Eräs konventtikokemus - Kuka puhuu totta ja kuka valehtelee?
Uskontojen uhrien tuki UUT ry:n seminaari
Takaisin johanneksenpoika.fi etusivulle * Hakusivulle * Uutissivuille * Uutisarkistoon


UUT:n järjestämä seminaari 22.11.2013

UUT:n seminaari, Balderin sali, Aleksanterinkatu 12, Helsinki
Balderin sali, Aleksanterinkatu 12, Helsinki


Tutustu myös näihin sivuihin:

Johanneksen pojan kotisivut

* Etusivu
* Hakusivu
* Oppikysymykset
* Uutiset
* Uutisarkisto



Jehovan todistajien lapset

Oikeuskomiteat

Karttaminen

Henkilötietolaki

Miten Vartiotorniseura kerää rahaa?

1975, ennustelu

Verikysymys


Seminaari hengellisestä väkivallasta -

KIRJAILIJAT KERTOVAT TYÖSTÄÄN


Saako omaa pesää liata? Kirjailijan kamppailu neljännen käskyn kanssa
Katriina Järvinen
Katriina Järvinen, kirjailija, psykoterapeutti


Katriina Järvinen on entinen helluntailainen. Hän irtautui kivuliaasti 19-vuotiaana uskonyhteisöstään ja otti samalla etäisyyttä perheeseensä. 30 vuottakaan ei riitä irtautumiseen, ja se onkin yksi syy, miksi hän kirjoittaa kirjoja.

Katriina Järvinen puhuu seminaarissa kirjailijan työstä.

Vuonna 2007 ilmestyi Laura Kolben kanssa yhteistyönä kirjoitettu kirja "Luokkaretkellä hyvinvointiyhteiskunnassa". Siitä seurasi aika paljon julkisuutta, ja alkoi tulla yhteydenottoja helluntaiseurakunnan taholta ja oman perheen jäseniltä, että minkä ihmeen takia hän ryhtyi "kostokampanjaan" yhteisöä kohtaan, ja mikä oikeus hänellä on pilata äitinsä elämä mustamaalaamalla omaa perhettään?

Katriina kertoo, että hänestä tuli kirjailija ihan "vahingossa". Hän kyllä kirjoitti lapsena ja nuorena, mutta hän on kotoisin perheestä, jossa vanhemmat olivat käyneet kouluja vain vähän, ja jossa oli vain jonkin verran hengellisiä kirjoja, ja hänellä oli niin huono yhteiskunnallinen itsetunto, ettei voinut kuvitellakaan, että hänestä tulisi kirjailija. Hän katsoi sen kaltaisia ihmisiä niin paljon "ylöspäin". Äidinkielen opettajat olivat sanoneet, että "kyllä sinä varmaan kirjoittamalla itsesi elätät", mutta Katriina ei ottanut sitä vakavasti. Hän päätyi kuitenkin yliopistoon ja lopulta yliopiston opettajaksi. Hän pätevöityi 15 vuotta sitten, ja tämän koulutuksen yhteydessä hän sai tehtäväksi lukea erään artikkelin, josta piti tehdä oma työ. Tuo artikkeli käsitteli yhteiskunnallista häpeää. Tuo aihe osui erittäin hyvin Katriinan oman kokemuksen ytimeen. Katriina kirjoitti jutun, mikä meni ainoastaan kurssin opettajalle. Opettaja sanoi, että "tämä oli niin hieno juttu, että kannattaisi julkaista se". Katriina ensin kieltäytyi, koska kirjoitus oli tarkoitettu vain opettajalle.

Muutaman kuukauden kuluttua Katriina kuitenkin päätyi lähettämään yliopistolehteen tämän jutun. Siitä oli seurauksena, että hänet "ulossuljettiin" yliopistolla, monet ihmiset vaihtoivat vastaantullessaan kadun toiselle puolelle eivätkä enää tervehtineet. Historioitsija Laura Kolbe kuitenkin otti yhteyttä. Hän oli hyvin innostunut siitä pienestä jutusta, jossa Katriina Järvinen kertoi, että on kotoisin köyhästä työläisperheestä ja tuntee yliopistolla suurta ulkopuolisuutta eikä hallitse sitä sosiaalista "koodia", joka
elitistisessä Helsingin yliopistossa porvariston hillityn charmin keskuudessa pitäisi hallita.

Laura Kolbe ja Katriina Järvinen alkoivat sitten kirjoittaa yhdessä kirjaa, jossa Katriina kertoo työväenluokkaisesta taustastaan. Mutta Katriinan kokemukset 60- 70-luvuilla Tampereella työväenluokan tyttärenä ei tulisi ymmärrettyä ilman sitä, että hän kertoisi elämänsä pyörivän hyvin pitkälti Saalemin ympärillä.

Kustantajat pitivät tällaista aihepiiriä vain marginaaliryhmää kiinnostavana. Vasta kolmas kustantaja julkaisi kirjan. Muutaman kuukauden jälkeen puhelimet alkoivat soida, ja yksi kiinnostusta herättänyt teema oli Katriinan helluntailaistausta. Näin Katriinasta tuli vahingossa ensimmäinen "kaapista ulos tullut" helluntailainen. Kysymys ei ollut strategiasta eikä kostosta vaan "sivutuotteesta", joka tuotti myös Katriinalle itselleen suuren järkytyksen.

Oman perheensä kanssa Katriinan oli mahdotonta puhua näistä asioista. Fundamentalistisessa perheessä se vain ei onnistu. Katriinan ajatukset ja kokemukset olivat "vääriä" ja ne ovat sielunvihollisen työtä. Katriinan olisi täytynyt tunnustaa, että on väärässä, ja palata "ruotuun". Ilmeisesti kukaan Katriinan perheenjäsenistä ei ole lukenut hänen kirjojaan. Hänen äitinsä oli sanonut, ettei lue sen kaltaista roskaa.

Muut ihmiset, jotka ovat kirjan lukeneet, ovat sanoneet, että Katriina kirjoittaa kauniisti, lämpimästi ja humoristisesti perheestään.



Katriina Järvisen isä oli vanhimmistoveli ja saarnaaja. Perheessä tärkein asia oli vanhempien kunnioittaminen, eli neljäs käsky. Siitä tuli ikään kuin ensimmäinen käsky. Kaikista pyhin asia oli se, että koko perhe on kerran taivaan kirkkaudessa, isän kirkkaudessa, niin kuin sanottiin. Jos lapsena kiukutteli tai otti salaa sokeripalan, niin vanhemmat uhkailivat, että kerran "pahat tekosi julistetaan katoilta" eikä mikään jää piiloon.

Vanhemmat eivät varmaan olisi pahimmissakaan painajaisissa voineet kuvitella, että yksi heidän lapsistaan ikäänkuin julistaa kerran katoilta ne asiat, joita he olivat tehneet, osittain vilpittömyydessään, mutta kuitenkin sanoutuen irti maallisesta maailmasta. Siihen aikaan helluntaiuskovaiset ajattelivat, että ollaan vain yhden maan kansalaisia ja ovat maan päällä vain yhtä tarkoitusta varten: että ollaan kerran taivaassa.

Katriina oli omasta mielestään aivan normaali lapsi, ja koulu oli hienointa mitä hän tiesi, vaikka siihen aikaan joskus laitettiin nurkkaan häpeämään ja lyötiin karttakepillä sormille. Koulussa kaikki oli ihan OK, mutta kotona kuri oli mielivaltaista. Kotona kaikki rakentavat harrastukset ja elämän ilot olivat syntiä.

Katriina on yrittänyt pysyä järjissään järjettömyyden keskellä. Katriina yritti lapsenakin saada selvyyttä kaikenlaisiin asioihin ja ihmeisiin.

Katriina Järvisen toinen kirja "Vapaa nainen törmää todellisuuteen" syntyi tilanteesta, kun yliopistolla oli 80-luvulla vallalla fanaattinen mustavalkoinen feministinen ajattelu. Miehet olivat pahoja ja naiset viattomia uhreja. Katriinan omassa elämässä monet asiat ovat kuitenkin tulleet miesten välityksellä. Kaikki naisten ongelmat eivät selvästikään johdu siitä, että miehet alistavat. Tässäkin kirjassa Katriina "huusi katoilta" näitä asioita.

Helluntailaisen naisen asema oli 60- 70-luvuilla sellainen, että piti olla hiljaisessa rukouksessa ja puhua kielillä, ja mitä enemmän naisella oli murhetta ja itkua, sen "autuaampi" oli, ja lisäksi vaadittiin nöyrää olemusta. Tämä kaikki hankasi Katriinassa aina pahasti vastaan.




Katriina Järvinen on nyt "huutanut katoilta", tehnyt pahimman tabun rikkomuksen. Ei ole mennyt päivääkään, etteikö Katriina olisi kamppaillut syyllisyyden kanssa. Se ensimmäinen ja tärkein oppi oli kuuliaisuus vanhempia kohtaan, ja koko perhe olisi kerran taivaan kirkkaudessa. Katriina ei kuitenkaan pystynyt nielemään kaikkea sitä mikä olisi pitänyt niellä. Sydämessä ei vain kerta kaikkiaan syntynyt sellaista uskoa, josta kerrottiin, että se on meille jokaiselle annettu.

Kirjailijan työ on paljon muutakin kuin istumista tietokoneen ääressä. Siihen kuuluu myös ihmisten tapaamista ja keskusteluja. Katriina saa paljon palautetta kirjoistaan lukijoilta sähköpostin välityksellä. Välillä tulee myös sivalluksia entisen uskonyhteisön suunnalta, varsinkin haastattelujen jälkeen. Edelleen menee yksi ilta itkiessä, mutta seuraavana päivänä Katriina pystyy jo jatkamaan kirjoittamista. Hänelle ei tule koskaan teflonpintaa, koska hän haluaa olla herkkä ja tunteva ihminen. Monet eivät kykene vastaanottamaan Katriinan omaa tarinaa eivätkä ymmärrä hänen motiivejaan kirjailijana. Se satuttaa, vaikka Katriina ei koe, että hänellä olisi minkäänlaista tarvetta aiheuttaa pahaa omalle äidilleen, lapsuudenperheelleen tai yhteisölle.

Katriinalla on ollut syyllisyys pienestä pitäen. Hän oli iloinen ja innostunut lapsi, mutta joutui kuulemaan kotona toistuvasti, että oli perheen "surun lapsi". Se jätti sellaiset jäljet, että ikään kuin "minän" rajat on sillä tavalla rikottu, etteivät ne edelleenkään ole niin vahvat, etteikö hän tuntisi olevansa altavastaajan roolissa.

Kirjoittaminen omista kokemuksista ei ole ollut Katriinalle terapiaa. Hän on käynyt oman intensiivisen terapiansa läpi. Siellä hän on itkenyt ja raivonnut ja huutanut ja käynyt läpi katkeruutta ja kateutta niitä ihmisiä kohtaan, joilla on hyvä perhe ja helpommat lähtökohdat.

Kun Juhani Aholla on lastut, niin Katriina Järvinen on joskus ajatellut, että terapian jälkeen hänestä alkoi irrota "lastuja", jotka olivat kaikki kauniita ja eri muotoisia. Hän ikään kuin laittoi ne puroon ja katseli, kuinka ne lähtivät ja elivät omaa elämäänsä. Katriinasta alkoi irrota irrallisia tarinoita, ja niistä itse asiassa hänen kirjansa ovat syntyneet. Tuntuu, että lastuja tulee koko ajan lisää, ja nyt on kolme seuraavaa kirjaa jo päässä. Sen jälkeen, kun Katriina on kirjoittanut jonkun kipeän asian tarinaksi ja lukee sen, niin se irtoaa hänestä. Katriina toivoo, että se kirja, mitä hän nyt parhaillaan on kirjoittamassa, irrottaisi lastuina hänestä pelkoa ja ahdistusta. Näin hän voisi katsoa niitä itsensä ulkopuolelta ja kokea, että ne ovat jollain tavalla yhteisiä ja universaalisia kokemuksia ja tunteita ja tarinoita.



Katriina Järvinen kokee, että hänellä ei ole enää valinnan mahdollisuutta. Se, että hän kirjoittaa näistä asioista, on hänelle kutsumus. Katriina kokee, että hänen tehtävänsä on kertoa näistä asioista muille, jotka kokevat muissakin kuin uskonnollisissa yhteisöissä samanlaista alistamista ja mitätöimistä. Katriinan mielestä on traagista, että hän joutuu ns. läheisiä ihmisiä loukkaamaan kirjoillaan, mutta ehkä hänestä ei olisi tullut kirjailijaa, jos hänellä olisi joskus ollut mahdollisuus tulla kuulluksi omassa perheessään.

Katriina kertoo lopuksi keskiaikaisesta kidutuskeinosta. Ihminen sidottiin käsistään kahteen hevoseen, ja nämä hevoset lähettiin eri suuntiin, jolloin tämä ihminen repesi tuskallisesti kahtia. Katriina vertaa tätä siihen, että kirjoittamalla kirjoja hän tietää loukkaavansa äitiään, ja se on satuttavaa ja rankkaa, mutta samalla hän ajattelee, että kun hän kirjoittaa, niin hän antaa sen kirjallisuushevosen viedä. Hän on kirjoittamalla päässyt niin ihmeellisille laitumille näkemään ja kokemaan sen kaltaista vapautta ja voimaa, että hän ei enää anna sen syyllisyyshevosen viedä häntä. Katriina on antanut periksi, ja hän on päättänyt, että antaa vain mennä.

 





Seuraava puhuja, Terho Miettinen.
Takaisin seminaarisivun alkuun tästä.



Takaisin johanneksenpoika.fi etusivulle
 
 



Kotisivuohjelma: KompoZer / Linux Ubuntu  *  Kuvankäsittely: GIMP / Linux Ubuntu  *  Äänenkäsittely: Audacity / Linux Ubuntu