Uutisia Vartiotorniseurasta ja Jehovan todistajista
Uutisia Vartiotorniseurasta ja Jehovan todistajista
Takaisin johanneksenpoika.fi etusivulle * Hakusivulle * Uutissivuille * Uutisarkistoon


Jehovan todistajat, uutisia





Tutustu myös näihin sivuihin:

Johanneksen pojan kotisivut

* Etusivu
* Hakusivu
* Oppikysymykset
* Uutiset
* Uutisarkisto



Jehovan todistajien lapset

Oikeuskomiteat

Karttaminen

Henkilötietolaki

Miten Vartiotorniseura kerää rahaa?

Vuosi 1975, ennustelu

Verikysymys
 


Muita aiheita:

  



Ben Kallandin uutuuskirja nosti tunteet pintaan
03.08.2017 Johanneksen poika




Luin Ben Kallandin romaanin Vien sinut kotiin kahdessa päivässä. Olin ennen lukemista ajatellut, että kirjoitan kirja-arvion viileän asiallisena, mutta siitä ei tullut mitään. En voinut pitää tunteitani kurissa. Mitä pitemmälle luin, sitä enemmän selässäni kulki kylmiä väreitä. Kirjan loppupuolella kyyneleet tulvivat silmiini.

Kirja vaikutti voimakkaasti tunteisiini. Tämä voi tietenkin johtua siitä, että olen yli 10 vuotta voimakkaasti kritisoinut Vartiotorniseuran toimintaa ja hankkinut siitä runsaasti tietoa, jota sitten olen jakanut muillekin omilla nettisivuillani. Väitän tuntevani Vartiotorniseuran ja jehovantodistajuuden tavallista paremmin. Ja nyt tämä uutuuskirja yllätti minut täydellisesti juuri siksi, että se oli niin aito, niin raadollinen, niin kaunis ja niin surullinen. Joten tämän kirjan arviointi perustuu mitä suurimmassa määrin omiin tunteisiini.

Ben Kallandin kirjoittama tarina tempaa lukijan mukaansa. Hän ei käytä monimutkaisia lauserakenteita. Päinvastoin. Tekstiä on todella helppo lukea. Se vie lukijan mennessään. Tässä voisi käyttää positiivisessa merkityksessä sanontaa "kuin pässiä narussa".

Kirjan henkilöhahmot ovat uskottavia. Tällaisia aitoja ihmisiä omine puutteineen ja heikkouksineen ovat seurakunnat pullollaan. Jehovan todistajien seurakunnissa kartetaan entisiä todistajia. Niin kirjassakin. Jehovan todistajien seurakunnissa jotkut ovat salaa tekemisissä erotettujen ja itse eronneiden kanssa, varsinkin, jos kyse on perheenjäsenistä. Niin kirjassakin. Vartiotorniseuran tuottamassa kirjallisuudessa demonisoidaan entiset todistajat. Niin kirjassakin. Jehovan todistajien järjestössä ylhäältä alkaen alaportaille asti vallankäyttö on merkittävässä asemassa. Niin kirjassakin. Yhtäläisyyksiä on paljon. Ben Kalland tietää, mistä kirjoittaa.

Kirjan päähenkilö on Markus. Hän on syntynyt Jehovan todistaja -perheeseen. Markuksella on kolme siskoa, Sofia, Carola ja Ellen. Perhe asuu kerrostalossa Itä-Helsingissä, mutta he viettävät varsinkin kesäisin paljon aikaa Porkkalassa, jossa heillä on kesämökki merenBen Kalland - Vien sinut kotiin rannalla.

Elämä kuljettaa Markuksen Yhdysvaltoihin Jehovan todistajien päätoimistoon, joka sijaitsi vielä vuosi sitten Brooklynissa New Yorkissa. Hän työskentelee siellä aluksi väliaikaisena työntekijänä, mutta vähitellen hän vakiinnuttaa asemansa. En ole koskaan ennen lukenut fiktiivistä romaania, jonka tapahtumia olisi sijoitettu Jehovan todistajien päätoimistoon.

En aio paljastaa kirjan juonta. Annan jokaisen lukijan löytää tämän hienon tarinan itse, mutta sen verran kerron, että viululla ja musiikilla on kirjassa merkittävä osuus.

Ben Kalland on joutunut tekemään valtavasti taustatyötä ennen kuin on voinut kirjoittaa romaaninsa valmiiksi. Hänen on pitänyt tarkistaa lukuisia yksityiskohtia, jotta ne vastaavat todellisuutta. Sen lisäksi hän kävi itse paikan päällä tutustumassa Jehovan todistajien päätoimistoon Brooklynissa, New Yorkissa. Siellä hän tutustui mm. siihen prosessiin, miten Vartiotorni-lehteä tehdään. Ben kävi myös seuraamassa Sibelius -viulukilpailua Finlandia-talolla ymmärtääkseen paremmin, mistä on kyse, kun joku on todella lahjakas ja taitava muusikko. Ben on lisäksi tutustunut laajasti Vartiotorniseuran kirjallisuuteen, myös siihen osaan, joka on tavallisille seurakunnan jäsenille kiellettyä ja salaista.

Taustatyö ja asiantuntemus korostuu, kun kirjaa lukee. Vaikka tarina on fiktiivinen, se voisi tapahtua Jehovan todistajien maailmassa. Tuo maailma on useimmille "maailmallisille" ihmisille aika vieras, koska Vartiotorniseura ja Jehovan todistajien yhteisö on melko suljettu ympäristö. Jopa Jehovan todistajien käyttämä kieli on erilaista kuin valtaväestöllä. Moniin yleisiin sanoihin on ladattu merkityksiä, jotka voi tuntea vain seurakunnan sisällä olevat todistajat. Jehovan todistajien johtoportaalla ja seurakuntien vanhimmistoilla  on käytössään salaisia toimintamalleja ja salaisia ohjekirjoja, joihin normaalit seurakuntien rivijäsenet eivät pääse tutustumaan. Osa ei edes tiedä tällaisten olemassaolosta.

Ne, jotka tuntevat Vartiotorniseuran tapoja ja tulkintoja, voivat vahvistaa kirjassa kerrottujen asioiden todenperäisyyden, vaikka kirjan tarina onkin fiktiota. Ben Kallandin romaani kestää kriittisen tarkastelun tältä osin. Jehovan todistajien omalaatuinen maailma on juuri sellainen, vähän outo, jonka Ben on kirjassaan maalannut. Tämä varmaan oli se suurin syy, miksi kirja sai omat tunteeni reagoimaan niin voimakkaasti. Kirja on uskottavasti kirjoitettu.

Niillä kirjan lukijoilla, jotka eivät itse ole Jehovan todistajia eivätkä ole koskaan olleetkaan, on tämän romaanin kautta loistava tilaisuus kurkistaa Jehovan todistajien suljettuun todellisuuteen. Kirjailija tekee sen helpoksi kirjoittamalla asioista niiden oikeilla nimillä rehellisesti.

Kirjan tarinaa ei ole kirjoitettu kronologisessa järjestyksessä. Kirjassa lukijaa kuljetetaan nykyajan ja monien eri aikakausien välillä edestakaisin. Tämä tuo lukukokemukseen paljon lisää jännitettä, ja tarkoitan tällä sitä, että kirjan henkilöitä ikäänkuin zoomataan koko ajan eri ikäisinä ja näin saadaan luotua perusteellinen henkilökuva. Asioiden syy- ja seuraussuhteet paljastuvat lukijalle vähitellen, ei kertarysäyksenä. Lukija joutuu ajoittain pohtimaan ja miettimään, miksi jokin asia tapahtui. Se ei välttämättä selviä kirjassa heti vaan vasta vähän myöhemmin. Tämä luo lukijan mieleen koko ajan uusia, jännittäviä odotteita.

Kun kalastaja saa saaliiksen ison kalan, hän perkaa tuon vonkaleen. Kiiltävät ja kauniit suomut hän poistaa ensimmäiseksi, sitten ehkä nahan. Kalan lihan hän syö, ja jäljelle jää vain kalan pää ja selkäranka. Jotain samankaltaista tapahtui tässä kirjassa. Ulospäin kauniin ja kiiltävän näköinen Vartiotorniseura perattiin niin perusteellisesti, että siitä jäi lopulta näkyviin vain pää ja rujo ja ruma selkäranka ruotoineen. Ben oli tuo, joka perkasi Vartiotorniseuran.

Kirjaa lukiessa ei kertaakaan tullut hetkeä, jolloin olisi ollut tarvetta ajatella, että montako sivua on vielä jäljellä. Lukeminen ei tuntunut missään vaiheessa "pakkopullalta". Normaalisti jaksan lukea kirjoja tunnin jaksoissa kerrallaan. Yleensä lukutapahtumaa jaksottaa kirkasvalovalaisin, joka sammuu automaattisesti tasan tunnin kuluttua sen sytyttämisestä.

Tämän kirjan luin sähköisenä versiona 10 tuuman tabletista, joten en tarvinnut kirkasvalovalaisinta. Näin ollen en myöskään tajunnut ajan kulumista lukemisen aikana. Kirjassa on yli 280 sivua. Ensimmäinen lukujaksoni käsitti vähän yli 100 sivua, toinen noin 180 sivua. Joten tuo yhden tunnin lukutottumus ei pätenyt tämän kirjan suhteen. Aika kului kuin siivillä, ja etenin kirjassa kiirehtimättä nopeaa vauhtia.

Jos joku kysyy minulta, kannattaako Ben Kallandin uutuuskirja lukea, vastaan, että ehdottomasti. Vien sinut kotiin ansaitsee tulla luetuksi mahdollisimman monessa Suomen kodissa, oli sitten kyseessä Jehovan todistajien kodit, entisten Jehovan todistajien kodit tai ns. "maailmallisten" ihmisten kodit. Itse aion lukea kirjan uudelleen, mutta seuraavalla kerralla perinteisessä paperille painetussa muodossa. Luulen, että en voi toisellakaan kertaa välttyä kyyneliltä.



Tästä voit lukea kolme lyhyttä lukunäytettä romaanista Vien sinut kotiin:


Näyte nro 1 löytyy kirjan sivulta 77:

Vintille menivät kapeat portaat ja sinne pääsi luukun kautta. Vintin kummassakin päädyssä oli ikkuna. Lounaaseen näyttävästä ikkunasta oli esteetön näkymä merelle. Vintti oli ahdas ja tunkkainen tila, joka oli täynnä vanhoja kirjoja ja lehtiä, muistiinpanovihkoja ja valokuvia.
     Melkein kaikki vintillä olevat tavarat olivat Helena-­tädin perua. Emme puhuneet hänestä, teeskentelimme, että häntä ei koskaan ollut olemassa. Hänet oli erotettu seurakunnasta ennen kuin Carola ja minä synnyimme.
     Erotetuksi tuleminen oli pahin mahdollinen kohtalo, silloin menetti hetkessä kaikki sukulaisensa ja ystävänsä, aivan kuin he kaikki olisivat menehtyneet samassa katastrofaalisessa onnettomuudessa. Emme tienneet tarkkaan, mihin Helena oli syyllistynyt, mutta ymmärsimme lapsen vaistollamme, ettei hänestä sopinut kysyä. Meille hän ei ollut henkilö, vaan jotain surullista ja epämiellyttävää, kauan sitten tapahtunutta. Hän oli myyttinen epähenkilö, kummitus, jolla pelotellaan lapsia. Helena tulee ja vie teidät, jos ette tottele, sanoi äiti kerran, kun olimme pieniä, ja meitä pelotti.
     Vintiltä löytyi todistuskappaleita siitä, että Helena oli ollut olemassa – valokuvia, kirjeitä, kirjoja. Hän oli ollut naimisissa ranskalaisen miehen kanssa ja oli asunut Pariisissa, ennen kuin osti tontin ja rakennutti Bellevuen, jonka äiti sitten peri Helenan kuoleman jälkeen.


Näyte nro 2 löytyy kirjan sivuilta 109 ja 110:

Kun kävelimme Marjaniemessä ja Tammisalossa ihailemassa merenrantataloja, joiden pihoilla oli uima-altaita ja rannoissa omia laitureita, hän varasi milloin minkäkin talon itselleen Harmagedonin jälkeen. Erityisesti Ellen ihaili vaaleanpunaista piparkakkutaloa Laajasalon kanavan kohdalla.
     »Eivät pikkutytöt saa valita», Carola sanoi. »Ensin valitsevat haaratoimiston veljet, sitten vanhimmat ja lopuksi avustavat palvelijat ja tienraivaajat. Sinä saat jonkun siirtolapuutarhamökin.»
     Carolan ja minun mielestä siirtolapuutarhamökki voisi olla hieno, mutta Ellen halusi marmoria ja rautaportteja ja merenrantaa.
     »Voisimme yhdessä valita isomman talon», hän sanoi.
     »Voisimme asua siinä kaikki kolme. Ja Sofia myös. Kaikilla olisi omat huoneet ja meillä olisi puutarha ja laituri ja vene.»
     Vaikka Carola ja Ellen olivat monessa suhteessa erilaisia, he liittoutuivat välillä keskenään. He olivat tyttöjä ja tiesivät, tai luulivat tietävänsä, asioita joista pojilla ei ollut aavistustakaan. He loivat toisiinsa merkitseviä katseita ruokapöydässä ja hihittivät asioille joista me muut emme tienneet mitään.


Näyte nro 3 löytyy kirjan sivuilta 186 ja 187:

Hän asetti viulun leukansa alle ja nosti jousen. Hän keskittyi. Juhlasalissa vallitsi täysi hiljaisuus.
     Kun Ellen soitti ensimmäiset murtosoinnut, yleisössä huomasi rauhatonta liikehdintää. Useimmat tunsivat jousikirjallisuuden, he soittivat itse tai heidän lapsensa soittivat. He tunnistivat kappaleen heti. Valinta herätti varmaan ihmetystä, kappale oli pitkä, aivan liian pitkä ylimääräiseksi kappaleeksi. Eikä se ollut mikään lapsille tarkoitettu kappale, vaan teknisesti vaikea ja tunne- ja tulkintatasolla vaativa, kypsän muusikon bravuurikappale. Voisi kuvitella Yehudi Menuhinin esittävän sen Royal Albert ­Hallissa, mutta nyt koulun juhlasalissa seisoi kukkamekkoon pukeutunut hieman homssuinen seitsemäsluokkalainen.
     Ellen soitti Chaconnen Bachin partitasta numero kaksi. Hän soitti ulkoa, ja pelkästään se oli huomiota herättävä seikka.
     Ellenin valitsemalla tempolla esitys kesti kolmetoista minuuttia. Esityksen ajan istuimme liikkumatta, kuin huumattuina. Ellenin soitto vangitsi meidät tuoleihimme, emmekä huomanneet ajan kulkua.
     Nyt kun Ellen soitti ilman säestystä, huikean kaunis sointi oli helppo huomata. Siinä oli syvä, tumma vivahde, joka täytti koko ison tilan. Yläsävelet voimistuivat kuusesta tehdyn kannen alla, heijastuivat pohjaan ja edelleen ulos f-aukoista. Tuntui kuin viulu olisi ollut eläin, joka halusi vapauteen, ääntä ei tarvinnut hakea, Ellen vain vapautti soittimen sisällä olevan energian.
     Mutta sointi oli sivuseikka. Ellenin musikaalinen tulkinta lumosi yleisön melkein varttitunnin ajan.
     Ellen sulki silmänsä ja vaikutti unohtavan salin ja yleisön. Hän hyväili viulua, hallitsi ja houkutteli, huomasi viulun pitävän hänestä. Ellen ja viulu sulautuivat yhteen, hänen vartalonsakin toimi soittimena, kun matalat äänet resonoivat käden ja olkapäiden kautta lattiaan asti. Näytti kuin Ellen ei olisi soittanut, vaan viulu soitti itse, Ellen vain seurasi viulun ehdottamaa polkua.
 

  
Lue Ben Kallandin henkilöhaastattelu täältä.
Katso kirjasta tehty videotraileri täältä.
Lue kirjasta ennakkotietoja täältä.



 
Takaisin uutissivujen alkuun
Takaisin etusivulle

 



Kotisivuohjelma: KompoZer  *  Kuvankäsittely: GIMP  *  Äänenkäsittely: Audacity