Uutisia Vartiotorniseurasta ja Jehovan todistajista
Uutisia Vartiotorniseurasta ja Jehovan todistajista
Takaisin johanneksenpoika.fi etusivulle * Hakusivulle * Uutissivuille * Uutisarkistoon


Jehovan todistajat, uutisia



Tutustu myös näihin sivuihin:

Johanneksen pojan kotisivut

* Etusivu
* Hakusivu
* Oppikysymykset
* Uutiset
* Uutisarkisto



Oikeuskomiteat

Karttaminen

Henkilötietolaki

Miten Vartiotorniseura kerää rahaa?

Vuosi 1975, ennustelu

Verikysymys



Mitä Vartiotorniseuran päätoimistossa  tapahtuu?


 



Ei saanut edes tervehtiä omaa sisartaan
23.09.2013 Ruotsin ope


Kun sisarukset Amanda ja Rebekka lähtivät pois Jehovan todistajista, koko heidän suuri perheensä hajosi.

- Menetin koko maailmani. Olin kuin muukalainen omassa maassani, sanoo Amanda.

Hänet erotettiin seurakunnasta sen jälkeen kun hän oli eronnut silloisesta miehestään ja koska hän tiesi että hänet erotettaisiin, hän oli varautunut pahimpaan.

- Ajoin ympäri eri ystävien ja perheenjäsenten luokse sanoakseni hyvästit. Tunsin itseni niin yksinäiseksi ja heikoksi samanaikaisesti kun kävin läpi eroprosessia ja halusin olla vahva lasten takia, kertoo Amanda.

Seurakunnasta erottaminen merkitsi sitä, ettei hän saanut tavata edes omia vanhempiaan, sisaruksiaan tai heidän lapsiaan. Eikä myöskään ystäviään, joita hänellä oli ollut Jehovan todistajien sisäpuolella.

- Sitä ei voi ymmärtää, mitä perhe- ja ystävyyssiteiden katkaiseminen merkitsee, ennen kuin on sen omakohtaisesti kokenut. Se on myöskin hyvin tuskallista niille, jotka eivät saa olla yhteydessä erotettuhin. Mutta he ovat harjoittaneet omantuntonsa niin, koska haluavat totella Jumalaa, ja karttamisen tarkoituksena on saada erotetut ikävöimään perhettään ja ystäviään, sanoo Amanda.

Perheen silmissä häntä ei enää ollut, oli kuin hän olisi ollut ”kuollut”, koska hän nyt kuului ”maailmaan.”  

- Se kaikki oli myös niin jokapäiväistä, koska asuimme samassa kaupungissa, ja kohtasin sisareni kadulla, enkä silloinkaan saanut häntä tervehtiä. Piti vain sivuuttaa hänet, kuin häntä ei oli olemassakaan. Olin niin surullinen ja turhautunut, näin kyllä kuinka yksinäinen hän oli, sanoo Rebecka.

Amanda pohti joskus myös paluuta seurakuntaan lastensa vuoksi, mutta on tänään iloinen valinnastaan. Nyt kun lapset ovat aikuisia, ei kukaan heistä ole mukana Jehovan todistajissa.

- Ajattelin silloin että voisin olla mukana, vaikka en kävisikään kokouksissa. Todistajia oli niin heidän isänsä kuin minunkin puolella sukua, ja se oli raskasta lapsille kun heidän äidissään oli jotain ”vikaa” seurakunnan silmissä. Pelkäsin että menettäisin heidät seurakunnalle. Kuinka joku voi selittää lapselle, että heidän oma äitinsä on ”paha” ja samanaikaisesti opettaa, että kiusaaminen on väärin. Kaksinaismoraalia? Ja, todellakin! sanoo Amanda.

Rebecka ei jaksanut pitkään elää tämän tilanteen kanssa, ja viiden vuoden kuluttua hänkin valitsi tien ulos seurakunnasta. Kirjeessä, jonka hän lähetti Jehovan todistajille, hän sanoi suorat sanat.

- Kirjoitin, mitä todella heistä ajattelin. Siitä tuli pitkä kirje, jossa kerroin kaikki ajatukseni, joista olin kauan vaiennut, ja kuinka niin kutsuttu ”järjestö” julkisesti opettaa kiusaamista. Semmoisenhan pitäisi olla kiellettyä, hän huokaa.  

Sisarusten perhe tuli mukaan Jehovan todistajiin heidän ollessaan vielä lapsukaisia. Kahdeksan vuotiaana Amanda kävi isänsä mukana raamatun tutkisteluissa ja seurakunnan kokouksissa.

- Merkillistä, oikeastaan, isä oli journalisti ja oli aina ollut hyvin kriittinen kaikkea kohtaan. Mutta hän oli avoin uusille ideoille ja piti keskusteluista.

Melko pian koko perhe oli mukana liikkeessä. Amanda oli se loistotyttö, joka meni kasteelle kaksitoistavuotiaana ja lopetti koulun peruskoulun jälkeen voidakseen levittää  seurakunnan sanomaa ihmisille. Rabecka taas, joka on kymmenen vuotta nuorempi, ei koskaan oikein viihtynyt, vaikka hän nuorempana syntyi seurakunnan jäseneksi. Hän inhosi ovelta ovelle -saarnaamista ja uusien jäsenien etsimistä.

- En ole koskaan ollut kotonani seurakunnan piirissä. Sisarukseni sanoivat, että sain liian vähän hengellistä kasvatusta, ja että vanhempamme olivat liian lepsuja kanssani, sanoo Rebecka.

Perheen äiti tuli viimeisenä mukaan seurakuntaan.

- Arvelen että hän tunsi itsensä pakotetuksi, kun me kaikki muut olimme mukana, pohtii Amanda.

Ja äiti sitten ottikin raskaimmin tyttärien ”luopioitumisen”. Mutta se ei johtunut uskonasioista, vaan siitä että hän menetti heidät elämästään. He tapasivat salaa, ja tyttäret saivat soittaa äidilleen vain kun muut sisarukset eivät olleet kotona tai joku seurakunnan jäsen sattunut olemaan vierailulla. Äiti kun olisi saattanut menettää kontaktin muihin lapsiinsa tai lapsenlapsiin, joita oli 18.   

- Se kulutti paljon hänen voimiaan, ja meille hän kertoi, kuinka raskasta se oli. Äiti sai pelata koko ajan kaksinaamaisesti seurakunnan edessä. Olemme monta kertaa häntä lohduttaneet, kun hän on ollut lohduton perheen hajoamisen vuoksi. Monta kertaa äitimme tunsi, ettei enää jaksanut edes elää, koska hän oli tietoinen siitä, että erottaminen uhkasi myös häntä, jos hän tapasi meitä, kertoo Amanda.

He ovat myöskin läheltä saaneet seurata kuinka joidenkin seurakunnan jäsenten elämä on mennyt todella pieleen, varsinkin teini-ikäisten, joiden on vaikeaa elää ympäristössä, jonka vaatimukset ovat suuret, ja joka on niin eristetty muusta yhteiskunnasta.

- Sitä haluaa olla normaali teini ulospäin samalla kun haluaa esittää esimerkillistä nuorta seurakunnassa. Monille on siitä paineesta aiheutunut psyykkisiä ongelmia, ja useat ovat valinneet itsemurhan ulospääsynä, sanoo Amanda.

Sisarukset pitävät itseään ”lahkovammaisina”. He ovat aina hieman varuillaan, kun on kyse ryhmistä.

- Ryhmästä ei saa muodostua liikaa ”Me”, pitää olla tunne että tekee oikein ja että todella on samaa mieltä ryhmän kanssa. Voin huonosti, jos ryhmä on liikaa ohjattu tyyliin, ”noin sen pitää olla, noin saat ajatella”.  Pelkään, että minun pitää taas sopeutua johonkin malliin, ja että en saisi olla oma itseni, sanoo Amanda.

On myöskin vapauduttava kaikista niistä maailmaa koskevista käsityksistä, joiden kanssa on elänyt niin kauan. Esimerkiksi maailmanlopun, Harmagedonin pelosta.

- Kestää kauan ennenkuin vapautuu kaikesta. Jos sattui vaikka maanjäristys, tai näin jotain uutisissa, saatoin ajatella, että ”nyt se tapahtuu, nyt tulee Harmagedon!” Se ottaa aikansa ennenkuin vapautuu sellaisista ajatusmalleista, sanoo Amanda.

Toisaalta, vaikka he ovat olleet erossa perheestään, he ovat iloinneet vapaudestaan ajatella ja valita vapaasti elämän suuntaa. Amanda ja Rebecka ovat jättäneet ajatuksen Jumalasta taakseen, mutta ovat silti kiinnostuneita erilaisista ”hengellisistä” ajatuksista ja ideoista ilman vaatimuksia että asioiden tulisi olla niin tai näin.
 
- Minulle se oli vaikeaa, sillä uskoin todella että Jehova oli olemassa ja että minä ja lapseni kuolisimme Harmagedonissa. Mutta sitten sain muita hengellisiä kokemuksia elämässäni, elämyksiä, joiden uskon juontuvan eri maailmasta kuin tämä meidän. On jännittävää ajatella, että ehkä tämä ei olekkaan ainoa elämä? Jehovan todistajista luopuminen oli parasta, mitä olen koskaan tehnyt, toteaa Rebecka.

- Minä taas en ole ollenkaan uskonnollinen ja olen saanut paljon ystäviä jotka pitävät minusta, katsomatta uskoon tai epäuskoon. On ihanaa saada vain ajatella vapaasti ja tehdä mitä haluaa ja olla kenen kanssa haluaa. Elämä on rakkautta ja nöyryyttä, ei tunnelinäköä. Se on niin suurta, nauttikaamme siitä, sanoo Amanda.
 
Alkuperäinen teksti ruotsiksi: Erik Jersenius











Alkuperäiset internetsivut täällä.



Takaisin uutissivujen alkuun
Takaisin etusivulle

 



Kotisivuohjelma: KompoZer / Linux Ubuntu  *  Kuvankäsittely: GIMP / Linux Ubuntu  *  Äänenkäsittely: Audacity / Linux Ubuntu