Karttaminen: "Ilmaise kristillistä uskollisuutta kun joku sukulainen erotetaan"
Takaisin johanneksenpoika.fi etusivulle * Hakusivulle * Uutissivuille * Uutisarkistoon


Verikysymys, JT-lapset

Herätkää! -lehti 22.05.1994

Kuvat: Vartiotorniseura 













Tutustu myös näihin sivuihin:

Johanneksen pojan kotisivut


* Etusivu
* Hakusivu
* Oppikysymykset
* Uutiset
* Uutisarkisto



Oikeuskomiteat

Karttaminen

Henkilötietolaki

Miten Vartiotorniseura kerää rahaa?

1975, ennustelu
  


Muita aiheita:





Jehovan todistajien alaikästen lastenkin odotetaan kieltäytyvän verensiirroista


Verensiirrot ja verenluovutus ovat kiellettyjä Jehovan todistajien keskuudessa. Aikuiset ihmiset saavat toki halutessaan kieltäytyä niistä hoitomuodoista, mitä eivät voi hyväksyä. Mutta miten on alaikäisten lasten laita? Onko vanhemmilla oikeus päättää heidän ratkaisuistaan, vai onko yhteiskunnalla oikeus päättää, mikä on lapsille paras hoitomuoto?

Herätkää! -lehdessä julkaistiin 22.05.1994 kirjoituksia, missä on useita lasten verensiirtoihin liittyviä tapauksia. Osa lapsista kuoli, kun verensiirtoa ei annettu, mutta osa jäi henkiin.

Aivan ensiksi lehdessä oli pitkä kirjoitus, missä kerrottiin Adrianin traagisesta kohtalosta. Kertomus löytyy sivuilta 3 - 8.

Hän muisti Luojaansa nuoruudessansa

”ADRIAN vaati aina paljon huomiota vanhemmiltaan”, sanoo hänen isänsä. ”Nelivuotiaana hän ajoi automme puuhun sillä seurauksella, että myöhästyimme kaikki seurakunnan kokouksesta. Viisivuotiaana hän keräili kymmenittäin sammakoita ja toi ne kotiin. Niiden pois toimittamisessa oli työtä moneksi päiväksi. Meistä tuntui kuin olisimme olleet egyptiläinen perhe Raamatussa kerrotun sammakkovitsauksen aikana.”

”Kun hän oli 11-vuotias, hän löysi maantien laidasta kolme pesukarhunpentua ja vei ne repussaan kouluun. Kun opettaja tuli luokkahuoneeseen, siellä vallitsi sekamelska: lapset olivat kokoontuneina Adrianin repun ympärille, ja he puhelivat innoissaan. Opettaja katsoi reppuun, näki pennut ja vei hänet lemmikkeineen autollaan eläinten orpokotiin. Adrianilla oli itku silmissä hänen ajatellessaan sitä, että hän nyt menettäisi pentunsa, mutta kun hän oli tehnyt kierroksen orpokodissa ja nähnyt, että ketunpennut ja muut orvot olivat siellä hyvässä hoidossa, hän jätti pesukarhut sinne.”

Isä jatkaa: ”Adrian ei ollut pahatapainen poika. Hän vain aina löysi jotakin tekemistä. Hänellä oli vilkas mielikuvitus, joka piti elämän mielenkiintoisena.”

Adrianin äiti paljastaa pojastaan toisen puolen: hän oli kiinnostunut perheen yhteisistä asioista, viihtyi hyvin kotonaan ja oli hyväsydäminen. Hän kertoo: ”Koulutoverit luonnehtivat häntä ihmiseksi, joka ei halunnut tehdä kellekään pahaa. Hänen luokallaan oli tyttö, joka oli hidasjärkinen mutta ei kuitenkaan henkisesti jälkeenjäänyt. He käyttivät samaa koulubussia. Toiset lapset pilailivat tytön kustannuksella, mutta hänen äitinsä kertoi meille, että Adrian aina käyttäytyi hänen tytärtään kohtaan kunnioittavasti ja erityisen huomaavaisesti. Hänellä oli myös vakavampi puolensa: hän osasi ajatella asioita syvällisesti, vaikka hän ei aina paljastanutkaan ajatuksiaan. Kun hän teki niin, hämmästelimme sitä, miten hän oli osannut mennä asioitten ytimeen.”

Äidin loppuarvio pojastaan oli: ”Hänen sairautensa sai hänet kypsymään nopeasti ja syvensi hänessä hänen henkistä puoltaan.”

Hän oli ehdoton: ei verta!

Hänen sairautensa? Aivan. Se alkoi maaliskuussa 1993 Adrianin ollessa 14-vuotias. Hänen mahalaukustaan löytyi nopeasti kasvava kasvain. Lääkärit halusivat ottaa koepalan, mutta koska he pelkäsivät liiallista verenvuotoa, he sanoivat, että verensiirto voi käydä välttämättömäksi. Adrian ei suostunut ottamaan verta. Hän oli järkähtämätön. Hän sanoi kyyneleet silmissään: ”En voi elää rauhassa itseni kanssa, jos minulle annetaan verta.” Hän ja hänen perheensä olivat Jehovan todistajia, jotka kieltäytyvät verensiirroista niillä perusteilla, jotka löytyvät Raamatusta 3. Mooseksen kirjan 17:10–12:sta ja Apostolien tekojen 15:28, 29:stä.

Kun Adrian odotteli kanadalaisen Saint John’sin kaupungin lastensairaalassa (Dr. Charles A. Janeway Child Health Centre) kudosnäytteen ottamista – ilman verensiirtoa – kasvainspesialisti Lawrence Jardine pyysi häntä selittämään tarkemmin kantaansa verikysymyksessä.

Adrian sanoi: ”Sillä, ovatko vanhempani Jehovan todistajia vai eivät, ei ole merkitystä. En silti halua ottaa verta.”

Jardine kysyi: ”Ymmärrätkö, että voit kuolla, jollet anna tehdä verensiirtoa?”

”Totta kai ymmärrän.”

”Olet myös halukas kuolemaan?”

”Kyllä, jos ei muu auta.”

Äiti oli myös läsnä, ja hän kysyi: ”Miksi olet omaksunut tällaisen kannan?”

Adrian vastasi: ”Äiti, se olisi huono vaihtokauppa. Jos nyt olisin tottelematon Jumalalle ja saisin elämääni pidennetyksi muutamalla vuodella ja sen jälkeen menettäisin ylösnousemuksen ja ikuisen elämän paratiisimaassa, koska olin ollut tottelematon Jumalalle – eihän se olisi edes järkevää.” (Psalmit 37:10, 11; Sananlaskut 2:21, 22.)

Kudosnäyte otettiin 18. maaliskuuta. Sen tutkiminen antoi tulokseksi sen, että Adrianilla oli suuri imukudoskasvain. Vähän myöhemmin otetun luuydinnäytteen avulla varmistui se, että hänelle oli kehittynyt leukemia. Jardine selitti nyt, että voimaperäinen kemoterapiaohjelma ja verensiirrot ovat ainut keino, jolla Adrianin henki voidaan ehkä pelastaa. Adrian kuitenkin kieltäytyi yhä verensiirroista. Häntä alettiin hoitaa kemoterapian avulla, mutta ilman verensiirtoja.

Nyt oli kuitenkin pelättävissä, että tässä hoidon kriittisessä vaiheessa paikallinen sosiaalilautakunta voi puuttua asiaan ja hankkia tuomioistuimelta huostaanottopäätöksen ja valtuudet verensiirtojen antamiseen. Kanadan laki antaa kaikille vähintään 16-vuotiaille oikeuden päättää itse itselleen annettavasta hoidosta. Alle 16-vuotiaalla on tämä oikeus ainoastaan silloin, jos hänet voidaan luokitella niin sanotusti ”kypsäksi alaikäiseksi”, sellaiseksi alaikäiseksi, joka pystyy päättämään asioistaan.

Newfoundlandin korkeimpaan oikeuteen

Sunnuntaiaamuna 18. heinäkuuta päätti sosiaalilautakunnan virkaa tekevä puheenjohtaja ryhtyä hakemaan tuomioistuimelta huostaanottopäätöstä. Adrianille hankittiin viivyttelemättä Saint John’sin kaupungista asianajajaksi kuuluisa ja erittäin arvostettu juristi David C. Day. Newfoundlandin provinssin korkein oikeus kokoontui tuona samana sunnuntaina iltapäivällä kello 15.30 tuomari Robert Wellsin toimiessa puheenjohtajana.

Iltapäivällä pidetyn oikeudenistunnon aikana Jardine selvitti tuomioistuimelle erittäin seikkaperäisesti sen, että hän pitää Adriania ”kypsänä alaikäisenä”, joka lujan vakaumuksensa vuoksi ei ota verta, ja että hän, lääkäri Lawrence Jardine, oli luvannut Adrianille, että hän ei sisällyttäisi mihinkään hoitotapoihin verensiirtoja. Tuomari kysyi lääkäriltä, antaisiko hän verta siinä tapauksessa, että tuomioistuin päätyisi päätöksessään verensiirtojen antamisen kannalle. Jardine vastasi: ”Minä en missään tapauksessa tekisi niin.” Hän mainitsi Adrianin olleen sitä mieltä, että hän olisi vaarassa menettää Raamattuun perustuvan toivonsa ikuisesta elämästä. Tämän nimekkään lääkärin vilpitön lausunto oli sekä yllättävä että sydäntä lämmittävä ja sai Adrianin vanhemmat vuodattamaan ilonkyyneleitä.

”Pyydän teitä kunnioittamaan minua ja minun tahtoani”

Kun tuomioistuin kokoontui uudelleen maanantaina 19. heinäkuuta, David Daylla oli mukanaan kopioita Adrianin laatimasta lausunnosta. Hän oli näet niin sairas, ettei kyennyt tulemaan oikeuden kuultavaksi, ja niinpä hän oli laatinut ja allekirjoittanut lausunnon, jossa hän teki tiettäväksi oman tahtonsa, joka koski hänen syöpänsä hoitamista ilman verta tai verituotteita. Siinä Adrian sanoi:

”Sairaana ollessaan ihminen ajattelee monenlaisia asioita, ja jos hän sairastaa syöpää, hän tietää voivansa kuolla ja hän ajattelee sitä. – – En missään tapauksessa ota verta enkä salli käyttää sitä. Tiedän voivani kuolla, jos verta ei käytetä. Se on kuitenkin minun oma päätökseni. Kukaan ei ole suostutellut minua tähän. Luotan tohtori Jardineen hyvin paljon. Uskon hänen olevan sanansa mittainen mies. Hän sanoo antavansa minulle tehohoitoa, mutta ei missään tapauksessa verta. Hän on kertonut minulle riskeistä. Tiedän, kuinka vaarallinen tilanne on. Tiedän, miten pahimmassa tapauksessa voi käydä. – – Olen sitä mieltä, että jos minulle annettaisiin verta, se olisi samaa kuin jos minut raiskattaisiin, minulle tehtäisiin fyysistä väkivaltaa. En halua ruumistani, jos niin tapahtuu. En voi elää sen kanssa. En halua minkäänlaista hoitoa, jos verta aiotaan käyttää – en edes silloin, jos on olemassa se mahdollisuus, että verta voidaan käyttää. Tulen taistelemaan veren käyttämistä vastaan.” Adrianin lausunto päättyi vetoomukseen: ”Pyydän teitä kunnioittamaan minua ja minun tahtoani.”

Koko jutun suullisen käsittelyn ajan Adrian oli vuoteenomana sairaalassa, ja tuomari Robert Wells oli niin ystävällinen, että kävi tapaamassa häntä siellä, David Dayn ollessa myös läsnä. Selostaessaan tätä tapaamista David Day puhui siitä, miten Adrian oli sanoillaan vanginnut tuomarin huomion ja keskittynyt vain yhteen asiaan. Hänen tiivistelmänsä Adrianin sanoista: ”Tiedän, että olen vakavasti sairas, ja tiedän, että voin kuolla. Jotkut lääkärit sanovat verestä olevan apua. En ole samaa mieltä, sillä olen lukenut siihen liittyvistä vaaroista. Olipa verestä sitten hyötyä tai ei, en vakaumukseni takia hyväksy verta. Jos kunnioitatte vakaumustani, kunnioitatte myös minua. Jos ette kunnioita vakaumustani, pidän sitä loukkauksena oikeuksiani vastaan. Jos kunnioitatte vakaumustani, voin kohdata sairauteni menettämättä arvokkuuttani. Minulla ei ole juuri muuta kuin vakaumukseni, ja se on nyt tärkein asia, jota tarvitsen voidakseni taistella tautiani vastaan.”

David Day sanoi omana kommenttinaan Adrianista näin: ”Hän oli asiakas, joka kykeni suhtautumaan vakavaan sairauteensa kärsivällisesti, tyynen rauhallisesti ja pelottomasti. Hänen päättäväisyytensä ilmeni hänen silmistään, hänen hillitty itseluottamuksensa hänen äänestään ja hänen sisukkuutensa hänen käyttäytymisestään. Hänen sanojensa ja eleittensä välittämä viesti osoitti minulle sen, että hänellä oli luja vakaumus. Hänen tunnusomaisin ominaisuutensa oli vakaumuksellisuus. Peräänantamaton sairaus pakotti hänet rakentamaan nuoruusiän unelmien ja aikuisiän realiteettien välille siltoja. Vakaumus auttoi häntä siinä. – – Hän oli epäröimätön ja vilpitön ja käsitykseni mukaan rehellinen. – – Minua kiinnosti kovasti se kysymys, olivatko hänen vanhempansa taivutelleet hänet omaksumaan heidän kantansa, joka kielsi veren käytön lääkärinhoidon antamisessa heidän pojalleen. – – Olin varma siitä, [että] hänen tahdonilmauksensa, joka koski lääkärinhoidon saamista ilman verta, edusti hänen omaa mielipidettään.”

Eräässä toisessa yhteydessä David Day sanoi Adrianin vakaumuksesta, että ”se oli hänelle arvokkaampi kuin itse elämä”. Hän jatkoi: ”Tämä järkähtämätön nuori mies, joka on kohdannut tällaisia ongelmia, saa minut ajattelemaan kaikista omista murheistani, että ne ovat tyhjänveroisia. Hän tulee syöpymään lähtemättömästi mieleeni. Hän on kypsä alaikäinen, jolle on tunnusomaista erinomainen rohkeus, tarkkanäköisyys ja harkintakyky.”

Päätös: Adrian kypsä alaikäinen

Maanantaina 19. heinäkuuta suullinen käsittely saatiin loppuun, ja tuomari Robert Wells antoi päätöksensä, joka myöhemmin julkaistiin oikeustieteellisessä aikakauslehdessä Human Rights Law Journal 30. syyskuuta 1993. Seuraavassa otteita siitä:

”Sosiaalilautakunnan hakemus hylätään seuraavista syistä: tämä lapsi ei ole suojelun tarpeessa; ei ole näytetty toteen, että veren tai verituotteiden käyttö verensiirtojen antamiseksi olisi välttämätöntä; ja tässä nimenomaisessa tapauksessa se voisi olla vahingollista.”

”Veren tai verituotteiden käyttö on häntä hoidettaessa kiellettyä – paitsi siinä tapauksessa, että olosuhteitten muuttuminen vaatii tekemään uuden päätöksen. Poika julistetaan kypsäksi alaikäiseksi, jonka tahtoa lääkärinhoidon saamisesta ilman verta tai verituotteita tulee kunnioittaa. – –”

”Ei ole epäilystäkään siitä, että tämä ’nuori ihminen’ on hyvin rohkea. Käsittääkseni hänellä on tukenaan hyvä ja huolehtivainen perhe, ja käsittääkseni hän on kohdannut sairautensa hyvin rohkeasti. Osa hänen uskonkäsityksistään kieltää häntä käyttämästä mistään syystä verituotteita sillä tavoin, että hän antaisi johtaa niitä elimistöönsä – –. Minulla on ollut etu lukea A:n laatima lausunto eilen, ja minulla on ollut etu kuulla hänen äitiään, joka antoi lausuntonsa, ja minulla on ollut etu keskustella myös itsensä A:n kanssa.”

”Olen vakuuttunut siitä, että hän uskoo koko sydämestään siihen, että veren ottaminen olisi väärin ja että veren antaminen väkisin olisi puheena olevassa tapauksessa senlaatuinen loukkaus hänen ruumistaan, intimiteettisuojaansa ja koko hänen olemassaoloaan vastaan, että se heikentäisi vakavasti sitä voimaa ja kykyä, jota hän tarvitsee selviytyäkseen häntä odottavasta kauhistuttavasta tulikokeesta, oli sen lopputulos sitten millainen tahansa.”

”Katson lääkärin osuneen asian ytimeen siinä, kun hän sanoi, että ennen kuin voi olla mitään toivoa, mitään todellista toivoa, täytyy potilaan olla yhteistyöhaluinen ja suhtautua myönteisesti kemoterapiaan ja muihin syövänhoitomenetelmiin, ja että potilas, jolle tehtäisiin jotakin väkisin vastoin hänen syvästi vaalimaansa vakaumusta, olisi potilas, jonka hoitokelpoisuus olisi vähentynyt voimakkaasti. – –”

”Olen sitä mieltä, että se mitä A:lle on tapahtunut, on kypsyttänyt häntä niin paljon, ettei samaa voida ajatellakaan sellaiselta 15-vuotiaalta, joka ei ole joutunut kokemaan elämässään vastaavaa. Olen sitä mieltä, että se mitä hän on kokenut, on pahinta mitä voidaan kuvitella, ja pidän mahdollisena, että yksi niistä asioista, jotka ovat antaneet hänelle ja hänen perheelleen voimaa kestää, on juuri tämä heidän vakaumuksensa. Olen sitä mieltä, että se mitä A:lle on tapahtunut, on kypsyttänyt häntä enemmän kuin mitä 15-vuotiaan kypsyydeltä voidaan normaalisti odottaa. Olen sitä mieltä, että poika, jonka kanssa olen tänä aamuna puhunut, on traagisten olosuhteittensa vaikutuksesta aivan erilainen kuin joku tavallinen 15-vuotias.”

”Olen sitä mieltä, että hän on riittävän kypsä esittämään painavan näkemyksensä, ja hän on ilmaissut sen minulle – –. Olen myös vakuuttunut siitä, että – – minun puoleltani on oikein ottaa huomioon hänen tahtonsa, ja niin myös teen. Hänen tahtonsa on, että verituotteita ei saa käyttää, ja olen vakuuttunut myös siitä, että jos sairaalan johtaja tämän tuomioistuimen päätöksen nojalla toimisi jollain tapaa vastoin tätä hänen tahtoaan, se hyvin ilmeisellä ja todellisella tavalla vahingoittaisi hänen etuaan – – Lisäksi jos hän kuolisi tähän tautiin – mikä on hyvin mahdollista – hän tekisi sen sellaisessa mielentilassa, joka ottaen huomioon hänen uskonkäsityksensä olisi hyvin murheellinen, hyvin onneton eikä lainkaan toivottava. Otan nyt kaiken tämän huomioon. – –”

”Kaiken edellä olevan huomioon ottaen katson, että minun on oikein kieltäytyä antamasta lupaa verituotteiden käyttämiseen A:ta hoidettaessa.”

Adrianin viesti tuomarille

Viesti, jonka tämä poika, joka tiesi kuolevansa, lähetti David Dayn välityksellä tuomari Robert Wellsille, oli erikoinen ja ajatuksia herättävä: ”Keskustelin asiakkaani kanssa aivan lyhyesti sen jälkeen, kun olitte poistunut sairaalasta, ja katson syyllistyväni laiminlyöntiin, jollen välittäisi teille hänen kiitoksiaan, jotka hän osoittaa teille sydämensä pohjasta – ja tämä sydän on hyvin suuri – sen johdosta, että olette käsitellyt tämän asian joutuisasti, hienotunteisesti ja suurta oikeudenmukaisuutta osoittaen. Hän on erittäin kiitollinen teille, herra tuomari, ja tahdon, että tämä merkitään pöytäkirjaan. Kiitoksia.”

Adrianin äiti kertoo, mitä tämän jälkeen tapahtui.

”Oikeudenkäynnin jälkeen Adrian kysyi lääkäriltään Lawrence Jardinelta: ’Paljonko minulla on elinaikaa?’ Tämä vastasi: ’Parisen viikkoa.’ Näin poikani vuodattavan yhden kyyneleen, joka pirahti esiin tiiviisti suljettujen silmäluomien välistä. Aioin kietoa käteni hänen ympärilleen, ja hän sanoi: ’Älä, äiti. Minä rukoilen.’ Muutaman tuokion kuluttua kysyin häneltä: ’Miltä sinusta nyt tuntuu, Adrian?’ ’Äiti, minä tulen elämään joka tapauksessa, vaikka kuolenkin. Jos minulla on vain kaksi viikkoa elinaikaa, haluan nauttia tästä ajasta. Niinpä sinunkin täytyy nyt piristyä.’”

”Hän halusi vierailla Vartiotorni-seuran Kanadan-haaratoimistossa Georgetownissa. Hän vieraili siellä. Hän ui siellä erään ystävänsä kanssa uima-altaassa. Hän kävi seuraamassa yhtä Blue Jays -baseball-joukkueen ottelua, ja hänestä otettiin valokuva, jossa hän on yhdessä eräitten tämän joukkueen pelaajien kanssa. Mikä tärkeintä, hän oli vihkiytynyt sydämessään palvelemaan Jehova Jumalaa, ja nyt hän halusi käydä sen vertauskuvaksi upotuskasteella. Hänen tilansa oli siihen mennessä huonontunut, ja hän oli joutunut menemään takaisin sairaalaan eikä voinut enää poistua sieltä. Niinpä hoitajat järjestivät ystävällisesti hänen käyttöönsä yhden fysioterapiahuoneen altaista, jotka oli tehty ruostumattomasta teräksestä. Hänet kastettiin siinä 12. syyskuuta, ja seuraavana päivänä, 13. syyskuuta, hän kuoli.”

”Hänen hautajaisensa olivat suurimmat, mitä siihen mennessä hautajaiskappelissa oli pidetty, ja niihin osallistui sairaanhoitajia, lääkäreitä, potilaitten vanhempia, luokkatovereita, naapureita ja paljon hänen hengellisiä veljiään ja sisariaan hänen omasta seurakunnastaan ja muista seurakunnista. Emme olleet vanhempina osanneet arvata kaikkia poikamme oivallisia ominaisuuksia, jotka tulivat hänessä ilmi, kun hän joutui kestämään monia koettelemuksia, emmekä sitä huomaavaisuutta ja syvällisyyttä, jotka olivat osa hänen kehittymässä ollutta kristillistä persoonallisuuttaan. Psalmista kirjoitti Jumalan hengen vaikutuksesta: ’Lapset ovat Herran lahja.’ Tämä lapsi varmasti oli sellainen, ja me odotamme näkevämme hänet Jehovan uudessa, vanhurskaassa maailmassa, joka pian tullaan perustamaan paratiisimaahan.” (Psalmit 127:3; Jaakob 1:2, 3.)

Odottakaamme Johanneksen 5:28, 29:ssä olevan Jeesuksen lupauksen toteutumista Adrianin kohdalla: ”Älkää ihmetelkö tätä, koska tulee hetki, jolloin kaikki muistohaudoissa olevat kuulevat hänen äänensä ja tulevat esiin, hyvää tehneet elämän ylösnousemukseen, inhottavuuksia harjoittaneet tuomion ylösnousemukseen.”

Kieltäytymällä verensiirroista, jotka olisivat ehkä pidentäneet hänen nykyistä elämäänsä, Adrian Yeatts osoittautui yhdeksi niistä monista nuorista, jotka ovat panneet Jumalan ensimmäiseksi.


Seuraavaksi Herätkää! -lehti kertoi neljästä lapsesta, jotka joutuivat ottamaan kantaa verensiirtoon. Tämä kertomus löytyy Herätkää! -lehdestä sivuilta 9 - 15.


  
OLET nuori. Vasta 12-vuotias. Sinulla on perhe, jota rakastat. Sinulla on koulutovereita, joista pidät. Olet tehnyt retkiä uimarannalle ja patikoinut tuntureilla. Olet pelonsekaista kunnioitusta tuntien katsellut lukemattomien tähtien kirjomaa taivasta. Sinulla on koko elämä edessäsi.

Nyt sinulla on syöpä. Tällainen uutinen on isku 60-vuotiaalle. Se on pommi 12-vuotiaalle.

Lenae Martinez

Siltä se tuntui 12-vuotiaasta Lenae Martinezista. Hänen toivonsa oli saada elää ikuisesti paratiisimaassa. Tätä toivoa oli hänessä vahvistanut se Raamattuun perustuva valmennus, jota hän oli saanut vanhemmiltaan, jotka ovat Jehovan todistajia. Eikö hän ollut itsekin lukenut Raamatusta, että maa pysyy iäti, että sen on tarkoitus olla asuttu ikuisesti ja että lempeämieliset perivät sen ikuisiksi ajoiksi? (Saarnaaja 1:4; Jesaja 45:18; Matteus 5:5.)

Nyt hän oli Fresnossa Kaliforniassa Valley Children’s Hospital -nimisessä lastensairaalassa. Hänet oli otettu sinne, koska hänen arveltiin sairastavan munuaistulehdusta. Kokeissa kuitenkin paljastui, että hänellä oli leukemia. Lenaeta hoitavat lääkärit päättivät, että hänelle tulee heti alkaa antaa punasoluja ja verihiutaleita sekä kemoterapiaa.

Lenae sanoi, että hän ei halua verta eikä verituotteita ja että hänelle oli opetettu, että Jumala kieltää sen, kuten käy ilmi 3. Mooseksen kirjasta ja Apostolien teoista. ”Sillä pyhä henki ja me olemme nähneet hyväksi olla lisäämättä teille enempää taakkaa kuin nämä välttämättömät: että kartatte epäjumalille uhrattua ja verta ja sitä, mikä on kuristettua, sekä haureutta.” (Apostolien teot 15:28, 29.) Hänen vanhempansa tukivat hänen omaksumaansa kantaa, mutta Lenae kuitenkin korosti sitä, että hän oli tehnyt tässä asiassa oman ratkaisunsa ja että se oli hänelle hyvin tärkeä.

Lääkärit keskustelivat useita kertoja Lenaen ja hänen vanhempiensa kanssa. He kuitenkin tulivat jälleen eräänä iltapäivänä. Lenae sanoi myöhemmin tästä tapaamisesta: ”Minua heikotti valtavasti, koska minulla oli paljon kipuja, ja olin myös oksentanut paljon verta. He tekivät minulle samat kysymykset, mutta tällä kertaa toisella tavalla. Sanoin heille jälleen: ’En halua verta enkä verituotteita. Mieluummin vaikka kuolen, jos se on pakko, mutta en riko lupaustani, jonka olen antanut Jehova Jumalalle tehdäkseni hänen tahtonsa.’”

Lenae jatkoi: ”He tulivat takaisin seuraavana aamuna. Verihiutaleitten määrä oli laskenut, ja olin yhä korkeassa kuumeessa. Saatoin havaita lääkäreiden kuuntelevan minua tällä kertaa tavallista tarkemmin. Vaikka he eivät pitäneet kannastani, he sanoivat, että olen erittäin kypsä 12-vuotias. Myöhemmin perhelääkärimme tuli käymään, ja hän sanoi pahoitellen, että minua ei auttaisi mikään muu kuin kemoterapia ja verensiirrot. Hän lähti ja sanoi palaavansa myöhemmin.”

”Kun hän oli lähtenyt, aloin itkeä kovasti, sillä hän oli hoitanut minua pienestä pitäen ja nyt minusta tuntui, että hän oli pettänyt minut. Kun hän myöhemmin tuli uudelleen, kerroin hänelle, mitä olin ajatellut hänestä hänen lähdettyään: että hän ei enää välittänyt minusta. Hän oli yllättynyt ja pyysi anteeksi. Hän ei ollut halunnut pahoittaa mieltäni. Hän katsoi minuun ja sanoi: ’Jaa-a, Lenae, eipä taida olla muuta vaihtoehtoa. Uskon, että kun kuolen, menen taivaaseen ja tapaan sinut siellä.’ Hän otti pois silmälasinsa, ja suuret kyyneleet silmissään hän sanoi rakastavansa minua ja halasi minua kunnolla. Kiitin häntä ja sanoin: ’Kiitoksia. Minäkin rakastan teitä, tohtori Gillespie, mutta minulla on toivo saada elää paratiisimaassa saatuani ylösnousemuksen.’”

Sen jälkeen huoneeseen saapui kaksi lääkäriä ja juristi, ja he sanoivat Lenaen vanhemmille haluavansa keskustella pelkästään Lenaen kanssa ja pyysivät vanhempia jättämään heidät vähäksi aikaa yksin. Vanhemmat noudattivat tätä pyyntöä. Koko käydyn keskustelun ajan lääkärit olivat hyvin hienotunteisia ja ystävällisiä, ja heihin teki vaikutuksen Lenaen selkeä esitystapa ja luja vakaumus.

Ollessaan vain hänen kanssaan he kertoivat hänelle, että hän kuolisi pian leukemiaan, ja sanoivat: ”Verensiirrot kuitenkin pidentäisivät elämääsi. Jos kieltäydyt verestä, kuolet muutaman päivän sisällä.”

”Jos otan verta, niin paljonko se pidentää elämääni?” Lenae kysyi.

”Noin 3–6 kuukautta”, he vastasivat.

”Mitä voin tehdä kuudessa kuukaudessa?” hän kysyi.

”Saat lisää voimia. Voit tehdä monenlaista. Voit käydä Disney World -huvipuistossa. Voit käydä monissa muissakin paikoissa.”

Lenae mietti hetken ja vastasi sen jälkeen: ”Olen palvellut Jehovaa koko elämäni, 12 vuotta. Hän on luvannut minulle ikuisen elämän paratiisimaassa, jos tottelen häntä. En aio hylätä häntä kuuden kuukauden elämän takia. Haluan olla uskollinen kuolemaani asti. Silloin tiedän, että hän omana aikanaan herättää minut kuolleista ja antaa minulle ikuisen elämän. Sen jälkeen minulla on aikaa tehdä kaikkea sitä mitä haluan.”

Lääkäreistä ja juristista näki, että tyttö oli tehnyt heihin suuren vaikutuksen. Kiitettyään häntä he poistuivat ja kertoivat hänen vanhemmilleen, että hän ajattelee ja puhuu kuin aikuinen ja kykenee päättämään omista asioistaan. He antoivat Valley Children’s Hospital -sairaalan eettiselle komitealle sellaisen suosituksen, että Lenaeta voidaan pitää kypsänä alaikäisenä. Tämä komitea, joka koostui lääkäreistä, muista terveydenhuollon ammattihenkilöistä ja professorista, joka opettaa etiikkaa Fresnon valtionyliopistossa, teki päätöksen, jonka mukaan Lenaella on oikeus päättää hoidostaan. Sen mielestä Lenae oli kypsä alaikäinen. Oikeuden päätöstä ei haettu.

Pitkän, vaikean yön jälkeen Lenae nukahti kuolemaan 22. syyskuuta 1993 kello 6.30 äitinsä sylissä. Se, millaisen arvokkuuden vallitessa ja miten rauhaisasti tuo yö sujui, on syöpynyt lähtemättömästi läsnä olleitten mieleen. Muistotilaisuudessa oli läsnä 482 henkeä, heidän joukossaan lääkäreitä, sairaanhoitajia ja opettajia, joihin Lenaen usko ja tinkimättömyys oli tehnyt vaikutuksen.

Lenaen vanhemmat ja ystävät olivat hyvin kiitollisia siitä, että sairaalan lääkärit, sairaanhoitajat ja hallintovirkamiehet olivat havaintokykyisesti todenneet tämän alaikäisen kypsyneisyyden ja ettei tähän ratkaisuun ollut tarvittu tuomioistuimen antamaa päätöstä.

Crystal Moore

Tällaista hienotunteisuutta ei osoitettu 17-vuotiaalle Crystal Moorelle, kun hänet otettiin New Yorkissa Columbia Presbyterian Medical Center -nimiseen sairaalaan. Hänellä oli haavainen paksunsuolen tulehdus. Kun hänet oli otettu sisään, hän tähdensi useaan otteeseen sitä, että hän ei halua ottaa verta, ja samaa tähdensivät myös hänen vanhempansa. Hän ei halunnut kuolla, vaan päinvastoin saada hoitoa, joka ei ole ristiriidassa veren karttamista koskevan Raamatun käskyn kanssa (Apostolien teot 15:28, 29).

Crystalia hoitaneet lääkärit olivat varmoja siitä, että hänen tilansa edellytti verensiirron tekemistä. Eräs lääkäri sanoi tylysti: ”Jollei Crystalille ole torstaihin, kesäkuun 15. päivään mennessä tehty verensiirtoa, niin perjantaina, 16. päivä kesäkuuta hän on kuollut!” Kesäkuun 16. tuli eikä Crystal ollut kuollut, ja sairaala haki New Yorkin osavaltion korkeimmalta oikeudelta lupaa verensiirtojen antamiseen hänelle vastoin hänen tahtoaan.

Jutun suullisessa käsittelyssä, joka kiireen vilkkaa järjestettiin tuona samana aamuna sairaalassa, yksi lääkäreistä antoi lausunnon, jonka mukaan Crystalin tulee heti saada kaksi pussia verta ja että hän saattaa tämän lisäksi tarvita vielä kymmenen pussia verta. Hän sanoi myös, että jos Crystal yrittäisi vastustaa verensiirtoja, hän sitoisi tytön ranteistaan ja jaloistaan kiinni vuoteeseen. Crystal sanoi lääkäreille, että hän ”huutaisi ja kirkuisi”, jos he yrittäisivät antaa hänelle verta ja että Jehovan todistajana hän pitäisi veren pakolla antamista yhtä vastenmielisenä kuin raiskatuksi tulemista.

Asianajajansa toistuvista pyynnöistä huolimatta Crystalilta evättiin mahdollisuus todistaa päätöksentekokykyään ja puolustaa itseään oikeuden edessä. Vaikka Crystal oli vastikään saanut kouluviranomaisilta arvostetun palkinnon tunnustukseksi koulumenestyksestään lukiossa, tuomari ei sallinut hänen selittää verestä kieltäytymistään oikeuden edessä. Näin Crystalilta riistettiin oikeusturva, oikeus päättää oman ruumiinsa kohtelusta, intimiteettisuoja ja uskonnonvapaus.

Vaikka tuomioistuin ei sallinutkaan Crystalin esiintyä oikeudessa, se kävi tapaamassa häntä hänen huoneessaan ja viipyi siellä 20 minuuttia. Käynnin jälkeen tuomari sanoi, että Crystal oli ”kaikesta päättäen hyvin ajattelukykyinen” ja ”erittäin selkeäsanainen” ja selitti, että Crystal ”oli varmasti täysissä sielunvoimissaan” ja ”pystyi ilmaisemaan hyvin ajatuksensa”. Näistä havainnoista huolimatta tuomioistuin kieltäytyi järkkymättömästi antamasta Crystalille tilaisuutta päättää omasta hoidostaan.

Sunnuntaiaamuna 18. kesäkuuta Crystal tarvitsi hätäleikkausta, johon hän suostui, mutta ei edelleenkään suostunut veren käyttöön. Leikkauksen aikana meni hukkaan ainoastaan 0,5–1 desilitraa verta. Silti häntä hoitaneet lääkärit väittivät, että leikkauksen jälkeen on ehkä pakko tehdä verensiirto. Eräs lääkäri sanoi oikeudelle, että verta ei tarvita. Hän oli hoitanut samanlaisia tapauksia rutiiniluonteisesti jo 13 vuotta ilman verta, eikä leikkauksen jälkeen ollut kertaakaan jouduttu antamaan verta.

22. kesäkuuta 1989 tuomioistuin määräsi Crystalin tilapäisesti sairaalan holhoukseen verensiirron antamiseksi, mikä kuitenkin voi tapahtua vain sillä edellytyksellä, että se on ”hänen henkensä suojelemiseksi ja pelastamiseksi välttämätöntä”. Holhous päättyi, kun Crystal pääsi sairaalasta. Crystal ei missään vaiheessa tarvinnut verta eikä sitä annettu hänelle, mutta on pöyristyttävää todeta, millä tavoin tuomioistuin kohteli Crystalia.

Päästyään sairaalasta Crystal kävi koulunsa loppuun hyvin arvosanoin. Pian sen jälkeen hänestä tuli Jehovan todistajien kokoaikainen sananjulistaja. Hän alkoi toimia talonesittelijänä Jehovan todistajien konventtisalilla Jersey Cityssä, ja hän liittyi erään valtakunnansaleja rakentavan ja uudistavan talkoojoukon jäseneksi.

Columbia Presbyterian Medical Center -sairaalan lääkärit olivat kuitenkin sanoneet, että jollei hänelle anneta verta 15. kesäkuuta, hän kuolee 16. kesäkuuta ja että jos hän vastustaisi verensiirtoa, hänet sidottaisiin kiinni ranteistaan ja jaloistaan. Kun lääkärit, jotka haluavat oikeudenpäätöksen turvin antaa verta, julistavat suureen ääneen, että potilas kuolee, jollei tuomari heti suostu heidän pyyntöönsä, niin heidän on silloin hyvä muistaa Crystal Mooren tapaus.

Lisa Kosack

Lisan ensimmäinen yö torontolaisessa lastensairaalassa (Sick Children’s Hospital) oli painajaistakin pahempi. Hänet otettiin sisään kello 16, ja hän joutui heti tutkimuksiin. Hän pääsi huoneeseensa vasta kello 23.15 tuona iltana. Keskellä yötä tapahtui jotakin erikoista. Lisa kertoo: ”Keskiyöllä luokseni tuli sairaanhoitaja, joka sanoi: ’Minun täytyy antaa sinulle verta.’ Huusin: ’En voi ottaa verta, koska olen Jehovan todistaja! Kai tiedät sen! Kai tiedät sen!’ ’Tottahan minä sen tiedän’, hän vastasi ja veti nopeasti irti suoneeni pistetyn tiputusletkun ja tökkäisi sen tilalle sellaisen tippaletkun, jota pitkin aloin saada verta. Aloin itkeä hysteerisesti.”

Voidaan vain ihmetellä sitä, miksi sairas ja pelästynyt 12-vuotias tyttö sai osakseen näin tunnotonta ja julmaa kohtelua keskellä yötä oudossa ympäristössä. Lisan vanhemmat olivat vieneet hänet tähän sairaalaan toivoen löytävänsä sieltä ystävällisiä ja yhteistyöhaluisia lääkäreitä. Sen sijaan heidän tyttärelleen annettiin keskellä yötä tuskallisella tavalla verta, vaikka sekä Lisan että hänen vanhempiensa ilmaisema kanta oli se, että veren ja verituotteiden käyttäminen on Jumalan lain rikkomista (Apostolien teot 15:28, 29).

Seuraavana aamuna sairaala haki oikeudenpäätöstä, jonka nojalla hänelle voitaisiin tehdä verensiirtoja. Oikeudenkäynti kesti viisi päivää, ja sen puheenjohtajana toimi tuomari David R. Main. Se pidettiin eräässä sairaalan huoneessa, ja Lisa oli läsnä kaikkina viitenä päivänä. Liisa sairasti akuuttia luuydinleukemiaa, joka yleensä johtaa kuolemaan, vaikka tämän sairaalan lääkärit olivatkin lausunnossaan sitä mieltä, että siitä voi parantua 30 prosentin todennäköisyydellä. He vaativat saada käyttää hoitona toistuvia verensiirtoja ja voimaperäistä kemoterapiaa, mikä hoitokeino aiheuttaa kovia kipuja ja heikentäviä sivuvaikutuksia.

Neljäntenä oikeudenkäyntipäivänä antoi Lisa lausuntonsa. Häneltä kysyttiin esimerkiksi, miltä hänestä oli tuntunut, kun hänelle annettiin keskellä yötä vastoin hänen tahtoaan verensiirto. Hän selitti, että se oli saanut hänet tuntemaan itsensä koiraksi, jota käytetään koe-eläimenä, että hänestä tuntui kuin hänet olisi raiskattu ja että jotkut luulevat voivansa tehdä ihmiselle ihan mitä vain, kun tämä vielä on alaikäinen. Häntä oli inhottanut nähdessään, miten häneen pantiin jonkun toisen verta, ja hän oli miettinyt, saisiko hän sen mukana itseensä aidsin, maksatulehduksen tai jonkin muun tarttuvan taudin. Hän oli ollut huolissaan ennen muuta siitä, mitä Jehova mahtoi ajatella, kun hän oli rikkonut hänen lakiaan, joka kieltää ottamasta jonkun toisen verta elimistöönsä. Hän sanoi, että jos niin tapahtuisi joskus uudelleen, ”tappelisin vastaan ja potkaisisin tippalaitteen nurin ja repisin tiputusletkun irti käsivarrestani, tekisi se sitten miten kipeää tahansa, ja löisin veripussiin reikiä”.

Hänen asianajajansa kysyi: ”Mitä sanot siitä, jos lastensuojeluyhdistys saa pyytämänsä luvan ja ottaa sinut huostaansa vanhemmiltasi?”

”Olisin sen johdosta hyvin vihainen, ja pitäisin lastensuojeluyhdistystä julmana, sillä vanhempani eivät ole milloinkaan pahoinpidelleet minua, he ovat rakastaneet minua ja minä rakastan heitä, ja aina kun sairastin angiinaa tai flunssaa tai jotakin muuta, he pitivät minusta huolta. Heidän koko elämänsä oli keskittynyt ympärilleni, ja jos nyt sitten jotkut haluavat tulla ja ottaa minut pois heiltä vain sen takia, että he ovat eri mieltä, niin minusta se olisi erittäin julmaa, ja se olisi minulle suuri järkytys.”

”Haluatko sinä kuolla?”

”En halua, enkä usko kenenkään haluavan, mutta jos kuolen, en tule pelkäämään, sillä tiedän, että minulla on toivo ikuisesta elämästä paratiisissa maan päällä.”

Vain harvojen silmät pysyivät kuivina, kun Lisa rohkeasti puhui lähestyvästä kuolemastaan, luottamuksestaan Jehovaan ja päättäväisyydestään pysyä uskollisena hänen veren pyhyyttä koskevalle lailleen.

Hänen asianajajansa kysyi: ”Muuttaisiko se asiaa lainkaan, jos saisit tietää, että tuomioistuin määrää sinut ottamaan verensiirtoja?”

”Ei, sillä aion silti pysyä uskollisena Jumalalleni ja totella hänen käskyjään, koska Jumala on korkeampi kuin mikään tuomioistuin tai kukaan ihminen.”

”Lisa, millaisen päätöksen haluaisit tuomarin antavan tässä jutussa?”

”Haluaisin tuomarin tekevän tässä jutussa sellaisen päätöksen, että minut lähetetään takaisin vanhempieni luo ja että pääsen takaisin heidän holhoukseensa, jotta voin olla iloinen ja jotta voin mennä kotiin ja olla hyvässä ympäristössä.”

Näin tuomari Main myös teki. Seuraavassa otteita hänen päätöksestään.

”L. on kertonut tälle oikeudelle selvästi ja asiallisesti, että jos häneen yritetään siirtää verta, hän taistelee kaikin voimin tuota verensiirtoa vastaan. Hän on sanonut, ja minä uskon häntä, että hän kirkuu ja tappelee ja että hän vetää tiputusletkun käsivarrestaan ja yrittää turmella veren, joka on veripussissa hänen vuoteensa yläpuolella. Kieltäydyn antamasta määräystä, jonka vuoksi tämä lapsi joutuisi kokemaan tällaisia kärsimyksiä.”

Keskellä yötä pakolla annetusta verensiirrosta hän sanoi:

”Minun on pakko todeta, että häntä on kohdeltu syrjivästi hänen uskontonsa ja ikänsä perusteella 15. pykälän 1. momentissa mainitulla tavalla. Sillä, että hänelle näiden olosuhteitten vallitessa tehtiin verensiirto, on loukattu hänelle 7. pykälässä taattua oikeusturvaa.”

Hänen vaikutelmansa Lisasta on kiintoisa:

”L. on ihastuttava, erittäin älykäs, selkeäsanainen, kohtelias, herkkä ja ennen kaikkea rohkea ihminen. Hän on erittäin viisas ja kypsä ikäisekseen, ja luulenpa, että hänellä voidaan sanoa olevan kaikki ne myönteiset ominaisuudet, jotka kuka tahansa isä tai äiti haluaisi olevan lapsessaan. Hänellä on hyvin harkittu, luja ja selkeä uskonnollinen vakaumus. Käsitykseni mukaan mikään neuvonta, neuvoipa häntä kuka tahansa, tai mikään painostus, painostivatpa häntä hänen vanhempansa tai kuka tahansa muu, edes tämän tuomioistuimen tekemä päätös, ei järkyttäisi tai muuttaisi hänen uskonkäsityksiään. Olen sitä mieltä, että L. K:lle tulee antaa mahdollisuus taistella tätä sairautta vastaan arvokkuutensa ja mielenrauhansa säilyttäen.”

”Hakemus hylätään.”

Lisa ja hänen perheensä lähtivät sairaalasta tuona päivänä. Lisa todellakin taisteli sairauttaan vastaan arvokkuutensa ja mielenrauhansa säilyttäen. Hän kuoli rauhaisasti kotonaan rakkaiden äitinsä ja isänsä syliin. Näin hän liittyi niiden monien nuorten Jehovan todistajien joukkoon, jotka ovat panneet Jumalan ensimmäiseksi. Lopputuloksena on oleva, että hän saa yhdessä heidän kanssaan kokea seuraavan Jeesuksen lupauksen toteutumisen: ”Joka elämänsä minun tähteni kadottaa, on sen löytävä.” (Matteus 10:39, KR-92.)

Ernestine Gregory

17-vuotiaana Ernestinen todettiin sairastavan leukemiaa. Sen jälkeen kun hänet oli otettu sairaalaan, hänen lääkärinsä halusivat antaa hänelle kemoterapiaa ja sen tueksi verituotteita, mutta hän ei antanut lupaa verituotteiden käyttämiseen. Ernestinen kieltäytyminen ja se, että hänen äitinsä tuki tytärtään tämän verestä kieltäytymisessä, sai sairaalan ilmoittamaan asiasta Chicagon sosiaaliviranomaisille, jotka vuorostaan rupesivat hakemaan veren käytön sallivaa oikeudenpäätöstä. Järjestettiin jutun suullinen käsittely, jonka aikana oikeus kuuli Ernestineä, lääkäriä, psykiatria ja asianajajaa samoin kuin muita, joilla oli sanansa sanottavana tässä asiassa.

Ernestine ilmoitti lääkärilleen, että hän ei halua verta. Että hän oli tehnyt oman päätöksensä sen perusteella, mitä oli lukenut Raamatusta. Että veren antaminen hänelle vastoin hänen tahtoaan olisi oikeudenpäätöksellä annettunakin edelleen osoitus kunnioituksen puutteesta Jumalan lakia kohtaan ja väärin hänen silmissään – riippumatta siitä, että tuomioistuimella on kyllä valta päättää niin kuin se hyväksi näkee. Että hän ei vastusta lääkärinhoitoa eikä halua kuolla. Että hänen päätöksensä ei ole kuolemankaipuuta eikä itsetuhoon pyrkimistä, mutta hän ei toisaalta pelkää kuolemaa.

Lääkäri Stanley Yachnin sanoi oikeudelle, että häneen ”on tehnyt vaikutuksen Ernestinen kypsyys, hänen itsenäinen ajattelutapansa” ja vilpittömyytensä uskonnollisessa vakaumuksessaan. Hän myös sanoi Ernestinen ymmärtävän sen, minkälaatuinen hänen sairautensa on ja mitä siitä voi olla seurauksena. Tytön käsityskyky oli Yachninin mukaan sellainen, ettei ole tarpeen hankkia lausuntoa psykiatrilta tai psykologilta.

Tällainen lausunto haluttiin kuitenkin saada, ja sen antoi psykiatri Ner Littner, joka Ernestinen kanssa keskusteltuaan oli sitä mieltä, että tämä on 18–21-vuotiaan kypsyystasolla. Hänen mukaansa oli käynyt ilmi, että Ernestine ymmärtää, millaisia seurauksia verensiirtoihin suostumisesta tai niistä kieltäytymisestä voi hänelle koitua. Hän sanoi tytön hyväksyvän seuraukset – ei sen takia, että hän olisi jonkun toisen määräysvallassa, vaan sen takia, että hän itse on sitä mieltä. Littnerin mielestä Ernestinen tulee saada tehdä oma päätöksensä tässä asiassa.

Jane McAtee, sairaalan asianajaja, sanoi oikeudelle, että keskusteltuaan Ernestinen kanssa hän oli tullut siihen tulokseen, että Ernestine ymmärsi, minkälaatuinen hänen sairautensa on ja että hän ”näytti kykenevän täysin ymmärtämään, mitä hänen päätöksensä merkitsee, ja ottamaan vastaan sen seuraukset”.

Ernestinen lausunto teki suuren vaikutuksen myös tuomioistuimeen. Se totesi, että Ernestine on kypsä 17-vuotias, että Ernestine oli tehnyt päätöksensä itsenäisesti ja että hän tajusi, miten tukalassa asemassa hän oli. Vaikka oli käynyt ilmi, että hän on kypsä nuori nainen, joka kykenee itse tekemään hoitoaan koskevissa asioissa järkeviä, tosiasioihin perustuvia ratkaisuja ja ottamaan niitä tehdessään huomioon myös hänelle itselleen erittäin tärkeät arvot ja uskonkäsitykset, niin alioikeus ihme kyllä antoi luvan verensiirtojen tekemiseen.

Alioikeuden päätöksestä valitettiin ensin Illinoisin osavaltion muutoksenhakutuomioistuimeen. Äänin 2–1 tämä tuomioistuin päätti, ettei Ernestinelle saanut antaa verensiirtoja vastoin hänen omaa tahtoaan. Sen tuomionperusteissa todettiin, että perustuslain takaama oikeus uskonnon vapaaseen harjoittamiseen sekä sen takaama oikeus intimiteettisuojaan turvasi Ernestinelle oikeuden kieltäytyä kypsänä alaikäisenä verensiirroista uskonnollisista syistä.

Sen jälkeen sosiaaliviranomaiset vetosivat muutoksenhakutuomioistuimen päätöksestä Illinoisin osavaltion korkeimpaan oikeuteen. Se pysytti alemman tuomioistuimen päätöksen ennallaan ja päätti, että vaikka Ernestine olikin alaikäinen, hänellä oli oikeus kieltäytyä hänelle vastenmielisestä hoidosta. Korkein oikeus perusteli päätöstään jokaiselle kuuluvalla oikeudella määrätä itse ruumiillisesta koskemattomuudestaan, samoin sillä jo aiemmin tehdyllä oikeudenpäätöksellä, jolla tunnustettiin ”kypsän alaikäisyyden” olemassaolo. Illinoisin korkein oikeus tiivisti kypsien alaikäisten oikeustapauksiin sovellettavan norminsa seuraavaan muotoon:

”Jos todistusaineisto puhuu selvästi ja vakuuttavasti sen puolesta, että alaikäinen on riittävän kypsä ymmärtämään, mitä hänen menettelytavastaan voi olla seurauksena, ja että alaikäinen on riittävän kypsä käyttämään aikuisen arvostelukykyä, niin siinä tapauksessa oppi kypsästä alaikäisyydestä suo hänelle oikeuden suostua tai olla suostumatta lääkärinhoitoon.”

Ernestinelle ei annettu kemoterapiaa eikä verensiirtoja, eikä hän silti kuollut leukemiaan, vaikka lääkärit olivat halunneet vakuutella tuomioistuimelle sellaista. Ernestine pysyi lujana ja pani Jumalan ensimmäiseksi, kuten ne nuoret, joita tarkastelimme ennen häntä. Kaikki he saivat ”voimaa, joka ylittää tavanomaisen” (2. Korinttolaisille 4:7).
 

 
Takaisin verensiirtoa käsittelevälle sivulle

Takaisin johanneksenpoika.fi etusivulle
 
 



Kotisivuohjelma: KompoZer / Linux Ubuntu  *  Kuvankäsittely: GIMP / Linux Ubuntu  *  Äänenkäsittely: Audacity / Linux Ubuntu