Uutisia Vartiotorniseurasta ja Jehovan todistajista
Uutisia Vartiotorniseurasta ja Jehovan todistajista - Uutisarkisto
Takaisin johanneksenpoika.fi etusivulle * Hakusivulle * Uutissivuille * Uutisarkistoon


Jehovan todistajat, uutisarkisto

Johanneksen pojan uutissivut, arkisto



Tutustu myös näihin sivuihin:
Johanneksen pojan kotisivut

* Etusivu
* Hakusivu
* Oppikysymykset
* Uutiset
* Uutisarkisto



 
Jehovan todistajien lapset

Oikeuskomiteat

Karttaminen

Vuosi 1975, ennustelu

Verikysymys



 
Muita aiheita:
      



Ei-uskovan tuska syntyä Jehovan todistaja -perheeseen
08.03.2018 Maaria





Kasvoin äitini, isäni ja sisareni kanssa Jehovan todistajaksi. Isäni oli koko elämäni seurakunnan vanhin ja siskoni äitini tavoin vakituinen tienraivaaja suurimman osan elämästäni. En koskaan unohda, kun olin nelivuotias ja katselin ulkona tähtiä. Isäni nojautui minuun ja sanoi: "Katso, mitä Jehova on tehnyt sinulle." Vastasin: "Kuinka tiedät, että Jumala on todellinen?" Äitini sanoi tietäneensä silloin, että minusta tulisi ongelmia.

En koskaan sopinut yhteen muun perheeni kanssa hengellisesti. Taistelin siitä koko elämäni. Kun olin 16-vuotias, tapasin tulevan aviomieheni. Hän oli 22-vuotias, kasvatettu todistajaksi, mutta toimeton kuten minäkin. Kun täytin 18, menimme naimisiin, niin kuin usein nuoret todistajat tekevät. Vuotta myöhemmin mies sanoi, että alkaisimme taas käydä kokouksissa, vaikka sanoin, etten halua. Hän sanoi olevansa "perheen pää", ja minun pitää tehdä niin kuin hän sanoo.

Kuusi vuotta myöhemmin yritin ensimmäistä kertaa elämässäni olla kunnon todistaja. Mieheni oli avustava palvelija ja itse olin aloittamassa vakituista tienraivausta. Olin kertonut yksinäisyydestäni ja epäilyksistäni vuosia, mutta hän aina torjui minut. Eräänä päivänä vain yhtäkkiä tajusin, että nyt tämä on loppu. Kukaan ei voi kääntää päätäni. Mikään rukous tai vanhinten tapaaminen ei muuttaisi mieltäni. Tiesimme, ettemme halunneet olla naimisissa toistemme kanssa, mutta Jehovan todistajien laki sitoo avioparin yhteen, kunnes jompikumpi tekee aviorikoksen. Aviomieheni pyysi suoraan minua tekemään sen. Hän pyysi minua pettämään, jotta voisi jonain päivänä mennä uusiin naimisiin. Siispä kehitin aviorikoksesta tarinoita, joita kukaan vanhimmista ei uskonut, mutta kukaan ei väittänyt vastaankaan.


Mieheni potki minut kotoa ja muutin vanhempieni luo. Viikon ajan he yrittivät saada minut muuttamaan mieleni. Sitten he päättivät, että olivat yrittäneet tarpeeksi ja minut potkittiin ulos sieltäkin. Minulla oli vain 500 dollaria eikä edes työpaikkaa, koska pomoni oli seurakunnan vanhin ja antoi minulle potkut. Minulla ei ollut koulutusta (koska vanhempani ottivat minut pois koulusta seitsemännellä luokalla nähdessään minun pitävän maailmallista poikaa kädestä), ei ystäviä eikä paikkaa, minne mennä. Päädyin elämään puolisen vuotta autossani.

Aloin tyhjästä. Työskentelin neljään asti suuressa, läpi vuorokauden auki olevassa kuntosalissa, jossa pääsin suihkuun ja vaihtamaan vaatteet. Sitten ajoin toiseen työhöni ja työskentelin siellä neljään aamulla ja toistin tätä yhä uudestaan ​​ja uudestaan. Eräänä päivänä tapasin töissä tytön. Hän oli tuntenut minut vain viikon saadessaan selville, että asuin autossa ja pyysi minua asumaan kanssaan. Se on kaikkein ystävällisintä, mitä kukaan on koskaan tehnyt minulle. Hän pelasti elämäni ja olemme olleet parhaita ystäviä siitä lähtien. Nyt viisi vuotta myöhemmin, minulla on suuri joukko rakastavia ja uskollisia ystäviä, perhe (veriside ei aina paina) ja yksivuotias poika.

En ajattele olevani uhri, en ainakaan enää. Rehellisesti sanottuna minulla on niin rakastava ja onnellinen elämä, etten enää tunnista tarinan tyttöä. Olen oppinut paljon itsestäni matkan varrella. Minun oli opittava tuntemaan itseni rehellisesti ja tietämään, miten paljon pystyn taistelemaan. Olen vahva ja sinnikäs, kuten te kaikki olette. Meidän tarinamme saattavat olla erilaisia, mutta meillä on silti paljon yhteistä.


Olen äskettäin aloittanut kirjanprojektin auttaakseni itseäni ja mahdollisesti myös muita. Haluaisin myös helpon tavan selittää jonain päivänä pojalleni, miksi kukaan perheestäni ei ole elämässämme. Aloitin kirjeellä, jäähyväiskirjeellä, äidilleni, jossa kerron kaikesta mitä halusin sanoa, mutta en saanut mahdollisuutta. Olen lukenut tarinoita Facebookissa, Redditissä ja eri foorumeilla niistä, jotka ovat lähteneet tai suunnittelevat lähtöä ja kysynyt heiltä halukkuutta jakaa tarinansa ja kirjeensä menettämilleen perheenjäsenille tai ystäville. Tarkoitus ei ole vain kertoa kivusta ja menetyksestä, vaan enemmän sinnikkyydestä. Emme ole pahoja, kuten järjestö väittää. Toivon, että monet näkisivät sen kivun ja vahingon mitä tämä "uskonto" aiheuttaa. Toivon, että se herättäisi lisää ihmisiä ja näyttäisi, mitä tähän ”uskontoon” kuuluminen todella tarkoittaa.

Julkaistu alun perin marraskuussa 2017.





 

  
Alkuperäiset JWfacts.com:in internetsivut täällä.
  
 

 
Takaisin arkistosivujen alkuun
Takaisin etusivulle

 



Kotisivuohjelma: KompoZer  *  Kuvankäsittely: GIMP  *  Äänenkäsittely: Audacity