Uutisia Vartiotorniseurasta ja Jehovan todistajista
Uutisia Vartiotorniseurasta ja Jehovan todistajista
Takaisin johanneksenpoika.fi etusivulle * Hakusivulle * Uutissivuille * Uutisarkistoon


Jehovan todistajat, uutisia






Tutustu myös näihin sivuihin:

Johanneksen pojan kotisivut

* Etusivu
* Hakusivu
* Oppikysymykset
* Uutiset
* Uutisarkisto



Jehovan todistajien lapset

Oikeuskomiteat

Karttaminen

Henkilötietolaki

Miten Vartiotorniseura kerää rahaa?

Vuosi 1975, ennustelu

Verikysymys



Muita aiheita:

  



Kun joulua ei saanut viettää
14.12.2015 Johanneksen poika (Päivitetty kerran)



Forumin kauppakeskus Helsingissä joulukuussa 2015, kuva: JP

Tällä sivulla on kuusi kokemusta joulusta, tai oikeastaan siitä, miltä Jehovan todistaja -lapsesta tuntui, kun joulua ei saanut viettää. Kuvat: Pixabay, ellei toisin mainittu

Joulukalenteri oli minulle lapsena jostain syystä ihan mieletön fixaatio, olisin halunnut sellaista todella.
- Joulukeiju

Koska olimme pienellä paikkakunnalla ainoa todistajaperhe, jouduimme usein kohtaamaan tilanteen, jossa meille toivotettiin hyvää joulua tai yritettiin antaa lahjoja.
- Wilhelm

Koulussa jännitin mantelia joulupuurossa. Pelkäsin, että se osuu lautaselleni.
- Tonttu

Seurakunnan kokouksissa saatiin selvät ohjeet siitä, että todistajana ei pidä osallistua koulun joulujuhlaan, laulaa joululauluja, osallistua jouluvalmisteluihin, toivottaa hyvää joulua – edes sanomalla ”kiitos, samoin”.
- Joulurauhan löytänyt

Hiukan kiusallista oli kyllä kaupoissa ja muilla asioilla, kun toiset toivottivat hyvää joulua ja uuttavuotta, kun ei voinut vastata samoin.
- Kotitonttu

Sain viettää normaalia joulua noin viisi ensimmäistä vuottani, sen jälkeen kaikki jouluun liittyvä oli yhtäkkiä kielletty. Lapsena tietysti tykkäsin joulusta paljon, ja oli vaikea sopeutua siihen, että joulunvietto oli lopetettava.
- Kanto
 




JOULU

Kasvoin Jehovan todistaja -perheessä, joten meillä ei tietenkään vietetty joulua. Jouluruokia saimme kyllä syödä koulussa, ja kotonakin leivottiin joulutorttujen sijaan ”luumutorttuja”, piparkakkuja muuten-vain, ja saattoi olla joskus vaikkapa lanttulaatikkoakin (en muista oliko kinkkua, varmaankaan ei isoa kinkkua koska se olisi ollut kallis). Näitä kuitenkaan ei tehty juuri joulupäivinä vaan pitkin joulukuuta. Äidin mielestä ne olivat vain ruokia siinä missä muutkin, ja siksi niitä tehtiin joulun aikoihin, kun muulloin niitä ei juuri kaupasta saanut (esim. torttutaikinaa tosiaan sai lähikaupoista lapsuudessani vain joulunaikaan; nykyäänhän saat lähes kaikkea koko ajan).

Esikouluaikaan äitini otti minut koko joulukuun ajaksi pois sieltä, jottei tarvitse osallistua jouluaskarteluihin, mutta peruskouluaika oli tietysti kurjaa. Koko ajan sait selitellä kavereille, ettet muka haluaisikaan viettää joulua, että saat lahjoja muulloin (no hyvin vähän oikeasti), että Jeesus ei oikeasti edes syntynyt jouluna (ihan kuin sillä olisi ollut jotain väliä)… Ja koko ajan piti olla erilainen ja jättäytyä pois milloin mistäkin jutusta, kuten luokan ”pikkujouluista” (joissa ei ollut juuri mitään varsinaista joulua, olisi vain ollut kiva herkuttelutunti), juhlaharjoituksista, askarteluista, lauluista musiikkitunnilla… Koko joulukuu oli aina yksi selviytymisen, selittelyn ja häpeän kuukausi. Etenkin siihen aikaan, kun maahanmuuttajia ei vielä ollut niin kuin nyt, oli todella erikoista jos joku ei osallistunut normaaleihin suomalaiseen kulttuuriin kuuluviin juhliin.

Toisaalta se ”joulun taika” myös tarttui. Viimeinen koulupäivä ennen joululomaa oli aina jotenkin jännittävä ja juhlava, ja muistaakseni sain ottaa (otin) sen pikku paperipussinkin, joka sisälsi ehkä karkin ja piparin. Se oli iso juttu, kun ei yleensä saanut mitään. Myös teininä/nuorena aikuisena työelämässä joulunpyhien vapaille siirtyessä tarttui jotenkin muiden joulumieli, rauhainen ja iloinen fiilis, itseenkin, ja tietysti otin aina vastaan kaikki firman joululahjat tms., jos niitä oli tarjolla.

Joulukalenteri oli minulle lapsena jostain syystä ihan mieletön fixaatio, olisin halunnut sellaista todella. Kai siinä ideassa oli (ja on) jotain kiehtovaa. Salaa haaveilin, että uskaltaisinko kysyä äidiltä, voisinko saada joulukalenterin, jos vaan söisin ne suklaat siitä ihan muuten vain, enkä seuraisi sitä juuri jouluun asti. Mutta en tietenkään uskaltanut ikinä edes kysyä, koska arvasin saavani kauhistuneen vastauksen. Koulussa oli luokan yhteinen joulukalenteri, ja on hupaisaa, että vielä keski-ikäisenä muistan, miten avasin 1-luokalla kuvakalenterista yhden luukun, ja 2-luokalla tarrakalenterista yhden luukun ja liimasin sen tarran. Opettaja vain kuulutti joka päivä arpoen kenen vuoro on, ja kun minun vuoro tuli, niin en kehdannut sanoa etten saa edes avata joulukalenterin luukkua, vaan avasin sen. Tästä tietysti kilttinä lapsena podin huonoa omaatuntoa jälkeenpäin, kun olin avannut JOULUkalenterin luukun, vaikka se toisaalta oli toiveiden täyttymys. No, tämänkin ”trauman” olen aikuisena tehokkaasti parantanut, sillä lapsillani on aina useampikin joulukalenteri.

Toinen fanituksen kohde oli Anttilan (ja myöhemmin myös Elloksen) postimyynnin joulukuvastot. Selailin niitä lapsena viikkokausia tarkkaan, ja vielä nuorena aikuisenakin. Haaveilin kaikista niistä leluista ja lahjoista, ja katselin myös koristesivuja ja haaveilin millaisia koristeita laittaisin, jos vaikka Jehovan todistajien hallintoelin yhtäkkiä toteaisikin, että saa sitä joulua sittenkin vähän viettää. Ihme kyllä äitini antoi minun lueskella noita kuvastoja, vaikka paheksuikin sitä miten ”materialistinen” olin.

Ns. ”maailmallisten” sukulaisten luona ei taidettu kovin paljoa vierailla jouluaikaan, mutta muistan että joskus käytiin, ja sedän perheessä oli joulukuusi, ja se oli lapsen mielestä samaan aikaan jotain kiehtovaa ja kuitenkin syntisen paheksuttavaa (vanhempien tuntemuksia peilaten).

Vanhempien hääpäivä sattui olemaan joitain päiviä joulun jälkeen, ja minä itse keksin joskus ehkä n. 5-7 –vuotiaana, että silloinhan kuuluu antaa lahjoja. Askartelin jotain säälittäviä paperisilppuja jaettavaksi vanhemmilleni ja sattumalta käymässä olleille maailmallisille sukulaisvieraille, ja siitä se tapa jotenkin alkoi, että meidän perheessä alettiin antaa pieniä lahjoja vanhempien hääpäivänä. Tietenkään ne eivät olleet juuri mitään verrattuna kavereiden saamiin joululahjoihin, mutta se oli kuitenkin jonkinlainen vuoden jännittävä kohokohta lapselle, joka harvoin muutoin sai mitään. Ja oli myös mukava itse säästää rahaa, jos jostain sattui saamaan, ja ostaa vastavuoroisesti jotain pientä vanhemmille ja sisaruksille. Tai jos ei ollut rahaa, antoi omista tavaroistaan jonkun rakkaan aarteen toiselle. Näillä pienillä saaduilla lahjoilla sitten yritti perustella koulun taas alettua kavereille, että on sitä itsekin jotain saatu.

Hyvin kiusallista oli aina – etenkin työelämään siirryttyä - se, ettei saanut vastata hyvän joulun toivotuksiin edes ”kiitos samoin”. Sen sijaan sai sanoa ”kiitos”. Tämmöinenhän on jo aivan naurettavaa hiustenhalkomista; jos uskoo rakkaudelliseen Jumalaan, niin eihän semmoinen VOISI takertua tuollaisiin pikkuseikkoihin. Joskus tuli jotenkin vahingossa vastattua se ”kiitos SAMOIN”, ja siitä sitten tunsi taas huonoa omaatuntoa.

Kun tajusin ”totuuden totuudesta” ja aloimme mieheni kanssa jäädä pois uskonnosta nuorehkoina aikuisina, oli jännittävää ja ihanaa alkaa viettää joulua.

Ensimmäinen joulu: pari päiväkoti-ikäistä lasta. Ei vielä kuusta, paitsi pikkupalloin koristeltu sypressi parvekkeella. Lapset jo oli olivat ehtineet hyvin nuorena ”oppia”, että joulu on pahasta, ja olivat vähän ihmeissään, kun parvekkeelta löytyikin kassillinen joululahjoja ”pukin jättämänä”, ja vähän ihmettelivät saako tämmöistä joulua nyt viettää.

Toinen joulu: elämän ensimmäinen joulukuusi. Köyhänä opiskelija-lapsiperheenä jo koristeiden hommaaminen oli iso panostus, mutta halusimme kuusen laittaa, ja ostimme jostain Tiimarista ja Ikeasta vähän halpoja koristeita ja askartelimme lasten kanssa taikataikinasta itse.

Kolmas joulu: joulupukki (puolituttu) ensimmäistä kertaa, ja kuusessa jo enemmän koristeita.

Ja siitä se on pikkuhiljaa kehittynyt. Sitä tunnetta ei voi oikein sanoin kuvailla, millaista on kun SAA lopulta alkaa viettää joulua, kun on siitä koko ikänsä haaveillut.

Todistajat aina sanovat, että on vapautta kun ei muka tarvitse viettää joulua. Jälleen kerran yksi säälittävä yritelmä selitellä itselleen mustaa valkoiseksi. Itse en ota joulusta rasitetta, varmaankin osin siksi, että ei ole mitään lapsuudesta siirtynyttä perinnettä, jonka mukaan asiat pitäisi tehdä näin tai noin. Voimme siis ihan hyvin tehdä joulun pelkillä valmisruoilla, tai välillä laittaa enemmän, ihan miltä tuntuu. Lapsille ostetaan lahjoja välillä puoli-paljon ja välillä vieläkin enemmän. Mutta mitään varsinaista pakkoa ei ole. Tuntuu todella ihanalta, että voi kuitenkin tarjota lapsilleen näitä normaaleja perinteitä; nuoremmilla ei onneksi edes ole tuota varhaislapsuuden kokemusta joulun ”pahuudesta”. Eli minä koen, että joulun vietto ei ole viime kädessä rasite, vaan vapaus juhlia sitä omalla tavallaan.

- Joulukeiju





Meillä ei ole koskaan vietetty joulua, koska vanhempani ovat todistajia. Meillä ei kuitenkaan oltu niin konservatiivisia ettei syöty jouluruokia. Eli vaikka kuusta, pukkia, lahjoja jne perinteitä ei noudatettu jouluruoat olivat kyllä pöydässä. Saattaa olla että tuolloin 70-luvulla joulun aikaan köyhän perheen ruoat olivat myös jouluun/vuodenaikaan sidottuja.

Koska olimme pienellä paikkakunnalla ainoa todistajaperhe, jouduimme usein kohtaamaan tilanteen, jossa meille toivotettiin hyvää joulua tai yritettiin antaa lahjoja. Lahjoja emme ottaneet vastaan ja meidät lapset opetettiin vastaamaan kohteliaasti, kunnioittaen että emme vietä joulua. Lisäksi onnentoivotuksiin toivotimme vain hyvää jatkoa tjsp.

Koulussa ollessamme koimme siskoni kanssa haasteita, koska opettajamme oli kiihkouskovainen ja me olimme jatkuvasti hänen silmätikkunaan vanhempiemme uskonnon takia. Hän mm. rankaisi meitä siitä että emme laulaneet joululauluja 2 tunnin jälki-istunnolla tai jopa fyysisesti kurittamalla meitä. Lisäksi koska emme suostuneet piirustustunnilla tekemään enkeleiden tai tonttujen kuvia meitä rangaistiin. Tämä olikin monen vuoden ajan vanhempien ja koulun välinen kiista.

Koska sukulaiset olivat todistajia meillä oli paljon yhteistä aikaa. Vietimme yhdessä monia iltoja leikkien seuraleikkejä. Lisäksi kävimme kentällä valikoiden, eli niisä paikoissa, joissa tiesimme että joulua ei vietetä niin innokkaasti. Ovelta-ovelle emme menneet sillä kunnioitimme toisten väärää uskoa viettää joulua.

Joulunaika oli kuitenkin perheen sisäistä aikaa siinä mielessä, että teimme paljon asioita yhdessä ja nautimme toistemme seurasta. Vasta maailmassa ollessani olen huomannut että eihän se joulu merkitsekään ihmisille niin paljoa kuin todistajana ollessa annettiin ymmärtää.

- Wilhelm





Koulussa jännitin mantelia joulupuurossa. Pelkäsin, että se osuu lautaselleni. Joulun jälkeen oli ikävää palata kouluun kuulemaan mitä lahjoja koulukaverit olivat saaneet. Pienempänä toistelin luokkakavereille mitä oli opetettu joulun pakanallisuudesta, ja saarnasin sitä muille. Ilmankos olin epäsuosiossa. Kotona jouluun suhtauduttiin kuin ruttoon, se oli todella paha juhla, ja kaikki siihen liittyvä oli pahaa.

- Tonttu




Joulun monet kasvot

Synnyin todistajaperheeseen, eikä meillä vietetty joulua ennen kuin irtauduimme koko perhe seurakunnasta ollessani noin 14-vuotias. Melkein kaikki sukulaiset ja tuttavat olivat myös todistajia, joten joulutouhuja pääsin seuraamaan vierestä lähinnä koulussa. Meillä kotona noudatettiin tiukasti Vartiotorni-seuran oppeja, joten mitään jouluun liittyvää ei kotona tehty tai sinne hankittu. Joulunaika oli todistaja-koululaiselle joululomaan kuuluvia tavallisia lomapäiviä, jotka eivät eronneet muista päivistä. Kun en joulunvietosta oikein mitään tiennyt, en osannut siitä kiinnostuakaan. Toki lomasta sinänsä sain minäkin nauttia, vaikka piti pitää varansa, ettei epähuomiossa juhlistaisi joulua jotenkin, edes vahingossa.

Seurakunnan kokouksissa saatiin selvät ohjeet siitä, että todistajana ei pidä osallistua koulun joulujuhlaan, laulaa joululauluja, osallistua jouluvalmisteluihin, toivottaa hyvää joulua – edes sanomalla ”kiitos, samoin” - tai mitenkään muutenkaan tehdä, sanoa tai ajatella mitään jouluista. En muista tarkkaan, miten koulun jouluruokiin suhtauduttiin, mutta kotona niitä ei ainakaan ollut. Voi olla, että koulussa söin joulupuuroa, eihän sen lisäksi tai tilalle ollut muuta ruokaa.

Kotona joulun pyhät pyrittiin elämään mahdollisimman tavallisesti, ja muistan paheksuneeni mielessäni, että siellä ne 'maailmalliset' viettävät tätä pakanallista alkuperää olevaa pyhää, vaikka Jeesus syntyi ihan toiseen vuodenaikaan. Kaupallisen joulun ilosanoma pukkeineen, lahjoineen ja juhlaruokineen ei ollut minulle tuolloin valjennut. Minkäänlaisia joululahjoja tai niiden korvikkeita en lapsena saanut, eikä minulla ollut kuin korkeintaan hämärä käsitys, että jotkut muut lapset saattoivat saada joululahjoja ja olla niistä hyvinkin innoissaan. Koulussa suljin kuvaannollisesti korvani lahjapuheilta, sillä joululahjat nyt vaan eivät kuuluneet 'totuuteen'. Se ei ollut minun elämääni, vaan ei-todistajien, 'maailmallisten'.



Teini-iässä sain kulttuurikylvyn joulunviettoon, kun perheemme irtautui seurakunnasta. Äiti oli pienenä lapsena viettänyt joulua ja halusi uusintaa niitä kokemuksiaan. Oli kuusi, koristeet, 24h joululauluja, jouluruokia, joululahjoja. Aluksi kävi pukkikin, mutta outo perinne ei oikein ottanut tulta enää teini-ikäiselle. Kokkaaminen ja lahjat olivat äkkiseltääkin kivoja, mutta joulurenkutukset kävivät hermoille kun ei niihin ollut tottunut. Joulukirkkoon emme sentään heti irtautumisen jälkeen lähteneet, mutta sekin tuli koettua pari vuotta myöhemmin lukiossa. Halusin irrottautua todistajien kielloista ja kokeilla tapakristittyjen elämää osallistumalla joulumessuun. Se olikin kaunis ja tunteikas kokemus. Joulukonserteissakin kävin kokeilumielessä.

Muutettuani omaan kotiin jaksoin vielä hetken suorittaa joulua kokkailuineen, leipomisineen, joulukortteineen, lahjoineen ja monimuotoisine stressailuineen. Kyllästyin kuitenkin nopeasti ja käytännössä lakkasin viettämästä joulua itse. Äidin joulunviettoon osallistuminen kotona käydessä riitti parikymppiselle. Sittemmin aikuisiällä olen etsinyt joulun tunnelmaa rauhoittumisesta ja omannäköisestä mukavasta tekemisestä. Tänä vuonna laitoin valkoiset jouluvalotkin pihalle. Hyvien ruokien perinne on säilynyt.

Perhetilanteen muuttuessa on pitänyt ja ollut tilaisuus sopeutua muiden jouluperinteisiin: sukulointia, kokoontumisia isolla porukalla jonkun kotiin, lahjoja lapsille, kynttilä haudalle. Joulusta on tullut minullekin ennen kaikkea perhejuhla. Sen uskonnollinen puoli on minulle merkityksetön ja kaupalliseen kulutusjuhla-hässäkkään yritän pitää mahdollisuuksien mukaan etäisyyttä.

- Joulurauhan löytänyt





Kasvoin Jehovan todistaja -perheessä, synnyin siihen. Joulusta ei muistaakseni juuri puhuttu, ei ollut aihetta, se ei kuulunut meidän perheen elämään. Vanhempani eivät kontrolloineet meitä, itse valvoimme itseämme, opit oli imetty jo äidinmaidossa ja sisäistetty perusteellisesti. Tietenkään joulujuhlaan ei koulussa osallistuttu, mutta sitten luokassa ennen todistustenjakoa otin kyllä vastaan ns. joulupussin, jossa oli jouluherkkuja.

Äiti - vanhempamme olivat eronneet ja asuimme äitimme luona me neljä siskosta - laittoi aina tosi hyviä ruokia ns. koulunpäätösaterialle. Ruoka oli kyllä perinteisiä jouluruokia, ironista kyllä. Mutta ei se minua juurikaan haitannut, ateria oli juhla-ateria ja ihana tilaisuus, söimme pitkän kaavan mukaan ihan juomien kera. Saimme myös ns. koulunpäätöslahjat; tosin saimme ne myös keväällä koulun päätyttyä. Vietimme aikaa perheenä omassa kodissamme, emme kyläilleet. Tosin toisinaan jos oli poikaystäviä, he olivat kylässä joskus. Ilta vietettiin yhdessä seurustellen ja herkutellen ja pelaillen, ehkä katsottiin jokin illan elokuva. Tämä ilta siis oli aina koulunpäätöspäivänä, ei jouluaattona. Oli kuitenkin todella hauskaa olla lomalla. Katsoimme joulunaikaan tulevia lastenohjelmia ja elokuvia, varsinkin vanhat suomalaiset ja Disneyn elokuvat olivat suosikkejani. Emme erityisesti katsoneet jouluohjelmia, muttei se niin tarkkaa ollut. Ulkoilimme myös. Uutenavuotena katsoimme ilotulituksia ja taas söimme myöhäisen yöaterian, yleensä niitä perinteisiä nakkeja ja muusia. Joskus katsoimme televisiosta myös uudenvuoden konsertin. Äiti laittoi myös ulkovaloja sekä koristevaloja joitakin myös sisälle, mutta muita joulukoristeita ei tietenkään meillä ollut... Hassua tosiaankin, ettei joulunaika juurikaan eronnut muiden joulunvietosta meidän perheessämme. Tosin äitimme oli välillä erotettuna ja eronneena, vaikuttaneen ehkä jotenkin asiaan. Mutta itse sekä pikkusisarukseni olimme käyneet kasteella vielä asuessamme kotona.

Joulunaika - talviloma - oli onnellista ja ihanaa aikaa pääsääntöisesti kotona. En koskaan tuntenut jääväni mistään paitsi, en edes lahjojen suhteen, enkä kaivannut muuta. Koulussa minulla ei muutenkaan ollut ystäviä kuin vasta lukiossa, enkä ollut kateellinen enkä surullinen toisten joulunvietosta enkä lahjoista.

Hiukan kiusallista oli kyllä kaupoissa ja muilla asioilla, kun toiset toivottivat hyvää joulua ja uuttavuotta, kun ei voinut vastata samoin. Joskus vastasin suurin piirtein, että "Hyvää lomaa tai hyvää talvilomaa." tai pelkästään "Kiitos". Tuolloin en voinut sietää joka paikassa soivia joululauluja.

Koskaan ollessani vielä edes nimellisesti Jehovan todistaja en käynyt pikkujouluissa enkä muissa yhteisissä jouluriennoissa.

Jo erotessani aikuisiällä olin valmiiksi tutustunut uuspakanuuteen, ja koin sen omakseni. Se oli se viimeinen niitti, joka sai minut virallisesti eroamaan Jehovan todistajista. Olin ollut toimeton jo monta vuotta. Minä aloin opetella vuodenkierron juhlia ja tapoja oman uuden uskoni mukaan. Tietenkin piti lukea ja opetella kaikki miltei alkutekijöistään lähtien, joulunajan perinteet mukaan lukien. En vietä ns. kristillistä joulua, vaan vanhojen traditioiden mukaisia tapoja. Mutta koska joulu ei muutenkaan ole alunperin kristillinen eivätkä monet sen perinteetkään, joulunajan viettoni nykyään ei juurikaan eroa ns. valtavirran joulunvietosta. Koristelen kotiani valoilla ja mullla joulukoristeilla sekä pyrin syömään aina jotain perinteisiä joulunajan ruokia. Vaikeaa tämän opettelu ei ollut, ja minä aivan rakastan nykyään joulunaikaa; enää en inhoa edes joululauluja. Olen viime vuosina alkanut lähetellä muutamille ystävilleni ja joillekin tutuille joulukortteja, sekä ihan läheisille ystävilleni ja ei-JT-sisaruksilleni joululahjoja. Mikään velvollisuus eikä rasite se ei todellakaan ole, vaan ihan omasta halustani ja rakkaudesta niitä annan. Ehkä hiukan yksinäistä on silloin tällöin, asun yksin; muttei kuitenkaan ahdistavan masentavaa. Muutamia kertoja olen ollut joulunaikaa ja uuttavuotta viettämässä mökillä ystävien ja ei-JT-sisarusteni kanssa, tai sitten ystäväni luona jouluaaton aterialla. Ihanaa ja taianomaista aikaa!

Rauhallista ja rakkauden täyteistä joulunaikaa toivotan ihan kaikille!

Toivottaa,

- Kotitonttu





Sain viettää normaalia joulua noin viisi ensimmäistä vuottani, sen jälkeen kaikki jouluun liittyvä oli yhtäkkiä kielletty. Lapsena tietysti tykkäsin joulusta paljon, ja oli vaikea sopeutua siihen, että joulunvietto oli lopetettava.


Koulussa oli luonnollisesti paljon jouluun liittyviä elementtejä joista piti kieltäytyä, joskus mietin jopa voinko ottaa todistustenjaossa annettavan herkkupussin vastaan, koska sitä kutsuttiin joulupussiksi. Hävetti suunnattomasti kun piti aina olla erilainen, muiden askarrellessa joulukortteja tein ”talvikortin”, joululaulujen aikaan istuin hiljaa käytävällä, joulukirkko-retken vietin yksin tyhjässä koulussa vaikka todellisuudessa olisin halunnut olla muiden mukana.

Joulun aikaan linnoittauduimme kotiin, kynttilöitä ei saanut polttaa ja verhotkin piti pitää kiinni ettei kukaan vaan luule, että meillä vietetään joulua. Meillä oli kyllä perinteisiä jouluruokia, mutta kuulemma vain siksi, että niitä sai hyvin joulunaikaan. Eikä niitä kutsuttu joulu- etuliitteellä.
 
Kaikista vaikeinta mielestäni oli palata kouluun joululoman jälkeen ja kuulla miten mukavaa kaikilla kavereilla oli ollut, ja miten paljon lahjoja he saivat. Mehän ei saatu mitään ja hauskaa ei todellakaan ollut. Jälkikäteen olen kuullut että todistaja-vanhempamme oli väittänyt muille sukulaisille että seurakunta järjestää runsaasti mukavaa ohjelmaa joulun aikaan, eikä me ehditä ollenkaan käymään kylässä. Tämähän ei ollenkaan pitänyt paikaansa, mutta ilmeisesti tällaisen valheet on sitä todistajien teokraattista sodankäyntiä että kaikki näyttäisi paremmalta kuin todellisuudessa onkaan, ja lapset pelastuisivat syntiseltä joulun juhlimiselta.

- Kanto


 
Takaisin uutissivujen alkuun
Takaisin etusivulle

 



Kotisivuohjelma: KompoZer  *  Kuvankäsittely: GIMP  *  Äänenkäsittely: Audacity