Uutisia Vartiotorniseurasta ja Jehovan todistajista
Uutisia Vartiotorniseurasta ja Jehovan todistajista - Uutisarkisto
Takaisin johanneksenpoika.fi etusivulle * Hakusivulle * Uutissivuille * Uutisarkistoon


Jehovan todistajat, uutisarkisto

Johanneksen pojan uutissivut, arkisto



Tutustu myös näihin sivuihin:
Johanneksen pojan kotisivut

* Etusivu
* Hakusivu
* Oppikysymykset
* Uutiset
* Uutisarkisto



 
Jehovan todistajien lapset

Oikeuskomiteat

Karttaminen

Vuosi 1975, ennustelu

Verikysymys



 
Muita aiheita:
      



Perjantai-kolumni: Itsensä vahingoittamisesta itsekunnioitukseen: Lisan tarina
15.06.2018 IR





Julkaistu alun perin englanniksi 01.06.2018, kuvat: JWsurvey

Synnyin ja kasvoin Jehovan todistajaksi. Se oli identiteetti joka annettiin minulle.

Jotkut ihmiset omaksuvat heille annetun uskonnon. Toiset, kuten minä, eivät koskaan todella "sopineet", eivät koskaan tunteneet voivansa olla aitoja itsejään.

Menin kasteelle 15-vuotiaana, koska tiesin että sitä odotettiin minulta. Tiesimme kaikki, että teini-ikäisiä, varsinkin vanhinten lapsia, jotka eivät menneet kasteelle ennen lukion päättymistä, altistettiin voimakkaalle valvonnalle ja häpeälle. Henkilökohtainen "vihkiytyminen" rukouksessa tuntui keinotekoiselta uskonnolliselta riitiltä, joka minun tapauksessa merkitsi murrosikäisen vuoristorataa. Halusin miellyttää Jehovaa, halusin tehdä oikein ihmiskunnalle, halusin miellyttää vanhempiani, mutta halusin myös ahmia välipalakakkuja, mennä Juilliardiin ja tapailla koulun söpöä poikaa. Olin tunteellinen ja hämmentynyt. Hormonit hyrräsivät, mutta pelkäsin keikuttaa laivaa. Minulla ei koskaan ollut, ennen kastetta, sen aikana tai sen jälkeen, "uskonnollista kokemusta" Jehovan todistajana.

Tiesin, etten koskaan tosissani halunnut olla Jehovan todistaja, mutta oli pelottavaa edes ajatella sen vastustamista mihin minut oli kasvatettu uskomaan. Elämäni oli ristiriitaista. Toisin kuin monet muut vanhemmat järjestössä, vanhempani itse asiassa pyrkivät olemaan tasapainoisia. Menin julkiseen kouluun. Sain katsoa TV:tä (jopa MTV:tä). Sain lahjoja läpi vuoden hyvitykseksi siitä, ettemme juhlineet pyhiä ja tienraivaaja-äitini itse asiassa painosti minua jatkamaan yliopistoon, koska hän katui syvästi sitä, ettei ollut itse saanut koulutusta. Samaan aikaan he kuitenkin kehottivat menemään yliopistoon ja matkustelemaan. Tuntui omituisesti siltä, että he olivat ajamassa tytärtään kaksoiselämään, vastoin Vartiotorni-seuran ohjeita. Vaikka tietysti arvostin heidän liberaalia vanhemmuutta, tämä vain lisäsi äärimmäistä kognitiivista dissonanssia mitä koin uskonnossa. Rohkaistiinko minua todella kehittämään kriittistä ajattelutaitoani ja kulkemaan omaa polkuani? Vai osoittautuisiko heidän näennäinen edistyksellisyytensä tunteiden manipulaatioksi?


Painekattila...

...kuten viittaan teini-ikäisen elämään organisaatiossa – ja se vain paheni kasteen jälkeen. Loppujen lopuksi kaste on vasta alku, he sanovat maireasti hymyillen. Kyllä, yhtiön virallisena jäsenenä mikrotason moraalivalvonta ja erottamisen uhka vain kasvaa vuosi vuodelta.

Kuten kirjaimellisessa painekattilassa, höyryn muodostumisella ja tukahduttamisella voi olla vain yksi tulos... no, JT maailmassa on kaksi mahdollista tulosta, haureus tai huumeet, mutta heitänpä tähän pahan. On mahdollista pysyä hyvässä maineessa, ilman ironiaa, elää puhtaana, olla arvostettu ja silti menettää asemansa.

Muistan että olimme lähdössä viikoittaiseen kirjantutkisteluun (Muistatteko kirjantutkistelun? Se kokous, joka tuntui epävirallisemmalta, mutta oli ihan yhtä kiduttava), kun aloin panikoida. Ei sellaista paniikkia kuin hämähäkin nähdessä tai läksyt unohtaessa. Puhun murskaavasta, tukehduttavasta pelosta että olet loukussa etkä löydä tietä ulos. Tunti lähtöön ja iso riita päällä. Me "Jehovan onnelliset ihmiset". Silti uupunut äitini purnasi, että taas täytyy mennä kokoukseen ja kun olin samaa mieltä, minua syytettiin väärästä asenteesta. Isäni, vanhin, punanaamaisena ja kännissä, oli ongelmissa juotuaan ennen kokousta. Olin onneton. Olin onneton vanhempieni toiminnasta ja olin onneton JT-rutiineista. Tiesin, kuinka hullusti asiat olivat. Minulla oli kaksi harhaista vanhempaa huutamassa keuhkojen täydeltä, kuinka onnellisia olimme. Tilassa, jota voin kuvata vain ruumiista erkaantumiskokemukseksi, ryntäsin yhtäkkiä autotalliin silmät selällään ja hengästyneenä ja tartuin partaveitseen.

Tämä ei ollut ennalta harkittua. Olin ollut anorektikko kaksi vuotta. Pian kasteeni jälkeen peitelty ja alitajuinen raivoni ja kaunani uskontoa kohtaan tuli esiin syömishäiriönä. Minusta tuli vain vähän yli 45 kiloinen uskonnon vanki. Tänä aikana pitkä, hoikka ja ikäiseni sisar kertoi henkilökohtaisen kokemuksensa piirikonventissa. En tuntenut häntä, mutta yllätyin hänen kertoessaan kamppailustaan anoreksian kanssa. Se ei yllättänyt, että hänellä oli anoreksia, vaan pikemminkin se, miten järjestö esitti sisaren asian. Se järkytti ja inhotti minua. Sen sijaan, että he olisivat osoittaneet hienotunteisuutta tähän arkaan aiheeseen ja psykologisesti monimutkaiseen häiriöön, järjestö asetti itsensä tämän sisaren elämän sankariksi. Tämä sisar-parka uskoi järjestön heltymättömän tienraivauspropagandan olevan syynä hänen oletettuun "parantumiseen". Sivuuttaen kaikki ilmiselvät syvään juurtuneet taudin vaikutukset, Vartiotorni-seura ylisti häntä - ja taputti toisiaan selkään - hänen heittäytyessään palvelukseen sen sijaan, että olisi mennyt kuntoutukseen.

Kun täytin 18, tulin itsetuhoiseksi. Jatkoin viiltelyä salaa. Niille, jotka haluavat syyttää minua ylimalkaisista yleistyksistä, kysyn teiltä: miksi muuten älykäs, onnellinen, lahjakas, pirteä ja kasvava lapsi haluaisi viillellä käsivarsiaan ja kuolla, ellei hän tunne olevansa loukussa.

Vaikka ei ole olemassa tieteellisiä todisteita siitä, että Jehovan todistajana oleminen aiheuttaa syömishäiriöitä ja itsetuhoisuutta, uskon lujasti siihen, että on olemassa korrelaatio autoritäärisen uskonnon ja heikkouksien hyväksikäytön välillä. Kysykää niiltä tuhansilta, jotka ovat onnistuneesti tehneet itsemurhan, koska järjestö käskee karttaa entisiä jäseniä. Ai niin, et voi kysyä.

Joku varmaan väittää, että vanhempieni toiminta ja viiltelyni johtui muista tekijöistä. En kiellä, etteivätkö useat tekijät voisi vaikuttaa syömishäiriöön: perintötekijät, huono ruokavalio, persoonallisuus tai perhesuhteet. Mutta tämä herättää kysymyksen, miten tienraivauksen lopettaminen voi vaikuttaa masennuksen vakavuuteen ja unen laatuun positiivisesti? Mikä vaikutus sillä olisi isääni, jos hänellä ei olisi miljoonia vastuita seurakunnassa perheen ja kokopäivätyön ohella? Olisiko hän enemmän vai vähemmän taipuvainen juomaan, jos hänellä ei olisi tätä lisätaakkaa harteillaan?

Aivan kuten anorektisen sisaren täydellisyyden tavoittelu palveli Vartiotornin asiaa, minun taipumukseni miellyttää vanhempiani ja olla esimerkillinen JT, olivat syy omalle kivulleni. Vanhempieni mielestä ei ollut oikein, että paheksuin sitä helvetisti, että järjestön mahdottoman korkeat odotukset käyttivät hyväkseen vaikutuksille altista mieltä. Ei, vanhempani olivat aivan liian hyviä minulle edes kuvitellakseni mielessäni oikeutettua syytä jättää järjestö. Ei riittänyt, että kiitin heitä runsain mitoin siitä, että ovat hyviä vanhempia. Lähtöni kahdeksan New Yorkin miehen kultista, oli heille henkilökohtainen kolaus. Kun jaoin salaisuuteni vanhemmilleni 12 vuotta myöhemmin, olisi heille ollut tärkeämpää pitää sairas lapsi hyvässä asemassa uskonnon sisällä, kuin hyväksyä onnellinen, terve lapsi sen ulkopuolella, heidän ylpeytensä kustannuksella. Vanhempani ovat mielenhallinnan uhreja. Kukaan rakastava vanhempi ei muuten hylkäisi avunhuutoa kuin jotain persoonallisuusvirhettä josta ei pääse eroon.

Halusin kertoa tarinani valaistakseni sen hulluuden syvyyttä, jota tämä kultti tuottaa ja varoittaakseni hyväuskoista yleisöä: omat vanhempasi voidaan aivopestä uskomaan, että itsensä vahingoittaminen ja itsemurha-ajatukset ovat oikeutettuja, jos samalla olet varauksetta uskollinen kultille. Haluan myös muiden, jotka käyvät jotain samantapaista läpi, tietävän, että ette ole yksin.

Enemmän kuin mikään muu kokemus kultissa, tämä sai minut sekoamaan. Tämä on väärin. Aivan kuten kultin tunteeton, rikollinen, lasten hyväksikäytön peittely on väärin. Aivan kuten heidän takapajuinen ylistyksensä perheväkivaltaa sietäville puolisoille on väärin. Aivan kuten heidän häpeämättömyytensä painostaessaan jäseniä, usein lapsia, kuolinvuoteillaan olla ottamasta verensiirtoa, on väärin. Ettekö vieläkään usko Jehovan todistajien systemaattisen mielenhallinnan olevan maailmanlaajuinen terveysongelma? Luulen, että meidän kaikkien kannattaa pysyä kuulolla, kun järjestön lisääntyvät oikeustaistelut ja hupenevat jäsenmäärät uhkaavat hyökätä hänen kimppuunsa ja riisua hänet paljaaksi ja alastomaksi. (Huomasitko sanamuodon?)

Elän vapaana ja vahingoittumana

Lisa*

*ei oikea nimeni
 









  

  
Alkuperäiset JWsurveyn internetsivut täällä.
 
 

 
Takaisin arkistosivujen alkuun
Takaisin etusivulle

 



Kotisivuohjelma: KompoZer  *  Kuvankäsittely: GIMP  *  Äänenkäsittely: Audacity