Uutisia Vartiotorniseurasta ja Jehovan todistajista
Uutisia Vartiotorniseurasta ja Jehovan todistajista
Takaisin johanneksenpoika.fi etusivulle * Hakusivulle * Uutissivuille * Uutisarkistoon


Jehovan todistajat, uutisia






Tutustu myös näihin sivuihin:

Johanneksen pojan kotisivut

* Etusivu
* Hakusivu
* Oppikysymykset
* Uutiset
* Uutisarkisto



Jehovan todistajien lapset

Oikeuskomiteat

Karttaminen

Henkilötietolaki

Miten Vartiotorniseura kerää rahaa?

Vuosi 1975, ennustelu

Verikysymys



Muita aiheita:

  



Karttaminen - elämäni suurin suru
26.03.2016 Pia Hasan



Kuva: Pixabay

Olen syntynyt Jehovan todistaja -perheeseen 60-luvulla. Ensimmäiset elinvuoteni olimme kelpo todistajaperhe. Kävimme viikkottain kokouksissa ja kotonamme kokoontui raamatun kirjantutkisteluryhmä. Elämä kuitenkin koetteli perhettämme monin tavoin. Kaikki perheestäni olivat jossain vaiheessa joko erotettuja tai ns. toimettomia, mutta he palasivat järjestön pariin vuosien saatossa. Minuun kuitenkin sovellettiin koko lapsuuteni ajan JT-oppeja. En saanut osallistua yleisiin juhliin kuten syntymäpäiviin tai jouluun. Minut pidettiin erossa myös koulun uskonnonopetuksesta.

Erään lääkärin mukaan olen jo 10-vuotiaana sairastunut ensimmäistä kertaa masennukseen. Minusta tuli kahden maailman välillä pomppija. En osannut olla Jehovan todistaja, mutta en osannut olla ilman jehovantodistajuuttakaan. Jouduin erotetuksi useita kertoja ja palasin järjestöön aina takaisin. Kestin usein puoli vuotta jatkuneen nöyryytyksen, kun kanssani ei puhuttu tai edes tervehditty valtakunnansalilla. Ikävä omaa perhettä kohtaan oli niin suuri, että olisin tarvittaessa vaikka seissyt päälläni puoli vuotta.

”Maailmassa” olessani satutin monella tavalla itseäni. Takanani on koulukiusaamista, useita rikkoutuneita parisuhteita, monenlaista hyväksikäyttöä, alkoholin väärinkäyttöä, masennusta ja pelkotiloja. Jo varhaisella teini-iällä sairastuin myös paniikkihäiriöön. Viimeisen kerran minut on erotettu jehovan todistajista vuonna 1999. Tuon jälkeen elämäni oli tosi hurjaa. En välittänyt laisinkaan itsestäni. Paha olo meni niin pitkälle, että harkitsin useita kertoja itsemurhaa ja kerran olinkin vatsahuuhtelussa. Tämän kaiken jouduin kestämään ilman perheeni tukea, se oli musertavaa. Itsetuntoni putosi nollaan. En ollut rakastettava edes omassa perheessäni.

Luottamus ihmisiin mureni täysin. Uniini saapuivat demonit ja Harmagedon. Pelkään vieläkin pimeää. Kaksi vuotta sitten löysin entisten Jehovan todistajien vertaistuen. Voin vilpittömästi sanoa sen pelastaneen minut. Vertaistuella onkin suuri merkitys tapahtumaan, joka sattui eilen. Olin matkalla lääkäriin, kun sain tekstiviestin siskoltani: "Hei Pia, ilmoitan, että isä on kuollut tänä aamuna".

Oloni oli täysin epätodellinen, en tiennyt mitä ajatella, kunnes kaikki iski täydellä voimalla päälleni. Valtava suru siitä, että uskonto oli vienyt minulta isän ja koko muunkin perheen. Suru siitä, että asia ilmoitetaan tylyllä tekstiviestillä.

Kuolema ei tullut yllätyksenä, koska isäni oli jo vuosia ollut hoitolaitoksessa, mutta tapa ilmoittaa kuolemasta, tuli yllätyksenä. Siskoni oli tosi läheinen isän kanssa ja on varmasti surun murtama, mutta se ei poista tosiasiaa, että isä oli myös minun isäni, ainakin biologisesti.

Olen viimeisen vuorokauden kamppaillut karttamisesta johtuvien tunteiden kanssa. Kun juuri opin elämään asian kanssa, niin isän kuolema repi kaikki haavat auki. Olen miettinyt sitä, etten nähnyt omaa isääni 17 vuoden aikana kertaakaan. Veljeni olen nähnyt muutaman kerran ja vain siksi, että hän on yrittänyt käännyttää minua takaisin järjestöön.

Kuinka tällaista julmuutta voidaan harjoittaa? Se, että puhun asiasta julkisesti, tekee Jehovan todistajien mukaan minusta katkeran ja valehtelijan. En yhtään ihmettele, jos joku katkeroituu, mutta minussa on jäljellä vain suru. Suren menetettyjä vuosia ja menetettyä perhettä.

Tällaisia ajatuksia risteili päässäni, kun pääsin lääkärireissulta kotiin. Avasin netin ja kirjauduin sisään vertaistukeen. Tiesin saavani ymmärrystä. Olen kiitollinen lukuisista viesteistä ja osanotoista, ajatellessani niitä, kyyneleet nousevat silmiini. Vertaistuessa todellakin on voimaa, jopa niin valtavaa voimaa, että se auttaa kestämään julman karttamismenettelyn. Kuitenkin elämä tuo eteeni asioita, jotka repivät haavat auki yhä uudelleen ja uudelleen. Karttaminen ja henkinen väkivalta seuraa minua loppuelämäni. Käsittämättömän surullista.

Kirjoittaja: Pia Hasan
UUT:n Turun vertaistukiryhmän vetäjä
 

  
Uskontojen uhrien tuki UUT ry:n vertaistukisivut löydät täältä.


 
Takaisin uutissivujen alkuun
Takaisin etusivulle

 



Kotisivuohjelma: KompoZer  *  Kuvankäsittely: GIMP  *  Äänenkäsittely: Audacity