. Jeesus ennusti siitä sukupolvesta, joka näki "viimeisten päivien" alun vuonna 1914: "Tämä sukupolvi ei katoa, ennen kuin kaikki nämä tapahtuvat." – Matt.24:34. Niinpä jos olet nuori, et ehdi toteuttaa mitään tämän järjestelmän tarjoamaa elämänuraa. Jos käyt oppikoulua ja suunnittelet akateemista sivistystä, niin se merkitsee vielä ainakin neljän, ehkä kuuden tai kahdeksankin vuoden opiskelua, ennen kuin erikoistut jollekin alalle. Mutta mikä on tämän asiainjärjestelmän tila silloin? Se on menossa hyvää vauhtia kohti loppuaan, ellei jo ole loppunutkin! Sen tähden vanhemmat, jotka perustavat elämänsä Jumalan profeetalliseen sanaan, pitävät paljon käytännöllisempänä opastaa lapsensa sellaisille ammattialoille, jotka eivät vaadi niin pitkää lisäkoulutusta.
- - Näinä kiireellisinä ja tärkeinä aikoina, jolloin tämä jumalaton järjestelmä vääntelehtii kuolintuskissaan, on seuraava Jumalan sanan neuvo erittäin käytännöllinen kaikille, jotka haluavat jatkaa elämäänsä: "Poikani, älä unhota minun opetustani, vaan sinun sydämesi säilyttäköön minun käskyni; sillä pitkää ikää, elinvuosia ja rauhaa ne sinulle kartuttavat." – Sananl.3:1,2.
(Herätkää! 8.9.1969 s.14,15)

Älä unohda minun opetustani”. Tämä varoitus jäi mietityttämään Raimoa. Tämäkin oli tai piti olla Jehovan opastusta meille. Oliko se sittenkään todella Jehovalta, jäi Raimo mietiskelemään kunnes torjui jälleen nämä vaaralliset ajatukset.


sivu 374

80-luku vaihtui 90-luvuksi. Elämä maailmassa tuntui edelleen jatkuvan aivan entiseen malliin. Loppu antoi vain edelleen odottaa tulemistaan. Vaikka julkaisut julistivat edelleen lopun läheisyyttä ja siitä puhuttiin myös kokous- ja konventtiohjelmissa, alkoi aihe aivan kuin väljähtyä kauemmin mukana olleiden todistajien mielissä. He olivat lopun läheisyydestä puhuneet jo niin monta vuotta, että aiheeseen oltiin suorastaan kyllästytty ja siitä puhuminen tuntui jopa kiusalliselta.

Nuoremmat ja vasta mukaan tulleet saattoivat aiheesta kyllä innostua puhumaan, mutta aivan kuin hekin olisivat aistineet, ettei asiaan tule suhtautua kovin vakavasti. Useiden nuorten tekemät elämänratkaisut osoittavat sen. Oli niitäkin nuoria, jotka innokkaina aloittivat tienraivauksen, mutta hyvin pian heidänkin havaittiin palanneen normaalia elämää elävien joukkoon. Yrittäessään siirtyä työelämään, saadakseen riittävän toimeentulon tätä normaalia elämää varten, useat havaitsivat koulutuksensa riittämättömäksi saadakseen työtä. Siksi he menivät takaisin koulunpenkille tai jollekin koulutusta täydentävälle kurssille.

sivu 376

Asiaa pohtiessaan Raimo hämmästyksekseen havaitsi, miten ahdistuneita monet olivat juuri sen riittämättömyyden tunteen vuoksi, joka heitä tuntui vaivaavan. Tienraivaajat olivat ahdistuneita, kun eivät saaneet aikaan niitä tuloksia, mitä he työstään odottivat. Ja kuten Raimo oli jo aiemmin havainnut, tuntitavoite, jota ei jaksettu saavuttaa ahdisti myös joitain heistä. Joidenkin arveluttavalla tavalla kokoon saadut tunnit vaivasivat heidän omaatuntoaan ja lisäsi vielä ahdistusta. Vanhimpia tuntui ahdistavan ongelmat seurakunnassa ja seurakunnan alhaisempi taso joissain raportoitavan kenttätyön tuloksissa, joita kierrosvalvoja vieraillessaan vertasi muihin siltä osin paremmin onnistuneisiin seurakuntiin. Joitakin tavallisia seurakunnan julistajia ahdisti se syyllistävä opetus, joka asetti heidän kokosydämisyytensä kyseenalaiseksi, kun he eivät olleet ainakaan yhtä kertaa vuodessa olleet osa-aikaisia tienraivaajia. Iäkkäämpiä julistajia ahdisti kuukauden vaihteessa vanhinten tiedustelu puuttuvasta raportista. Heiltä sitä haettaessa alkoivat he muistella, jotkut almanakkaansa selaten, niitä hetkiä kun he menneen kuukauden aikana olivat puhuneet raamatullisista asioista jollekin heidän luonaan käyneelle. Viisitoistaminuuttisista, kymmenminuuttisista, jopa viisiminuuttisista saatiin sitten kokoon yksi tunti, joka takasi sen, ettei heistä tullut vastuutaan laiminlyöviä epäsäännöllisiä julistajia, joista kierrosvalvojakin tulisi huomauttamaan.

Ahdistuneisuus alkoi olla aivan liian vallitseva tunne seurakunnassa, huolestui Raimo. Myöhemmin Raimo havaitsi miten laajasta ongelmasta todellisuudessa oli kyse. Tämä ei ollut vain heidän ongelmansa.


sivu 397

Parikymmentä vuotta seurakunnan vastuutehtävissä ja vanhimpana oltuaan tuli Raimon eteen v.1992 eräs hänen elämänsä vakavin ratkaisun hetki. Hän alkoi vakuuttua siitä, että oli tullut aika jättää nämä tehtävät muille, paremmin ne hallitseville. Viime aikoina hän havaitsi olevansa yhä useammin eri mieltä muiden vanhinten, jopa kierrosvalvojien kanssa. Myös opetusten suhteen hänelle alkoi tulla epäilyksiä siinä määrin, ettei hän tuntenut voivansa olla seurakunnassa opettaja, joka opettaa muille sellaista, josta itsekään ei ole täysin vakuuttunut.

sivut 416-421

Voiko näistä asioista puhua avoimesti kenenkään kanssa? Hänet ymmärretään näköjään aina väärin puhui kenen kanssa tahansa, pohdiskeli Raimo. Ei edes Pirjon kanssa keskustelu ole mahdollista, sen hän oli huolestuneena huomannut sitä usein yrittäessään. Paine kasvoi lopulta niin suureksi, että hän päätti kirjoittaa Seuralle.

Jehovan todistajat
Haaratoimistokomitea
17.08.1993

Hyvät ja uutterat veljet!

Päätin kirjoittaa teille, antaakseni palautetta asioista, jotka ovat kerääntyneet mieleeni jossain määrin rasittavaksi painolastiksi.

Ymmärrän, että olette hyvin kiireisiä ja luonnollisesti kielteisiltä tuntuvat asiat ovat epämiellyttävää ja tympäisevää luettavaa. Mutta uskon teitäkin kiinnostavan, mitä kaikkea täällä ystävien piirissä mahdetaan oikein ajatella.

Kysymys: "Mikä milloinkin on oikein, viisasta, järkevää ja tasapainoista, myös tulevaisuutta ja henkilökohtaisia vastuitamme ajatellen?" on meille kaikille hyvin tärkeä.

Me Jehovan todistajat, mielestäni, saamme olla hyvin onnellisia siitä, että me saamme niin hyvää opetusta ja ohjausta. - - Perustana on ollut ehdoton luottamus opetukseenne.

Näin kaikki olisikin hyvin, mutta kun huomaa tuon perustuksen eli opetuksen luotettavuuden alkavan horjua, alkaa koko sen päälle rakennettu elämä horjua.

Me tosin olemme hyvin unohtavaisia. Se tuli esiin tässä eräänä päivänä, kun olin sairaana. Päätin tehdä jotain hyödyllistä levätessäni. Muistin joskus konventissa äänittäneeni joitain puheita, joten jos koska, niin nyt olisi mielenkiintoista kuunnella niitä, koska ne olivat jo yli kahdenkymmenen vuoden takaa. Veli -- puhui vuodesta 1975. - -- - Mieleen jäi erityisesti jyskyttämään hänen toteamuksensa, että Jehova ei voisi nyt tässä asiassa johtaa meitä ja Seuraa näin harhaan. Eli vakuuttelu asian paikkansapitävyydestä oli luottavaiselle kuulijalle täysin varmaa. Puhuttiin kuin Jehovan nimissä. Elämän lähitulevaisuuden suuntaviivat oli selvästi annettu.

Tulisiko jatkaa koulua kunnialliseen loppuun? Tulisiko hankkia ammatti? Tulisiko hankkia lapsia? "Kypsät kristityt tietävät mikä nyt on tärkeintä!"

Mitkä olivat oikeita ratkaisuja?

Oikein tuntuivat tekevät ne, jotka jatkoivat aloittamansa koulun loppuun, jotka hankkivat itselleen ammatin ja oikein väittävät tehneensä nekin, jotka hankkivat lapsia, paapoessaan nyt jo lapsensa lapsia. Oikein näyttivät jopa tehneen ne, jotka hankkivat perheelleen oman kodin, sillä nyt työttömyys- ja lama-aikana he tulevat toimeen vähäisillä kustannuksilla.

Entä ne, jotka toimivat sen puhujan esittämän käsityksen mukaan, että "Jehova ei voi johtaa meitä harhaan"? Jättivät koulun kesken, eivätkä hankkineet ammattia, vaan aloittivat tienraivauksen. Eivät hankkineet lapsia eivätkä omaa kotia.

Miten heidän asiansa on nyt?

Nyt he elävät "normaalia" elämää. Eivät ole enää tienraivaajia, vaan käyvät kumpikin työssä, raskaassa, likaisessa, satunnaisesti, pienellä palkalla. Työttömyys uhkaa kaataa talouden konkurssiin, koska vuokra-asunnon vuokra on niin korkea, ja siksi yhteiskunnalta anotaan asumistukea ja muita tukia, koska ei kyetä tulemaan toimeen omilla tuloilla. Lisäksi hankittiin sittenkin niitä lapsia, kun ei mitään tapahdukaan ja koska muutkin näyttivät hankkivan. Koska työttömyys sitten koitti, alettiin hankkia lisäkoulutusta suurin ponnistuksin, toivossa saada ammatti ja työtä. Lapset jouduttiin viemään kunnalliseen päivähoitoon, huonoon seuraan. Vanhemmat elävät stressissä, eikä elämä ole niin sanotusti kohdallaan. Heistä keskusteltaessa syytetään heidän "tasapainottomia ratkaisujaan".

Syy vaikeuksiin on siis heidän itsensä, vai onko?

Minkä virheen he tekivät rakentaessaan elämäänsä?

Silloin alussa heistä ja he itse kertoivat lukuisia kertoja konventeissa ja kokouksissa, miten hienon ratkaisun he olivat tehneet. Muut ihaillen totesivat heidän suuren intonsa ja erityisesti heidän luottavaisen uskonsa. Lopputuloksesta sai vain harva tietää.

- -

Entä se nuori veli, joka oli valmistumassa diplomi-insinööriksi ja lopetti koulunsa tavoitteena lähetyspalvelus, saatuaan sen suuntaista kannustusta, vaikka kierrosvalvoja myöhemmin kertoikin nähneensä heti, ettei hänestä ole sellaiseen työhön. Nyt hän ei ole sitä eikä tätä. Kierrosvalvoja kertoi ko. tapauksesta suurta sääliä tuntien, koska koulu ei jäänyt paljoa kesken.

Veljet, teidän opetuksillanne ohjeillanne ja mielipiteillänne voi olla hyvin suuri vaikutus meidän elämämme rakennustyöhön!

Kysymys on luottamuksesta. Jos me emme voi luottaa siihen, että teidän puheenne on tasapainoisen tervemielisiä, putoaa esityksiltänne pohja pois. Me alamme kuunnella ohjeita valikoiden, koska emme uskalla toimia täysin niiden mukaan.

Entä ihmiset alueillamme? Ajatelkaapa miltä tuntuu mennä niiden ihmisten luo kentälle, joille esitimme tuon vuotta 1975 käsitelleen nauhoitetun puheen, tai esitimme ajatuksia siitä, silloin kaksikymmentä vuotta sitten? Onko luottamus esittämiämme asioita kohtaan kasvanut? Tai ehkä he jo ovat (onneksi?) unohtaneet puheemme, niin kuin me itsekin.

- -

Eräs asia vielä joka on alkanut takerrella. Tienraivaus. Kun henkilö anoo osa-aikaiseksi tienraivaajaksi, mitä hän oikein anoo? Oikeutta mennä kentällekö? Ei, koska hän saa mennä sinne koska vain ja kuinka pitkäksi aikaa tahansa. Mitä hän sitten anoo? Anooko hän julkista kunniaa, kuuluttaako hän näin torvella hyviä tekojaan? Jos näin on, se ei ole Raamatun hengen mukaista. Joten syy täytyy olla jokin muu.

Tienraivauksesta seuraa myös joskus yllättäviä asetelmia. Koska on tuntitavoite tulee palveluksesta aikapainotteista. Eli tavoite vääristyy liiaksi ajan saamiseksi. Aloitetaan läheisestä talosta, jossa yleensä ei ole ketään päivällä tavattavissa, kun lähdetään maaseutualueelle, jotta saadaan tunnit juoksemaan. Samoin päivä päätetään ko. taloon.

Päivinä jolloin ei mennä maaseudulle käydään taajama-alueita, joista kyllä tiedetään, ettei siellä ole ketään päivällä kotosalla. Eräskin sisar totesi käyneensä kolme tuntia tapaamatta ketään. Toinen sisar totesi, että on parempi mennä kävellen alueelle, jotta saadaan enemmän aikaa.

Onko tässä mitään mieltä?

Eräs sisar oli pahoillaan, kun joutui lopettamaan tienraivauksen. Kävi ilmi että hän oli pahoillaan vain siksi, ettei hänellä enää ollut tienraivaajan nimitystä. Mikäänhän ei estänyt häntä huolehtimasta edelleen löytämästään kiinnostuksesta, nyt vain oli poistunut paine "tyhjien tuntien" saamisesta, niin kuin hän itse sanoi. Palvelus muuttui mielekkäämmäksi, keskittyen enemmän ihmisten auttamiseen, kuin oman kilpensä pakonomaiseen kiillottamiseen.

Mitä arvelette palveluksen rakenteen muuttumisesta, jos tuntien raportoimisen sijasta raportoitaisiin ihmiskontaktit. Silloin mentäisiin kentälle kun "kala syö", annettaisiin satunnaista todistusta, soitettaisiin puhelimella, kirjoitettaisiin kirjeitä ja tuskin tienraivaajatkaan aloittaisivat siitä yhdestä lähipaikasta, koska siihen aikaan siellä ei olla kotona.

Usein tuodaan esille sitä, miten epäitsekkäitä me olemme tehdessämme kenttätyötä, rakastamme lähimmäistämme. Mieleeni on tullut ettei asia ihan taida puhtaasti olla näin. Mehän elämme tällaisessa uskontokulttuurissa jossa "hyvän ja huonon" ihmisen määrittely on tehty hyvin helpoksi. Merkittäväksi mittariksi on tullut kenttäpalvelusraportti. Me kaikki tiedämme sen, ja siitä syntyy voima, joka saa meidät kentälle siten, että voimme raportoida mahdollisimman suuren tuntimäärän. Syy kenttäpalvelukseen tuleekin pitkälti oman maineemme ylläpitämisestä, kuin rakkaudesta ihmisiin. Syyksi mainitaan kuitenkin "rakkaus Jehovaan ja lähimmäiseen". Liittyisikö tämäkin jotenkin siihen edellä mainittuun kysymykseen: mitä anotaan osa-ajantienraivaajaksi haluttaessa.

Paikallisella tasolla minua on myös häirinnyt se käsitys, että yksilöt ovat meidän vastuullamme alueellamme. Jos emme saarnaa heille ja he kuolevat, syy on meidän. Näinhän ei tietysti voi olla. Sehän olisi täysin epäoikeudenmukaista, että minun laiminlyöntini vuoksi joku kuolee. Minä voin siksi kuolla, mutta ei missään tapauksessa se, jolle en ole puhunut. Tällaista käsitystä täällä aika-ajoin tuodaan esiin, kun patistetaan julistajia kentälle. Työtähän johdetaan ylhäältä ja siitä voimme olla varmoja, että kaikki oikeamieliset ihmiset löydetään ja he saavat elämän.

Tarkoitukseni on vain antaa rehellistä ja luottamuksellista palautetta niistä ajatuksista, joita on tullut mieleeni vuosien varrella katsellessani elämän rakennelmia ympärilläni.

Ehkä näkemykseni on vääristynyt, ehkä olen täysin harhapoluilla. Oikeudentajuni on vain alkanut vilkuttaa punaista.

Voi olla, että olen väärässä tässäkin, mutta käsitykseni on se, ettei teillä ole täysin kaikilta osin selvää kuvaa täältä ruohonjuuritasolta. Luulen, että palaute on enimmäkseen myönteistä ja kehuvaa, sillä eihän ole oman etumme mukaista kirjoittaa kielteisistä asioista.

Me syytämme muita niin usein ulkokultaisuudesta ja näyttelemisestä, mutta sitä on mielestäni niin yllättävän paljon meidänkin keskuudessamme.

Toivon, että pidätte kirjeeni luottamuksellisena. En odota teiltä vastausta, muutoin kuin siinä tapauksessa, että suhtaudutte palautteeseeni erityisen kielteisesti tai olette tunteneet tulleenne loukatuksi. Toivon sitten voivani jotenkin korjata asian.

Siunausta työllenne!

Kunnioittavin terveisin
[Raimo Riekkinen]
(Osoite)

Vastausta kirjeeseen ei tullut. Miksi? Vastausta Raimo ei kirjeessään kehdannut pyytääkään muuten kuin siinä tapauksessa, että he kokivat sen kielteisenä tai loukkaavana. Oliko siis tulkittavissa, että he eivät kokeneet tätä kielteiseksi ja loukkaavaksi palautteeksi, koska eivät siihen vastanneet? Olivatko he peräti näistä asioista aivan samaa mieltä, mutta sitä he eivät voineet vain tunnustaa? Kirjeen kirjoittaminen sinänsä helpotti kuitenkin Raimon oloa. Ainakaan häntä ei voitu syyttää mistään salamyhkäisestä Seuraa vastaan puhumisesta.

On totta, että arvostelu, joka paljastaa jonkun uskonnon opetusten tai menettelyjen viat, saattaa ensin vaikuttaa ankaralta. Miten hänen tulisi kuitenkin suhtautua siihen? Ei niiden tavoin, jotka raivostuivat ja tulivat väkivaltaisiksi Stefanuksen arvostelun tähden.
(Herätkää 8.5.1975 s.22)

    

 
Takaisin arkistosivujen alkuun
Takaisin etusivulle

 



Kotisivuohjelma: KompoZer  *  Kuvankäsittely: GIMP  *  Äänenkäsittely: Audacity