Uutisia Vartiotorniseurasta ja Jehovan todistajista
Uutisia Vartiotorniseurasta ja Jehovan todistajista
Takaisin johanneksenpoika.fi etusivulle * Hakusivulle * Uutissivuille * Uutisarkistoon


Jehovan todistajat, uutisia




Tutustu myös näihin sivuihin:

Johanneksen pojan kotisivut

* Etusivu
* Hakusivu
* Oppikysymykset
* Uutiset
* Uutisarkisto



Jehovan todistajien lapset

Oikeuskomiteat

Karttaminen

Henkilötietolaki

Miten Vartiotorniseura kerää rahaa?

Vuosi 1975, ennustelu

Verikysymys
      
 



Helsingin Sanomat kuukausiliite toukokuu 2014: "Maailman loppu"
03.05.2014 Johanneksen poika (Päivitetty 08.10.2017)


Anu Nousiainen kirjoitti toukokuun kuukausiliitteeseen pitkän ja perustellisen jutun Jehovan todistajista. Juttu löytyy sivuilta 46 - 57. 

Anu Nousiainen ei ole kuka tahansa toimittaja. Hänet valittiin Vuoden journalistiksi vuonna 2011.

Kuukausiliitteen kirjoitus perustuu entisten Jehovan todistajien haastatteluihin. Kirjoittaja sai seurata useiden kuukausien ajan entisten Jehovan todistajien keskustelua suljetussa vertaistukiryhmässä verkossa. Siihen kuuluu lähes kaksisataa ihmistä eri puolilta Suomea.







Jehova rankaisee omiaan

Viime syksynä Jussi K. alkoi suunnitella eroa Jehovan todistajista. Mutta jos hän jättäisi lopun aikoja odottavan liikkeen, hän menettäisi kaiken. Ystävät eivät suostuisi enää tapaamaan Jussia, ehkä eivät edes omat vanhemmat.

Anu Nousiainen HS
Julkaistu: 25.1.2015 6:00

VIIME SYYSKUUSSA HÄN TEKI PÄÄTÖKSENSÄ. Hän eroaisi Jehovan todistajista.

Hän oli kolmikymmenvuotias. Hän oli kasvanut todistajaperheessä, saanut kasteen teini-ikäisenä ja mennyt nuorena naimisiin toisen todistajan kanssa.

Kutsutaan häntä tässä kirjoituksessa nimellä Jussi K.

Jussi K. oli rakentanut koko elämänsä sen varaan, että hän palvelisi Jehovaa. Sen vuoksi hän oli lopettanut koulun ja alkanut lukion jälkeen kulkea ovelta ovelle Vartiotorni- ja Herätkää!-lehdet olkalaukussa.

Varmaan joku meistä on avannut hänelle kotinsa oven. Joku on ehkä kuunnellut hetken ja ottanut hämillään yhden Vartiotornin. Tai vain sulkenut oven hänen edestään.

Kaksi kertaa viikossa Jussi K. vaihtoi ylleen puvun ja lähti valtakunnansaliin kokoukseen. Hän oli tehnyt niin lapsesta saakka, ja hänestä oli varttunut pidetty puhuja. Osoituksena siitä, että häneen luotettiin, hänet oli valittu seurakuntansa vanhimmistoon.

Tämä tarkoitti sitä, että hän sai tietää asioita, joita tavalliselle Jehovan todistajalle ei kerrottu. Hän oli esimerkiksi istunut seurakuntansa oikeuskomiteassa arvioimassa muiden syntejä.

Valtakunnansalin ulkopuolelta hän ei tuntenut oikeastaan ketään. Hänellä ei ollut muita harrastuksia kuin liikunta. Hän nousi aamulla viideltä ja lähti yksin lenkille tai uimahalliin.

Hän ei ollut kertonut kenellekään, että hän oli alkanut epäillä Jehovan todistajien opetuksia. Kukaan ei tiennyt, mitä hän ajatteli, kun hän istui valtakunnansalissa puolisonsa ja lastensa rinnalla ja lauloi Valtakunnan lauluja. Kenen kanssa hän olisi voinut puhua? Jos hän olisi maininnut asiasta läheisilleen, näiden olisi pitänyt heti kertoa hänen epäilyksistään seurakunnassa. Häneen olisi otettu yhteyttä.

Jussi K. ei halunnut keskustella.

Hän oli tehnyt päätöksensä.

Hän eroaisi Jehovan todistajien yhteisöstä ennen kesää.

OLI SYKSY, JA JUSSI K. PELKÄSI. Hän oli nähnyt, mitä tapahtui, kun joku jätti Jehovan todistajat: jopa omat vanhemmat ja sisarukset lakkasivat pitämästä yhteyttä. Lähtijää kutsuttiin luopioksi. Todistajien mukaan luopiot ovat katumattomia väärintekijöitä, joiden kanssa ei saa olla tekemisissä ja joita pitää karttaa.

Raja ulkomaailmaan oli ehdoton. Sen takia Jussikaan ei ollut uskaltanut lähteä aikaisemmin. Hän pelkäsi menettävänsä kaikki ihmiset elämästään.

Vähän kuin olisi loikkaamassa Pohjois-Koreasta.

Kolme vuotta aikaisemmin hän oli istunut illalla kotona tietokoneensa ääressä. Hän oli etsinyt verkosta jotakin, ja yksi linkki oli johtanut sivustolle nimeltä veljesseura.org. Jussi tunnisti nimen. Seurakunnassa oli kerrottu, että sitä pitävät todistajista lähteneet luopiot.

Luopiosivujen lukeminen oli kiellettyä. Jussille oli opetettu, että luopiot tahtoivat myrkyttää todistajien sielut.

Mutta ihminen on utelias olento, ja Jussi K. halusi nähdä, mitä Jehovan todistajista puhuttiin. Aluksi hän oli ajatellut, että keskustelupalstan väitteet olivat naurettavia. Hän olisi osannut kumota ne. Hän oli jo alkanut sommitella mielessään sopivia lauseita.

Sitten lukemisesta tuli paha olo. Omatunto soimasi. Toisaalta häntä vaivasi ajatus siitä, että jos todistajilla oli hallussaan totuus, miksi hän ei saanut nähdä, miten sitä arvosteltiin.

Hän päätti vastedes pysyä poissa sivustolta, varmuuden vuoksi. Vartiotorni-lehdessäkin oli äskettäin varoitettu, että on hengellisesti vaarallista ja sopimatonta perehtyä luopioiden tai muiden Jehovan järjestöä arvostelevien aineistoon, onpa sitä tarjolla painetussa muodossa tai internetissä.

Jonkin aikaa päätös piti. Sitten Jussi K. ajautui lukemaan johanneksenpoika.fi:n sivuja. Niiden ylläpitäjä Jari-Pekka Peltoniemi on entinen Jehovan todistaja, ja hän on koonnut kotisivuilleen runsaasti aineistoa, jossa arvostellaan yhteisön epäkohtia.

Jussi löysi myös blogin nimeltä Ex-Jt-tytön elämää. Kirjoittaja oli eronnut todistajista jo vuosia sitten teini-ikäisenä, mutta Jussi muisti hänet. Nyt hän oli nuori nainen ja kirjoitti, millaista oli elää perheenjäsenten ja entisten ystävien karttamana.

Edellisenä kesänä Jussi K. oli istunut Helsingin Jäähallissa. Kesällä 2013 Jehovan todistajien konventtipuheissa käsiteltiin tavallista enemmän luopioita.

Miespuhuja oli selittänyt, miten luopiot ovat "Saatanan apulaisia" ja "osa käärmeen siementä" ja kuinka he "saattavat käyttää lipeviä sanoja esimerkiksi internetissä tai televisiossa".

Puhuja oli neuvonut, miten luopioilta piti suojautua:

"Meidän täytyy tunnistaa taudin kantajat ja sitten karttaa heitä. Eli mikä on siis oikea suhtautumistapa: kartamme. Aivan niin kuin pyrkisimme karttamaan tarttuvaa epidemiaa."

Sitten hän oli jatkanut:

"Siis ei tule ottaa vastaan luopioita kotiimme. Ei internetin välityksellä, ei television välityksellä, ei kirjeiden välityksellä eikä minkään muunkaan välityksellä. Kaikenlainen yhteyden karttaminen suojelee meitä heidän turmeltuneilta ajatuksiltaan."

Jussi K. oli istunut perheensä kanssa alhaalla sivukatsomossa ja kuunnellut.

KUN JUSSI K:N VANHEMMAT LIITTYIVÄT Jehovan todistajiin 1980-luvun puolivälissä, yhteisö oli Suomessa jo vakiintunut liike. Seuraajia oli toistakymmentätuhatta. Eri puolille maata oli noussut kymmeniä valtakunnansaleja, talkoovoimin ja lahjoitusvaroin. Liike oli tullut Yhdysvalloista 1910-luvulla ja kasvanut Suomen neljänneksi suurimmaksi uskonnolliseksi yhteisöksi.

Jehovan todistajien yhteisön pani alulle kangaskauppias Charles Russell Pennsylvaniassa 1870-luvulla. Pitkänäperjantaina vuonna 1878 Russell kokosi seuraajansa odottamaan maailmanloppua ja ylöstempaamista Sixth Streetin sillalle Pittsburghissa.

Mitään ei tapahtunut, kukaan ei tempautunut sillalta taivaisiin, mutta jostain syystä se ei haitannut Russellin seuraajia. Liike kasvoi.

Russellin taustasta tiedetään, että vanhemmat olivat presbyteeri-kristittyjä, isällä oli miesten vaateliike ja äiti kuoli, kun poika oli yhdeksänvuotias. Russell oli taitava liikemies ja myi viljelijöille "ihmevehnää", mutta tästä huijauksestaan hän jäi kiinni.

Kerrotaan, että Russellista tuli pakkomielteisen kiinnostunut Raamatusta. Jotain erityistä hänessä täytyi olla. Hän oli vasta 28-vuotias, mutta hänen ympärilleen oli syntynyt jo kolmisenkymmentä pientä seurakuntaa.

Tuohon aikaan Pohjois-Amerikan uskonnollisella rintamalla oli vilkasta. Mormoniuskonto oli syntynyt vähän aiemmin, samoin seitsemännen päivän adventismi. Russell keksi levittää omaa oppiaan julkaisemalla lehteä – juuri siitä kehittyi Vartiotorni.

Russell värväsi seuraajansa saarnaamaan ja jakamaan liikkeen kirjallisuutta. Rahoilla hän rakensi kirjapainon ja keskustoimiston New Yorkiin. Sinne perustettiin vapaaehtoisia varten asuntola, jonka Russell nimesi Beteliksi.

Ensimmäinen haaratoimisto avattiin Lontoossa. Russell saarnasi ainakin Skotlannissa, Irlannissa, Turkissa ja Venäjällä, ja kävi hän Helsingissäkin puhumassa, Palokunnantalon juhlasalissa syksyllä 1912. Kannattajien määrä maailmalla ylitti jo 50 000:n.

Aivan erityisesti Russellia viehättivät Raamatun ennustukset, ja hän liitti niitä nokkelasti todellisiin tapahtumiin. Maailmanloppu, Russell laskeskeli, koittaisi lokakuussa 1914. Näin täsmällinen ennustus sai ihmiset uteliaiksi. Entä jos Russell tosiaan oli oikeassa?

Mutta ei tullut Jumalan valtakuntaa tälläkään kertaa. Kun Russell kaksi vuotta myöhemmin kuoli, hänen seuraajansa Joseph Rutherford alkoi opettaa, että vuonna 1914 taivaassa oli syttynyt sota ja Saatana ja hänen demonienkelinsä oli heitetty ulos. Lopun aika oli alkanut, ja nyt harmagedon oli lähellä.

Jehovan todistajat katsovat edustavansa puhdistettua kristinuskoa. He opettavat, että kaikki yhteiskunnat ovat epäonnistuneita ja Jumala tuhoaa ne. Tästä syystä he kieltäytyvät varusmiespalveluksesta eivätkä äänestä vaaleissa. Siviilipalveluksen he hyväksyivät vasta vuonna 1996.

Oppi vilisee edelleen päivämääriä ja numeroita. Keskeisessä osassa on usko hyvän ja pahan taisteluun, harmagedoniin, jossa Jeesuksen sotajoukot tuhoavat Saatanan. Tästä taistelusta selviävät tietysti vain Jehovan todistajat. He pääsevät maanpäälliseen paratiisiin. Muut tuhoutuvat, sillä helvettiä ei ole.

Paratiisia hallitsee 144 000 ihmisen eliitti eli voidellut. He asuvat taivaassa. Kun Jehovan todistajat viettävät ehtoollista Kristuksen kuoleman muistoksi kerran vuodessa, leivän ja viinin saavat nauttia vain ne, jotka uskovat kuuluvansa tuohon 144 000 ihmisen ihmeelliseen taivasluokkaan – Suomessakin heitä on aina jokunen. Muut seuraavat sivusta.

Lapsena Jussi K. pelkäsi, että hänen vanhempiaan kidutetaan, kun harmagedon tulee. Oli nimittäin opetettu, että lopun aikoina uskovia vainotaan ja heidät yritetään tuhota.

Mutta jos siitä selviäisi, seuraisi ikuinen elämä paratiisissa. Tähän pelastuvien joukkoon Jussi K. oli aina uskonut kuuluvansa.

"Usein mietin, miten minulla oli käynytkin niin harvinaislaatuisen hyvä tuuri, että olin löytänyt tällaisen oikean asian", hän sanoo.

"Tulevaisuuteni oli paratiisissa."

KUN MAAILMA VUONNA 1914 ei lakannut olemasta, profetiaa muutettiin. Kristuksen toisen tulemisen piti tapahtua seuraavaksi vuonna 1918 ja sitten vuonna 1925. Sen jälkeen Vartiotorniseuran kirjallisuudessa alettiin vihjailla uudesta vuosiluvusta 1975.

Kun vuosi 1975 lähestyi, kastettavien määrä moninkertaistui. Jehovan todistajia oli jo yli kaksi miljoonaa.

Kokouksissa ja konventeissa puhuttiin lähestyvästä maailmanlopusta. Odotukset olivat sen mukaiset. Nyt tai ei koskaan.

"Opiskeluni loppui keskikouluun, koska odotettiin harmagedonia", kertoo yli 50-vuotias nainen, joka kasvoi todistajaperheessä. Hänelle sanottiin, että opiskelu oli turhaa.

Sen sijaan hän meni 16-vuotiaana töihin. Samanikäiset todistajakaverit ryhtyivät "tienraivaajiksi": lähtivät kentälle, kulkivat ovelta ovelle julistamassa ja jakoivat lehtiä.

Kun vuosi 1975 päättyi eikä maailmanloppua tullut, liikkeen johto vieritti syyn uskovaisten päälle: harmagedonia ei tullut, koska he olivat tehneet siitä päätelmiä omin päin.

"Vuosien varrella se, mitä maailmanlopusta on opetettu, on muuttunut hirveästi. Asioita on selitetty uudestaan, on tullut 'uutta valoa'", nainen sanoo. Hän ei halua nimeään julki, kuten eivät monet muutkaan tätä kirjoitusta varten haastatelluista yhdeksästä entisestä Jehovan todistajasta. Monen sukulaiset kuuluvat edelleen yhteisöön. Pari haastateltavista on yhä virallisesti Jehovan todistajia, vaikka he ovat lakanneet käymästä kokouksissa.

Haastatteluista käy ilmi, miten vaikeaa yhteisöstä on irtautua. Osa haastatelluista ei ole itse eronnut, vaan heidät on erotettu. Erotettujen kohtalo on samanlainen kuin eronneiden: kaikki yhteydenpito heihin katkaistaan.

"Eronneiden ja erotettujen kanssa ei saa olla tekemisissä. Se on yksi tärkeimmistä asioista Jehovan todistajien opetuksessa. Sitä jauhetaan koko ajan kokouksissa ja Vartiotorneissa", sanoo Eeva-Liisa Pirttinen.

Hän on 53-vuotias entinen Jehovan todistaja. Hän meni kasteelle 13-vuotiaana vuonna 1974, vuotta ennen ennustettua harmagedonia.

"Se oli ilon päivä. Siihen aikaan kastettiin älyttömästi uusia todistajia. Odotettiin, että loppu tulee ihan just."

"Me olimme Jumalan kansaa, ja meillä oli tällainen mahtava lottovoitto. Uskoin tuhatta ja sataa, että tämä oli ainoa oikea uskonto."

Pirttinen kertoo olleensa fanaattinen todistaja. Sitten tuli vaikea raskaus. Jehovan todistajien opin mukaan hän kieltäytyi ottamasta verta, vaikka sekä hän että vauva olivat hengenvaarassa.

Keskosvauva painoi alle kilon.

"Silloin ymmärsin, ettei voi olla Jumalaa, joka vaatii tällaisen uhrauksen. Minun uskontoni takia lapseni joutui kärsimään."

Pirttinen pysyi Jehovan todistajana äitinsä kuolemaan saakka. Sen jälkeen hän lakkasi käymästä kokouksissa ja ilmoitti erostaan maistraattiin. Aviomies oli helpottunut, sillä hän oli ollut valmis lähtemään liikkeestä jo aikaisemmin.

Lähtönsä jälkeen Pirttinen on luovuttanut verta ja käynyt äänestämässä.

"Nykyisin minun on vaikea ymmärtää elämääni Jehovan todistajana", hän sanoo. "Ei minulla onneton elämä ollut mutta hirveän omituinen. Suuren osan siitä kulutin käymällä kolme kertaa viikossa valtakunnansalissa. Pakotin itseni lukemaan Vartiotorneja. Nyt niiden teksti tuntuu lapselliselta."

KESÄKUUN 22. PÄIVÄ VUONNA 1996 oli pilvinen ja viileä. Oli juhannuslauantai, ja Suomi oli vetäytynyt maaseudun rauhaan. Hiljainen Helsinki oli jäänyt Jehovan todistajille, jotka kokoontuivat kesäkonventtiinsa Jäähalliin.

Jussi K. oli pukeutunut aamulla vaaleaan pukuun ja solmioon ja pannut jalkaansa siistit kengät. Koko hänen lapsuutensa oli tähdännyt tähän päivään.

Jussi K. oli elänyt Jehovan todistajan lapsuuden. Ei joululauluja koulussa eikä joulu- ja pääsiäisaskartelua. Paitsi joskus, vaikka se oli syntiä, sillä alakoulussa hän oli kovasti halunnut kuulua joukkoon.

Ensimmäiset lapsuusmuistot liittyivät siihen, kun hän kulki ovelta ovelle vanhempiensa kanssa. Ensimmäisen kokouspuheensa hän piti yhdeksänvuotiaana, luki isän kirjoittamat alku- ja loppusanat ja parikymmentä jaetta Ilmestyskirjan 21. luvusta. Puhe kesti viisi minuuttia.

Kohta hän sai alkaa kirjoittaa puheita itse. Kymmenvuotiaana hän piti pienen puheen kokouksessa parin kuukauden välein, kuten muutkin seurakuntalaiset.

Kun muut pojat lähtivät pelaamaan jalkapalloa ja jääkiekkoa, hän jakoi lehtiä. Mutta ei hän ole siitä katkera, hänestä se oli hyvä lapsuus. Valtakunnansalin kokouksissa hän sai nostaa mikrofonia ja huolehtia äänentoistolaitteista.

Kun hän siirtyi yläasteelle, hän päätti, ettei enää välitä siitä, mitä muut ajattelivat. Hän teki läksynsä, sai kokeista kiitettäviä ja yritti olla mahdollisimman vähän tekemisissä luokkatovereiden kanssa.

Nyt hän istui täällä omiensa joukossa Jäähallin ensimmäisellä rivillä, aivan lavan edessä. Kastettavia oli seitsemisenkymmentä, kaikki juhlavaatteissa. Valtaosa oli nuoria, 13–15-vuotiaita.

Jännitti.

Heiltä kysyttiin:

Oletko Jeesuksen Kristuksen uhrin perusteella katunut syntejäsi ja vihkiytynyt Jehovalle tehdäksesi hänen tahtonsa?

"Kyllä", Jussi K. vastasi muiden mukana.

Ymmärrätkö, että vihkiytymisesi ja kasteesi osoittavat sinun olevan yksi Jehovan todistajista Jumalan hengen ohjaaman järjestön yhteydessä?

Kyllä.

Jäähallista heidät kuljetettiin busseilla Vantaan Tikkurilaan. Siellä sijaitsee Jehovan todistajien Suomen-keskustoimisto eli haaratoimisto. Todistajat kutsuvat sitä New Yorkin keskuksen mukaan Beteliksi – tai "beetteliksi".

Vantaan Betelissä työskentelee ja myös asuu noin 180 Jehovan todistajaa. He eivät saa työstään palkkaa. Betelissä muun muassa käännetään englannista suomeksi kaikki Vartiotornit ja Herätkää!-lehdet.

Asuntolan alakerrassa on uima-allas.

Sinne Jussi K. nyt opastettiin.

Hän riisui vaalean pukunsa ja vaihtoi ylleen uimahousut. Joku altaassa seisovista veljistä painoi hänen päänsä veden alle.

"Kun nousin altaasta, en tuntenut oloani mitenkään autuaaksi. En ihan hiffannut, mitä se vihkiytyminen tarkoitti, eikä sitä kehdannut kysyä", hän sanoo.

Kasteen jälkeen hän pukeutui jälleen vaaleaan pukuun, solmioon ja siisteihin kenkiin.

Ajettiin takaisin Jäähalliin. Otettiin valokuvia, hymyiltiin. Kaikki oli hyvin.

MARRASKUUN ALUSSA 2013 JUSSI K. liittyi veljesseura.orgiin, Jehovan todistajista lähteneiden keskustelusivustolle. Se tuntui kuumottavalta, mutta se ei ollut mitään verrattuna siihen, mitä hän teki seuraavaksi:

Hän ilmoittautui entisten Jehovan todistajien suljettuun keskusteluryhmään Facebookissa. Siihen kuuluu yli 170 eri-ikäistä ihmistä eri puolilta Suomea.

Jussi K. toivotettiin lämpimästi tervetulleeksi.

Oli jännittävää katsoa, keitä ryhmässä oli. Pari tuttua nimeä löytyi heti.

Jussi K. kertoi muille ryhmäläisille itsestään. Hän tunnusti, ettei ollut puhunut eroaikeistaan kenellekään, ei edes puolisolleen. Hän ei halunnut saattaa vaimoaan hankalaan tilanteeseen: jos hän kertoisi, vaimon pitäisi ilmoittaa siitä jollekin seurakunnan vanhimmista.

Jussi K. tunsi Jehovan todistajien ulkopuolelta vain työkaverinsa, mutta heidän kanssaan hän oli tekemisissä ainoastaan työasioissa. Peruskoulun jälkeen hän oli suorittanut ylioppilasmerkonomin kaksoistutkinnon. Lapsena hänen unelma-ammattinsa olivat arkeologi, arkkitehti ja biologi, mutta niistä ei kannattanut puhuakaan seurakunnassa. Jehovan todistajien mielestä yliopistoon ei pidä pyrkiä, koska opinnot voivat viedä maailmaan.

Ihanteena on hankkia nopeasti jokin sellainen ammatti, jolla elättää itsensä mutta joka ei vie liikaa aikaa. Tämän takia Jehovan todistajissa on paljon esimerkiksi lehdenjakajia, talonmiehiä ja siivoojia. Vapaa-aika pitää käyttää palkattomaan työhön seurakunnan hyväksi: kenttäpalvelukseen eli "kenttäilyyn", valtakunnansalien rakennustalkoisiin, tapahtumien järjestelyihin. Lisäksi pitää käydä kaksi kertaa viikossa kokouksissa.

Eniten ihaillaan tienraivaajia. He "tekevät kenttää" vähintään 70 tuntia kuukaudessa eli kahden työviikon verran. Kaikkein arvostetuimpia ovat "erikoistienraivaajat": kenttää 120 tuntia kuukaudessa.

Kenttäpalvelus raportoidaan seurakunnalle kuukausittain erityisellä palvelusraportilla S-4. Raporteista tiedot siirretään julistajakortteihin. Näitä S-21-kortteja säilytetään seurakunnassa, ja niistä pitää näkyä jokaisen tulokset vähintään kahdeksan vuoden ajalta.

Jos seurakuntalainen ei palauta palvelusraporttia, häntä aletaan kutsua "epäsäännölliseksi". Kun epäsäännöllisyyttä jatkuu puoli vuotta, muuttuu "toimettomaksi". Sellaisia ei katsota hyvällä.

Mutta ahkeria ylistetään. Tänäkin syksynä Jussi K:n seurakunnassa oli ilmoitettu, kuinka eräs peruskoulun juuri päättänyt sisar oli aloittanut tienraivauksen. Kaikki olivat taputtaneet.

Jussi K. ei olisi halunnut taputtaa. Hänkin oli ollut lukion jälkeen tienraivaaja kolme vuotta. Hän oli vilpittömästi yrittänyt tutkia opetuksia. Hän oli lukenut Raamatun kolmeen neljään kertaan, ja hän luki ahkerasti Vartiotorniseuran kirjallisuutta.

Silti hänestä tuntui, että monet Jehovan todistajien selitykset olivat tolkuttoman monimutkaisia, jopa järjettömiä. Ei niitä kehdannut toistaa, kun istui tuntemattoman ihmisen olohuoneessa Vartiotorni kädessä.

Epävarmuus, hän pani merkille, piti piilottaa. Vastaamatta jääneet kysymykset piti unohtaa.

RAKKAUDELLINEN JÄRJESTELY. Sillä tavalla Jehovan todistajat kutsuvat seurakunnasta eronneiden ja erotettujen karttamista.

Todellisuudessa se on eräänlainen kiristyskeino, kuten Aila Ruoho totesi käytännöllisen teologian pro gradu -työssään vuonna 2010. Ruoho tutki hengellistä väkivaltaa uskonnollisissa yhteisöissä.

Karttamisen avulla mahdollisimman moni pois lähteneistä pakotetaan takaisin.

"Jehovan todistajalla voi olla tilanne, jossa hän on todistaja jo kolmannessa polvessa. Koko suku saattaa olla Jehovan todistajia, pahimmassa tapauksessa myös puolison suku, ja näin hylkääminen on kokonaisvaltaisempaa", Ruoho kirjoittaa.

Jehovan todistajien edustajat Suomessa ovat toistuvasti kiistäneet karttamisen. Kun asiasta on kysytty yhteisön tiedottajalta ja hallituksen jäseneltä Veikko Leinoselta, hän on aina vastannut, että eronneita ja erotettuja ei karteta. Näin todetaan myös Jehovan todistajien verkkosivuilla jw.org/fi:

"Me emme karta niitä, jotka on kastettu Jehovan todistajiksi mutta jotka ovat lakanneet kertomasta hyvää uutista toisille tai ehkä jopa ajautuneet pois todistajien yhteydestä."

Veikko Leinonen vahvisti yhteisön kannan myös tätä Kuukausiliitteen kirjoitusta varten.

Toisaalta hän sanoi myös näin:

"Jos joku ehdoin tahdoin eroaa taikka alkaa elää Raamatun periaatteiden vastaisesti, kyllä me kartamme totta kai sellaisia. Ja varsinkin sellaisia, jotka tekevät tästä kiistakysymyksen ja alkavat suoraan sanoen kamppailla meitä vastaan. Totta ihmeessä me kartamme heitä."

Suomen mielenterveysseuran perustama työryhmä laati jo 1990-luvun alussa eettiset periaatteet uskonnollisille yhteisöille. Niiden mukaan uskontokunnasta on voitava erota ilman, että joutuu "minkäänlaisen painostuksen tai syrjinnän kohteeksi". Jehovan todistajien Veikko Leinonen oli mukana työryhmässä.

Jehovan todistajien johdon julkisuudessa antamat lausunnot ovat räikeässä ristiriidassa sen kanssa, miten seurakunnissa toimitaan ja mitä yhteisön julkaisuissa neuvotaan. Vartiotorni-lehdessä kirjoitettiin huhtikuussa 2012 muun muassa näin:

Se että perhe kannattaa uskollisesti Jehovan määräystä karttaa erotettujen sukulaisten kanssa seurustelemista, voi johtaa hyviin tuloksiin. - - Muista tämä, jos joskus tunnet kiusausta vastoin Jumalan käskyä seurustella erotettujen sukulaistesi kanssa.

Samaan aikaan, kun Jussi K. taisteli eropäätöksensä kanssa, Vartiotornissa kirjoitettiin:

Rakkaan perheenjäsenesi on tarpeen nähdä, että olet lujasti päättänyt asettaa Jehovan kaiken muun – myös perhesiteenne – edelle. - - Älä etsi tekosyitä, joiden nojalla voisit olla yhteydessä erotettuun perheenjäseneen esimerkiksi sähköpostitse.

KOKO TALVEN JUSSI K. POHTI LÄHTÖÄÄN Jehovan todistajista. Tuli hetkiä, jolloin hän alkoi epäillä, että todistajat olivat sittenkin oikeassa. Silloin hän joutuisi kadotukseen, kun harmagedon tulisi. Ennen syksyä hän oli ajatellut, että jatkaa seurakunnassa, vaikkei enää uskonut opetuksiin. Kai hän sen verran voisi teeskennellä. Sitten hän ymmärsi, ettei halunnut sellaista elämää.

Hän yritti valmistautua tulevaan:

Ensinnäkin: mitä hänen vaimonsa sanoisi. Miten he jatkaisivat elämäänsä, kun hän ei enää olisi todistaja? Yhteisön ohjeiden mukaan puolison ei tarvitse karttaa eronnutta. He voisivat edelleen asua yhdessä. Mutta uskonnosta he eivät saisi puhua. Kun hänen vaimonsa tutkisi Raamattua lasten kanssa, hänen pitäisi mennä toiseen huoneeseen.

Toiseksi: mitä sukulaiset tekisivät. Lopettaisivatko hänen vanhempansa, veljensä ja hänen vaimonsa sukulaiset yhteydenpidon hänen kanssaan? Miten hän selittäisi asian lapsilleen?

Hän ei halunnut menettää perhettään. Ainoa asia, josta hän tahtoi eroon, oli uskonto.

Hän kävi kokouksissa tavalliseen tapaan kahdesti viikossa, piti puheitakin ja toisteli niissä vanhoja fraaseja. Kokouksiin hän pukeutui pikkutakkiin, solmioon ja suoriin housuihin. Jehovan todistajien pukeutuminen määrätään Yhdysvalloissa: naisilla on oltava polven alapuolelle ulottuva hame ja miehillä suorat housut, kauluspaita, solmio ja pikkutakki.

Eräänä viikonloppuna lokakuussa oli konventti Hämeenlinnassa. Loppupuheessa kierrosvalvoja puhui siitä, miten Jehovan todistajien pitää noudattaa ohjeita ja karttaa erotettuja.

Eräänä iltana Jussi taas katseli televisiosta ohjelmaa Arman ja viimeinen ristiretki. Päähenkilö puhui "epämukavuusalueelle" menemisestä. Se oli tuttu aihe firman koulutuksista: oman mukavuusalueen ulkopuolella saattoi kuulemma kokea jotain erityistä.

No, Jussi K. totisesti oli menossa oman mukavuusalueensa ulkopuolelle.

Hän yritti unohtaa raskaat ajatukset kuuntelemalla musiikkia Spotifysta: Rammstein, Linkin Park, Metallica, Chisu, Kotiteollisuus, Limp Bizkit, Kent, Jenni Vartiainen, Laura Närhi.

Anna mun mennä, Chisu lauloi.

En tänne kuulukaan.

USKONTOJEN UHRIEN TUKI ry:n toiminnanjohtaja Joni Valkila on entinen Jehovan todistaja. Sekä hänen vanhempansa että isovanhempansa olivat todistajia. Kun Valkila erotettiin liikkeestä 22-vuotiaana, hän oli sukunsa ensimmäinen, joka suljettiin yhteisön ulkopuolelle.

Valkila erotettiin, koska hän seurusteli maailmallisen tytön kanssa. Hän ei suostunut lopettamaan suhdetta, vaikka häntä oli ojennettu. Maailmallisilla Jehovan todistajat tarkoittavat kaikkia niitä, jotka eivät ole todistajia.

Valkila kutsuttiin oikeuskomiteaan.

Oikeuskomiteoista ulkomaailma ei paljon tiedä. Komitea on Jehovan todistajien uskonnollinen tuomioistuin. Se kutsutaan koolle, kun seurakuntalaista epäillään teosta, jonka vuoksi voidaan erottaa yhteisöstä.

Tällaisia syntejä ovat avioliiton ulkopuolinen seksi, homoseksuaalisuus, Jehovan todistajien oppien arvostelu, muiden uskontojen palvontamenoihin osallistuminen, abortti, varastaminen, petos ja panettelu, tupakointi, runsas alkoholin käyttö, huumeiden käyttö, rahapelien pelaaminen, porneia, irstaus, lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö ja niin edelleen.

Lista on pitkä. Porneiasta sanotaan: Sisältää sukupuolielinten moraalittoman käytön joko luonnollisella tai kieroutuneella tavalla ja rivossa tarkoituksessa. - -Jos joku osallistuu sellaiseen omasta tahdostaan, hän tulee syylliseksi, ja tällöin vaaditaan oikeudellisia toimia. - - Siihen sisältyvät anaalinen ja suuseksi ja sukupuolielinten manipulointi sellaisten henkilöiden kesken, jotka eivät ole naimisissa toistensa kanssa.

Tavallisesti oikeuskomiteaan kuuluu kolme veljeä vanhimmistosta – sisaret eivät voi olla vanhimpia eivätkä siten oikeuskomitean jäseniä. Koska Jehovan todistajissa ei ole koulutettuja pappeja, vanhimmat ovat samanlaisia maallikkoja kuin ne, joiden syntejä he setvivät.

Apunaan heillä on erityinen vanhimpien kirja. Vain vanhimmat saavat lukea sitä, muille sitä ei näytetä. Nidotun 140-sivuisen kirjan kannessa lukee Paimentakaa Jumalan laumaa.

Kirja sisältää yksityiskohtaiset ohjeet oikeuskomiteoita varten. Siinä muun muassa neuvotaan, miten tunnistetaan aito katumus.

Oikeuskomiteoissa on tapana kysellä hyvinkin yksityiskohtaisia tietoja siitä, mitä syytetty on tehnyt, jopa sukupuolielämästä. Jos väärintekijä erotetaan, tapauksesta pitää lähettää perusteellinen kirjallinen selonteko haaratoimistoon Vantaalle.

Lapsen seksuaalisen hyväksikäytön käsittelystä seurakunnat saivat ohjeet vuonna 2012. Niiden mukaan kahden vanhimman pitää soittaa viipymättä haaratoimiston lakiosastoon, jos heidän tietoonsa tulee syytöksiä hyväksikäytöstä. Sieltä heille annetaan "lainopillisia neuvoja". Sen sijaan ohjeissa ei kehoteta ottamaan yhteyttä viranomaisiin.

Oikeuskomiteassa syytetyn yksityisyyden suoja on heikko. Seurakunnassa papereita voidaan säilyttää vuosikausia esimerkiksi jonkun vanhimman kotona, ja kaikilla vanhimmilla saattaa olla arkistokaapin avain.

Kesällä 1997 Joni Valkila kutsuttiin oikeuskomiteaan. Seurakunnan vanhimpien edessä hänet pantiin tunnustamaan, että hän oli harrastanut seksiä tyttöystävänsä kanssa. Hän ei kiistänyt. Mutta sitä hän ei uskaltanut kertoa, että hän ei enää uskonut todistajien opetuksiin.

Hänet erotettiin, ja hänen perheensä alkoi karttaa häntä.

17 vuoden aikana Valkila on tavannut viittä sisarustaan ja isäänsä kaksissa hautajaisissa, joista toisissa siunattiin hänen äitinsä. Kukaan hänen perheestään ei tullut hänen häihinsä, eivät edes vanhemmat. Ennen äitinsä kuolemaa yhdeksän vuotta sitten hän sai käydä katsomassa tätä sairaalassa kerran.

Valkila on 39-vuotias, ja hän tuntee useita kymmeniä kartettuja. Hän arvioi, että heitä on Suomessa satoja.

Hänen mukaansa Jehovan todistajat erottavat ja karttavat myös alaikäisiä. Alle 18-vuotias saa jäädä asumaan kotiin, mutta hänen on mentävä toiseen huoneeseen, jos kylässä on todistajia. Karttamisrangaistus on elinikäinen, ellei kadu ja ano pääsyä takaisin seurakuntaan.

"Ei ole mitään merkkejä siitä, että Jehovan todistajien yhteisö olisi löysäämässä karttamista", Valkila sanoo.

Hän kuvaa, miten suljettua elämää hartaat Jehovan todistajat elävät. Todistajaperheen lapsi syrjäytyy ikätovereistaan, koska maailmallisia kavereita ei saa olla, syntymäpäiviä ei saa viettää eikä harrastuksiin rohkaista. Sen sijaan lapsille saatetaan opettaa, että Saatana lähettää lapsia urheiluseuroihin houkutellakseen heidät pois totuudesta.

Koska esiaviollinen seksi on kielletty, Jehovan todistajat menevät naimisiin nuorina, usein alle 20-vuotiaina.

"Erottamisesta voi seurata vakavia tunne-elämän ongelmia, kun menettää identiteettinsä, maailmankuvansa ja läheisensä", Valkila sanoo. "Karttaminen satuttaa ihmisiä syvästi."

"Moni jää tyhjän päälle. Kaikki entiset Jehovan todistajat eivät sopeudu elämään yhteisön ulkopuolella. Irtautuminen on rankkaa ja voi johtaa syrjäytymiseen ja mielenterveysongelmiin."

Apua voi olla vaikea saada, Valkila sanoo. "Moni valittaa, etteivät terapeutit ymmärrä, millaista yhteisöstä on lähteä. Tiedän useita entisiä todistajia, jotka ovat tehneet itsemurhan. Viime vuonna heitä oli kaksi."

Karttamista valvotaan. Erotettua ei saa edes tervehtiä. Jos jää kiinni siitä, että pitää yhteyttä kartettuun, joutuu vanhimpien puhutteluun. Jos joku on jatkuvasti tekemisissä erotetun ei-sukulaisen kanssa, tulee kutsu komiteaan.

Mutta aina on myös poikkeuksia. Jotkut pitävät salaa yhteyttä erotettuun perheenjäseneen.

Valkila vertaa Jehovan todistajia vanhoillislestadiolaisiin ja helluntailaisiin. "Heidän kokemuksensa liikkeestä irtautumisesta voi olla samankaltainen. Mutta heillä ei ole sellaista systemaattista ja laajamittaista karttamiskäytäntöä kuin Jehovan todistajilla."

ERÄÄNÄ SUNNUNTAI-ILTANA syksyllä 2003 Tom-Kristian Heinäaho sai tekstiviestin: Pääsetkö valtakunnansalille maanantai-iltana?

Se oli kutsu oikeuskomiteaan.

Heinäaho oli Jehovan todistaja Töölön seurakunnassa Helsingissä. Vaikka hän oli vasta 33-vuotias, hän oli kuulunut vanhimmistoon seitsemän vuotta. Hän piti esiintymisestä ja oli suosittu puhuja. Hän oli puhunut suurelle konventtiyleisölle jopa Jäähallissa.

Silloin tällöin Heinäaho oli kutsuttu käsittelemään oikeuskomitean jäsenenä seurakuntalaisten syntejä. Usein oli kyse aviorikoksista tai esiaviollisesta seksistä. Heinäahon mieleen on jäänyt tapaus, jossa aviomies epäili nuorta vaimoaan uskottomuudesta. Oikeuskomitean miehet kuulustelivat naista, ja sen jälkeen tätä ojennettiin julkisesti seurakunnan kokouksessa.

Joskus seurakuntalaiset ilmiantoivat toinen toisiaan, mutta useimmiten he tulivat kertomaan synneistään itse. "Se kertoo Jehovan todistajien harjoittamasta mielenhallinnasta", Heinäaho sanoo.

Saadessaan tekstiviestin Heinäaho tiesi, että tällä kertaa hän olisi syytetty: häntä syytettäisiin homoseksuaalisista suhteista.

Oikeuskomitea kokoontui valtakunnansalin kirjastossa Töölön Kisahallia vastapäätä. Töölön valtakunnansali on entinen elokuvateatteri Corona, ja sen kirjasto oli ikkunaton takahuone, jonne piti kiertää ulkokautta.

Keskellä huonetta oli pitkä pöytä. Heinäaho istuutui sen toiselle puolelle vastapäätä oikeuskomitean jäseniä. Kaikki kolme olivat hänen tuttujaan seurakunnasta. Yksi oli töissä sairaala-apulaisena ja R-kioskissa, toinen myi autoja, kolmas työskenteli Betelissä.

Heinäahon homoseksuaalisuus oli tullut ilmi sattumalta. Epäilykset olivat heränneet sen jälkeen, kun hän oli sijoittunut kolmanneksi runokilpailussa. Joku seurakunnasta oli etsinyt ja löytänyt hänen runojaan verkosta.

Miehet olivat heilutelleet paperinivaskaa. Olivatko runot hänen kirjoittamiaan? Oliko hänellä miessuhteita? Mikä oli miesystävän nimi? Keitä muita homoja seurakunnassa oli?

Heinäaho oli kuulunut Jehovan todistajiin lapsesta asti. Kun hän teini-ikäisenä oli huomannut pitävänsä miehistä, hän oli yrittänyt taistella tunnetta vastaan eikä ollut uskaltanut puhua siitä. "Meidän perhe oli hyvässä maineessa seurakunnassa, ja homoseksuaalisuus oli kiellettyä", hän sanoo.

Hän oli tuntenut homoudestaan kovaa syyllisyyttä, vaikka ymmärsi, ettei ollut valinnut sitä. Aikuistuttuaan hän salasi suhteensa miehiin ja jatkoi seurakunnassa. Vaikka hän vähitellen lakkasi uskomasta todistajien oppeihin, hän ei uskaltanut erota, koska koko perhe kuului yhteisöön.

Oikeuskomitean istunto ei kestänyt pitkään, ehkä parikymmentä minuuttia.

"Mutta se oli inhottavaa ja törkeää", Heinäaho sanoo. "Minulle sanottiin, että olin mätäpaise, joka piti puhkaista seurakunnasta."

Heinäaholle kerrottiin, että hänet erotettaisiin, vaikka hän katuisi. Ilmoitus erottamisesta luettiin valtakunnansalissa. Sen jälkeen sukulaiset ja ystävät lakkasivat pitämästä yhteyttä. Tutut seurakuntalaiset eivät enää tervehtineet.

"Se oli raju pudotus, koska minulla ei ollut muuta elämää kuin kokoukset."

Heinäahokaan ei ollut opiskellut vaan oli tehnyt hanttihommia, jotta kenttäilylle jäi mahdollisimman paljon aikaa. Viimeksi hän oli kuljettanut potilaita sairaalan syöpäklinikalla.

Kolme vuotta erottamisen jälkeen hänen pikkuveljensä teki itsemurhan. Heinäaho syyttää siitä yhteisöä. Veli seurusteli maailmallisen tytön kanssa. Hän oli yrittänyt rimpuilla irti seurakunnasta ja oli masentunut.

"Jos Jehovan todistajia syyttää karttamisesta, he sanovat, että sinä jätit meidät. Heidän mielestään veljeni masentui, koska jätti heidät."

HELMIKUUSSA 2014 JUSSI K:N syyskuussa tekemästä eropäätöksestä oli kulunut viisi kuukautta. Hän teki tilinpäätöksen ja laski, kuinka paljon elämästään hän oli antanut Jehovan todistajille: tuhansia ja tuhansia tunteja kokouksia, konventteja, kenttää.

Kesä lähestyi.

Kohta hän kertoisi.

Tieto ravistelisi seurakunnassa kaikkia. Hän oli ollut esimerkillinen Jehovan todistaja. Nuorena hän oli ajatellut hakevansa jopa Beteliin.

Jehovan todistajissa ajatellaan, että Beteliin menevät kaikkein omistautuneimmat veljet ja sisaret. Tavallaan Betel kuvaa paratiisia maan päällä: puutarha, lukitsemattomat ovet, yhteisruokailu, ystävällisiä kasvoja – mutta ei lapsia. Jussi K. oli täyttänyt hakemuspaperinkin. Lopulta hän oli jättänyt sen lähettämättä.

Hän oli käynyt Jehovan todistajien keskustoimistossa Yhdysvalloissa. Siellä tuotetaan kirjojen ja lehtien sisältö, ja sieltä on peräisin niiden silkoinen amerikkalainen kuvamaailma. Myöhemmin englanninkieliset tekstit käännetään yli viidellesadalle kielelle.

New Yorkissa toimii myös niin sanottu hallintoelin: kahdeksan iäkästä miestä, jotka tekevät lähes kahdeksaa miljoonaa Jehovan todistajaa koskevat päätökset. Jehovan todistajille he edustavat Jumalaa. Joskus hallintoelin saattaa muuttaa päätöksiään. Silloin sanotaan, että on tullut "uutta valoa".

Jussi K:ta monet asiat Jehovan todistajien toiminnassa olivat alkaneet häiritä.

Kun amerikkalaismedia selvitti Jehovan todistajien talousasioita, kävi esimerkiksi ilmi, että Vartiotorniseura oli New Yorkin 40 varakkaimman korporaation joukossa.

Suomessa valta on keskitetty 15–20 miehelle, jotka ovat yhdyskunnan varsinaisia jäseniä. He valitsevat keskuudestaan hallituksen. Suomen noin 18 000 Jehovan todistajaa ovat yhdyskunnan ulkojäseniä, eikä heillä ole päätösvaltaa yhteisössä. He kuuluvat Jehovan todistajien paikallisseurakuntiin, joita on noin 300. Kutakin seurakuntaa valvoo miehistä koostuva vanhimmisto.

Yhdyskunnan verotettavat tulot ovat pienet, noin 20 000 euroa vuonna 2011 ja noin 7 500 euroa vuonna 2012. Se ei tarkoita sitä, etteikö omaisuutta olisi:

Jehovan todistajat saavat kaikki varansa lahjoituksina. Valtakunnansaleissa on laatikko käteislahjoituksille, konventeissa rahaa voi siirtää pankkikortilla. Suomalaisilla verkkosivuilla neuvotaan, miten yhdyskunnalle voi lahjoittaa tai testamentata asunto-osakkeita, arvopapereita ja -esineitä ja miten yhdyskunnan voi nimetä henkivakuutuksen edunsaajaksi.

Jehovan todistajien tiedottaja Veikko Leinonen ei halunnut arvioida omaisuuden määrää tätä kirjoitusta varten. Yhteisöllä kuitenkin lienee varovastikin arvioiden kymmenien miljoonien eurojen arvosta kiinteistöjä Suomessa. Kun esimerkiksi Turkuun rakennettiin kesällä 2008 uusi valtakunnansali, sen lähes 400 000 euron kustannukset katettiin lahjoituksilla.

VERKON VERTAISTUKIRYHMÄSSÄ JUSSI K. osallistui entisten Jehovan todistajien keskusteluun. Nämä tukiryhmäläiset olivat ensimmäiset ihmiset, joiden kanssa hän puhui lähtöpäätöksestään.

"En ymmärrä, miten jotkut ovat uskaltaneet tehdä ratkaisun ennen nettiaikaa", hän kirjoitti muille.

Sivustolla moni kertoi, millaista on elää kartettuna. Heitä ei kutsuta lähisukulaisten hautajaisiin. He eivät enää tiedä vanhempiensa ja sisarustensa sähköpostiosoitteita tai puhelinnumeroita.

Usein tukiryhmässä puhuttiin ikävästä ja toivotettiin voimia, kuten verkossa on tapana. Toisinaan keskusteltiin lapsuudesta, demoneista ja syyllisyydentunnosta. Monesta entisestä todistajasta nimittäin tuntuu siltä, että yhteisössä mikään ei ollut tarpeeksi. Joku oli aina tehnyt enemmän kenttää.

Jussi K. sai kuulla, miten vaikeaa olisi hankkia uusia ystäviä. Hän huomasi, että kenttätyö oli muistakin ollut usein vastenmielistä. Tytöistä oli ollut inhottavaa seistä kasteella uimapuvussa vanhojen miesten arvioitavina. Moni tunnusti, ettei kasteen jälkeen ollut tuntenut oloaan mitenkään erityiseksi.

Sivuille linkitettiin Jehovan todistajista kertovia artikkeleita eri maista. Jussi sai tietää, että Ruotsissa puhuttiin siitä, eristävätkö Jehovan todistajat lapsensa ja kasvatetaanko todistajalapset jatkuvassa maailmanlopun pelossa.

Aina välillä vertaistukiryhmään liittyi uusi ihminen jostain päin Suomea.

ERÄÄNÄ VARHAISKEVÄÄN ILTANA vuonna 2014 Jussi K. kertoi kaiken vaimolleen. Oli sunnuntai, ja he olivat olleet iltapäivällä kokouksessa. Valtakunnansalin pysäköintipaikalla puhtaiden perheautojen keskellä Jussi oli ajatellut, että tämä oli ehkä viimeinen kerta.

Illalla kotona he olivat panneet lapset nukkumaan tavalliseen tapaan.

Sitten Jussi oli sanonut sen:

Hän ei enää usko Jehovan todistajien opetuksiin. Hän eroaa yhteisöstä.

Vaimo oli järkyttynyt.

Sitä, mitä vaimo sanoi, Jussi ei halua kertoa. Hän on sopinut puolisonsa kanssa, ettei käsittele heidän suhdettaan tässä kirjoituksessa.

Ulkona verhojen takana oli pimeä. Jussi olisi halunnut itkeä mutta ei pystynyt.

Seuraavana päivänä hän ilmoitti vanhemmilleen, veljelleen ja seurakuntansa koordinaattorille, että hän eroaa Jehovan todistajista.

Mieti vielä, koordinaattori sanoi puhelimessa.

Jussi yritti selittää asiaa lapsilleen.

Hän tiesi, miten kaikki hänen ympärillään näkivät hänet: Saatana oli saanut uuden uhrin.

Jussi sai seurakuntalaisilta muutamia tekstiviestejä ja pari kirjettä, joissa toivottiin, ettei hän lähtisi. Kirjeet olivat vilpittömiä ja kauniita. Hänestä tuntui, että hän sai kuulla itsestään asioita, joita tavallisesti sanotaan vainajista. Näille ihmisille hän oli nyt kuollut.

Seuraavaan kokoukseen hän ei enää mennyt.

Hän jäi yksin tyhjään kotiin. Hän mietti, miltä hänen perheenjäsenistään tuntui, kun he joutuivat selittämään valtakunnansalissa, miksi hän ei ollut mukana.

Hän oli suunnitellut erokirjettään kuukausia, mutta lopulta hän kirjoitti sen nopeasti. Kirjeestä tuli lyhyt, yhden sivun mittainen. Hän printtasi sen.

Hän kävi jättämässä kirjeen, valtakunnansalin avaimet ja vanhimpien ohjekirjan seurakunnan koordinaattorin postilaatikkoon.

Erokirjeessään hän siteerasi muutaman vuoden takaista Herätkää!-lehteä:

Ketään ei saisi pakottaa palvomaan tavalla, jota hän itse ei voi hyväksyä, tai valitsemaan uskonnon ja perheen välillä.

"En vain pysty enää uskomaan järjestön opetuksiin", hän kirjoitti.

Seuraavana päivänä hänen erostaan ilmoitettiin paikallisessa seurakunnassa, jonka kokouksissa hän oli käynyt 28 vuoden ajan.

KÄDENPURISTUS ON LUJA. Kokoushuoneen pöydän toiselle puolelle istuu hauskannäköinen nuori mies. Reppu, toppatakki, farkut, villapaita, lyhyet ruskeat hiukset.

Jussi K. on miellyttävä, kohtelias ja vakava. Hän puhuu selkeästi ja rauhallisesti ja katsoo puhuessa silmiin. Hän vaikuttaa. . . tavalliselta.

Sen jälkeen kun hänen erostaan ilmoitettiin valtakunnansalissa, kukaan hänen seurakunnastaan ja entisistä todistajaystävistään ei ole ottanut häneen yhteyttä.

"He karttavat minua, koska niin heitä on opetettu tekemään. Heille se on ainoa oikea tie, ja omasta mielestään he tekevät oikein. He eivät pysty näkemään tätä samalla tavalla kuin minä", Jussi sanoo. Hän tietää, ettei hänen kannata alkaa perustella ratkaisuaan.

Hän on nähnyt unia, joissa hän on ollut valtakunnansalissa kokouksessa, vaikka kaikki tietävät hänen eronneen. Unessa hän on itsekin ihmetellyt, miksi hän on yhä siellä.

Kokousten ja ovelta ovelle kulkemisen sijasta hänellä on nyt vapaa-aikaa. Hän suunnittelee aloittavansa opiskelun avoimessa yliopistossa. Historiaa, ehkä.

Hän tuntee olonsa kevyeksi.

Joka päivä hän kuitenkin ajattelee ja kaipaa vanhempiaan: nämä ovat aina toimineet hänen parhaakseen.

Hän on miettinyt, olisiko mikään voinut järkyttää vanhempia enemmän kuin se, että hän erosi Jehovan todistajista.

Mitä jos hän olisi kertonut tehneensä aviorikoksen? Tai minkä tahansa rikoksen? Silloin hänet olisi erotettu, mutta hän olisi voinut katua, ja sen jälkeen hänet olisi toivotettu tervetulleeksi takaisin yhteisöön.

Olisiko mikään voinut olla pahempaa kuin ero? Mitä jos hänet olisi löydetty kuolleena?

"Sekään ei olisi ollut vanhemmilleni yhtä raskasta", Jussi K. sanoo.

"Jos olisin kuollut, he olisivat voineet alkaa odottaa ylösnousemusta ja jälleennäkemistä."

Nyt siitä ei ole toivoa.

Kirjoitus perustuu entisten Jehovan todistajien haastatteluihin. Kirjoittaja sai myös seurata useiden kuukausien ajan entisten Jehovan todistajien keskustelua suljetussa vertaistukiryhmässä verkossa. Siihen kuuluu lähes kaksisataa ihmistä eri puolilta Suomea.
 


Lue koko juttu Helsingin Sanomien kuukausiliitteen sivulta.
    


Takaisin uutissivujen alkuun
Takaisin etusivulle

 



Kotisivuohjelma: KompoZe  *  Kuvankäsittely: GIMP  *  Äänenkäsittely: Audacity